YLI KUOLEMAN KENTTIEN.

Ja tämän kansan pitäisi kyetä luomaan itselleen ja jälkeentulevilleen uutta Suomea, vapaata itsenäistä valtiota, ja siihen upi-uutta yhteiskuntaa?

Kansaamme on opetettava, neuvottava, totutettava, kädestä pitäen talutettava pois siltä harhapolulta, jolle se on joutunut, takaisin omaan kotiinsa. Kai vitsaakin tarvitaan, ja vitsankäyttäjät yhdessä vitsausten kanssa kyllä tulevat tekemään tehtävänsä, ja tehkööt ne sen. Mutta opetus, neuvonta, kasvatus, valistustyö seuratkoon kuritusta.

Kansamme eetillisessä, opillisessa, käytöllisessä kasvatuksessa on täytynyt tapahtua hirveitä laiminlyöntejä, koska se on voinut kasvaa siinä määrin väärään, kuin nyt toteamme tapahtuneen. Tämä laiminlyönti on korjattava. Työ ei ole kädenkäänteessä suoritettu, mutta alku on tehtävä. Kaikkien, jotka siihen tuntevat vähänkin kykyä ja kutsumusta, on pantava itselleen velvollisuus, asevelvollisuus sisäisen turmeluksemme vihollista vastaan. Ei riitä enää tähänastinen toiminta, ei kirkko, koulu ja muu virallinen ja puolivirallinen valistustyö. On ryhdyttävä aivan erikoiseen, ylimääräiseen valistustyöhön, vanhain alkeellisimpien totuuksien ja ihanteiden selvittämiseksi ja uudelleen juurruttamiseksi kansamme sieluun, kaikkein pimeimpien kolkkien valaisemiseksi. On alotettava mitä sitkein, määrätietoinen, uupumaton, keskeytymätön toiminta siveelliseksi, tiedolliseksi, opilliseksi, valtiolliseksi, yhteiskunnalliseksi valistamiseksi. Sen työn tulee olla yhtäällä positiivisesti rakentavaa totuuden työtä, toisaalla alasrepivää valheen valloitusten hävittämistä.

Tähän tehtävään on koottava kansamme parhaat henkiset kyvyt, sen korkein äly, sen toimintatarmoisin voima.

Olen ajatellut, että näitä voimia kokoamaan ja keskittämään olisi perustettava seura, järjestö, miksi häntä nimittänemmekin, joka heti kohta, kun tarpeelliset varat ovat koossa, ryhtyisi tehtäväänsä. Tehtäväthän ovat moninaiset ja yhtä moninaiset niiden toteuttamiskeinot puhutun ja kirjoitetun sanan avulla. Käytettävinä olevat voimat ja varat kai tulisivat määräämään, kumpaanko olisi kulloinkin turvattava. Toistaiseksi luulisimme olevan helpomman saada kirjallisia voimia. Meillä on paljon kynämiehiä, joille nykyiset tapahtumat varmaankin ovat antaneet voimakkaan sisäisen sysäyksen valistukselliseen agitatsiotyöhön yllä esitetyssä tarkoituksessa. Ne olisivat saatavat ja varmaan saadaankin liikkeelle: tietomiehet ja tiedemiehet, professorit, tohtorit, lehtorit, maisterit, opettajat, kirjailijat, runoilijat, sanalla sanoen kaikki aatteen miehet, ihanteiden miehet, papit ja maallikot.

Muissa sivistysmaissa suorittavat suurimmatkin ja parhaimmat kyvyt ja kynät tällaista aatteellista kansanvalistustyötä sekä sanomalehdistössä että muussa kirjallisuudessa, varsinaisen toimintansa ohella. Meillä sitä ei ole tehty siinä määrin kuin olisi ollut suotava. Nyt on sellaisen toiminnan aika tullut. Nyt on aika astua korkeuksista laaksoihin, aikakauskirjoista ja yläluokan julkaisuista aina sanomalehtien alikertoihin. Ei saa jättää ammattisanomalehtimiesten ja puolueitten palveluksessa toimivien kynämiesten yksinomaiseen varaan edes sellaistakaan heille tavallaan kuuluvaa työtä kuin on jokapäiväinen taistelu sosialistis-anarkistista valheen rintamaa vastaan. Sillä nyt ei ole kysymys vartiopalveluksesta, vaan hyökkäyksestä, läpimurtamisesta, eikä saa olla herraa maalla enemmän kuin merelläkään.

Ei olisi aluksi lähdettävä liikehtimään laajemmalti kuin mihin voimia ja varoja riittää. Olen ajatellut, että repivä ja rakentava työ olisi aluksi suoritettava sanoma- ja lentolehdistön avulla. Kirjoitukset olisivat laadittavat siihen sävyyn ja suuntaan, että niitä voitaisiin tarjota sanomalehdille, etupäässä maaseutulehdille eri osissa maata, päivä-, viikko-, kuvalehtiin, kaikkiin, halpahintaisiin aikakauskirjoihin, mihin niitä vain saataisiin sijoitetuksi. Olen varma siitä, että ainakin porvarilliset lehdet puolueisiin katsomatta mielellään julkaisevat tällaista lukemista, kun sen hankkiminen heille ei mitään maksa, ja vaikkapa, vähän maksaisikin. Jolleivät lehtien omat palstat riittäisi, voitaisiin niitä seuran avustuksella laajentaa. Voitaisiin lehtien mukana myös tarjota julaistavaksi pitempiäkin kirjoituksia erikoisina liitteinä ja sunnuntainumeroina, jotka voisivat olla sisällöltään samat eri lukija-alueilla. Maaseudulla luetaan muutakin kuin sosialistista kirjallisuutta, kun sitä on saatavana. Maaseutulehdet tunkevat sosialististenkin lukijain luo, niiden avulla pääsisivät maan parhaat kirjailijat aatteineen yhtämittaiseen kosketukseen heidän kanssaan, vaikkeivät lukijat aluksi kuuluisikaan heidän varsinaiseen lukijakuntaansa.

Olisi siis kysymyksessä oikeastaan saada aikaan toimisto, toimitus kansaa valistavien sanomalehtikirjoitusten hankkimiseksi. Tuo toimitus ei tarvitseisi olla kovinkaan monimiehinen. Siinä pitäisi kuitenkin olla edustettuna vissit välttämättömät alat: uskonto, etiikka, yhteiskunta- ja valtio-oppi, kaunokirjallisuus, runous — eri alain edustajat pitäisivät huolta omaan alaansa kuuluvain kirjoitusten hankkimisesta. Erikoisen tärkeänä tehtävänä olisi päivän tapahtumien käsittely niiden aatteiden valossa, joiden ajamista tämä toiminta tarkoittaa. Kuta aktualisempi teksti, sitä vaikuttavampi saarna — ja sitä tekstimateriaalia tarjoutuu varmaan tulvimalla. Kiireellinen tarve vaatisi, että suunnaton valheiden, intohimojen, vääristelyjen, vihan ja harhaoppien likalättö suoranaisella polemisella ja agitatorisellakin tavalla edes jossain määrin saataisiin ajetuksi pois ja kansanhenki puhdistetuksi ja desinfisoiduksi.

Vastatkoot eetillisen kansan kasvatuksen, yhteiskunnan tukemisen, laillisuuspohjan uudelleen rakentamisen, siveellisen suursiivouksen ystävät: onko aika tähän toimintaan ryhtyä?

Jos on — sanon: kun on — niin tällaista toimintaa, tällaista valistustyötä varten tarvitaan ennen kaikkea varoja ja paljon varoja. Pelkkä innostus ja hetkellinen avustushalu pian lakkaa, jos toimihenkilöt ja kirjoittajat eivät saa vaivoistaan täyttä korvausta. Kun varoja on, saadaan työvoimiakin, ensin niitä, jotka esikuntana johtavat sotaretkeä, ja sitten niitä, jotka sotaa käyvät.

Olisi vedottava niihin, jotka voivat uhrata, jotka voivat hankkia nämä varat. Uskon, että varakkaat kansalaiset kaikista puolueista kilvan rientäisivät tätä työtä tukemaan. Koemerkintä osoittaisi, voidaanko ollenkaan lähteä suunnitellulle retkelle sitä valhetta, pimitystä, yllytystä ja anarkiaa vastaan, joka ei ole voitettu sillä, että laillinen järjestys on asevoimin palautettu. Hirviöllä, joka pitää tätä maata puristuksessaan, on sata päätä ja tuhat kouraa.

Kun varat on saatu kokoon, kutsuttaisiin varain antajat muodostamaan sitä elintä, seuraa, yhtiötä, joka ne hoitaa ja käyttää ja antaa tarpeelliset toimintaohjeet.

Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.

