*
Puolueettomat venäläiset.
Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat käyttävät konnan keinoja… Me toivomme, että venäläiset toverimme pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen vallankumouksen vahingoittamisesta."
*
Korpilaki.
Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä n:ossa:
"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. Kuitenkin olkoon syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme. Siinä muodossa, että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä nykypäivinä tapahtuu."
*
Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.
*
Ei pidä vaivata valtiota.
Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) — noin vain ilman muuta, yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja turvataan sen saavutukset."
*
"Eteenpäin!"
Irmari Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista, minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä hänen mammuttiromaaninsa — Harhama. Tässä muutamia otteita:
Eteenpäin!
Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!
— Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."
Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa. Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!
Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana! Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja. Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin yhden ainoan vastauksen:
Aseisiin!
Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää. Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.
Eteenpäin!
Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:
Eteenpäin mars!
Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole silloin muuta tietä kuin:
Eteenpäin!
Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa. Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.
Eteenpäin!
Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa kohti. — Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat korpit.
Eteenpäin!
Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on edessä. Sitä kohti.
Eteenpäin!
— — —
Eteenpäin! Sun luo, vapaus, sun luo!
Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa ovat meille haudatut. — — — Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä. Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin siis:
Eteenpäin!
Yhä tiheämmin riviin eteenpäin! Koko maailman köyhälistö katsoo tänne, odottaa. Ei väsymystä. Sortaja on kutsunut aseet olallemme. Yhä lujemmin siis käsi niihin kiinni, siksi kunnes suureen päämääräämme on päästy! Näkymättöminäkin täytyy niiden voida tehdä näkyviä tekoja. Ahtaimpiinkin soppiin pakoitettuna täytyy niiden jaksaa tehoita halki maan, laajoille aloille. Valittavana ei ole muuta kuin joko riistäjien säätämä orjuus ja kuolema, tai sitten niillä aseilla ja verellä ostettu vapaus ja elämä. Ei siis ole myös mitään muuta käskyä, ei muuta tunnussanaa kuin raudanluja:
Eteenpäin!
*
He toivovat.
Punaisten pysäyttäminen Vilppulassa, josta oli seurauksena, että heidän aikeensa saada haltuunsa Haapamäen—Pieksämäen rata ja siten eristää Pohjanmaan ja Karjalan joukot, on heille nähtävästi katkera pettymys. "Työmiehessä" lohduttelekse eräs strateegi kuitenkin sillä, että vaikka liikuntamahdollisuus linjalla Haapamäki—Pieksämäki—Elisenvaara—Viipuri vielä onkin lahtarien käsissä, sen käyttäminen kuitenkin nyt on käynyt vaaranalaiseksi, koska se milloin tahansa voi katketa useammasta kohtaa.
*
Ihmiskalastusta.
Tuskinpa sitä numeroa, jossa ei kalastettaisi ihmisiä, milloin verkko-, milloin syöttipyydyksillä, koetettaisi vuoroon pelotella, vuoroon houkutella, joskaan ei porvarillisia, niin ainakin pikkuporvarillisia. Koulunopettajia, ylioppilaita ja koulunuorisoa taistelee murha-ase ojennettuna työväkeä vastaan, teurastaen säälimättömästi. Heitä, kurjia kouluherroja on kohdeltava köyhälistön vihollisina. Rautatien alempaa virkakuntaa ei uhata, vaan koetetaan houkutella sillä, että heillä on kaikki voitettavana vallankumoukselta. Kirjoittaja ei tahdo jaksaa mitenkään ymmärtää, kuinka pikkuvirkailija "sokaistuna, kärsimyksistä huolimatta, yhä edelleen on valmis kumartamaan ja palvelemaan sitä herraa, joka häntä on säälimättä nälkäpalkalla ilman oikeuksia pakottanut tekemään työtä kapitalistien hyvinvoinnin takia."
*
Eräässä kirjoituksessa "Miksi oikeuskäsitteet ovat alkaneet horjua" koetetaan työväen aktiivista esiintymistä puolustaa m.m. sillä, että porvaristokin on aktiivisesti vastustanut eräitä kansanvaltaisia lakeja m.m. elintarvelakia, joka syntyi eduskunnassa sosialistien toimesta. Sitä lakia ovat vastustaneet ja rikkoneet kaikki tuottajat, elintarvelautakunnat, jopa maan hallituskin. "Jos tuollaisia tapauksia nähdessään myöskin työväestö joskus horjahtaa pois oikeuden poluilta, ei sitä tarvitse ensinkään pitää ihmeteltävänä." Siis jotakuinkin näin: kun porvaristo rikkoi elintarvelakia, saa työväki tehdä vallankumouksen. Mooseksen laki salli ottaa hampaan hampaasta, työväki on ottanut koko pään.
*
Raitiovaunut ja vallankumous.
Olen tässä kenkiäni säästääkseni ajellut raitiotiellä kaikessa viattomuudessa, kuitenkin ihmetellen, että niin monet kulkevat jalkaisin. Joku huomautti minulle että raitiolla ajaminen on kapinallisten kassan lisäämistä ja että raitioliikettä joka on takavarikoitu vallankumouksen hyväksi, siis on boikotattava. Vaikka en luulekaan, että raitioteiden tulot missään tapauksessa riittävät menoihin, eikä teolla ole käytöllistä merkitystä, on se periaatteellisesti aika reippaasti tehty. Sillä on ainakin kauas kantava kasvattava vaikutus. Lapsi pyrkii vaunuun niinkuin ennenkin. Äiti jatkaa jalkaisin matkaansa ja selittää hänelle syyn, miksei hän nouse vaunuun. Lapsi tulee luultavasti ikänsä muistamaan tapauksen ja opetuksen. Pitäisi vain olla samalla matkustamatta rautatiellä, olla käyttämättä sähköä, kaasua ja vettä ja puhelinta ja syömättä Tokoin viljaakin. Onhan juttu pulmallinen. Joku tahtoi minulta vastausta kysymykseen: kummallako tavalla edistän enemmän omaa asiaani: olemalla ajamatta raitiovaunussa ja käyttämättä vihollisen nopeita kulkuneuvoja vastavallankumoukselliseen toimintaani vaiko kuluttamalla kenkiäni ja siten tekemällä itselleni vahinkoa ja hidastuttamalla samalla toimintaani? En osannut vastata muuta kuin: Yksi taitaa enemmän kysyä kuin j.n.e. En rohkene kuitenkaan väittää, että tämä olisi oikea vastaus kysymykseen. Ihailen kaikessa tapauksessa niitä, jotka jaksavat pitää aatteen lipun niin korkealla, että kulkevat lumisohjussakin, ennenkuin nousevat vaunuun. Siellä on muuten runsaasti tilaa tätä nykyä.
*
Kun voitamme, kuinka sitten?
On oikeastaan ollut joutavaa väitellä siitä, kuka tämän taistelun alotti ja kenen oli syy. Eihän voi olla epäilystäkään siitä, mistä päin hyökkäys tuli. Onhan meidän sosialidemokraattisella liikkeellä jo aikoja sitten, miltei alunpitäenkin, ollut tappelua hierova, kimppuun käyvä luonne. Se pääsi alkuvauhtiinsa ensimäisen vallankumouksen, marraskuun suurlakon aikana. Se tosin silloin yhdessä muiden kanssa vain pysähytti pyörät, mutta tyytyi vain pakosta panemaan ne jälleen liikkeelle. Pian yritetään uudelleen! siihen uhkaukseen päättyi suurlakko ja siitä aikoi aktiivisen toiminnan valmistelu, sen höyrypannun lämmittäminen, jonka kone nyt puhkuu. Senjälkeen se määrätietoisesti pyrkii kumoukseen. Kumous, vallankumous, väkivaltainen vallananastus on ollut sen teoretikoiden tietoisena suunnitelmana. Tämän teorian toteuttajain menettelytapana on aina ollut asettaa uusi päämaali, niin pian kuin joku oli saavutettu, ettei vain pysähdyttäisi tähän rauhalliseen saavutukseen. Ensin suurlakko, sitten alinomaiset pikkulakot, alinomainen ryntäily ja jalkakampipolitiikka eduskunnassa, joka tilaisuuden agitatoorinen hyväkseen käyttäminen. Kuta enemmän annettiin, sitä enemmän vaadittiin. Kuta enemmän porvarillinen yhteiskunta, taistelua välttääkseen, väistyi, sitä kiinteämmin oli sosialidemokratia sen kintereillä niinkuin susilauma ahdistamassa hirveä, antamatta sen hetkeäkään hengähtää. Tämä kaikkihan on todettu jo tuhat kertaa, mutta todettakoon vielä tuhatyhdennen kerran. Viimein täytyi ahdistetun pysähtyä ja antautua taisteluun. En sano sitä päivitellen, sillä sellainenhan on aina maailmanmeno. Uusi ryntää, vanha puolustakse ja turha on tulla siitä senttimenttaaliseksi. Se on voitto, joka ratkaisee ja voiton antaa voima ja ennen kaikkea elinvoima.
