Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä, joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan, totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan — yksinäisyyteen, (Ilm. 12: 6) — ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva menettelytapa oli.
Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä, on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.
Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla, jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä Herraamme nähden — Luuk. 23: 14—16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31—33] Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta hänen uhrinsa olivat verrattain harvat. Pakanallisen vainon esineinä ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta, kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. — Katso Apt. 19: 35—41; 25: 24—27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa. Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama, kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita suuresta edistymisestä.
Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin, ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä kunnianhimo elähdytti — ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa, imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja valtuutensa.
Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi — etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar, "tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.
"He repivät alas monijumalisuuden vanhan rakennuksen ja käyttivät sen tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi… Pakanuus karkotettiin roomalaiselta alueelta… Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he kehottavat puhumaan järjelle ja käyttämään todistelua uskontoa levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."
Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi uskonnonvapauden jokaiselle yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan, joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana, olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon [II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää proselyytin innon… ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat hänen seuraajansa — Valentinianus, Gratianus, Theodosius, Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta. Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan, papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.
Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan musertaakseen vastustuksen.
Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla vannoa juurineen hävittävänsä kristillisyyden ja kehotettiin heitä puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.
Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.
Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen, joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä heille pienintäkään palvelusta.
Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna 1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä, alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.
Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla. Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko. "Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia, aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä, asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta, Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta, transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä, messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön, papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.
Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä vastaan.
Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat, ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa. Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin, joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta, Saksasta ja Italiasta — ristin lipun ympärille katolisuuden puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet, luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan. Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.
Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin kokoihin ja poltettiin.
Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin, mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala — mahtava henkilö — joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.
On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys" oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa. Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo äänetön, alituinen yksityisten musertaminen, jota yhteenlaskettuna saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella, jatkui tasaisesti — hävittäen Korkeimman pyhiä.
Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa. Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen. Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä — jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi armotta liekkeihin.
Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle. Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi — uskottiin sen presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla. Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin, kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista, otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia kuljetettiin alastomina katuja pitkin.
Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella. Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta, heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja kiduttamiselle.
Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä 1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä "rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana." Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan. Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa; surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita. Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen. Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.
Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari." Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa. Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "Pietas execitavit justitiam" — Hurskaus herätti oikeuden.
Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava kirjotus lyhennettynä: "Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1" — ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat "Ugonottorum Strages 1572" — jotka merkitsevät "Hugenottien surmaaminen 1572."
Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka merkitsivät: "Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon." Coligny oli eräs hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle (joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan), roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä. Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla, heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä. Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat päivänsä, — ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista karkotetuksi.
O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi "täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille, "jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."
Inkvisitioni tahi "pyhä virka".
Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä aate ensin heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako. Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.
Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta, jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat. Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia, jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.] Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta, eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.
Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja) kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan kukistaessaan toulousilaiset kerettiläiset, ja monia hänen ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.
Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan, epäiltiin kerettiläisyydestä. Sellaisia saatettiin, ilman että heille siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli — jolloin sekä syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin, olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina asianhaarojen mukaan.
Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin sattumalta, seuraavaa:
"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.
"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin. Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin kenraalin käskystä panemaan koneen, niinkuin hän sitä kutsui, käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja veitsenteriin."
Kaikenlaatuisia "venytyslaitteita" keksittiin ja käytettiin kidutuskeinoina. Erästä yksinkertaisimpaa tapaa selitetään seuraavasti: Kun uhrilta oli riisuttu kaikki vaatteet, sidottiin käsivarret selän taakse kovalla nuoralla, josta hänet sitte nostolaitteen avulla nostettiin ylös, niin etteivät hänen jalkansa, joihin oli kiinnitetty painoja, tavanneet lattiaan. Onneton laskettiin monet kerrat alas, ja vedettiin jälleen äkillisellä nykäyksellä ylös, jonka kautta hänen käsivartensa ja jalkansa vääntyivät sijoiltaan, nuoran, jolla hän oli ripustettu, leikatessa syvälle hänen värisevään lihaansa, aina luihin asti. Eräs muisto sellaisista Kristuksen nimessä tehdyistä kauheuksista tuli äskettäin yleisön tietoon. Erään raamattuseuran painohuoneusto Roomassa alkoi tulla liian ahtaaksi, jonka vuoksi vuokrattiin suuri huone läheltä Vatikaania. Iso ja omituinen rengas katossa veti huomion puoleensa ja tutkimuksien kautta kävi ilmi, että se huone, jossa nyt painetaan Raamattua — "hengen miekkaa, joka on Jumalan Sana", jonka kautta Antikristus jo on tehty "voimattomaksi" sortamaan ja hävittämään pyhiä — on juuri sama huone, jota inkvisitioni käytti kidutushuoneena; rengasta katossa oli nähtävästi käytetty venyttämään monta suukapulalla varustettua vankiraukkaa.