Tämän päivän tietosato:

Mannerheimilta on tähän saakka puuttunut aseita, mutta nyt hän on niitä saanut. Se on ollut syynä siihen, että rynnistys on viipynyt. Samassa on myös ollut joitakin punaisten pesiä, m.m. Varkaus, jotka on täytynyt puhdistaa. Varkaus vallattiin vasta viime perjantaina. Punaiset olivat tehneet itselleen siellä suojuksia jäästä ja rautapellistä. — Pohjanmaalla ovat heränneet antaneet oman erikoisen julistuksensa. Sota on saanut heidän keskuudessaan melkein uskonsodan luonteen. — Ruokavaroja on nyt saatu rintaman taa, mutta rahasta on puute. Tehtaat antavat shekkejä. — Juna, joka kuukausi sitten vei täältä eräät senaattorit, oli vähällä joutua tuhon omaksi. Tietämättä sen tulosta olivat valkoiset miinoittaneet radan, sillä odotettiin punaista junaa, eikä voitu enää saada annetuksi tietoa. Joku jääkäri lähti sitä vastaan, mutta ei ehtinyt poistamaan miinaa. Pysäyttääkseen junan hän ampui veturia. Juna pysähtyikin, mutta veturi, tenderi ja yksi vaunu ehtivät kuitenkin räjähtää. Senaattorien vaunu säilyi. — Punaiset ovat Otavan koululla silponeet uhreiltaan nenät ja puhkaisseet silmät. — Eräs opettajatar Anna Hyvärinen Karttulassa on pitänyt puheen erään kaatuneen valkoisen haudalla ja tullut salaa ammutuksi matkalla sieltä. — Joku 70-vuotias asemapäällikkö Viipurin puolessa on ripustettu puuhun ja siihen ammuttu; ruumiissa useita kuulia.

Rovasti Kössi Ahmala.

Kun työläiselle vuodesta vuoteen joka päivä heidän lehdissään ja kirjasissa ja kokouksissa on uskoteltu, että niin pian kuin me vain otamme tämän maan asiat hoitoomme ja tartumme itse peräsimeen, niin maailma kyllä muuttuu, koittaa vapautuksen päivä, saapuu onnen aika, on tuhatvuotinen valtakunta ovella, niin eihän ole oikeastaan ihme, että he lopulta ovat ottaneet uskoakseen. Ja kun omat miehet nyt ovat olleet ohjaksissa jo kuukauden päivät, niin tuumii yksinkertainen työmies: nyt kai se luvattu maa jo alkanee häämöittää — minullekin. Ja hän kuvittelee sen maan rieskan ja hunajan itselleen vuotavaksi siten, että hänen omat osansa edes jossain määrin ehoutuvat porvarillisesta entisestään sillä tavoin, että hänen tarvitsee tehdä hiukan vähemmän työtä ja että hän saa hiukan enemmän palkkaa. Muulla tavoin toteutuvaksi, muita päämääriä tavoittelevaksi hän ei ole osannut uutta aikaa ajatella. Tasa-arvoisuudet ja sen semmoiset aatteelliset päämäärät — niistä hän välittää vähemmän, jos ollenkaan.

Ja niinpä nyt — kertoo "Tiedonantaja" — tulvii sekä valtion että kunnan virastojen pöydille lukuisia kirjelmiä, joissa "vedoten työväestön valta-asemaan, anotaan palkka- y.m. sopimusten parantamista. Semmoisia palkankorotuspyyntöjä on kansanvaltuuskunnalle tullut m.m. useilta eri paperiteollisuustyöaloilta."

Mutta kun valtuuskunta, ei voi maksaa edes kaartinsa palkkoja, ei sillä tietysti ole varoja korottaa siviilityömiesten palkkoja. Se ei voi sitä ajatellakaan. Nykyinen kiireellinen tilanne estää hallitusta ottamasta edes käsittelynkään alaiseksi niin mitättömiä asioita kuin työväen palkkakysymyksiä. Se levittää käsiään, kohauttaa olkapäitään — sanoo kai: tjah! sanoo: tjeh! — on kohtelias, valittaa, myöntää kyllä, ikävä kyllä, että palkat ovat aivan mitättömät, ne tietysti vaatisivat korjausta j.n.e. — mutta koettakaahan, hyvät ystävät ja kylänmiehet, nyt toistaiseksi työskennellä — entisen palkkaperustan mukaan. Ja jottei siinä sen enempää mukistaisi, tai toverillisesti turistaisi, niin lopetetaan keskustelu melkoisen töykeästi niinkuin paras porvaripomo entisinä pahoina aikoina: "On aivan mieletöntä, että tällaisena aikana, jolloin ratkaistaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, te sekoitatte niihin myös palkkakysymykset. Hyvästi, toverit, näkemiin siksi, kunnes tilanne on edes jossain määrin selventynyt!" Tämmöinen on henki ja osaksi sanaiset sanatkin eräässä Kansanvaltuuskunnan Työasiain Osaston kiertokirjeessä "kaikille paperiteollisuus- ja puuhiomotyöläisille".

Ennen aikaan isäntä usein vei jäykkäniskaisen renkinsä tai torpparinsa papin pakeille saamaan nuhteita ja neuvoja ja ojennusta. Sosialisti-isännällämme ei ole mieliä pehmittävää pappia varanaan, mutta hänellä on herrashenkinen aatteen mies, akitaattori, sanomalehtimies, joka pannaan sepittämään sovittava ja selittävä yleväaatteinen artikkeli hallituksen äänenkannattajaan, antamaan palkankorotuksen sijasta puoluemoraalia, leivän sijasta sanoja. Hän vaatii "uhrautuvaisuutta ja itsekieltäymistä". "Tuossa tuokiossa, jo ennen alkaneen taistelun ratkaisemistakaan ei sovi odottaa kovin kouraantuntuvaa aineellista hyvyyttä ja mahdottomia olojen parannuksia. 'Keltaisen linnan' valtauksen luulevat pintapuolisesti ajattelevat ainekset saattaneen jo runsauden sarven ylitse vuotamaan… Aineellisella elämällä on omat järkkymättömät lakinsa, joita mikään taikurikäsi ei saata mielivaltaisesti muutella. Vasta pitkien ajanjaksojen perästä voi aineellisen hyvinvoinnin edellytykset päästä siunausta tuottamaan. Siihen mennessä voidaan lohduttautua niillä aatteellisilla saavutuksilla, joita vallankumous on niin huomattavasti tuottanut ja yhä tuottaa… Siitä syystä on meidän joka paikassa teroitettava mieliin: uhrautuvaisuutta ja itsekieltäytymystä, sanankuul… (ei, hän sanoo:) toverit!"

Tämä sosialistinen valtion palkkapaimen puhuu tovereille juuri niinkuin paras porvarirovasti sanankuulijoilleen ja saa luultavasti, toivottavasti, evankeliumistaan hyvän elatuksensakin. Hänen nimensä on Kössi Ahmala.

Panen vain ohimennen merkille, että Aarne Orjatsalo taas vilahtaa esiin. Hän on kirjoittanut "Tiedonantajaan" kirjoituksen "Ihanteensa pettävä nuoriso" — pettävä siihen nähden, ettei se ole liittynyt vallankumoukseen. Aarne arvostelee sangen ylimalkaisesti ja tylsäkärkisesti nuorison tähänastista opetusta. Hän on parempi näyttelijä kuin sosialipolitikko ja moralisti. Se hänestä tähän otteeseen.

Saksa auttaa meitä varmasti.

Se on tämän päivän suuri uutinen. Sen Venäjälle panemien rauhanehtojen 4:s kohta kuuluu:

"Venäjän on solmittava pikainen rauha Ukrainan tasavallan kanssa. Ukraina ja Suomi ovat mitä pikimmin puhdistettavat venäläisestä sotaväestä ja punakaartista."

Valtiosääntö.

Kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi, josta äsken otin maistiaisia Mannerin puheen mukaan, on nyt ilmestynyt pykäliin pantuna. Niitä on kaikkiaan 83. Tavallaan se on sympaatinen tekele, sillä se on mitä peittelemättömin luokkaperustuslaki, jossa ei edes koetetakaan tehdä oikeutta muille kansanluokille kuin työväenluokalle. Se on köyhälistön rehellinen vallananastus- ja itsevaltiuslaki, sen täydellisen ylivallan kaappaus, pantuna pykäliin sen tilanteen ainaiseksi pysyttämiseksi, joka tällä haavaa on olemassa.

Se on siinä naivisuudessaan voittamaton, vastustamaton. Se tuotti minulle jo ensi-lukemisessani vilpitöntä huvia ja hauskuutta, jonka uudistamistakaan en henno kieltää itseltäni selostamalla sen parhaita paikkoja. Tulen luultavasti usein lueskelemaan sitä virkistyksekseni.

Monen muun tavallisen, jokapäiväisen vapauden (sanan-, kokoontumis-, uskonnon-) ohella, joita vapauksia tapaa kaikissa paremmissa uudenaikaisemmissa perustuslaeissa, on tähän perustuslakiin otettu nimenomainen säännös myöskin lakkovapaudesta. Se on laajennettu niin suureksi, että lakkoa vastaan on mahdoton ryhtyä minkäänlaisiin ehkäisytoimenpiteisiin, muodostuipa se melkein millaiseksi tahansa, sillä julkisen vallan ase- ja järjestysvoiman ei ole sallittu millään tavoin sekaantua työriitaisuuksiin. Työväelle on perustuslaissa myönnetty oikeus (sanoisinpa melkein: annettu kehoitus) kehoittaa (toisin sanoen: kiihoittaa) työstä luopumiseen; sen täytyy saada asettaa lakkovahteja, sillä on oikeus yllyttää vieromaan (s.o. boikottaamaan) lakonalaista liikettä ja sen isännistöä, avustajia ja tavaroitakin. Valtion täytyy siis, pukeutuipa tämä vapaus millaisiin muotoihin tahansa, seisoa ristissä käsin.