Me varmasti nyt voitamme, mutta voitammeko seuraavallakin kerralla, joka varmasti tulee? Mutta voitimmepa tai tappasimme, ei täällä meillä nyt ratkaista kapitaalin ja työn maailmantaistelua, ei lopullisesti edes tätä omaamme. Tulipa Suomesta länsimainen porvarillinen tasavalta tai hetkiseksi itämais-bolshevistinen kommissaarivalta, ei se, niinkuin johtajat omahyväisyydessään laumoilleen uskottelevat, vaikuta mitään muuanne, tuskin edes Ruotsiinkaan asti.
Heidän heikoin kohtansa on se, että he voittaenkaan eivät saa toteutetuksi omia ihanteitaan. He tahtovat pystyttää kansanvallan, työväen tasavallan, mutta heidän kömpelöissä ja samalla heikoissa käsissään siitä syntyy työväen diktatuuri, tirannius, ehkä hirmuvalta, joka kaatuessaan kaataa.
Mutta mitä tulee, jos me porvarit voitamme? Siinä vasta koetetaan, mihin porvarillinen yhteiskunta kykenee. Voittomme on meille vaarallisempi kuin tappio, sitä vaarallisempi kuta helpompi se on. Tulemmeko lainkaan olemaan uuden tilanteen tasalla? Sallin itseni sitä epäillä. Mekin luultavasti iskemme yli maalin, kurkotamme kuuseen ja kapsahdamme katajaan. Olemme siinäkin suhteessa "katajainen kansa". Touhuamme, riitelemme, rähisemme, niinkuin ukot kirkonkokouksessa, ja joku kirkkoherra sanelee päätöksen pöytäkirjaan, tukenaan ja takanaan joku korkea-arvoinen tuomiokapituli.
On siis verrattain vähän merkitystä sillä, kuka alotti ja kuka lopetti. Kaikki riippuu siitä, mitenkä asiat järjestetään sen jälkeen, kuin niitä päästään järjestämään.
*
Maaseudulla.
Sain kuulla jotain oloista maaseudulla, m.m. Tuusulassa. Siellä ovat punaiset pitäneet kotitarkastuksia joka huvilassa, on etsitty aseita, m.m. Hjeltien Lepolasta, Eero Järnefeltiltä ja Jean Sibeliukselta, joilta on saatu joitain vanhoja muistomiekkoja ja seinäkoriste-aseita. He eivät saa olla missään telefooniyhteydessä edes keskenään. Joka tien haarassa on vartija, joka vaatii passia. Kun Sibelius aamukävelyillään säveltää, pysäytetään hänet, ja täytyy hänen näyttää passi jollekin Järvenpään kartanon muonamiehen pojalle. Suuri säveltäjä on heille vain tavallinen porvari.
*
Hyvä mies ammuttu.
Suurtilan omistaja A. Aminoff Ruovedellä on ammuttu. Lienee matruusien työtä. Hän oli kansan mies, kuntansa asioita lämpimästi harrastava, hoiti hyvin väkeään ja alustalaisiaan, oli tehnyt melkoisia lahjoituksia m.m. keuhkotaudin vastustamisen hyväksi. Tapasimme usein toisemme Päivälehden aikoina. Vaikka olikin ruotsinmielinen, kallistui hän silloisiin nuoriin.
*
Viranhakijoita.
Kaikenlaisten virkojen hakijoita kuuluu seisovan pitkät jonot senaatin käytävissä. Kun tuollaiselle jonolle ilmoitettiin, että kelpoisuusehtona jonkun viran saamiseen vaaditaan todistus viiden luokan oppimäärästä, kuului tyytymätöntä murinaa: "Otetaan siis sittenkin vain herroja!"
*
Vanhaa kaunaa.
Siihen aikaan kun sosialidemokratia, uuden eduskunnan kokoontuessa, otti ensi askeleitaan julkisessa valtiollisessa elämässä, joutuivat silloiset edustajat — syystä kylläkin — persoonallisenkin arvostelun alaisiksi. Heistä tehtiin melkolailla pilkkaa, raakaa, epähienoa ja epäonnistunuttakin, niinkuin meillä herrasväen on tapana tyhmästi tehdä pilaa talonpojasta, "tuppeliinista", moukasta. Semmoinen aina ärsyttää, katkeroittaa ja herättää pitkää vihaa. Nousukas on aina arka arvostaan. Kuinka kauan tuollainen kauna ja viha jäytää mielissä, näkyy tänpäiväisen "Tiedonantajan" pääartikkelista, jossa sanotaan m.m.:
Kun yksikamariset valtiopäivät kokoontuivat, ja työläisten edustajat asettuivat lainlaatijain joukkoon, otti porvarillinen sanomalehdistö tehtäväkseen pilkata ja saivarrella yksityiskohtia heidän esiintymisessään, asettaen naurunalaiseksi koko valtiopäivät, syystä että edustajien joukossa oli työläisiä. Sanottiin, että kaikki todellinen lainlaatijatyö kävi mahdottomaksi sellaisten pätemättömien ainesten mukana ollessa. Sosialidemokratisten edustajain sanoja ja lauseita morkattiin, heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia herjattiin ja heidän yrityksensä esiintuoda ja puoltaa valitsijainsa mielipiteitä selittivät porvarislehdet kerrassaan epäonnistuneiksi.
*
Heidän vaikeutensa.
Eilinen "Vapaa Sana" kuvaa valaisevasti sitä tukalaa asemaa, johon kapinalliset ovat joutumassa.
Parhaan kuvan kavaltajien tukalasta asemasta saapi lukemalla tarkoin heidän sanomalehtiensä pääkirjoituksia. Niistä käy empimättä selville, että heidän omassa leirissään ei nähtävästi suurin osa hyväksy venäläismallista sorto- ja hirmuhallitusta, vaan olisi halunnut pysyä rauhallisen ja laillisen parlamentaarisen toiminnan kannalla. Niiden sävy kohdistuu oikeastaan enemmän omien joukkojen kiihoittamiseen ja uskon vahvistamiseen, kuin uhkailuun ja kerskailuun laillisen yhteiskunnan kannattajia vastaan.