Ne, joita oli havaittu kerettiläisiksi, tuomittiin usein niin kutsuttuun "uskonnonpannaan." Kirkollinen hallitus jätti tuomitun maalliselle vallalle, papiston teeskennellessä armahtavaisuutta, rukoillen maistraattia osottamaan laupeutta syytettyä kohtaan, ja ristiä kohottaen vannottivat uhria peruuttamaan ja pelastamaan nykyisen ja tulevan elämänsä. Maistraatin henkilökunta näytteli hyvin osaansa eivätkä osottaneet minkäänlaista armahtavaisuutta, paitsi sellaisia kohtaan, jotka peruuttivat; he voittivat sillä tavalla arvonimet "uskon puollustaja", "kerettiläisten hävittäjä" ja niitä seuraavat siunaukset. Tuomittu "kerettilänen" talutettiin, puettuna keltaseen nuttuun, joka oli kirjavaksi kirjaeltu koirien, käärmeiden, liekkien ja perkeleiden kuvilla, mestauspaikalle, sidottiin paaluun ja jätettiin liekeille alttiiksi. Torquemada, toinen pääinkvisiittori, oli huomattava esimerkki Antikristuksen hengestä. Roomalaiskatoliset kirjailijat myöntävät, että hän poltatti kymmenentuhatta kaksisataakaksikymmentä (10,220) henkilöä, miehiä ja naisia, elävältä. Llorente, joka kolmen vuoden aikana oli inkvisitionin pääsihteerinä, ja jonka käytettävänä siis oli asiakirjalliset todistukset, osottaa vuonna 1817 julkasemassaan selostuksessa (4 nidettä), että vuosien 1481 ja 1808 välillä, yksin tämän "pyhän viraston" käskystä, ei vähemmän kuin 31,912 henkilöä poltettiin elävältä ja lähes 300,000 kidutettiin ja tuomittiin tekemään katumusrangastuksia. Jokaisella katolisella maalla Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa oli inkvisitioninsa.
Emme tässä saata seurata Antikristuksen vainoja kaikkea sellaista kohtaan, joka näytti uskonnolliselta tai valtiolliselta vapaudelta. Lienee kylliksi sanoa, että tämä vaino ulottui kaikkiin maihin, joissa paavikunnalla oli jalansijaa — Saksaan, Hollantiin, Puolaan, Italiaan, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, Ranskaan, Espanjaan, Porttukaaliin, Abyssiiniaan, Intiaan, Kuubaan, Meksikoon ja muutamiin etelä-amerikkalaisiin valtioihin. Tila ei salli meidän kertoa yksityisiä tapauksia, joista ilmenisi, että useat marttyyreista todella olivat pyhiä ja sankareja, joilla hirmuisimpien kärsimyksiensä kestäessä oli kylliksi armoa avuksensa, jotka usein saattoivat, kuollessansa tuuma tuumalta, laulaa ylistys- ja kiitoslauluja totisen Seurakunnan totiselle Päälle ja, hänen tavallaan rukoilla vihollistensa edestä, jotka, niinkuin hän ennakolta oli sanonut, vainoisivat heitä hänen tähtensä. [Niille, jotka haluavat lähempiä tietoja näistä kauheista ajoista ja kohtauksista, suosittelemme Macaulayn, History of England; Motleyn, Dutch Republic; D'Aubigné'n, History of the Reformation (löytyy ruotsinkielellä); White, Eighteen Christian Centuries; Elliot on Romanism; ja Fox'in Book of Martyrs.]
Samasta syystä emme myöskään saata ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista erilaisista julmista, ilettävistä sydäntäsärkevistä kidutuksista, joita muutamat Herran jalokivistä saivat kärsiä uskollisuudestansa vakaumustaan kohtaan. Ne, jotka nähtävästi perusteellisesti ovat tutkineet tätä ainetta, ovat laskeneet, että paavikunta viimeksi kuluneiden kolmentoista vuosisadan aikana suoraan tahi välillisesti on aiheuttanut viidenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman. Ja varmasti saatetaan sanoa, että inhimillistä ja saatanallista nerokkaisuutta on jännitetty aivan äärimmäisyyteen asti keksiäkseen uusia ja kauheita kidutustapoja Antikristuksen sekä valtiollisille että uskonnollisille vastustajille; viimeksi mainittuja — kerettiläisiä — vainottiin kymmenkertaisella raivolla. Paitsi tavallisimpia vainoamisen ja tappamisen muotoja, niinkuin venyttämistä, polttamista, veteen hukuttamista, miekalla hakkaamista, nälkää, nuolien ja pyssyjen kanssa ampumista, miettivät pirulliset sielut millä tavoin saattaisivat vaikuttaa ruumiin herkimpiin ja arimpiin osiin, jotka parhaimmin tuntevat tuskallisinta kipua; sulattua lyijyä kaadettiin korviin, kieli leikattiin poikki ja lyijyä kaadettiin suuhun; pyöriä, joihin oli kiinnitetty veitsenteriä, järjestettiin niin, että uhrit hitaasti hakattiin kappaleiksi; hohtimia ja pihtejä kuumennettiin ja käytettiin ruumiin arkoihin osiin; silmiä puhkaistiin; sormien kynsiä nyhdettiin pois tulikuumilla raudoilla; reikiä porattiin kantapäihin, joista uhrit sitten sidottiin; toisia pakotettiin hyppäämään alas korokkeilta alempana kiinnitettyihin rautapiikkeihin, joissa he tuskasta väristen hitaasti kuolivat. Toisien suut täytettiin ruudilla, joka sytytettynä räjähdytti heidän päänsä kappaleiksi; toisia taottiin kappaleiksi alasimilla; toisia kiinnitettiin palkeisiin ja pumputtiin heihin ilmaa kunnes halkesivat; toisia tukahdutettiin kuoliaaksi oman silvotun ruumiinsa kappaleilla; toisia virtsalla, ulostuksilla y.m., y.m.