Kansaneduskunnasta — joka kansan edustajana käyttää sen korkeinta valtaa, asettaa m.m. ylemmät virkamiehet ja tuomarit ja ratkaisee melkein kaikki asiat sekä pienet että suuret — tulee pysyvä virasto à 200 virkamiestä. Se kokoontuu vuosittain sekä lain määräämänä että määräämättömänä aikana, milloin vain enemmistö sen tarpeellisena pitää, ja lopettaa tai on lopettamatta istuntonsa oman päätöksensä mukaan. Se voi kyllä hajoittaakin itsensä, jos niinkuin tulisi sille päälle. Sen kaikki valiokunnat voivat ja joidenkuiden tuleekin työskennellä valtiopäiväin väliajoillakin. Se on oikea ammattipolitikkojen eläke- ja kasvatuslaitos.

Äänestys on julkinen, kun pöytäkirjaan on merkittävä, mitä ehdotusta mikin äänestäjä kannattaa. Tämä tietysti sitä varten, että edustajiin nähden voitaisiin harjoittaa puoluepakotusta ja riistää heiltä mahdollisuus pienimpäänkin itsenäisen mielipiteen ilmaisuun. Eduskunta valvoo ylintä hallintoa, jota hoitaa sen valitsema Suomen Kansanvaltuuskunta erään valiokuntansa, n.s. valvojavaliokunnan kautta, jonka jäsenten tulee olla läsnä kansanvaltuuskunnan istunnoissa. Niissä istunnoissa on valvojavaliokunnan jäsenellä oikeustehdä muistutus, jos kansan valtuuskunta tekee päätöksen, joka valvojain mielestä poikkeaa siitä, mitä kansaneduskunta asiassa todennäköisesti päättäisi. Se voi siis sanoa senaatilleen milloin tahansa: top! ja jos senaatti ei tottele, vaan pitää oman päänsä, panee se eduskunnan sanomaan: top tykkänään!

"Kansaneduskunnan on varjeltava ja vahvistettava Suomen vapautta, koskemattomuutta ja puolueettomuutta ja hankittava niille takuita." Jos niin hullusti kävisi, että Suomea uhkaisi sodan vaara taikka muuten vieraan vallan tunkeutuminen Suomen alueelle, "koettakoon eduskunta saada sellaisen onnettomuuden vältetyksi, ja jos se sittenkin tapahtuu, mahdollisimman pian palautetuksi Suomen koskemattomuuden". Millä keinoin tämä "koettamisen" epäonnistumisen jälkeinen koskemattomuuden palauttaminen tapahtuu, siitä pikkuasiasta ei ole säädöstä valtiosäännössä, mutta näyttää siltä, ettei se missään tapauksessa tule tapahtumaan aseiden avulla, koska valtiosäännössä ei ole viittaustakaan sotalaitoksen järjestämisestä. Että kuitenkin on aikomus Suomen vapauden varjelemiseksi ja vahvistamiseksi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin, käy selville siitä, että yllä mainituissa tapauksissa eduskunta voi rajoittaa kansalaisten oikeuksia ja vapauksia kieltämällä heitä oleskelemasta maassa ja sieltä pois matkustamasta, lakkauttamalla paino- ja kokoontumis- jopa lakkovapaudenkin, johon kaikkeen kuitenkin vaaditaan eduskunnan suostumus.

Mitäs hauskaa minä sitten vielä löytäisin tästä asiakirjasta? Se on kyllä sitä tulvillaan, joka pykälä, ja pula onkin oikeastaan, mitä siitä poimisin. Joo, pykälä 43! Vaikkei ulkonaista vihollista vastaan nähtävästi olekaan tarvis mitenkään valmistautua, niin teroitetaan valtiomuodossa sitä enemmän sen välttämättömyyttä sisäistä vihollista vastaan. Tämä valtiosääntö voidaan siinä olevan säännöksen mukaan (§ 28) muuttaa, selittää tai kumota uudella, kansaneduskunnan säätämällä perustuslailla, jos kansa yleisessä äänestyksessä sen vahvistaa. Mutta siitä huolimatta, että sellainen laillinen tie on olemassa… — se, mitä nyt siteeraan, ei ole näyte mistään "Työmiehen" artikkelista, vaan on löydettävänä valtiomuodosta, jonka 43 § kuuluu sanasta sanaan näin:

"Jos niin uskomatonta tapahtuisi, että itse kansaneduskunta julkenisi syrjäyttää koko tämän valtiosäännön tahi ilmeisesti tahallaan rikkoa tässä perustuslaissa olevia määräyksiä saadakseen aikaan harvainvaltaisen järjestyksen maassa, niin kansa nouskoon ja linjoittakoon sen eduskunnan sekä pitäköön huolen, että kolmen kuukauden sisällä toimitetaan valtiosäännön mukaiset kansanedustajain vaalit. Näissä vaaleissa valitut kansanedustajat kokoontukoot valtiopäiville yhden kuukauden sisällä ja ensi tehtäväkseen antakoot kansalle kukin allekirjoittamansa juhlallisen vakuutuksen, jossa sanotaan: 'Ellen kansanäänestyksessä hyväksytyn valtiosäännön mukaista kansanvaltaa uskollisesti edusta, olen kansan tuomion ansaitseva'."

Turmelisin valtiosääntöehdotuksen loppuvaikutusta, jos tätä selostustani jatkaisin. Ehkä saa siihen vielä julkisuudessakin palata. Se tulee näet otettavaksi kansanäänestyksen alaiseksi. Odotan riemulla sitä päivää. Se tulee pian, jos kansanvaltuuskunta pitää puheensa, "mahdollisimman pian, jo tänä keväänä, koko maassa."

Kaikki hyvin.

Yhteytemme valkoisen Suomen kanssa on tähän saakka ollut melkein olematon. Ainoastaan silloin tällöin on sieltä päässyt joitain tietoja tänne päin. Tänään kuitenkin kerrotaan senaattori Arajärveltä Vaasasta tulleen pikalähetin pankinjohtaja Vikstenille. Sen mukaan on t. k. 18 p:nä tullut Vaasaan 44,000 kivääriä, 80 kuularuiskua ja 30 milj. patruunaa. Ei pidä ryhtyä minkäänlaisiin sovitteluihin. Mannerheim alkaa voida ruveta liikehtimään. — Berliinissä ovat asiat hyvin hoidetut. Sieltä on siis varmasti apu odotettavissa.

Näistä kai punaisetkin jotain tietävät. Eräs henkilö oli ollut jollain asialla senaatissa Haapalaisen luona. Sirola oli syössyt sisään tukka pystyssä ja huudahtanut Haapalaiselle:

"Jos tietäisit, mitä minä tiedän, leikkaisit kurkkusi."

Inhimillisiäkin tunteita.

Annan taas vastapuolen purkaa tunteitaan, kun ne tunteet ovat inhimillisiä. Semmoisia on kummallakin puolella rintaman, kaikilla maailman rintamilla. Eikä niihin voi kuitenkaan mitään rakentaa. Sääli ja ymmärtämys ovat vain hetkellisiä tunnelmaperhoja, jotka ilmojen, ylä- ja alailmojen, raa'at intohimo-tuulet pyyhkäisevät olemattomiin. Hänkin, joka sairaalassa tunnelmoi näin, voi huomenna jossain kokouksessa kiihoittaa kimein äänin, hurjin liikkein, kiihkein elein jatkettavaan taisteluun ja verenvuodatukseen aatteensa ja asiansa, "ihmiskunnan tulevan onnen" puolesta. Mutta saakoon hänen parempi minänsä sentään sananvuoron.

Aatteen uhrit.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.

Punaisen paperin ympäröimänä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet silmäluomet. Hän on ollut ensimäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen punan hänen nuorille, kauniille poskilleen.

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan. Hänen käsivartensa on pahoin ruhjottu, vaan hän ei koskaan valita. Hänellä on vaimo ja lapset, mutta köyhälistön onni on ollut hänelle heitä vielä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suurenmoisinta puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan, miten hän nauraen sanoi päivällä: "Äitimuori kielsi minua menemästä Savon rintamalle, vaan minä karkasin."

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita pyöreän pehmeitä poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hauskoilla sanasutkauksillaan kaikkien kasvoilla leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan, hänen nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis kalpea, tumma nuorukainen. Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee: "ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän valkokaartilaisia!"

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää. Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin pyhä. Hän on uhrannut itsensä elämän hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet, kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita heidän otsallaan. Ne ovat kuin aatteen välkkyviä jalokivikoristeita heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä, nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi
rientäneet lättiläiset.

Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa
vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkk'ampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.

Hän hymyilee väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, itämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia asioita, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suurenmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahuttavine, hiekkapilviä nostattavine etelätuulineen, ihmeitten yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen ja äärimmäisimmän vallankumouksen kehto! Oi, sinä Venäjä, jota Länsimaa ei koskaan täysin tajua, sillä Länsimaa on järjen. Venäjä on tunnekuohujen tyyssija.

Venäjällä versoo epäluotettavin hyötypolitiikka, vehkeily ja itsekkyys, Venäjällä ovat kuolleet historian suurenmoisimmat urhot, jaloimmat ihmisystävät ja loistavimmat älyniekat!

Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen,
tummia säännöllisiä kasvoja. — — —

Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike
näkyy rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä
on tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermo on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalle tahallaan kuolemaan ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. — — —

Kuljen pitkän tyhjän salin läpi eteisen poikki yksityiseen
huoneeseen.

Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu
siinä tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa kastanjanruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen ylitsensä ja kysyn venäjäksi:

"Särkeekö jalkaa paljon."

"Hieman", hän vastaa huoaten.