Anarkisteillamme on kestettävänä vaikeuksia, jotka yksinäänkin tulevat heidät ennen pitkää kukistamaan. Niinpä on heidän rahallinen ja taloudellinen asemansa mahdoton. Ne miljoonat, jotka he ryöstivät Suomen pankista, ovat pian käytetyt, ja silloin tulee turmiollisena eteen se rahapula, jonka poistamiseksi he nyt jo ponnistavat kaikkensa. Kruununveroja ei heille makseta, suurten tulojen veroja he eivät tule saamaan penniäkään, kunnallisveroja ei makseta liioin ollenkaan, sillä mitään laillista taksoitusta tai ulosotto-tointa ei voida nyt harjoittaa, vaan muuttuu sekin rosvoukseksi. Heti kun valmiina olevat setelit ovat käytetyt, rupeavat he luultavasti painamaan "omaa rahaa", mutta kansantaloudellisen lain mukaan häviää silloin heti viimeinenkin oikea raha käytännöstä jäljettömiin, eikä sitä saada liikkeeseen millään mahdilla. Suomen pankin ulkomaisia saatavia eivät he saa mistään muualta perityksi kuin korkeintaan Venäjältä, ja heidän maksumääräyksiään ei hyväksy ainoakaan pankki muualla ulkomailla. Kun Suomen pankin kultakassa ja kaikki arvopaperit ovat laillisen hallituksen käsissä, toisin sanoen, koko Suomen pankki sen hallussa, ei anarkistijoukkio voi keksiä mitään finanssisuunnitelmaa, jolla olisi vähintäkään menestymismahdollisuuksia. Jo siitä, ettei heillä ole minkäänlaista valuuttaa uusien seteleidensä arvovastikkeeksi ja takuuksi, seuraa, että tuota rahaa ei ainoakaan järkevä kansalainen, ei punaisinkaan kaartilainen, voi millään luottamuksella vastaan ottaa.
Toinen vaikeus johtuu elintarvepulasta. Kun koko se osa maatamme, jossa elintarpeita vielä oli, on hallituksemme vallassa, ei Uudenmaan lääni sekä puolet Turun ja Porin sekä Hämeenläänistä ymmärrettävästi voi hankkia lähestulkoonkaan sitä elintarvemäärää, joka siellä tarvitaan. Julkinen salaisuus on, että vilja Helsingissä on jokseenkin lopussa ja että ne määrät, mitä punakaarti saa siemenviljaa maaseudulta rosvotuksi, eivät riitä edes sen omien joukkojen ruokkimiseksi. Tuoretta lihaa ei ole ollut enää pitkään aikaan saatavissa ja maitomyymälät joutuvat sulettaviksi ennenpitkää, sillä maalta ei maitoa enää tule. Me hallituksen uskolliset kannattajat kestämme tämän tyynesti, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten siihen suhtautuvat Helsingin kymmenet tuhannet työttömät, jotka jo nyt kärsivät kurjuutta johtajiensa hirvittävän kevytmielisyyden vuoksi.
Kolmas vaikeus on siinä, että koko yhteiskuntakoneistomme seisoo auttamattomasti. Ne oppimattomat ja sivistymättömät voimat, jotka he ovat haalineet kokoon apureikseen, eivät pysty mihinkään muuhun kuin armottomasti sotkemaan kaikki. Silläkin alalla on edessä ehdoton romahdus, jota he eivät voi millään asevoimalla välttää.
Neljäs vaikeus on siinä, että he eivät ole herroja omassa leirissäänkään. Mitä punakaarti tahtoo, se on komissarien täytettävä vastaan sanomattomasti. On suorastaan sääli nähdä sitä liehittelyä, jolla he kaartiansa kohtelevat. Voittamatonta surua ja murhetta näyttää johtajille tuottavan myös se, että kaikista varoituksista ja opetuksista huolimatta tämä kaarti yhä jatkaa yksityistä kostoansa laillisen yhteiskuntamme palvelijoita vastaan, käyttäen edelleenkin "rangaistuksena" kylmäveristä murhaamista.
Rauhallisesti voimme odottaa tämän "vallankumouksen" päättymistä: sen loppu on selvin sanoin määritelty Suomen voimassa olevassa rikoslaissa.
*
Virkamiesten vastarinta.
Valtion virkamiesten lakko ei anna rauhaa "Työmiehelle", uudestaan ja uudestaan se siihen palaa. Kun virkamiehet aikoinaan palvelivat Bobrikoffia, Seyniä ja Borovitinoffia, mikseivät he nyt palvele Manneria ja Tokoita? Esivalta kuin esivalta, ei toinen laillisempi eikä laittomampi kuin toinenkaan.
Vertailu ei oikeastaan aivan pahasti onnu, sillä ei olisi pitänyt silloinkaan palvella. Olisi pitänyt silloinkin tehdä lakko niinkuin nyt. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, se tehdään nyt. Erehdys korjataan, on vahingosta viisastuttu. Vertailu ei onnu siinäkään, keitä ne palveltavat ovat, joita "Työmies" vertaa toisiinsa. Totean, että he itse vertaavat omaa hallitustaan Bobrikoffin ja Seynin vastaaviin.
J. K—la väittää tämänpäiväisessä "Työmiehessä", että lahtarit puhkaisevat uhriensa silmät pistimillä ennen pään murskaamista ja hakkaavat vielä elävältä jalat poikki, lisäten: "Ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan."
*
Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.
Aivan niinkuin ainakin…
Tämä kaikki on kyllä niin verisen totista, tai sanoisinko niin kuolemankalpean kaameaa — mutta joskus tarjoutuu kuitenkin joku koomillinen näky tai tapaus, joka väkisinkin vetää mielen hilpeäksi. On virkistävää nähdä porvarin esiintyvän aatelismiehenä kaikkine hänen eleineen ja sosialistin porvarina vastaavine eleineen.
Kullervo Manner on eilen avannut Suomen työväen tasavallan ensimäiset valtiopäivät niinkuin konsanansa joku valtionhoitaja, presidentti tai kuningas. Ja kaikki on muutenkin niillä valtiopäivillä käynyt samaan malliin ja tahtiin kuin niillä porvarillisilla valtiopäivillä, joiden puhemiehenä Mannerkin kerran toimi — lukuunottamatta juhlallista jumalanpalvelusta, jota ei ole pidetty.
Heidän duumansa kokoontui takavarikoidussa entisen eduskunnan Heimolassa. Sen nimenä on Työväen Pääneuvosto. Siellä on samat tuolit, samat pöydät, samat penkit ja osaksi samat penkinpainajatkin; luultavasti samat vahtimestaritkin ottamassa vastaan päällysvaatteita eteisessä ja jakelemassa asiakirjoja pulpeteille. Lain leijonaa tuskin on siirretty sijoiltaan, ellei se mahdollisesti itse ole kääntynyt päin seinää tai verhoutunut punaiseen lippuun. Lehdet eivät mainitse, oliko lehteriyleisöä ja millaista saapuvilla ja oliko keitään ulkomaiden diplomaateja läsnä.
Kullervo Manner, tämän tasavallan presidentti, avaa istunnon (sitä nimitetään, vaatimattomasti kylläkin, "kokoukseksi" à la Lundson) ja pitää puheen. Hän seisoo, luultavasti vesilasi vierellään, samalla paikalla, missä Svinhufvud vajaa kuukausi sitten. Hänen takanaan hallituksen tuoleilla mahdollisesti ovat ottaneet sijansa muut hallituksen jäsenet. Hänen ryhtinsä on komean etukumara, katse luja, ääni syvä. Puhe on painettu hallituksen sanansaattajan ensi sivulla niinkuin ainakin valtaistuinpuheet. Se on tyyni ja arvokas, niinkuin suuren valtiomiehen puheen tuleekin olla. Se tekee lyhyesti, asiallisesti ja aito-porvarillisparlamenttaariseen tapaan ja tyyliin selkoa hallituksen toimenpiteistä, luoden suuntaviivoja tulevaisuutta varten.
Syvältä ovat vallankumouksen voitot jo järkyttäneet Suomen yhteiskuntaa. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen monet valta-asemat ja voimakeinot on riistäjäluokalta temmattu. Niitten virkavalta on huomattavalta osaltaan kukistettu ja avattu tie vallankumouksellisen kansanvallan hedelmälliselle vaikutukselle. Maan valtiollinen keskusvalta ja sen elimet ovat työväen käsissä. Kunnallisen vallan käyttö on niinikään työväenluokan vankoissa kourissa. Vallankumouksensa suurten tarkoitusten puolesta toimimaan on työväki nyt kerran pannut nuo vuosisatojen kehityksen luomat elimet, tarpeettomat niistä poispyyhkäisten ja toisiin valaen työväenluokan tarpeitten mukaisen uuden sisällön.