Toiset näistä pirullisista julmuuksista olisivat aivan uskomattomia, elleivät olisi niin varmasti todettuja. Ne näyttävät, mitenkä syvälle ihmissydän saattaa vajota pahuudessa; ja kuinka sokeiksi oikealle ja jokaiselle hyvälle tunteelle ihminen saattaa tulla väärän ja jäljitellyn uskonnon vaikutuksesta. Antikristuksen henki alennutti ja teki maailman eläimelliseksi, samoinkuin totisen Kristuksen henki ja totinen Jumalan valtakunta olisi kohottanut ja jalostuttanut ihmisten sydämet ja teot; — ja niinkuin ne tulevat tekemäänkin tuhatvuotiskautena. Tämä osottautuu vähässä määrässä sivistyksen edistymisessä ja oikeuden ja ihmisyyden lisääntyessä senjälkeen kun Antikristuksen valta on alkanut vähentyä ja alettiin kuulla ja kuunnella Jumalan sanaa, vaikka vähänkin.
Emme todella saata ajatella mitään, joka olisi ollut enemmän omiaan pettämään ja sortamaan ihmiskuntaa. Jokaista turmeltunutta taipumusta ja jokaista langenneen ihmisen heikkoutta on käytetty hyväksi; jokaista alhaista intohimoa on yllytetty ja koetettu käyttää eduksi, ja näiden intohimojen tyydyttämistä on palkittu. Tällä tavoin houkutteli ja voitti paavikunta uskolliset ystävänsä paheellisten joukosta, ja ne taas, joilla oli jalompi mielenlaatu, voitettiin toisella tavalla — ulkonaisen ja tekopyhän hurskauden, itsensäkieltämisen ja kristillisen rakkauden kautta, joka ilmeni heidän luostarilaitoksissaan, mutta jotka olivat omiaan johtamaan useita heistä pois hyveiden tieltä. Ylellisyyttä rakastavat ja turhamaiset saivat runsaan tyydytyksen sen loistosta ja juhlakulkueista, sen komeilusta ja uskonnollisista menoista; toimintahaluiset sen lähetystyössä ja ristiretkissä; irstailijat sen synninpäästössä; ja julmat tekopyhät sen toimenpiteissä vastustajain sortamiseksi.
Kauhulla ja ihmettelyllä kysymme itseltämme: Miksi kuninkaat ja ruhtinaat ja keisarit ja kansa ylipäänsä sallivat sellaisia ilkeyksiä? Miksi eivät he aikaa sitten nousseet ja kukistaneet Antikristusta? Vastaus on Raamatussa. (Ilm. 18: 3): Kansat olivat juopuneet (huumaantuneet), ne olivat joutuneet pois suunniltaan juomalla sitä sekotettua viiniä (väärän ja totisen opin sekotusta), jota luopunut seurakunta heille antoi. Paavikunta petti heidät julkeilla väitteillään. Ja totta puhuen he ovat vasta osaksi heränneet tästä horroksesta, sillä vaikka kruunattujen päiden lähettiläät, polvistuessaan paavin edessä, eivät enää puhuttele häntä "Jumalan karitsana, joka ottaa pois maailman synnit", eivätkä myöskään ajattele häntä "Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä", eivät he kumminkaan likimainkaan huomaa sitä totuutta — että paavikunta on ollut ja on Saatanan tekemä, totisen valtakunnan jäljittely.