"Koettakaa nukkua!"

"En voi."

Hieron hänen kipeää jalkaansa.

Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.

Minä sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän sulkee silmänsä.

"Pitää nukkua", sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.

"En voi." — — —

Uneksin sanoin kuvaamattomia kauniita unelmia tuon jalopiirteisen lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905—1918!

Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.

Oi, sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton. Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vain rumuutta ja alhaisuutta?

Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.

Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.

Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.

Kauhea on ihmiselämä!

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja verenvuodatusta.

Istun kauan kasvot käsien varassa.

Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.

"Mitä mietitte?"

"En mitään", sanon minä ja tukahutan tunnelmani.

Se on minulle liian kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.

Kotkassa 14.2.1918.

Elvira Villman-Eloranta.

Tervehdys valkoisesta Suomesta.

Sain ohimennen muutamiksi hetkiksi käsiini pari valkoisen Suomen sanomalehteä ("Iikka" ja "Savotar"), jotka jollain tavalla olivat kulkeutuneet tänne ja kiertävät nyt kädestä käteen, kuluen matkallaan hauraiksi kuin taula. Niitä silmäillessä avautuu yhtäkkiä aivan toinen, kaukainen, ammoin eletty maailma. Jokainen rivi, olipa sitten pääkirjoitus, uutinen tai ilmoitus, tarjoo aivan erikoista viehätystä. Herää kuin unesta. Siellä on senaatti, jonka toimia selosteitaan. Siellä on vanha järjestys, siellä ollaan ja eletään jokseenkin niinkuin täällä ennen. Ei aina ymmärrä kaikkea. Samuli Sario puolustaa jostain syystä Mannerheimia ja kehoittaa tyytymään ja ymmärtämään. On siis ollut jotain kahnausta — kuinkas muuten, sillä ollaanhan Suomessa, joskin valkoisessa. Kiireessä ehdin painaa mieleeni joitakin uutisia. Mannerheim käskee ottamaan aseet pois kaikilta yksityisiltä. Siellä on tietysti sielläkin punainen vaara, pelko heidän nousustaan selän takana. Useissa kunnissa on kova elintarvepula, sillä ulkoa ei ole saatu mitään. Pyydetään luovuttamaan viljaa ja muita elintarpeita. — Edv. Björkenheim on elintarvepäällikkönä. — Pakollista asevelvollisuutta pannaan parhaallaan toimeen. Ei ole siis vapaaehtoista tietä saatu tarpeeksi miehiä. — Ovat siellä kapinallisille keksineet nimen "punaryssät". — Vaasassa on ollut suuret juhlalliset Oulussa kaatuneiden vaasalaisten hautajaiset, joissa Mannerheim on ollut mukana. Renvall on laskenut senaatin puolesta seppeleen ja Sola laulanut. — Enempää en saanut tietää, lehti oli luovutettava toiselle.

Saksalaiset ovat nyt edenneet Venäjällä niin pitkälle, että Englannin ja Ranskan lähetystöt ovat katsoneet pitävänsä poistua Pietarista Suomen kautta. Jos täällä olisi vallinnut säännölliset olot, olisivat lähetystöt luultavasti jääneet tänne sen sijaan, että nyt siirtyvät Ruotsiin, tänne Suomen tasavallan puolueettomalle alueelle täältä käsin seuratakseen tapahtumain kehitystä Venäjällä. Olisimme siis voineet heille suojaa antamalla tehdä näille suurvalloille huomattavan palveluksen, josta meillä varmaankin olisi ollut suurta hyötyä; ainakin olisimme saaneet viljaa. Jos saksalaiset tulevat tänne, emme ole enää puolueeton maa eivätkä lähetystöt voi jäädä tänne, ja me joudumme monenlaisiin selkkauksiin. Siinäkin yksi monesta muusta punaisten aiheuttamasta onnettomuudesta.

Meidän eteläinen rintamamme on nyt lopullisesti hajalla, sittenkun valkokaartilaiset ensin olivat hajaantuneet Porvoon tienoilla ja nyt toinen osasto antautunut Kirkkonummella ja tuotu tänne, jossa ovat vankeina jollakin koululla. Ruotsin konsuli on ollut välittämässä ja saanut aikaan, ettei vankeja ole surmattu — ainakaan vielä.

Joku kauppias on käynyt erän meikäläisen johtomiehen luona puhumassa sovinnosta, mutta ei ole voinut esittää mitään ehtoja eikä hänellä myöskään ole ollut mitään valtuuksia. Häntä neuvottiin kääntymään Mannerheimin puoleen.

Ei ole päässyt.

Manner, Tokoi, Sirola ja Haapalainen ovat kuulemma olleet Pietarissa rauhan solmiamisen johdosta. Tokoi on pyytänyt Suomen puolesta saada ottaa osaa rauhanneuvotteluun Brest-Litovskissa, mutta ei ole häntä päästetty sinne. Meidän asioitamme siellä päin valvovat jo toiset miehet.

Kuinka ryssät Ilmajoelta riisuttiin aseista.

Ilmajoelta kerrotaan hupainen juttu venäläisten aseista riisumisesta. Ilmajokisilla ei ollut kuin joitakin kymmeniä kiväärejä. Miehet varustautuivat seipäillä ja piirittivät hämärissä kasarmin. Kiväärimiehet olivat eturivissä, seiväsmiehet taampana. Joku Anttilan poika meni vaatimaan antautumista. Venäläiset pyysivät tunnin miettimisaikaa. Sillaikaa odotti poika ja nukahti. Tämä erinomainen rauhallisuus vakuutti venäläisiä siitä, että niin tyynen miehen takana täytyy olla suuri sotavoima, ja he ilmoittivat antautuvansa. Poika huusi kiväärimiehet sisään, ja niin alettiin venäläisiä riisua aseista, jotka kannettiin ulkona oleville seiväsmiehille.

Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.

Ruotsalaisia oikeistososialisteja on saapunut Suomeen jonkinlaisissa rauhanvälittämistarkoituksissa. Heitä on haastateltu Tampereella. He ovat ilmoittaneet olevansa vallankumousta vastaan. Varsinkaan he eivät voi hyväksyä sellaista verenvuodatusta kuin täällä nyt tapahtuu. Siksi he pyrkivät saamaan aikaan "demokraatista rauhaa (?)" — Suomen työväen ja porvariston välillä. Ruotsin pääministeri on taipuvainen ryhtymään rauhan välittäjäksi. Ruotsalaiset ovat antaneet meikäläisten toverien tietää, ettei Ruotsissa ole odotettavissa mitään valtavampia työväen liikehtimisiä.

Kai on tämän lähetystön tulon vaikutusta, että kansanvaltuuskuntakin on ryhtynyt pesemään puhtaaksi käsiään viattomasti vuotaneesta verestä. Se julkaisee pitkän kirjoituksen "Julmuuksia vastaan". Se on vaikeroiva ja avuton. Valtuuskunta, s.o. varsinainen vallankumoushallitus, jonka vastuulla kaikki tapahtuu, myöntää viimeinkin peittelemättä, että se oikeastaan ei kykene mihinkään punakaartia vastaan. Sillä ei ole mitään pakkokeinoja käytettävänään. Se uhkaa erota, ellei kaarti osoita pystyvänsä ylläpitämään kunnollista toverikuria. Kirjoituksessa tunnustetaan, mikä jo kyllä muutenkin on tiedetty, että vankeja on surmattu yksityisenkin kostonhimon tyydyttämiseksi tai luovutettu epämääräisten tutkijakuntain käsiin. Johtajat eivät siis enää saa sammumaan sytyttämäänsä paloa ja turhaa on ruotsalaistenkaan tulla enää vesiruiskuineen. Jos sieltä olisi tullut kuularuiskuja, alkaisi meillä kai jo pian olla rauha. Mutta sen sijaan ovat ruotsalaiset asestettuina astuneet maihin Ahvenanmaalla ja sitä rauhoittaakseen ottaneet haltuunsa valkoistenkin, venäläisiltä valtaamat, kuularuiskut.

Setelisota.

Suomen Pankki täällä julistaa juhlallisesti, että se ei koskaan tule lunastamaan niitä pankinjohtaja Arajärven nimellä varustettuja maksulippuja, joita jotkut "Vaasassa asustavat yksityiset herrasmiehet" ovat ryhtyneet julkaisemaan. Semmoiset "setelit" ovat kokonaan arvottomia ja yleisöllä on syytä olla niiden suhteen varuillaan, sillä niiden vastaanottajat eivät tule niillä mitään tekemään.

Presiis samaa on kai Suomen Pankki siellä julistanut. Suomen Pankki täällä — Suomen Pankki siellä — minä herra — sinä herra — mikä on oikea seteli — mikä väärä? — mikä on totuus? kysyi Pilatuskin ja pesi kätensä.

Tämä tragedia on myöskin komediaa.

Olevinaan oikein sukkelaa.

Otsakkeella "Suomen herrat tutkimassa turkkilaisia haaremeja" julkaisee "Tiedonantaja" jonka toimittaja myöhemmin tehtyjen tutkimusten mukaan oli vanha kyynikko Eetu Salin, N. Vjekin uutisen, että Suomen lähetit "tohtorit" Mikkola ja Kalima ovat saapuneet Konstantinopoliin ilmoittamaan Turkin hallitukselle, että Suomi on tullut itsenäiseksi valtioksi.