Vallankumous hävittää vanhaa ja lahonutta. Porvariston luokkalait on suistettu voimastaan ja vaikutuksestaan. Tilalle on ehditty luoda joukko köyhälistön eri kerrosten taloudellista ja henkistä vapautta turvaavia säädöksiä ja siten vakiinnutettu Suomen köyhälistön voittoisaa etenemistä lopullista vapautumistaan kohti. Paljon on tässä vielä työtä. Se on oleva lähimpäin aikojen päätehtävä.
Ne tehtävät, mitkä vallankumous on asettanut työväen elimien suoritettaviksi, eivät ole helpot. Porvariston valtakausi jätti jälkeensä äärimmilleen kärjistyneen elintarvekurjuuden. Kapitalistit ja niiden virkakätyrit koettavat saattaa koko yhteiskuntakoneiston seisaukseen, ja häiritä kansan uudestiluovaa työtä. Näiden suurten vastusten voittaminen on epäilemättä lähiaikoina kysyvä erityisesti vallankumouksen ylimmän valtaelimen, Työväen Pääneuvoston, kaikkea tarmoa.
Suomen työväen suuren vallankumouksen yhtenä tärkeimpänä päämääränä on rakentaa kukistetun herravallan raunioille valtiollisen kansanvallan korkea rakennus. Se on tapahtuva uuden valtiosäännön säätämisellä. Niin pian kuin julmat kansan viholliset ovat koko maassa voitetut, on Suomen kansalle tarjottava tilaisuus yleisellä kansanäänestyksellä hyväksyä itselleen uusi valtiosääntö. Tästä aikoo Kansanvaltuuskunta lähimmässä tulevaisuudessa esittää Työväen Pääneuvostolle perustuslakiehdotuksen, jonka kautta luotaisiin maahan todellinen kansaneduskunta sekä varma pohja kaiken työtätekevän kansan tulevaisuudelle. Näin voidaan varmimmin edistää Suomen työtätekevän kansan suurten joukkojen yhteisonnen lähentymistä.
Valheellista parjausta on siis se vastavallankumouksellisten syytös, että työväki tavottelisi vähemmistövaltaa. Vallankumouksellinen työväenluokka edustaa tosiasiassa kansan enemmistön asiaa, puoltaa palkkatyöläisiä, torppareja, maaseudun maatonta köyhälistöä ja pikkuviljelijöitä, kaupunkien kurjalistoa ja muita suurkapitalistien riistämiä. Kaikille näille taisteleva työväki suuria uhreja kantaen valloittaa paremman elämän perustukset.
Vallankumouksellinen taistelu ei ole päättynyt. Raskaat ponnistukset ovat vielä edessä. Kansan viholliset saavat apua ulkomaisilta kapitalistiryhmiltä muodossa ja toisessa. Se on hidastuttanut työväen lopullisen voiton saavuttamista. Mutta työtätekevän kansan asia ei voi sortua. Sen voitto on historiallinen välttämättömyys. Sen taistelu on elimellinen osa köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sen takia se on voitokkaana etenevä.
Kasvakoon Suomen työtätekevän kansan taistelujoukko! Lisääntykööt sen voimat! Mukaan kaikki, joille kansan yhteisonni on rakas! Siten on vallankumouksen voitto taattu ja sen saavutukset turvatut!
Toverit! Pääneuvoston jäsenet! Teillä on tärkein asema työväen suuren vallankumouksen asian valvomisessa. Kansanvaltuuskunnan puolesta tervehdin Teitä, toverit, nyt alkaessanne työnne.
Tämän jälkeen käy kaikki voidellusti ja virallisesti niinkuin konsanaan. Nimenhuudon toimitettua valitaan Pääneuvoston puheenjohtajaksi tov. V. Perttilä ja varapuheenjohtajiksi K. Tuominen ja A. Lehto. Sihteeriksi oli tähän istuntoon kutsuttu Väinö Jokinen. Puhemiesneuvoston — sekin siis on — on tehtävä ensi kokoukselle ehdotus sihteerin toimen järjestämisestä.
Juhlatilaisuudesta ei puutu sähkösanomaakaan. Sen on lähettänyt Hangon sos. dem. työväenneuvosto.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen alkaa asiain käsittely. Kansanvaltuuskunnan jäsenten puolesta esitetään kokoukselle kirjelmä, jossa he jättävät paikkansa Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte."
Kokous lähettää kirjelmän vasta perustettavaan perustuslakia laativaan valiokuntaan kehoituksella, että Kansanvaltuuskunta siihen saakka, kunnes asia palaa valiokunnasta, hoitaa keskeymättä edelleen tointansa.
Sen jälkeen esitetään kokoukselle Kansanvaltuuskunnan esitys, sisältävä ehdotuksen Työväen Pääneuvoston Perussäännöiksi. Ehdotus lähetetään lyhyen keskustelun jälkeen valiokuntaan.
Kokoukselle esitetään vielä Kansanvaltuuskunnan Sisäasiain Osaston valtuutetun ehdotus Punaisen Kaartin palkkauskysymyksestä. Asia lähetetään lyhyen keskustelun perästä sota- ja talousvaliokuntaan lähemmin harkittavaksi.
Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston puolesta esitetään kirjelmä, jossa kunnioittaen ehdotetaan, että Työväen Pääneuvosto kiireellisimpinä käsittelemiensä asioitten joukkoon asettaisi Vallankumouksellisen Ylioikeuden nimittämisen.
Esitys lähetetään valiokuntaan.
Päätetään asettaa viisi eri valiokuntaa, nim. perustuslaki-, valtiovarain-, ulkoasiain-, sota- ja talousasiain- sekä lakivaliokunnat, joihin kaikkiin jäsenetkin valitaan.
Ulkoasiainvaliokuntaan valitaan diplomaatit: Hanna Karhinen, A. Sirén,
Laakkonen, Iivarinen ja Engström. Varalta: A. Huotari ja Blomqvist.
Istunto päättyy klo 9.15 i.p. —
Selostusta lukiessani valtaa minut, vanhan valtiopäiväreferentin, miellyttävä, turvallinen tunne siitä, että kaikkihan täällä näkyy alkavan käydä niinkuin ainakin ja että suottahan minä olen tainnut hätäillä ja harmitella, että maan asiat muka menevät päin mäntyyn. Maan "toverit" näyttävät osaavan hoitaa maan asioita aivan niin kuin maan "isät" ennen vanhaan. Eihän ne ole mitään vallankaappaajia ja -anastajia. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä, on heti meistä jokainen valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte." Sehän on silkkaa parlamenttarismia. Eihän ne istukaan pistinten varassa! Siellähän ei ole kuin 5 punakaartilaista. Ja niin pian kuin me kansan viholliset olemme voitetut, pääsemme kaikki yleisellä kansanäänestyksellä hyväksymään itsellemme uuden valtiosäännön.
Lahtarit siellä Pohjanmaalla, jos tietäisitte… laskekaa pian aseenne ja tulkaa äänestämään!
*
Suurista miehistä.
Yrjö Mäkelin sanoo tänään joukon kärkeviä sanoja meille porvareille siitä, että me huokailemme: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" Meillä on ollut suuren persoonallisuuden kaipuu ja me olemme sitä varsinkin viime aikoina ruikuttaneet. "Olisipa meillä vain Mechelin vielä keskuudessamme — ovat porvarit näinä aikoina usein huokaisseet." Porvarit otaksuvat, että joku semmoinen elävä persoonallisuus voisi puhaltaa henkeä heidän kuolintautia sairastaneeseen luokkaansa. Kyllä heillä on käytettävänään henkisiä kykyjä, mutta eivät ne mitään silloin enää saata toimittaa, kun koko luokan historiallinen tilinteon hetki on koittanut.
Totta onkin, että meiltä on puuttunut johtavia miehiä. Totta, että entiset ja uudet johtajat eivät ole olleet tehtävänsä tasalla. Onhan tässä huokailtu, jos lie haikailtukin, että mistä saadaan sekään Suomen tasavallan presidentti, kun sen valitsemisen aika tulee.