Kuninkaiden ja sotilasten väsyessä sellaiseen petomaiseen työhön, ei pyhä (?) pappisvalta väsynyt; ja me huomaamme, että yleinen kirkolliskokous Sienassa vuonna 1423 selitti, että syy kerettiläisyyden levenemiselle maailman eri osiin oli inkvisiittorien leväperäisyydessä — Jumalan häpäisemiseksi, katolisuuden vahingoksi ja sielujen turmioksi. Ruhtinaita kehotettiin, Jumalan laupeuden nimessä, kokonaan hävittämään kerettiläisyyden, jos he tahtoisivat välttää jumalallista kostoa; ja täydellinen synninpäästö luvattiin kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa hävitystyöhön tahi hankkia aseita sitä varten. Nämä määräykset luettiin kirkoissa joka sunnuntai. Ja ne roomalais-katoliset jumaluusoppineet ja historiankirjottajat, jotka käyttävät kynäänsä tuohon epäpyhään tarkotukseen puhdistaakseen, kannustaakseen ja ylistääkseen kerettiläisyyden vainoamista, eivät ole harvat. Bellarmine, esimerkiksi selittää, että apostolit ainoastaan siitä syystä pidättäytyivät kääntymästä maallisen vallan puoleen, kun ei heidän aikanaan ollut kristityitä ruhtinaita. Tohtori Dens, kuuluisa roomalais-katolilainen jumaluusoppinut, antoi ulos jumaluusopillisen teoksen vuonna 1756, jota meidän päiviemme paavilaiset pitävät määräävänä auktoriteettina, erityisesti heidän oppikouluissaan, joissa sille annetaan samanlainen arvo kuin Blackstonelle englantilaiseen sivilioikeuteen nähden. Tämä teos huokuu vainoa läpeensä. Se tuomitsee kerettiläisyyden suosijoita menettämään omaisuutensa, maanpakolaisuuteen ja vankeuteen, joilta elämä on riistettävä ja kristillinen hautaus kiellettävä.
Eräs vahvistetuista kirouskaavakkeista, joka on painettu paavillisessa virastossa, ja jota on käytettävä protestantteja vastaan, kuuluu seuraavasti: —
"Kirotkoon Kaikkivaltias Jumala ja kaikki hänen pyhänsä heitä sillä kirouksella, jolla perkele ja hänen enkelinsä ovat kirotut. Hävitettäköön heidät elävien maasta. Tulkoon kurjin kuolema heidän ylitsensä, ja astukoot elävinä pohjattomaan kuiluun. Hävitettäköön heidän siemenensä maan päältä; hukkukoot he nälän, janon ja alastomuuden ja kaiken kurjuuden kautta. Olkoon heillä kaikki vaiva ja rutto ja kidutus. Kaikki mitä heillä on, olkoon kirottu. Olkoot he aina ja kaikkialla kirotut. Puhuen ja vaijeten olkoot he kirotut. Sisältä ja ulkoa olkoot kirotut. Kiireestä kantapäähän olkoot kirotut. Sokeutukoot heidän silmänsä, kuuroutukoot korvansa, tulkoot suunsa mykiksi, tarttukoon heidän kielensä kitalakeensa, älköön heidän kätensä toimiko, älköön heidän jalkansa astuko. Kaikki heidän ruumiinsa jäsenet olkoot kirotut. Olkoot kirotut seisoen tahi maaten, nyt ja ijankaikkisesti; ja sammukoon siten heidän valonsa Jumalan edessä tuomion päivänä. Tulkoot haudatuiksi koirien ja aasien kanssa. Nälkäiset sudet syökööt heidän ruumiinsa. Perkele ja hänen enkelinsä olkoot heidän seuralaisensa ijankaikkisesti. Amen, Amen; tapahtukoon niin, tapahtukoon niin."
Tämä on paavilaisuuden henki; ja kaikki, joilla on totisen Kristuksen henki, saattavat helposti tuntea niin kurjan jäljittelyn.
Koska opin eksytykset ovat kaikkien näiden elämän eksytyksien perustuksena, on epäilemätöntä, jos vaan asianhaarat taasen olisivat suotuisat, ja koska opit ovat muuttumattomat, että niiden paha henki ja pahat hedelmät saattaisivat uudelleen piankin esiintyä samanlaisissa vääryyden, sorron, taikauskon, tietämättömyyden ja vainon ilmenemismuodoissa; ja kaikkia ajateltavissa olevia keinoja käytettäisiin tuon jäljitellyn Jumalan valtakunnan ennalleenasettamiseksi, säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Todistaaksemme tätä esitämme muutamia tapahtumia, jotka äskettäin sattuivat tulemaan tietoomme: —
Ahuehuetitlanissa, Guerrorossa, Meksikossa murhasivat alkuasukkaat kylmäverisesti erään maassasyntyneen protestanttisen lähetyssaarnaajan, nimeltä Aabraham Gomezin ja kaksi apulaista elokuun 7:nä päivänä vuonna 1887 erään roomalaisen papin, isä Vergaran alotteesta, jonka kerrotaan edellisenä päivänä messujumalanpalveluksessa kehottaneen kansaansa antamaan varottavan esimerkin tuon Saatanan palvelijan suhteen, joka oli tullut heidän keskuuteensa; lisäten että he aivan turvallisesti saattaisivat "tappaa hänet" ja luottaa saavansa suojelusta poliisipäälliköltä samoin kuin papiltakin. Papin sana oli laki tuolle tietämättömyyteen ja pimeyteen vajonneelle kansalle ja maallisille viranomaisille. Lähetyssaarnaajaraukan silvottua ruumista laahattiin läpiammuttuna ja rikkihakattuna pitkin katuja, kaikenlaisen ilkeämielisyyden esineenä, varotukseksi muille. Mitään hyvitystä ei tästä voitu saada.