Helsingin kaupungin rakennusmailla ei vallankumouksellinen siviili kuri näytä olevan sen lujempi kuin sotilaskuri punakaartissa. Oman virallisen tiedonannon mukaan ei työhön saavuta aikanaan heti kellon soitua, siellä laiskotellaan, poistutaan ilman asiaa, kuljetetaan pois työkaluja, harjoitetaan kaikenlaista ilkivaltaa — josta kaikesta nyt mitä jyrkimmin kielletään. "Kuitenkin on kahvilla käynti sallittua ehdolla, että se ilman turhia viivyttelyjä toimitetaan."

Työaika viikossa on 46 tuntia, joten siis on ollut olemassa ainoastaan 7 tunnin ja 20 minuutin työpäivä ja tähänastisten laiskottelujen kanssa arviolta 6 tunnin — joka kylläkin näkyy siitä siivosta, missä kadut ja torit ovat.

Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta.

Toteutui pikemminkin kuin olisi odottanut oletukseni sairaanhoitajatar Elviira Willman-Elorannasta. Äsken hän istui ja itki säälin kyyneleitä haavoittuneiden vuoteiden ääressä, nyt hän hautuumaalla kiroo, rienaa ja kiihoittaa jatkuvaan taisteluun ja uuteen verenvuodatukseen:

Saavumme hautuumaalle. Tekopyhä lukkari laulaa ruikuttaa jonkun virallisen, kiusottavan tyhmän virren. Nuori teeskentelevä pappi puhua papattaa laulavalla äänellä ihmiselämän kirjavuudesta ja Jumalan laupeudesta.

Minua suututtaa.

Nousen haudan partaan takaiselle penkereelle ja sanon joukolle:

"Sankarien haudoilla ei kelpaa itku eikä voihkina, vaan uhka ja lupaus lopettaa se työ, jonka sankarit ovat aloittaneet. Me emme turvaudu rukoilemaan. Sitä olemme jo tuhansia vuosia tehneet. Nälällä ja sorrolla on Jumala meitä siitä palkinnut. Nyt puhukoot teot, nyt laulakoot tuliputket. Nyt kirjoitetaan maailman raamattu uudella kielellä, järjen ja tekojen kielellä.

"Ruikuttavan virren sijasta laulakaamme 'Kansainvälinen työväenmarssi'."

Ja joukon rinnasta nousee sata-ääninen laulu:

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!
Maan ääriin kuuluu kutsumus.

Viimeiset laulun säveleet aaltoilevat yli rinteitten. Työläisjoukon silmät kirkastuvat, läheiset henkilöt hymyilevät rohkaistuina.

Itkulla ei sua muistettane.

Saattue rientää kotia uuteen taisteluun, sillä nyt on teon ja toimen aika.

Hän on tyypillinen punaisten hysteerikko. Eikä näitä henkensä ja tunteittensa tasapainon menettäneitä kostottaria ole vain yksi, eikä niitä ole vain punaisella puolella.

Pakko-otto alkaa.

Se hermostunut mieliala, joka kuvastuu yllä olevassakin, näyttää yhä enemmän voittavan alaa. Heidän sanomalehtiensä kirjoitusten sävy on yhä kiihkeämpi, kaikki vanhat vihapuheet vallankumouksen muka välttämättömyydestä toistetaan joka numerossa, milteipä joka palstalla, ja uutta keksitään. Luultavasti on rintaman kiristys pohjoisessa alkanut tuntua ja ilmaisekse tälläkin tavoin. Sen murtamiseksi ehdotetaan ja yritetään jos jonkinlaisia keinoja. Muuan kirjoittaja valittaa, ettei rintaman takana ole oikeita tietoja täältäpäin. Siellä muka uskotaan, että tällä puolella on vain julmia huligaani- ja rosvojoukkoja, jonka vuoksi sinne olisi saatava selvitetyksi, että täällä on kysymys vain järjestyneen ja luokkatietoisen työväen toiminnasta. Olisi myös saatava selvitetyksi, kuinka hyvä järjestys vallitsee niissä seuduin, jotka ovat vallankumouksellisten joukkojen hallussa. Samassa kirjoituksessa kehoitetaan jouduttamaan "kauhistuttavan veljesverivirran tukkeamista ja rauhallisiin oloihin palaamista" — siten, että "yhä tehokkaammin annetaan kannatusta kansanvaltuuskunnalle ja sen pyrkimyksille."

Paras todistus aseman kiristymisestä on, että Punaisen Kaartin esikunta heittää houkuttelunsa ja innostuttelunsa ja käskee tänään kaupungin työmailla työskentelevät miehet, 18-50 ikävuoteen saakka, Punaisen Kaartin riveihin, siis pakko-otolla sotapalvelukseen. Kun ei kai vapaaehtoisia ole ilmaantunut tarpeeksi, täytyy siis turvautua pakolliseen asevelvollisuuteen, josta Vaasan senaattia ei ole kyllin ankarasti voitu tuomita.

Ei ole sitä periaatetta, jota sosialismi meillä ei olisi pettänyt, ei sitä sen ihannetta, jota se ei olisi tallannut jalkoihinsa.

Kokous senaatintorilla.

Tänään oli suuri herätys- ja rohkaisukokous senaatintorilla, jossa puhuivat Sirola, Haapalainen ja Tokoi. Teki mieleni kurkistaa leijonaluolaan ja nuuskia sen ilmaa. Tulen sieltä juuri. Luulin, että tungoksen vuoksi saisin kääntyä takaisin Stockmanin kulmasta tai että minut muuten käännytettäisiin. Mutta pääsin aivan puhujalavain juurelle. Väkeä oli vain pienet ryhmät, vaikka on sunnuntai ja liikkeellä paljon muutakin väkeä kuin heidän omaansa.

Ei ollut havaittavissa mitään erikoista innostusta. Nämä tämmöiset torikappaleet ovat nähtävästi jo vanhoja. Esiintyjät eivät saaneet syntymään mitään tunnelmaa, ei niitä jyriseviä hyvä- ja alashuutoja, joita ennen. Haapalainen koettaa saada seurakuntaa milloin hurraamaan, milloin nauramaan, mutta ei saavuta vastakaikua. Heikot suosionosoitukset tulevat kuin tilattuina. Hän kehuu vallankumousta niinkuin mustilainen markkinoilla koniaan, lautaselle lyöden, karkuutellen sitä sinne tänne, kelloja helistellen ja koreita ohjia kohotellen. On voittoja, on saavutuksia, on innostusta, on rahaa ja ruokaa, on aseita, ampumavaroja, onpa myrkkykaasujakin. Hänen ryhtinsä on hyvä, mutta sanain sisältö onttoa, niinkuin tavallisesti vanhoilla viinamiehillä. Minusta tuntuu kuin esiintyisi hän viimeisiä kertojaan, pitäisi lähtösaarnaa.

Sirola oli jo puhunut, kun tulin, mutta ei hänenkään puheensa kuulu olleen enemmästä kotoisin.

Siirryin kuulemaan Tokoita. Hän oli kasvoiltaan entistä punaisempi, teki samalla rasittuneen, hermostuneen ja pinnistetyn vaikutuksen. Eikähän tuo ihme olisikaan; väsyy sitä vähemmästäkin. Hän puhuu kuitenkin aina hyvin ja asiallisesti, vaikka valehtelisikin. Hän lyö reilusti asiakirjat ja setelit pöytään, eikä niitä heti voi väittää vääriksi. Hänellä oli nytkin kerrottavana suuria asioita, niin suuria, että päätä huimasi. Hän vakuutti, että nyt on lopullisesti saatu Venäjältä Suomen itsenäisyyden tunnustus ja paljon muutakin. Kuukaudessa on Suomen työväki saanut aikaan sen, mitä sen porvaristo ei ole kyennyt aikaansaamaan tuhannessa vuodessa. Maalisk. 1 p:nä on Pietarissa allekirjoitettu sopimus Suomen ja Venäjän välien selvityksestä molempien sosialististen tasavaltain välillä. Venäjän puolesta luovutettiin siinä Suomelle heti kaikki Venäjän valtion ja venäläisten valtiolaitosten Suomessa omistama tai hallinnossaan pitämä kiinteä omaisuus, kuten maatilat ynnä muut maa- ja vesialueet, rakennukset, tehtaat, lennätinlaitos, linnoitukset, majakat y.m. sekä Venäjän hallituksen sodan aikana ja sitä ennenkin täällä pakkoluovuttama valtion, kuntain ja yksityisten omaisuus.

Lisäksi luovutti Venäjä Suomelle, tosin vain ehdollisesti, arvokkaan satama-alueen Jäämeren rannalla ja sinne Suomen tähänastiselta rajalta ulottuvan laajan maa-alueen, joka on suurempi kuin Uudenmaan lääni. Satama siellä on läpi vuoden jäistä vapaa ja rantavesissä erittäin hyvä kalastuspaikka. Kun sinne rakennetaan rautatie, tarjoutuu sen kautta koko Pohjolalle uusia tulolähteitä.

Samalla saatiin Suomen aluksille vapaa pääsyoikeus kaikkiin venäläisiin satamiin ja kanaviin, mikä on askel kaupan ja merenkulun internatsionalisoimiseen.

Ei vielä ratkaistu kysymystä siitä, tuleeko osa Vienan ja Aunuksen Karjalaa liitettäväksi Suomeen. Tämäkin kysymys oli jo vireillä, mutta lykättiin erityisen alakomitean valmistettavaksi.