Luulen kuitenkin, että Y. M. liian aikaisin iloitsee siitä, että porvarillisten johtajan-etsintä on oleva turha. Miehiä ilmestyy aina, kun niitä tarvitaan, joskaan ei heti ensi hätään, niin ainakin toiseen. Venäläisen sorron vastustamis-aikana ei tarvittu niin paljon miestä kuin mieltä. Mieltä oli, sitkeää ja lujaa rintamaväkeä, joka oli joka paikassa eikä oikeastaan missään. Muita päitä pitemmät päät olisi pian katkaistu. Ne, mitä oli muita näkyvämpiä, ne poistettiinkin, mutta ei vastarinta siitä sanottavasti kärsinyt. Saattoipa olla parempikin, ettei vasituista kapteenia ollut, jonka varaan ja komentoon olisi heittäydytty — niin miehistö tunsi sitä suuremman vastuun ja kehittyi vähä itsekukin siihen tehtävään, jota se tämän viimeisen tingan tullen nyt suorittaa valtiolaivaamme pelastaessaan.
Kun tämä sota puhkesi, niin tarvittiin kuitenkin välttämättä sen johtajakin, ja ylipäällikkö putosi kuin pilvistä, tuli suomalais-kansallisen suuren nousun etumies sieltä, mistä häntä kaikkein vähimmin olisi voinut odottaa — Venäjän rintamalta. Kuka tämän maan suomalaisista oli ennen kuullut puhuttavankaan Mannerheimista? Mannerheim tuli, näki ja — voittanut hän ei vielä ole, mutta voittaa varmasti. Siinä on nyt se huokailtu ja haikailtu suurmies sillä sijalla, joskaan ei Kustaa Vaasa, niin ainakin Vaasan Kustaa. Kun hän on tehtävänsä suorittanut ja kun ilmestyy uusia tehtäviä, jotka mahdollisesti eivät ole hänen, nousee varmaankin aikanaan uusia miehiä. Mäkelin ilkkuu meitä liian varhain Mechelinien puutteesta.
Heillä on toisin — kehuu Mäkelin. Heillä on niin hyvin asiat, että he eivät suuria miehiä tarvitse eivätkä kaipaa. Epäilen sitä tosin, luulen, että heidän valtiollinen ja strateeginen asemansa olisi hiukan toisin, jos valtuuskunnassa ja esikunnassa ei olisi Manner ja Haapalainen. Mutta olkoon, että riittää, kun he kaikki ovat vain "rintamaväkeä" ja "heidän yhteinen käskijänsä on historiallinen välttämättömyys".
Se ajoi heidät liikkeelle. Jokainen kunnon toveri ryhtyi uusissa oloissa täyttämään hänelle määrättyä velvollisuutta. N.s. johtajat saivat käskyn ja tekivät työtä käskettyä. Ja tulevat edelleenkin sitä käskyä noudattamaan, "sillä me olemme päättäneet yhdessä taistella ja voittaa".
Mutta jos on niinpäin parempi, niin juuri sitenhän on myöskin tapahtunut porvarillisellakin puolella. Rintaman takaa ei tänne paljoa kuulu, mutta on kuulunut sentään jotain. Pohjalaisten talonpoikien luja tempaus, valkoisen Suomen nousu — mitä se on muuta kuin historiallisen välttämättömyyden aikaansaamaa kansan nousua, jossa jokainen kunnon kansalainen täyttää hänelle määrättyä velvollisuutta. Siellä siis samoin kuin täällä. Mutta siellä sen lisäksi Mannerheim — täällä Svetsnikoff. Alussa ei sielläkään ollut suurmiehiä, ei edes johtomiehiä. Mutta kun tarvittiin, jo tuli. Rukous: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" kuultiin.
Sosialistit ovat kaikessa laskeneet väärin, arvioineet kieroon, kaikessa erehtyneet Suomen kansasta, luultavasti siitäkin osasta, jota he luulevat tuntevansa ja vielä johtavat.
Liitän tähän enemmittä omittani Yrjö Mäkelinen kirjoituksen ennustukselliset loppusanat:
"Johtajia porvaristolle ei ilmesty enää. Niitä on voinut, erinäisin edellytyksin, ilmestyä vain luokan historiallisena nousuaikana. Mutta nyt elää porvaristo surkeata laskeutumisaikaa ja siksi se kykenee synnyttämään vain rosvopäälliköitä, — mitkä järjestynyt työväki, ihmiskunnan yhteisen hyvän takia, pyytää sulkea punakaartin suosiolliseen huolen pitoon."
*
Senaattori runoilee.
Lieneekö koskaan mikään senaattori tai muu hallitusmies julaissut runojaan virallisessa lehdessä, Keisari Nero kai olisi, jos siihen aikaan olisi ollut sellaisia julkaisuja. Tapauksen harvinaisuuden vuoksi kopioin tähän Suomen kansanvaltuuskunnan oikeusasiain valtuutetun Suomen kansanvaltuuskunnan "Tiedonantajassa" tänään julkaiseman runon:
Kirj. L. Letonmäki.
Saa hautaan jo luut tahot siirtää tuon rikkaitten oikeuden. Punakaartien pistimet piirtää lain uuden nyt Suomellen.
Pois hautahan oikeus rikkaan
ja kirous kiveksi sen!
Ajan uuden ja toivehikkaan
luo kumous köyhillen.
Laki uus, ole sorretun suoja ja siunaus köyhien, ole ihmisyys-viestin tuoja säde kärjessä pistinten!
*
Kiristystä tulossa.
Väkivaltaisuus ja kaikkinainen pakotus yhä laajenee. Ei näy enää olevan rahaa tilausten maksamiseen, koska tavaroita aletaan rekviroida väkisin. Niinpä uhataan kauppaliikkeiltä, jotka kieltävät liikeluoton Helsingin kaupungin sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksilta, kieltää sähkö, kaasu ja vesi. Samoinhan voidaan ja kai tullaankin tekemään yksityisillekin. Otetaan pois välttämättömimmät elämisen ehdot, mikä on samaa kuin panna kidutuspenkille se, joka ei hyvällä suostu. Kaikessa taistelutaktiikassa, sekä ulkoisella että sisäisellä rintamalla, näkyy venäläiset menettelytavat. Eläkäämme siis pimeässä ja kantakaamme vettä naapurin kaivosta, niin kauan kuin sitä siellä on. Aurinkoa he eivät sentään voine sulkea kivimäkeen.
*
Mieli pyrkii kuohahtamaan ja kauhistumaan jokaisesta uudesta väkivallan ilmauksesta, niinkuin se joka kerta olisi jotain uutta. Se on oikeastaan turhaa itsensä kiusaamista, turhaa lisäsyiden kasaamista, sillä onhan itse pääfaktumi, koko tämä kaappaus, jo semmoisenaan tarpeeksi suuri rikos.
*
"Mitä varten?"
"Mitä varten?" Ne kysyvät lehdissään yhtä mittaa, udellen ja ihmetellen kaikenlaista, etupäässä sitä, mitä varten se ja se ei ole mukana, ei ole kutsua noudattanut, vaikka uudet taivaat ja uudet maat häämöittävät aivan piha-aidan takana, ei muuta kuin tulee ja ottaa. Tänään kysytään (eräs "Jukka —la"), miksi toinen köyhä taistelee toista köyhää vastaan.
Mitä etuja tavoittelee köyhä talonpoika, muutaman lehmän velkainen isäntä, jolla pienen, huonosti viljellyn maatilkkunsa päällä on lahonut asuntorähjä ja sen nurkissa joukko puolirääsyisiä, raihnaita lapsia nälkäänsä parkumassa ja odottamassa sitä aikaa, jolloin he kykenevät kulkemaan nokisten tehtaitten porteille työvoimaansa kaupalle, isän ja äidin vääntyessä vaivaistalolle? Mitä etuja tavoittelee hän, liittyessään taistelemaan kapitalistiluokan elostelijoin luokkaetujen puolesta, joista eduista ei hän eikä hänen lapsensa koskaan saa vähääkään nauttia?