New-Yorkilainen lehti Independent kiinnitti huomion tähän veriseen murhanäytelmään, johon Freeman, eräs vaikutusvaltainen roomalaiskatolinen lehti New-Yorkissa antoi seuraavan vastauksen: — "He [protestanttiset lähetyssaarnaajat] näkevät kunniallisten ihmisten polvistuvan Angeluksen soidessa ilmestyksen ja ihmiseksitulemisen kunniaksi. Raamattu, sanovat he, tulee pian poistamaan sellaisen 'taikauskon.' Kynttilä palaa Jumalan äidin kuvan edessä. 'Haa! huutaa lähetyssaarnaaja, me tulemme kohta opettamaan pimitettyä kansaa, hävittämään tämän vertauskuvan (symboolin)!' ja niin edespäin. Jos muutamien harvojen tämänlaisten lähetyssaarnaajien murhaaminen pitäisi toisia hänen kaltaisiaan kotonansa, olisimme melkein — me paavilaiset olemme niin pahoja! — valmiit sanomaan: 'Jatkakaa tanssimista; olkoon ilo ylimmillään'!"
Eräs pappi nimeltään G.G. Moule kertoo ikävän tapahtuman, joka on kierrellyt sanomalehdistössä, vainoista Madeirassa, jossa Robert Kelley ja ne, jotka hänen työnsä kautta olivat kääntyneet, jotka yhdessä lapsiensa kanssa, yhteensä lähemmä tuhatta henkeä, saivat kärsiä maanpakolaisuutta rangastukseksi, että olivat ottaneet vastaan hivenen totuutta.
Niin kutsutussa protestanttisessa Preussissa on pastori Thummel tullut vangituksi "roomalaiskatolisen kirkon loukkaamisesta." Hän oli antanut ulos lentokirjasen, jossa hän arvosteli paavikuntaa, ja eräs "loukkaavista" huomautuksista siinä oli, että paavikunta on luopumus, "rakennettu taikauskolle ja epäjumalanpalvelukselle."
Karoliinin-saaret olivat äskettäin riitakapulana Preussin ja Espanjan välillä, ja paavi antoi nimittää itsensä riidanratkaisijaksi, sovittamaan kiistaa. (Tässä on paljon, joka muistuttaa hänen entistä valtaansa riidanratkaisijana tahi kansojen korkeimpana tuomarina.) Paavi päätti asian Espanjan hyväksi. Sotalaiva, viisikymmentä sotilasta ja kuusi pappia lähetettiin samassa Espanjasta. Perille tultua otettiin Mr Doane, amerikkalainen lähetyssaarnaaja vangiksi, ja erotettiin kokonaan kääntyneistä ainoastaan siitä syystä, että hän kielsi jättämästä lähetystyötään ja omaisuuttaan papeille; ja sentähden, että saaret nyt kuuluivat Espanjalle ja Espanja kuului paaville, eikä muuta kuin paavin uskontoa saatettu suvaita.
Eräs herrasmies, entinen roomalais-katolinen, ja tekijän ystävä, kertoo, että äskettäin matkustaessaan Etelä-Amerikassa, ryhdyttiin häntä viskaamaan kivillä, ja hänen täytyi paeta, henkeään peläten, koska hän ei tahtonut paljastaa päätänsä eikä polvistua, roomalaisten pappien kulkiessa kaduilla kantaen ristiä ja rippileipää. Ja eräs samanlainen tapaus, jolloin papit löivät, kansa rääkkäsi kolmea amerikkalaista ja poliisit vangitsivat heidät Madridissa Espanjassa samanlaisesta rikoksesta, on epäilemättä usealla, jotka lukevat päivälehtiä, tuoreessa muistissa.
The Converted Catholic ("kääntynyt katolilainen") ottaa eräästä roomalais-katolisesta lehdestä The Watchman (Vartija) St Louisissa, Missourissa, seuraavaa:
"Protestanttilaisuuden! Sen haluaisimme mestata ja neljäksi jaotella. Haluaisimme seivästää sen ja ripustaa se variksenpesiksi. Haluaisimme repiä sen rikki pihdeillä ja polttaa sitä kuumilla raudoilla. Haluaisimme täyttää sen sulatetulla lyijyllä ja upottaa sen helvetin tuleen sadan sylen syvyyteen."
Menneisyyden valossa katsottuna, on hyvin luultavaa, että sellaisessa hengessä The Watchmanin toimittaja, jos hänellä vaan olisi valtaa, pian ulottaisi uhkauksensa "protestanttilaisuudesta" protestanttisiin henkilöihin.