Tämän on Suomi nyt muka saanut, mutta mitä se on antanut vastikkeeksi, niinkuin sen varmaan on täytynyt tehdä, sitä ei Tokoi ilmaissut. Komealta se sittenkin kuului ja ehkä se kaikki vielä saadaankin, vaikkei tämä kauppa pitäisikään. Molemmat, sekä meidän bolshevikit että Venäjän, vaihtavat ja myövät tavaraa, joka ei ole heidän omaansa.

Eräs nimenmuutto "Tiedonantajassa": "Nimeni ei ole enää mikään
'Sandström', vaan Vilho Henrik Jalonsoi."

Suomi luovutettu Venäjälle.

En ole näissä muistiinpanoissani tähän saakka vielä käyttänyt Kansanvaltuuskunnasta nimitystä Kansankavalluskunta, jota, ja ainoastaan sitä, käytetään "Vapaissa Sanoissa" ja muissa lehtisissä. Kapina maan laillista hallitusta vastaan ei aina ole maansa kavaltamista. Eikä vieraan vallan apuun turvautuminenkaan sitä ole. Mutta jos joku osa kansasta luovuttaa maansa vieraan valtaan niin kuin kansanvaltuuskunta nyt on tehnyt, on se sen herjausnimensä täysin ansainnut. Ja se on nyt tapahtunut siinä asiakirjassa, jota kansankavalluskunta kutsuu "Sopimukseksi Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä."

Eilisessä torikokouksessa selosteli Tokoi tätä sopimusta siinä mielessä kuin siinä olisi Suomen vapauden ja itsenäisyyden tuleva lopullinen turva. Tosiasiallisesti se olisi kummankin niiden hauta, jos sopimus jäisi pysyväksi. Mutta vaikkei jäisikään, on maankavallus tapahtunut tosiasia, tämän kapinan lopullinen tulos.

Mitä Suomi tämän kauppakirjan mukaan saa?

Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Kansankomissarien Neuvosto luovuttaa — korvausta vastaan, siis myömällä hinnasta, joka vastedes määrätään, — Suomen Sosialistiselle Työväentasavallan Kansanvaltuuskunnalle, näiden, vapaitten Tasavaltain ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi, kaiken Venäjän Tasavallan tai Venäjän valtiolaitosten omistaman tai hallinnossaan pitämän entisen Suomen Suuriruhtinaanmaan alueella sijaitsevan kiinteän omaisuuden, kuten maan, vesialueet, kaupungeissa olevat tontit, rakennukset, tehtaat, kuin myös lennätinlaitokset, rautatiet, linnoitukset, majakat, loistot ja reimarit.

Suomen Työväentasavalta saa ostaa ja suostuu ostamaan muutakin
Venäjän Neuvostotasavallalle kuuluvaa ja entisessä Suomen
Suuriruhtinaanmaassa sijaitsevaa omaisuutta, ja nauttii Suomen
Sosialistinen Työväentasavalta tällöin etuosto-oikeutta, mikäli se ei
loukkaa Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan etuja.

Se ei kuitenkaan ole Suomi semmoisenaan, Suomen kansa kokonaisuudessaan, joka saa kaiken tämän. Siitä erotetaan päältä pois kaikki se, minkä Suomen ja Venäjän asiain selvittely-komitea suvaitsee määrätä, ja annetaan se työväen järjestöille. Suomen työväki saa siis itselleen, jos tahtoo, ja tietystikin se tahtoo, esim. Viaporin, kaikki Helsingin venäläiset kasarmit ja tontit.

Vielä saa Suomi kaikki Suomen valtiolle, kunnille tai yksityisille kuuluvat Venäjän hallituksen ennen sotaa tai sodan aikana rekviroimat laivat niiden nykyisessä kunnossa. Samoilla perusteilla luovutetaan kaikki muukin rekviroitu omaisuus mikäli sitä sopimusta päätettäessä on entisen Suomen Suuriruhtinaanmaan alueella.

Nämä saa Suomi ilman korvausta. Ryssä ei, kumma kyllä, pyydä mitään maksua niistä laivoista, jotka se jo on turmellut käyttökelvottomiksi, eikä se anna takaisin niitä, jotka se jo on täältä ehtinyt korjata omaan taiteensa tai vielä korjaa, ennenkuin sopimus tulee lopullisesti allekirjoitetuksi.

Edelleen saa Suomi kauppa-aluksilleen kaikiksi ajoiksi vapaan ja esteettömän pääsyn kaikkiin Venäjän meri-, järvi- ja jokisatamiin, ankkuripaikkoihin ja kanaviin sekä mainituille aluksille vapaan ja esteettömän tavaran lastaus- ja purkamisoikeuden sekä luotsilaitoksen käytön.

Sitten Suomi saa sataman Jäämeren rannalla. Neuvostotasavalta luovuttaa näet Suomen Työväentasavallan täydelliseksi omaisuudeksi näin määritellyn alueen (jos paikallinen väestö vapaasti kysyttynä ilmoittaa siihen suostuvansa): Venäjän ja Suomen välinen valtakunnanraja kulkee tästedes Korvatunturista nykyisellä Venäjän ja Suomen välisellä rajalla linjassa Petsamonjoen lähteelle, sieltä Petsamonjoen itäistä vedenjakajaa kiertäen Muotkavuonon ja Kalastajaniemen yli suorassa linjassa Jäämeren rannalle Sopuskan luona.

Ja lopuksi saa Suomi niiden maiden ja tavarain ja aineellisten etujen lisäksi, joiden saaminen on meille ollut rohkeana tulevaisuuden unelmana, vielä jotakin, josta emme ole rohjenneet koskaan edes unelmoidakaan:

1) Suomalaista alkuperää oleville Venäjän kansalaisille Venäjällä taataan samanlaiset oikeudet kuin muillakin sen maan kansalaisilla on; 2) Suomen kansalaiset Venäjällä nauttivat samoja yksityisoikeuksia, kansalaisvapauksia ja kunnallisia oikeuksia kuin sen maan omilla kansalaisilla on; ja 3) niille Suomen kansalaisille Venäjällä, jotka kuuluvat työväenluokkaan tai talonpoikaisväestöön, joka ei käytä vierasta työvoimaa, myönnetään kaikki Venäjän kansalaisille kuuluvat valtiolliset oikeudet.

Suomalainen Venäjällä oleskeleva työmies voi siis ottaa osaa esim. presidentin vaaliin ei ainoastaan omassa tasavallassaan, vaan myöskin tulevassa Venäjän tasavallassa.

Kaiken tämän nyt Suomi saa.

Ja mitä se kaikesta tästä saa maksaa?

Näiden "vapaitten tasavaltain ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi" Suomen tulee ensiksikin, korvaukseksi saamistaan irtaimistoista ja kiinteimistöistä, rautateistä, majakoista, loistoista ja reimareista antaa pois kaikki Suomen valtion tai Suomen valtiolaitosten omistama tai hallinnossaan pitämä Venäjän Neuvostotasavallan alueella sijaitseva kiinteä omaisuus, kuten maan, vesialueet, kaupungeissa olevat tontit, rakennukset, tehtaat, kuin myös rautatiet, majakat, loistot ja reimarit — siis Valkeasaaren—Pietarin ratakin, joka tähän saakka on ollut Suomen valtionrautateiden kannattavin osa.

Suomen tasavalta ei saa omakseen niitä sen alueella olevia Venäjän kiinteimistöjä, jotka ovat tälle välttämättömät diplomaattisen, konsuli- ja kauppaedustuksen rakennuksia ja henkilökuntaa, kuin myös sivistys- ja valistus- sekä parantolalaitoksia varten. Kuinka paljon taloja ja maa-aloja se kaikkiin näihin tarkoituksiinsa tarvitsee, sen se määrää itse ja voi siis toisella kädellä pidättää melkein kaikki kiinteimistöt, mitkä se toisella kädellään luovuttaa. Se voi vaatia vaikka koko Viaporin vastaiseksi merikylpyparantolan paikaksi.

Suomen tasavalta saa lennätinlaitoksen, mutta sen täytyy samalla luovuttaa Venäjän käytettäväksi Suomen alueella oleva sähkölennätin, posti ja maantiet. Vielä jää Venäjälle viideksikymmeneksi vuodeksi eksterritorialioikeudella kolme Suomen kautta kulkevaa ja Pietariin, Tukholmaan, Newcastleen ja Fredericsiin yhdistävää lennätinjohtoa sekä yksi yhtämittainen ja suora johto Pietari—Vartoniemi—Aleksandrovsk (Muurmannilla), joka johto kulkee Viipurin, Kuopion, Kemin ja Rovaniemen kautta, sekä pidätetään Venäjälle ne oikeudet, mitkä Venäjän valtiolla nyt on tanskalaisen yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella Uudestakaupungista Ruotsiin Ahvenanmaan saariston kautta kulkevaan kolmeen kaapeliin. Nämä johdot pitää Venäjä hallussaan niinkuin ennenkin eikä Suomella ole niiden alueilla mitään sanomista. Ne alueet tulevat olemaan osa Venäjää Suomen sisällä.

Suomi saa kaistaleen Jäämeren rannikkoa jos alkuasukkaat, venäläiset ja lappalaiset, siihen suostuvat. Mutta sen täytyy samalla luovuttaa Venäjälle "täydelliseksi omaisuudeksi" osa Suomen omaa aluetta, Suomenlahden rannalla sijaitseva Inon linnakkeen alue ja vakuuttaa välttämätön kauttakulkuyhteys mainittuun linnakkeeseen.