Itsensä uhraaminen taistelutantereella vaatisi vissejä edellytyksiä. Mutta mitään sellaisia edellytyksiä ei köyhällä talonpojalla tähän taisteluun lähtiessään ole ollut, eikä tule olemaan.
Kun taisto lakkaa, — jos ne voittaa, joiden etujen puolesta hän taistelee, riistää kapitalisti talonpojan putipuhtaiksi, vie metsät, pellot, kaikki mitä hänellä on ja ajaa hänet perheineen maantielle. Se käy sitä helpommin, mitä loistavamman voiton he riistäjilleen taistelevat. Mitä varten siis he taistelevat?
Siihen ei tuon mukaan kylläkään näyttäisi pitävän olla mitään syytä. Ja kuitenkin he taistelevat siellä, ei vain pikkutilalliset, vaan myöskin torpparit, mäkitupalaiset, itselliset, joilla on senkään verran maata, että ovat saaneet mahtumaan siihen neljä kiveä pirtin neljän nurkan alle. Olisivatko ne kaikki vain harhaan johdettuja ja yllytetyitä? Nähtävästi niillä on joku hämärä, vaistomainen aavistus ja tunne siitä, että suomalainen kapitalismi sittenkin voi tarjota heille etuja, joita venäläis-suomalainen bolshevismi ei voi. Ja olisiko niin, että heillä on jotain tunnetta siitäkin, mitä sanotaan isänmaaksi, Suomeksi, ja että heillä sen etujen valvomisesta on myöskin itselleen etua?
*
Tuhatvuotinen valtakunta.
Oli minullakin nuoruudessani ja on välistä vieläkin romahtaneista ihanteista huolimatta haaveita ikuisesta rauhasta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. Niitä on kaikilla. Niitä oli keisari Nikolaillakin, keisari Wilhelmillä, Wilsonilla y.m., y.m. On aivan ihmeellisesti pinttynyt ja ihmiskunnan veriin syöpynyt se haave. Siihen pyritään kaikkia teitä. Tämän maailmansodan, tämän meidän pikku sodankin saavutusten päämääränä on se uusi Jerusalemi. Sen ihanuuksia ylistelee tänään eräs kirjoittaja "Työmiehessä" kirjoituksessa "Vanha ja uusi maailma". Annan hänen haaveilla ja haaveilen hänen kanssaan:
Uuden mullistuksen mukana muuttuu myös koko maailmanjärjestys. Orjuuden kahleet katkotaan. Kaikkialla pääsevät vapauden tuulet nyt esteettä puhaltelemaan.
Entinen kurjuus häviää. Vastakohdat tasoittuvat. Ei nähdä enää yltäkylläisyyttä ja loistoa ja sen rinnalla mitä kurjinta köyhyyttä. Jokaisessa kodissa vallitsee hyvinvointi ja kodin sulous. Vanhuksetkin saavat elämänsä loppuun asti yhteiskunnan varoilla nauttia lastensa parissa kodin viehätyksestä, eikä niinkuin vanhassa maailmassa elää elämänsä surulliset loppupäivät vaivaistalon kurjuudessa.
Työläinen ei saavu, kuten entiset kapitalistien "koneet", työstään kotia toivottomana, allapäin ja uupuneena, vaan reippaana ja ilomielin, tietoisena, että hän ei luo enää rikkauksia yksityisille, vaan että hänen työnsä tulokset tulevat kaikkien hyödyksi. Tunnuslauseena on "kaikki kaikkien hyväksi".
Nälästä ei ole pelkoa, sillä maata eivät omista enää mahtavat kartanonherrat ja talonisännät, jotka vain omiksi tarpeikseen maata viljelevät. Maa on jaettu tuhansille köyhille, jotka innolla sitä viljelevät. Entisistä soistakin on siten tehty lainehtivia viljavainioita.
Rauha vallitsee myös tässä uudessa maailmassa. Kansat ovat lyöneet toisilleen veljenkättä. Aseet, ja varustukset ovat ikuisesti tuhotut. Kauhulla muistellaan entisen maailman sotia, jolloin kruunupäiden käskystä kansat syöksyivät repimään, raastamaan, tappamaan toisiaan. Nyt vasta ovat silmät täydelleen auenneet näkemään senkin hulluuden.
Tasa-arvoisuus vallitsee yhteiskunnassa. Kukaan ei ole toista mahtavampi, eikä kykene häntä sortamaan. Kenkään ei nauti etuoikeuksia. Kaikki ovat vastuunalaisia teoistaan yhteiskunnalle.
Korkealla liehuu uudessa maailmassa lippu, johon on kirjoitettu sanat:
Vapaus! Veljeys! Tasa-arvoisuus! — — —
Hymni ei pääty tähän. Siinä on loppusäe, joka murskaa tunnelman ja painaa sen tavallisen yllytysartikkelin tasalle.
Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket ennen kuin voitto on saavutettu, niin se merkitsee vaipumista vielä kurjempaan vanhaan kapitalistiseen maailmaan.
Lopun olisi pitänyt kuulua jotenkin näin: "Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket etkä siihen enää koskaan tartu, niin se merkitsee, että olet astunut ensi askeleen vanhan kapitalistisen maailman kukistamista kohti."
*
Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee, kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?
Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
Muuan päivä.
Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini "Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä, täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon; joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.
Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa, että hän voisi yhtämittaa johdonmukaisesti valehdella. Vaikka ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta tiedottaa olemattomista voitoistaan.
Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama. Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.
Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna, joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan, jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia: "Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.
Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:
Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa, valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle sielullinen arvoitus.
Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain loppuisi ennen kuin tämä kapina.
Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen. Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?
Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä paperille pannessa.
Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä, vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena. Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista "durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään — mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia. Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä, asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista, suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.
Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu, luvaten hyvää.
Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén veljekset teloitettiin — on joku näkijä lausunut — kuolivat he kuin kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä hymyllä toisiaan rohkaisten.
Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla, kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!
Enkä minä, jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin, aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän eepoksen aiheeksi.
Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta, ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut kahtia. En ole saanut — varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä molemmissa leireissä — juuri mitään vastakaikua yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja, en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta, joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.
*
Sotarunoudesta.
Tällä taistelulla on jo runoilijansa. Olen nähnyt näytteitä punaisten purkauksista. Luultavasti on valkoisellakin puolella Tyrtaionsa. Mutta ei sodan aikainen sotarunous ole muuta kuin pamflettirunoutta. Se kyllä yllyttää ja innostaa, mutta ei jalosta. Se on sotahuutoa, se on vain yhden rintaman runoutta. Täytyy peräytyä kauas nykyhetkestä, ajan pitkän perspektiivin taa kuvatakseen sotaa Vänrikki Stoolin henkeen. "Kulneffia" ei nyt kukaan voisi kirjoittaa, "Viaporia" kyllä. "Tag allt hvad mörker finns i graf och allt hvad kval i lif och bilda dig ett namn däraf och det åt honom gif" — Kaikk' ota haudan synkeys ja tuska elämän, tee niistä hälle nimitys. Häväistys, patto maan, niin nimi kurjan olkohon. Se on toistaiseksi meidän voimakkain, meitä hallitsevin tunteemme tästä sodasta.
Runebergkin rakensi samantapaiselle kiro-paatokselle "vänrikeistään" ainoastaan — yhden.
*
Eräs tuttavani on käynyt katsomassa ruumiita koleraparakilla. Punaisten uhreilta ovat monelta päät murskatut ja ruumiit ovat alastomiksi ryöstetyt.
*
Muuan seikkailu.