Barcelonassa Espanjassa poltettiin äskettäin hallituksen käskystä suuri luku Raamatuita — luonnollisesti roomalaisen kirkon alotteesta. Seuraava, joka on käännetty Katolilaisesta lipusta, paavilaisuuden sikäläisestä äänenkannattajasta, osottaa, että teko hyväksyttiin. Lehti sanoo: —
"Jumalalle kiitos, että me vihdoin alamme palata niihin aikoihin, jolloin niitä, jotka levittivät kerettiläisiä oppeja rangastiin varotukseksi muille. — Pyhän inkvisitionin oikeusistuin on pian pystytettävä. Sen hallitus tulee olemaan ihanampi ja tulee saavuttamaan runsaampia tuloksia kuin menneisyydessä. Katolilainen sydämemme tulvii uskoa ja innostusta; ja ääretöntä iloa, jota tunnemme, kun alamme korjata hedelmiä nykyisestä taistelustamme, on mahdotonta kuvailla. Mikä ilopäivä onkaan meille, kun näemme kirkon vastustajain kieriskelevän inkvisitioonin liekeissä!"
Kehottaakseen uuteen sotaretkeen kerettiläisyyttä vastaan, sanoo sama lehti: —
Uskomme olevan paikoillaan julaista niiden pyhien miesten nimet, joiden käsien alla niin monet syntiset kärsivät, jotta hyvät katolilaiset kunnioittaisivat heidän muistoansa: —
Torquemada'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 10,220
Poltettuja in effigie………………………. 6,840
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 97,371
Diego Deza'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 2,592
Poltettuja in effigie………………………. 829
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 32,952
Kardinaali Jeminez de Gisneros'in kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia,………… 3,564
Poltettuja in effigie………………………. 2,232
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 48,059
Adrian de Elorencia'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 1,620
Poltettuja in effigie………………………. 560
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 21,835
— — —
Elävältä poltettujen miesten ja naisten
yhteenlaskettu luku 45 pääinkvisiittorin
aikana……………………………………. 35,534
Yhteenlaskettu luku poltettuja in effigie……. 18,637
Muihin rangastuksiin tuomittujen yhteenlaskettu
luku…………………………………….. 293,533
________
Kokonaissumma 347,704
Paavillinen tuhatvuotiskausi.
Samoinkuin totisen Kristuksen totinen valtakunta tulee kestämään tuhatta vuotta, saattaa paavillinen jäljittely laskea tuhatta vuotta suurimman kukoistuksensa ajaksi, joka alkoi vuonna 800 ja päättyi tämän [yhdeksännentoista] vuosisadan sarastaessa, toteuttaakseen Ilm. 20 ennustetun tuhatvuotisen hallituskauden. Ja tämän jälkeistä aikaa, jolloin paavikunta vähitellen on kadottanut kaiken maallisen valtansa, jolloin se on ollut monen häväistyksen esineenä niiden valtojen puolelta, jotka ennen olivat sen tukipylväitä, ja jolloin siltä melkoisesti on riistetty alusmaita, tuloja ja vapauksia, joita se kauvan on pitänyt ominaan ja joita se kauvan on omistanut, pitävät katolilaiset Ilm. 20: 3, 7, 8 kertomana "vähänä aikana", tuhatvuotiskauden lopulla, jolloin Saatana tulee päästettäväksi irti.
Ja ne vuosiluvut, jotka ilmasevat paavikunnan tietämättömyyden, taikauskon ja petoksien tuhatvuotiskauden, ovat selvästi merkityt historiassa. Eräs roomalais-katolinen kirjailija [The Chair of St. Peter] lausuu tämän uskonnollisen vallan alkamisesta: "Pyhä roomalainen valta alkoi oikeastaan silloin kun paavi Leo vuonna 800 kruunasi Kaarlo suuren länsimaiden kuninkaaksi." ["Pyhä roomalainen valtakunta" oli keskiajan suuren valtiollisen laitoksen nimenä. Sen alkuunpanijana oli Kaarlo suuri. Fisherin Universal History, Siv. 262 kertoo siitä seuraavasti: "Teoriassa oli se maailman vallan ja maailman kirkon yhdistelmä — jakamaton yhdyskunta, keisarin ja paavin ollessa taivaan määräämät (?) maalliset ja hengelliset ylimmäiset päät. Ja koska paavit, ollen Kristuksen sijaisina, voitelivat keisarit, seuraa, että he olivat sen oikeat päät."]
Vaikka paavikunta oli järjestetty uskonnolliseksi järjestelmäksi aikoja ennen ja oli "pystytetty" maalliseenkin valtaan vuonna 539, oli Kaarlo Suuri kumminkin se, joka todellisuudessa antoi paaville maallisen vallan ja muodollisesti tunnusti sen. Samoinkuin Kaarlo Suuri oli "pyhän roomalaisen valtakunnan" ensimäinen keisari, vuonna 800, niin oli Frans II viimeinen, ja hän luopui vapaaehtoisesti siitä arvonimestä vuonna 1806. [Marengon tappelun kautta 1800, ja Austerlitzin, 1815, oli Saksa kaksi kertaa Napoleonin jalkain juuressa. Päätulos viimeksimainitusta tappiosta oli Reininliiton perustaminen ranskalaisen hallitsijan turvissa. Tämä tapaus teki lopun vanhasta saksalaisesta tai [pyhästä] roomalaisesta valtakunnasta, joka oli ollut olemassa tuhatta vuotta yhtä mittaa. — White'n Universal History, Siv. 508.] Samoinkuin paavikunta ennen vuotta 800 kohosi roomalaisen "pedon" (kansan) ja sen sarvien (valtojen) tukemana, on se vuodesta 1800 ollut syösty maallisesta vallasta kuninkaiden ja valtojen yli, ja ne, jotka sitä ennen tukivat sitä, ovat haavottaneet ja ryöstäneet sitä. (Ilm. 17: 16, 17.) Nykyhetkellä, vaikka se vielä on kunnioituksen ja suosionosotuksien esineenä ja vielä laajalti hallitsee kansojen omiatuntoja, suree paavikunta kaiken sen kadottamista, joka vähänkin vivahtaa maalliselle vallalle.