Venäjän toisella kädellä antaessa ja heti toisella ottaessa ei Suomelle siis jää juuri mitään muuta aineellista omaisuutta kuin ehkä joitakin pilalle pidettyjä laivoja ja likaisia kasarmeja pääkaupungissa ja siellä täällä maaseudulla.

Jonka lisäksi sille sisäisestä riippumattomuudestaan ja ulkonaisesta itsenäisyydestään ei jää niin mitään. Sillä siinä 13:nnessa pykälässä, jonka mukaan suomalaiset saavat täydet yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet Venäjällä, joita emme ole koskaan tavoitelleet ja joilla emme mitään tee, myönnetään venäläisille Suomessa vastaavat oikeudet. Tuon pykälän 3:s kohta kuuluu:

Suomen Sosialistinen Työväentasavalta sitoutuu puolestaan myöntämään mahdollisimman helpoilla ehdoilla täydet valtiolliset oikeudet Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan kansalaisille Suomessa erityisesti huomioon ottaen liikkuvan työtätekevän väestön edut.

Ja tietää tämä pykälä sitä, että samoin kuin punaiset venäläisten aseellisella avulla nyt koettavat valloittaa Suomea itselleen, he vastedes, milloin tahansa, voivat sopimuksen mukaisesti suorittaa saman valloituksen ilman aseitta, äänestyslipun avulla, kutsumalla tänne Pietarista joitakin junantäysiä venäläisiä työmiehiä täyttämään vaaliuurnia. Eikä siihen tarvitse kutsuakaan täältä, joku Venäjän tuleva hallitus voi omasta alotteestaan lähettää tänne äänestäjiä ratkaisemaan kysymystä Suomen tulevasta valtiomuodosta, valituttaa tänne mieleisensä eduskunnan ja presidentin, ottaa Suomen "itsenäisyyttä" omalla tavallaan hoitaakseen.

Semmoinen on se kauppakirja, jolla kansankavalluskunta on myönyt maansa takaisin Venäjälle ja jonka vahvistamiseksi suomalaista työväkeä yhä edelleen ajetaan rintamille. Sitä kirjoitettaessa on Bobrikoffin henki seisonut tuolin takana ehtoja kuiskaamassa.

Se olisi, selittävillä kuvilla varustettuna, ilmalaivalla lennätettävä rintaman yli valkoiseen Suomeen, siellä tiedottamaan, keitä vastaan ja kenen ja minkä puolesta he entisen lisäksi tästä lähtien taistelevat.

Terrori täydessä käynnissä.

Yhä enemmän alkaa tämä sota näyttäytyä siksi, mitä se kai alkujaan ja syvimmältään olikin: ryöstö- ja rosvosodaksi, jonka päälle koetettiin pyyhkiä aatteellisuuden vernissaa. Ainakin sitä käydään yhtä paljon näissä kahdessa hengessä. Sillaikaa kun heidän hallituksensa on laativinaan lakeja ja tekevinään parannuksia ja kun joukko naivimpia ja rehellisempiä ja aatteellisesti innostuneita työläisiä taistelee hyvässä uskossa muka vapautuksensa puolesta, on olemassa enemmän tai vähemmän omin päin toimivia joukkoja, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin ryöstäminen, saalistaminen ja tappaminen. Heistä se alkoi tämä ja he siihen yhä enemmän painavat leimansa. Ryöppyämällä alkaa saapua tietoja mitä kauheimmasta terrorista maaseudulla. Orimattilassa on viimeisten tietojen mukaan riehunut lentävä punakaartilaisosasto, joka on surmannut 11 henkeä. Sieltä kerrotaan m.m., että Pakaan kylässä pakoittivat punakaartilaiset agronoomi Uljas Hardénin lähtemään heitä kyyditsemään kirkonkylään. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin metsästä tienvierestä. Vainajan isä, maanviljelijä G.A. Hardén, jo hyvin iäkäs mies, kävi kolme kertaa Orimattilan työväenyhdistyksen talolla tiedustelemassa poikansa kohtaloa. Mitään selvyyttä hän ei saanut. Kolmannella kerralla hänet ja hänen mukanansa ollut eräs toinen, Otto Putkisto -niminen Pakaan isäntämies, vangittiin. Omaisille ei heidän kohtalostaan mitään tietoa annettu. Nyt on asia selvinnyt. Orimattilan joessa talviongella olleen kalamiehen koukkuun tarttui — maanviljelijä Hardénin ruumis. Kun punakaartilaiset vihdoin antoivat suostumuksensa ruumiin joesta nostamiseen ja hautaamiseen, toimitettiin joenjäähän hakatusta avannosta naarauksia. Tällöin löydettiin vielä punakaartilaisten vangitseman kahdeksan henkilön ruumiit. — Suodenniemellä on pappi ammuttu. Ruumis on jäädytetty ja virsikirja kainalossa nostettu kirkon seinää vasten. — Kymin tehtaalla on surmattu useita henkilöitä.

Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.

Täällä on ollut lähetystö ruotsinmaalaisia oikeistososialisteja, jotka olivat ilmaisseet halunsa päästä yhteyteen joidenkuiden porvarillistenkin kanssa, mieluummin joidenkuiden sellaisten kanssa, jotka eivät varsinaisesti ole ottaneet osaa valtiolliseen elämään. Heidän välittäjämiehensä kysyi minultakin, haluaisinko tavata heitä. Meidän oli silloin ja silloin mentävä Seurahuoneelle. Pormestari Lindhagen otti meidät vastaan vuoteessa maaten, sairaana. Myöhemmin saapuivat huoneeseen myöskin muut, puoluesihteeri Möller ja hra Thorberg.

Oli melkoinen ulkonainen ero näiden miesten ja meikäläisten sosialistipomojen välillä; nämä olivat hienonpuoleisia herroja.

Lindhagen ilmoitti heidän saapuneen kahdenlaisessa tarkoituksessa, humanitaarisessa ja valtiollisessa. Heillä oli aikomus järjestää sairaanhoitoa ja samalla koettaa vaikuttaa siihen, että sodankäyntitapa tulisi inhimillisemmäksi, Siihen meidän puoleltamme tietysti vastattiin suurella kiitoksella. Mutta siihen loppuivatkin yhtymäkohdat.

Heidän otettuaan puheeksi rauhantekomahdollisuudet kävi ilmi, että heidän mielestään olisi myönnettävä amnestia kaikille muille paitsi murhamiehille ja varsinaisille rikollisille.

Me selitimme, että johtajiin ja aktiivisesti s.o. aseellisesti mukana olleihin nähden amnestia ei voisi olla annettavissa. Teroitimme samalla sitä, että me, yhtä vähän kuin muutkaan porvarilliset tällä puolen rintaman, emme voi ottaa mitään rauhan alotetta, vaan ovat kaikki välitysyritykset esitettävät Mannerheimille, jo siitäkin syystä, että täältä päin lähtenyttä sovittelualotetta voitaisiin selittää yritykseksi pelastaa oma henkemme. Kysymystä amnestiasta ja uudesta hallitusmuodosta he olivat ajatelleet ratkaistavaksi yleisellä kansanäänestyksellä. Sen mukaan olisi siis tehtävä rauha ensin, nähtävästi ilman mitään ehtoja, ja jätettävä ne sitten kansanäänestyksen saneltaviksi — tuntui ilmeisesti, että tämä oli täkäläisten toverien inspiroimaa. Kansanäänestystä odottaessa kaikki syylliset voisivat kulkea vapaina kukaties kuinka kauan rankaisematta.

Ruotsalaiset näyttivät olevan erikoisesti huolissaan tulevien kenttäoikeuksien oikeudenkäytöstä. Emme tietysti voineet muiden puolesta antaa mitään takeita, vaikka lausuimmekin omasta puolestamme, ettemme hyväksy mitään kostotoimenpiteitä. Se meidän puolestamme myöskin lausuttiin, että katsoimme välttämättömäksi suuria reformeja kapinan päätyttyä.

Nimitys "kapina" ei heitä muuten näyttänyt miellyttävän, vaan oli tämä säännöllistä kansalaissotaa tai ainakin vallankumousta. En huomannut heissä erikoista paheksumista sen johdosta, että venäläiset olivat mukana.

Ruotsalaisille oli kaikesta päättäen syötetty kaikenlaista, m.m. että porvarillisilla olisi aikomus voitettuaan panna toimeen taantumuksellinen vallankaappaus. Samoin olivat he nähtävästi siinä käsityksessä, että vallankumoukseen oli ollut pakko ryhtyä sellaisen kaappauksen pelossa. Vakuutimme, että sellaisesta ei ole ollut eikä tulisi olemaan kysymystäkään. Meidän täytyi myöskin kumota, en tiedä sitten millä menestyksellä, tuo aina uudistuva valhe, että hallitus aikoja ennen vallankumouksen puhkeamista oli lähettänyt elintarpeita Pohjanmaalle ja että aseita oli lähetetty elintarpeiden nimellä, y.m.s.

Heidän puheistaan kävi ilmi, että kapinan johtajat olivat olleet pakotetut siihen vasten tahtoaan, etteivät he henkensä menettämisen uhallakaan olleet voineet olla siihen liittymättä. Se tuotiin esiin kuin jonkinlaisena lieventävänä asianhaarana heidän suhteensa. Siihen huomautettiin meidän puoleltamme, että siinä tapauksessa, jos sellainen vaara heitä todella uhkasi, olisi ollut komeampaa sitä uhmata antamalla vaikka oma henkensä kuin ostaa sen säilyminen tuhansien muiden hengellä.