Tapasin erään valtiopäivämiehen, joka oli venäläiseksi meriupseeriksi puettuna päättänyt eräiden toisten kanssa koettaa päästä kotipuoleensa. Jostain syystä oli lähtö häneltä jäänyt, mutta toiset olivat lähteneet. Venäläisen upseerin saattamana he olivat onnistuneetkin pääsemään määräpaikka-asemalle. Siellä he jossain asemahuoneessa uutimien suojassa riisuivat sotilaspukunsa ja saivat ne kätketyksi, paitsi erästä lakkia, joka kiireessä oli tullut heitetyksi uunin päälle ja huomattiin asemasillalta. Miehet joutuivat kiinni ja paikallinen vartio tuomitsi heidät vakoojina ammuttaviksi. Valtiomiesten joukossa oli kuitenkin inhimillisempi mies, joka tahtoi pelastaa heidät ja sai aikaan, että vangitut lähetettiin Viipuriin, saattajana sama mies, joka edelleen halusi pelastaa heidät. Se onnistuikin, vaikka suurien vaikeuksien jälkeen. Kun saattaja vei vankinsa miliisiin ja pyysi passitusta Helsinkiin, antoi miliisimies hänelle kolme kiväärinpatruunaa, yhden kutakin vankia kohti, ärjäisten: "Siin' on passi lahtareille!" Saattaja otti patruunat, mutta ei niitä käyttänyt. Vihdoin onnistuttiin vangit saada siirretyiksi Helsinkiin. Viipurissa olivat he vankilasta toiseen kuletettuina tavanneet m.m. vangituita kaupunginvaltuusmiehiä, m.m. arkkitehti L. Ikosen. Jotka sittemmin surmattiin.
*
"Naputtaa vain!"
Juttu, jonka eri muunnoksissa ja erilailla höystettynä, olen kuullut usealta taholta:
Erään rouvan palvelijatar ilmoittaa lähtevänsä, sillä hän oli vastaanottanut viran senaatissa. "Mitäs Manda siellä tekee?" — "Minä kirjoitan koneella puhtaaksi." — "Onko Manda ennen kirjoittanut koneella puhtaaksi?" — "En ole." — "Eikö se ole vähän vaikeaa ja outoa?" — "Naputtaa vain." — "Entä oikeinkirjoitus ja niin poispäin?" — "Naputtaa vain."
Tämmöisiä kaskuja kiertää loppumattomasti.
*
Entinen senaatin puhtaaksikirjoittaja, vanha neiti, tapaa vahtimestarin, joka vielä on toimessaan: "Onko minun liivejäni näkynyt siellä kammarissani?" — Vahtimestari: "Liivit on poissa ja kello on myös poissa ja neidin huoneessa keitetään priimuksella sekä puuroa että potaattia ja niihin hienoihin papereihin kääritään voileipiä ja muuta ruokaa."
*
Punainen idylli.
Näin aika nätin kohtauksen tänään Pohjoismaiden pankin edustalla. Nuori, kaunis vartijamies joi kahvia, jota hänelle oli tuonut hienoon turkkiin, silkkisukkiin ja ruskeihin uusiin kenkiin puettu punatyttö. Sillaikaa kun poika myhäillen joi kahvia, piteli neiti keikaillen hänen kivääriänsä toisella kädellä, toisessa tarjotin.
*
Pikkueläjät.
Yrjö Mäkelin luo tänään tulevaisuuden kuvan siitä, mitä olisi odotettavissa, jos porvaristo voittaisi. Kysymys tehdään puolueettomille pikkueläjille, jotka tahtovat pysyä erillään kansalaissodasta ja joiden sympatiiat kallistuvat porvarillisten puolelle. Jos porvaristo voittaisi, tulisi maamme heti saamaan kannettavakseen vakinaisen sotalaitoksen: armeijan ja laivaston, ja kaiket siitä johtuvat rasitukset: köyhyyttä, kirousta, siveellistä rappeutumista, hirvittäviä veroja j.n.e.
Kun sotalaitoksella ja sen kauhuilla näin pelotetaan, ei tietysti samassa henkäyksessä käy kehottaminen liittymään omaan jo olemassa olevaan punakaarti-armeijaan, vaikka nähtävästi olisi hyvä halu. Se olisi vähän liiaksi kouraantuntuvaa. Mutta jos ei voi näitä pikkueläjiä kehottaa tarttumaan aseihin, niin voivat he kuitenkin tehdä palveluksen asialle toisella tavalla.
Te, puolueettomat pikku eläjät, mahdollisesti kysytte, mitä teidän tulisi tehdä. No hyvä! Emme vaadi teitä astumaan rintamaan. Ne paikat täytetään luokkatietoisilla sankareilla, jotka tahtovat uhrata oikean asian puolesta kaikkensa, henkensäkin. Ja sellaisia sankareita on meillä tarpeeksi asti, joten emme tarvitse lisää väkeä. Te siis, joille tässä puhutaan, te saatte kernaasti jäädä rauhan toimiin ja jatkaa jokapäiväistä, hiljaista, ahertelevaa elämäänne. Ainoa, mitä teiltä odotetaan ja toivotaan, on se, että kaikkialla ilmaisisitte siveellisesti kannattavanne niitä, jotka nyt ovat nousseet taisteluun kansan vapauden polkijoita, vähäväkisten orjuuttajia vastaan. Jos eri paikkakunnilta maassamme alkaisi voimakkaana kuulua rauhallisten pikkueläjien vaatimus, että vastavallankumouksellisten tulee laskea aseensa, kävisi näille mahdottomaksi jatkaa taistelua. Nyt ne käyvät sitä muka teidänkin nimissänne, teidänkin valtuuttaminanne, vaikkakaan ette ole heille mitään valtuuksia antaneet. Lopettakaa se heidän valehtelemisensa, te puolueettomat pikkueläjät. Sanokaa julki, että vastavallankumouksellisilla ei ole lupa vedota teidän kannatukseenne.
Taktiikka ja tekniikka on tässä sodassa aivan sama kuin suuressa sodassa. Sielläkin koetetaan saada puolueettomilta valloilta ainakin siveellistä kannatusta. Saa nähdä, kuinka kauan nuo pikkueläjät todella pysyvät puolueettomina tällä puolella rintaman. Tuolla puolella sen he jo aikoja sitten lienevät puolueettomuudestaan luopuneet.
*
Seynin tapaan.
Seyn aikoinaan muistaakseni lopetti partiopoikaliikkeen jotenkin samantapaisella julistuksella kuin millä Suomen kouluneuvosto nyt sen tekee:
Koska on lasten vanhempia, jotka ovat sallineet lastensa liittyä partiojärjestöihin aavistamatta näiden joutuvan täten vedettäviksi luokkasodan liekkeihin, on kouluissa tarkoin varottava, ettei partioliikkeen puolelta enään voida jatkaa mainittua kiihoitustyötä. Koulujen opettajistoa varotetaan ehdottomasti ja edesvastuun uhalla pysymään erossa puuhista, jotka tarkoittavat oppilaiden yllyttämistä muodossa tai toisessa vallankumousta vastaan. Koulujen oppilaita kehoitetaan valvomaan, ettei vastavallankumouksellinen kiihoitustyö saa jalansijaa koulun rauhoitetulla alueella.
Uudenaikaista on, että Kouluneuvosto kääntyy suoraan oppilaiden puoleen vaatien heitä valvomaan (s.o. tovereitaan vakoilemaan), ettei kiihoitustyö saa heidän keskuudessaan jalansijaa.
*
Sulussa olevien ja työväestön haltuunsa ottamien liikkeiden lakossa olleita virkailijoita uhataan saattaa syytteeseen ja rangaistukseen vallankumoustuomioistuimista annetun lain kaikella ankaruudella.
*
Trotski onnittelee.
Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelulähetystön nimessä lähettää ulkoasiain kansankomisario Trotski onnittelunsa Suomen vallankumoukselliselle työväelle, jossa m.m. sanotaan:
Me onnittelemme Suomen sankarillista työväen luokkaa, joka riisti valtiollisen vallan porvariston käsistä. Tämä nuori pohjoinen tasavalta, sen sivistynyt ja järjestynyt proletariaatti tulee muodostamaan sosialistisen taloudellisen mallivaltion. — — — Uudet työläisten yksimielisyyden siteet yhdistävät tästä lähtien vapaan Suomen vapaan Venäjän kanssa. Meillä on yhteiset vihollisemme ja yhteiset ystävämme; yhteiset periaatteet ja yhteinen tie. Sama voima panee sydämemme sykkimään. Eläköön vapaa, sosialistinen, veljellinen Suomi!