Tämän aineen huolellinen tutkija saattaa erottaa neljä enemmän tai vähemmän silmiinpistävää vaihetta Antikristuksen kehityksessä ja kohoamisessa ja luvultaan yhtä monta vaihetta, jotka selvästi ilmasevat sen kukistumista. Nuo neljä kehitysjaksoa ovat:
1. Väärän kunnianhimon salaisen toiminnan alkaminen Paavalin aikana, noin vuonna 50, oli lähtökohtana.
2. Paavikunta "synnin ihminen" järjestettiin pappisvallaksi, vähitellen noin vuodesta 300 vuoteen 494; s.o. seurakunnan tila muutettiin järjestetyksi, ja paavit tunnustettiin olevan Kristusta edustava Pää, joka hallitsi seurakunnassa ja kansoja.
[Paavikunta taisteli kauvan voittaakseen yliherruutta kirkon päänä ja sai vähitellen tunnustusta ja valtaa; ja että tämä valta yleisesti tunnustettiin jo vuonna 494 ilmenee selvästi katolilaisen kirjailijan teoksesta The Chair of St. Peter, siv. 728. Yksityiskohtaisesti kerrottuansa eri kirkolliskokouksien, piispojen, keisarien, y.m. lausuntoja roomalaisesta piispasta korkeimpana ylimmäisenä pappina, yhdistää hän lausuntonsa seuraavasti:]
["Nämä sanat kirjotettiin niin kaukana taaksepäin ajassa kuin Herramme vuonna 494… Ylipäänsä on siis selvää, että Pyhän Pietarin istuimen [Rooman hiippakunnan] esipiispa viidennellä vuosisadalla oli ennättänyt kehityksessä niin pitkälle, että paavia kaikkialla pidettiin kristillisen yhteyden keskipisteenä — Jumalan seurakunnan korkeimpana hallitsijana ja opettajana, piispojen ruhtinaana, lopullisena riidan ratkaisijana, jonka puoleen vedottiin kirkollisissa asioissa kaikilta maailman haaroilta, ja oli hän kaikkien yleisien kirkolliskokouksien tuomari ja Välittäjä, joissa hän oli puheenjohtaja lähettiläittensä kautta."]
3. Aika, jolloin paavit alkoivat harjottaa maallista hallitusta ja valtaa, oli, kuten myöhemmin tulee osotettavaksi, vuonna 539. (Katso III Osa, 3 luku.)
4. Kohoamisen aika, vuonna 800, jolloin, niinkuin jo näytettiin, "pyhä roomalainen valtakunta" perustettiin, ja paavi itse, kruunatessaan Kaarlo Suuren keisariksi, tunnustettiin kuningasten kuninkaaksi, keisarien keisariksi, "toiseksi Jumalaksi maan päällä."
Paavikunnan vaikutusvallan vähentymisen neljä vaihetta ovat: —
1:ksi. Uskonpuhdistuksen aikakausi, jonka saattaa sanoa alkaneen noin vuonna 1400 Wykliffen kirjotuksilla — joita Huss, Luther ja muut seurasivat.
2:ksi. Napoleonin menestymisen aika, paavien alennus ja Frans II lopullinen luopuminen arvonimestä: "pyhän roomalaisen valtakunnan keisari". v. 1800—1806.
3:ksi. Vuosi 1870, jolloin paavin alamaiset ja Italian kuningas lopullisesti erottivat paavin Rooman ja n.k. kirkkovallan hallituksesta, jonka kautta Antikristus on jätetty kaikkea maallista hallitusta vaille.
4. Tämän jäljitellyn pappisvallan lopullinen tuhoaminen lähellä sen "vihan" ja tuomion "päivän" loppua, joka jo on alkanut — ja joka tulee päättymään, niinkuin ilmenee "pakanain ajoista" vuoden 1914 loppuessa.
Saattaako epäillä.