Kun kuvaavana esimerkkinä siitä, millaisten sosialistien kanssa tässä maassa oltiin tekemisissä, kerrottiin, että punakaarti jo ennen kapinan alkamista oli ajanut sosiaalihallituksen sen huoneustosta ja tehnyt siitä itselleen kasarmin, näytti se melkoisesti selventävän heille kysymystä sen järjestysvallan aikaansaamisen tarpeellisuudesta, mihin hallitus ennen kapinaa, oli ryhtynyt. Meidän vastauksemme summa siitä, millä ehdoilla rauha voisi solmeutua, oli palautuminen status quo'hon, tilaan ennen kapinaa, sekä mahdollisimman laaja amnestia.

Tapaamisemme jäi tietysti tuloksettomaksi. Ruotsalaisten piti vielä samana iltana tavata kansanvaltuuskuntaa, mutta tuskinpa heidän välittelynsä sielläkään onnistuu paremmin.

Eräs heistä sadatteli Valpasta, joka oikeastaan on pääsyyllinen, mutta nyt on vetäytynyt syrjään ja luultavasti pääsee vapaaksi kaikesta vastuusta. Meidän puoleltamme vastattiin, että jos muut, niin kyllä hänkin aikanaan on saava ansaitun palkkansa.

Tarkastuksia kahviloissa.

Mitä järkeä lienee siinäkin, että yhtäkkiä punakaartilaiset ryntäävät kahvilaan, asettavat vartijat ovelle, komentavat kädet ylös ja tutkivat kaikkien taskut, etsien muka "Vapaita Sanoja." Kuuluu tietysti asiaan, että joku laukauskin pamahtaa, joku lamppu menee rikki, rappausta tipahtaa katosta. Täntapainen kohtaus on ollut joku päivä sitten Brondinin kahvilassa.

Mannerheimin rintamalla, niin kerrotaan, vallitsee hyvä henki. Mannerheim on julistanut, että nyt alkaa varsinainen taistelu Suomesta ja ettei hän tule lepäämään, ennenkuin koko Suomi on valloitettu ja lisäksi vielä Venäjän Karjalakin.

Nähtävästi kiristyvät kiristymistään venäläisten ja punaisten välit. Joku Shishko, en nyt muista mikä heidän päällikkönsä hän on, on sähköttänyt Scheimannille Pietariin pyytäen häntä tulemaan ja järjestämään heidän asioitaan täällä, sillä suomalaiset katsovat kaikki omakseen ja kohta meille ei suoda ilmaakaan hengittääksemme.

Nyt lentelee ilmassa tavallista enemmän tietoja sotanäyttämöltä. Hajanaisia ne ovat eikähän niihin ole liioin luottamista. Olen kerännyt niitä muistikirjaani koko sarjan ja kopioin niitä tähän muutamia.

Pälkäneeltä tulleet haavoittuneet ovat kertoneet, että punaisten asema on toivoton, että yleinen hajaannus on olemassa. Siellä makaa sadoittain haavoittuneita avuttomina metsissä. Punaiset ovat perääntyneet Pälkäneeltä Valkeakoskelle. — Porissa on ollut, kymmenkunta kilometriä pohjoiseen päin, kovia taisteluja, ja on kuulunut ankaraa tykkien pauketta. Punaisia pakenee pois rintamalta ja kaupungista Poriin pyydetään apua, mutta ei saada. — Tampereenkin pohjoispuolella taistelut ovat kääntyneet punaisille lopulliseksi häviöksi, koska venäläisten päämaja siellä on siirretty Riihimäelle ja Helsinkiin. — Riihimäellä valmistetaan uutta rintamaa, Mahdollisesti he jättävät Tampereen enemmittä taisteluitta. — Tampereelta on lähtenyt venäläinen sotilasjuna eteläänpäin ja riisuttu aseista. — Punainen kaarti Riihimäellä on riisuttu aseista, kun on kieltäytynyt lähtemästä rintamalle. — Tampereella hermostuneisuus yhä lisääntyy. Punaiset pitävät vartioita ullakoillakin. Hiekkasäkkejä kuletetaan kaduille. — Punakaartin esikunnalle sähkötetään, että Turkua ja sen saaristoa uhkaavat vakavasti valkoiset ja ruotsalaiset, jotka tulevat Ahvenanmaalta. Sinne pyydetään pikaista apua, jota ei kuitenkaan voida antaa. — Punaisten pohjoisen rintaman päällikkö Karjalainen on saanut eron ja vangittu. Tampereen raportissa nimitetään häntä "Pohjoisen rintaman kuoletuskenraaliksi". — Suodenniemelle pyydetään lähettämään apua "vaikka helvetistä", sillä lahtarit hyökkäävät julmasti. — Orivedellä ovat punaiset tilanneet rusinoita, jotta miehiä voisi hyvitellä rusinasopalla ja saada heitä menemään rintamalle. — Vilppulassa punaiset ovat ampuneet johtajiaan eivätkä mene taisteluun, eikä ole apua, vaikka itse Haapalainen siellä agiteeraa, karkaavat jo sinne mennessään.

Tapasin tänään erään tuttavan suurtilallisen rouvan. Hän oli perin surkeassa mielentilassa. Punaiset hallitsevat tilalla, ottavat halkoja tarpeisiinsa, ajavat kartanon hevosilla, vievät maidon, ovat murhanneet heidän pehtorinsa. "Viekööt mitä vievät, kunhan jättäisivät hengen." Siellä on tilojen ylinnä isäntänä eräs muonamiehen poika.

Rouvan mies ja poika piilevät jossain maaseudulla, mutta ovat vaarassa joutua milloin hyvänsä kiinni.

Z. Höglund, yksi ruotsalaisten punaisia, joka täällä ollessaan asui komeasti Seurahuoneella ja jolta siellä ryöstettiin tavarat, m.m. toverien lahjoittama kultakello, on Ruotsissa kertonut matkastaan sinne. Kuvaus voi olla kylläkin oikea. Matkalla mukana olleiden pakolaisten joukossa vallitsi rajaton katkeruus Suomen vallankumousta ja sen kannattajia kohtaan. Kun radio-sähkösanoma ilmoitti kenraali Mannerheimin julistuksesta, että kaikki vallankumoukselliset ovat tuomittavat kuolemaan, niin tervehdittiin sitä hyväksymishuudoilla. Eräskin vanha rouva, hurskaan näköinen, jalokivet sormissa, huudahti: "Sepä oli kaunista!"

Aarne Orjatsalo väittää nähneensä seuraavaa, jonka otan tähän, vaikka olenkin taipuvainen epäilemään, näkivätkö valkokaartilaiset todellakin nuo merkit.

"Seison taistelurintaman sivussa. Olen lähtenyt Punaisen Ristin merkin suojassa avustamaan niitä, jotka ovat haavottuneet, niitä, jotka eivät enää ole ystäviä eivätkä vihamiehiä, vaan ainoastaan ihmisiä ja veljiä. Näen kolme Punaisen Ristin merkillä varustettua laupeudensisarta ja muutamia saman merkin suojassa toimivia miehiä. Haavoittuneita on jo paljon keräytynyt. Kuumeisella kiireellä annetaan heille apua ja koetetaan lievittää heidän tuskiaan. Siinä on kaatuneita ja haavoittuneita molemmista kansalaisarmeijoista. Mutta yhtäkkiä ilmestyy porvarikaartilainen osasto. He näkevät merkit. Heille huudetaan: 'Täällä toimii laupeuden sisaret'. Alkeellisin vaisto sanoisi: 'Nuo ovat puolueetonta joukkoa.'

"Mutta mitä näin. Nuo pyssyillä ja dum-dum-kuulilla varustetut alkoivat kivääritulen ja ampuivat joka ainoan sisaren ja veljen. Ja lisäksi vielä joitakuita jo ennestään haavoittuneita, puoleksi sidottuja.

"Tämän olen omin silmin nähnyt. En olisi sellaista koskaan todeksi uskonut."

Ojankaivuun — talvella.

Erityisenä tikkuna punaisten silmissä on tietysti se yleisö, joka täällä huoletonna, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, kuljeskelee päivät päästään katuja pitkin sinä aikana, kun se on heille sallittua. Tuota yleisöä on entistä runsaammin päivisinkin liikkeellä syystä, että virastot ja liikkeet seisovat. Mutta tätä ei nyt punaisten "yhteiskunta" voi sietää, "tällaista vetelehtijäin joukkoa ja tuhlata vähiä ruokatarpeitaan niille. Se on saatava mukaan yhteiskuntaa hyödyttävään työhön. Katuyleisö on kertakaikkiaan mobilisoitava yhteiskunnan hyväksi". Kirjoittaja "Työmiehessä", joka käyttää tuota komeata nimeä Orjanheimo, työntää hallituksen tarkemmin ajateltavaksi, miten tämä katuyleisön mobilisoiminen käytännössä toteutetaan. Itselläänkin hänellä kuitenkin on aate. Elintarpeita kuluttava tyhjäntoimittajajoukko on pantava niitä tuottamaan. "Kuokka ja lapio kouraan, oli se sitten herra tahi narri, ylhäinen tai alhainen, ja kääntämään maata peruna- y.m. viljelystä varten, ojittamaan peltoa, lantatunkioita levittämään."