*
Ei tule apua.
Täällä näin eristettynä ollessa on vaikea tietää mitään varmaa, kuinka suuressa määrin työväki oikeastaan kannattaa kapinaa. Ei innostus aseelliseen toimintaan sentään mahtane olla aivan yleinen, koska "Tiedonantajakin" myöntää olevan puolueen jäseniä, jotka "suhtautuvat vastenmielisesti koko nykyiseen vallankumoukseen". Se on helposti ymmärrettävissä — sanotaan — joskaan ei hyväksyttävissä. Kun kerran on lähdetty vallankumouksen tielle, niin on jokaisen tehtävä voitavansa, ettei asiain hoito joutuisi rempalleen ja auttamattoman sekamelskan valtaan. Sentähden olisi kaikki kunnalliset laitokset, koko yhteiskunnallinen koneisto saatavat käyntiin.
Olisihan ne… pitäisihän tässä, — mutta mikä ihme siinä on, että kangertelee ja äksyilee? Lähetetään kiertokirjeitä, ukaaseja kaikille tahoille venäläiseen tapaan, mutta ei tule apua…
*
Punakaartin raportteja.
Taavetin asemalla on ollut taistelu, jossa valkoisia on kaatunut 10 ja haavoittunut useita. Punakaartilaisia haavoittui — 1.
Pohjois-Satakunnassa on ollut useita tunteja kestänyt taistelu.
Mannerheimiläisiä kuuluu olleen 2000 ja punakaartilaisia ainoastaan
muutamia satoja. Punakaartilaisia kaatui 26 ja haavoittui "jokunen".
Punakaartilaisten täytyi "hieman" perääntyä.
Nämä ovat tyypillisiä punakaartilaisraportteja. Heiltä kaatuu yhä edelleenkin, useita tunteja kestäneissä taisteluissakin, vain enintään kaksi ja haavoittuu "jokunen". Ei sentään aina; huomaan vielä raportin, jonka mukaan Vilppulan rintamalla kaatui 1 ja haavoittui "muutamia". Valkoiset pakenivat silloin Ruoveden Pekkalaan, jota vastaan hyökätessä kaatui kokonaista 3 punakaartilaista, mutta haavoittui taaskin vain "jokunen". — Vielä yksi sotatieto, sitten riittäköön toistaiseksi: Loviisan ympäristössä olevien talojen isännät ovat "ruoskan kanssa ajaneet renkiään tappeluun punakaartia vastaan".
*
Miksen antaisi runoilija-haaveilijan taas vaihteeksi puhua ja purkaa mieltään:
Päivän noustessa.
Päivä nousee…
Kimmeltävät vuorten huiput kohouvat auringon hehkussa kylpein.
Punertavat jättihonkien latvat…
On hätä yön pimeillä peikoilla. He tahtovat auringon mustiin pilviinsä peittää ja yhä yön valtiaita olla…
Vaan ei! Ei mikään sen nousua voi estää!
Se kultaa synkät pilvet purppurapunallaan ja mahtavana, voittoisana kohoaa niiden yli…
Haa!… Jo on hetkenne tullut, te yön mustat peikot! Nyt tuomiolle käykää… Me tahdomme kärsimyksemme kostaa vapaina tuhatöisen pimeytenne kahleista…
Terve, sinä nouseva säihkyvä päivä!
Terve, sä nousevan päivän kansa!
Lohtua tuo'os miljooniin murtuneisiin mieliin…
Parantaos syvät, vertavuotavat haavat…
Leppoisana paistaos siellä missä inehmo auransa kurjessa astuu…
Suuri, odotettu ikuisuuden päivä… Me pyydämme sulta paljon… paljon… Rauhaa… leipää… ja elämänarvoa. Me pyydämme kärsimystemme loppua ja vapauden kultaista kesää.
Siksi siunaamme sua, suuren kaivatun päivän nousu!
Eino Launis.
*
En kernaasti uskoisi.
Tämmöisenä kiihkon aikana on yleistä, ehkä ymmärrettävääkin, että tahdotaan painaa villaisella kaikkia omia hairahduksia, jopa rikoksiakin. Me olemme enkeleitä, he ovat perkeleitä, he tekevät kaikkea mahdollista pahaa, me emme voi menetellä muutoin kuin niinkuin hyvä ja oikein on. Meidän puolellamme ei tahdota kuulla puhuttavankaan mistään meikäläisten tekemistä julmuuksista, kaikki sellainen on heidän lehtiensä keksimää valhetta. En ole niitä, jotka tahtovat painaa villasella, en usko että valkoiset ovat enkeleitä. Heidän seurakuntansa on kai sekin sekalaista niinkuin kaikki muutkin seurakunnat. Punaisten levittämissä jutuissa voi olla joissakin jotain perää. Vapauttaakseni itseni yksipuolisuuden syytöksestä panen tähän niistä muutamia; jo siksikin, että lehden lukijakunta ne uskoo tosiksi ja että ne luultavasti tulevat olemaan monen yllytyksen pohjana. Omasta puolestani en tietysti voi uskoa niitä, ennenkuin on varmoja todistuksia niistä tai samantapaisista. Mutta jos ne ovat osaksikaan tosia, olen yhtä ihannetta köyhempi. Jos se olisi siellä usein uudistuva ilmiö, olisin keppikerjäläinen.
"Työmies" kertoo:
Viime tiistaina oli Länsi-Pohjassa kahakkaa punakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä. Tällöin oli eräs punakaartilainen joutunut valkokaartilaisten vangiksi, mutta sittemmin päässyt vapaaksi. Hän on kertonut, että kun hän joutui valkokaartilaisten käsiin, olivat ne sitoneet hänen kätensä selän taakse ja alkaneet lyödä häntä kiväärillä päähän sekä lausuneet: "emme me sinua tapa, mutta kidutamme." Hänen tilansa on arveluttava. Eräältä punakaartilaiselta olivat valkokaartilaiset ryöstäneet 400 mk rahaa ja vaatteet.
Kokemäeltä lähti porilaisten edellä tiedustelumatkalle Lauttakylään kokemäkeläinen työmies Kalle Kantanen. Hän kuitenkin joutui lahtarien vangiksi. Lahtarit panivat hänet rautoihin ja pieksivät sitten uhriaan sekä muutoinkin rääkkäsivät mitä petomaisimmalla tavalla. Mutta silloin vasta saavutti heidän julmuutensa huippukohdan, kun he huomasivat porilaisten joukkojen tulon ja käsittivät jäävänsä näiden kanssa taistelussa alakynteen. Raudoissa oleva ja muutoinkin liikuntakyvyttömäksi saatettu vanki jätettiin erääseen toht. Engdahlin huoneeseen, jonka ovi pantiin kiinni ja sen päälle lippu, jonka mukaan huoneessa piti olla säilytettävänä vihainen koira. Eikä tässä vielä kyllin, vaan he lisäksi suunnittelivat sellaisen pirullisen juonen, että sen täyttyessä heidän laskelmainsa mukaisesti vangitun auttajat olisivat tulleet tämän teloittajiksi. Lahtarit nimittäin asettivat voimakkain panoksin ladatun kaksipiippuisen haulikon kiinteään asentoon, tähtäys vankia kohti, ja sitoivat liipasimista narut oveen niin, että kun sitä avattiin, molempain piippujen täytyi ehdottomasti laueta ja panosten surmata vangitun. Jokainen voi käsittää, millaisia kauhun ja jännityksen hetkiä tämä sai viettää katsoessaan kuolemaa silmiin, jonka omat ystävät olisivat voineet tuottaa apua tuodessaan. Onneksi kuitenkin nämä tunkeutuivatkin sisälle kokonaan toista tietä kuin ihmispedot olivat laskeneet ja vapauttivat vangitun, joka saatiin raudoista irti vasta sepän luo vietynä. Raudat ovat tuodut muistoksi Poriin.