Olemme seuranneet Antikristuksen syntyä apostasiasta, eli "luopumuksesta" alkaen kristillisessä Seurakunnassa; olemme kuulleet hänen rienaavat väitteensä, että hän on Kristuksen valtakunta ja hänen paavinsa on Kristuksen sijaishallitsija — "toinen Jumala maan päällä." Olemme kuulleet hänen pöyhkeilevät rienaamisensa, kuinka hän on omistanut arvonimiä ja oikeuksia, jotka kuuluvat totiselle Herrain herralle ja Kuninkaiden kuninkaille; olemme nähneet kuinka julmalla tavalla hän täytti ennustuksen: "Hän hävittää pyhiä"; olemme nähneet, että totuus, tukahdutettu ja väärennetty, olisi kokonaan tullut haudatuksi eksytyksien, epäuskon ja pappisjuonien alle, jos ei Herra oikealla ajalla olisi tullut väliin, herättämällä uskonpuhdistajia ja siten auttanut pyhiänsä — niinkuin on kirjotettu: "Ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta; mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauvan aikaa. Mutta kaatuessansa saavat he vähä apua." — Dan. 11: 33, 34.
Saattaako, nähdessään kaikki nämä todistukset, epäillä, etteivätkö apostolit ja profeetat, pyhän Hengen opettamina, olisi puhuneet paavikunnasta, kertoen seikkaperäisesti, kuten tekevät, sen silmiinpistävistä luonteenominaisuuksista? Me ajattelemme, ettei kenenkään puolueettoman mieleen saata jäädä mitään epäilystä siitä, etteikö paavikunta olisi Antikristus, synnin ihminen; ja ettei kukaan yksityinen ihminen voisi kyetä täyttämään ennustusta. Paavikunnan kuulumaton menestys jäljitettynä Kristuksena, joka on pettänyt koko maailmaa, on täysin määrin toteuttanut Mestarimme ennustuksen, kun, kosketeltuansa omaa hylkäämistänsä sanoi: "Jos tulee toinen [pöyhkeillen] omassa nimessään, niin hänet te otatte vastaan." — Joh. 5: 43.
Monet lienevät epäilemättä huomanneet, että me ainettamme käsitellessä ylipäänsä olemme karttaneet kosketella paavien ja toisien viranomaisten konnamaisuuksia ja karkeampia siveellisyysrikoksia kuin myös niitä mustia tekoja, joita jesuitat ja muut salaiset seurat ovat tehneet "tarkotuksen" saavuttamiseksi toimiessaan kaikenlaisissa salapoliisin toimissa paavikunnan hyväksi. Olemme tahallamme jättäneet sellaiset pois, ei sentähden, ettei se olisi totta, sillä roomalais-katolilaisetkin kirjailijat tunnustavat paljon siitä; vaan sentähden, ettei todistelumme kaipaa näitä asianhaaroja. Olemme osottaneet, että paavillinen pappisvalta (vaikkakin siihen kuuluisivat siveellisesti puhtaimmat ja oikeudenmukaisimmat ihmisten joukosta — joita he kumminkaan eivät olleet, kuten historia todistaa) on synnin ihminen, Antikristus, se jäljittely, joka väärällä tavalla on esittänyt Kristuksen tuhatvuotista valtakuntaa, ollen taitavasti järjestetty jäljittely pettämistä varten.
Macaulay'n, englantilaisen historiankirjottajan sanat, ovat omiaan osottamaan, että on sellaisia, jotka ilman erityistä profeetallista valoa, saattavat nähdä tahallisen petollisuuden paavikunnan ihmeellisessä järjestelmässä; järjestelmistä ihmeellisimmän jäljittelyn Jumalan valtakunnasta, joka valtakunta on pian tuleva.
Hän sanoo: — "On mahdotonta kieltää roomalaisen kirkon järjestysmuodon olevan inhimillisen [me sanoisimme saatanallisen] viisauden todellisen mestarinäytteen. Todella, ei mikään muu kuin sellainen järjestysmuoto saattanut ylläpitää sellaisia oppeja, sellaisia hyökkäyksiä vastaan. Kahdentoista vuosisadan monivaiheisen vuoden kokemus, neljänkymmenen sukupolven valtiomiesten älykkäisyys ja uuttera huolenpito ovat saattaneet tämän järjestysmuodon sellaiseen täydellisyyteen, että kaikista laitoksista, joita on keksitty ihmiskunnan pettämiseksi ja sortamiseksi, tällä järjestysmuodolla on etusija."
Antikristuksen lopullinen tuho.
Me olemme seuranneet paavikuntaa nykyaikaan, Herran päivään — Immanuelin läsnäolemisen aikaan asti. Tämä synnin ihminen on kehittynyt, on suorittanut kauhistuttavan tekonsa ja Hengen miekka — Jumalan Sana on kaatanut sen. Kristuksen suun henki on tehnyt hänet voimattomaksi julkisesti ja yleisesti vainoamaan pyhiä, kuinka suuri halu hänellä olisikin; ja nyt kysymme: Mikä on lähinnä järjestyksessä? Mitä sanoo apostoli Antikristuksen lopusta?
2 Tess. 2: 8—12 selittää apostoli Paavali Antikristuksesta: — "Jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava tulemuksensa [parousiansa, läsnäolonsa] ilmestyksellä." Totuuden valo tulee tunkemaan kaiken läpi. Saattamalla päivän valoon oikean ja väärän, tulee se aiheuttamaan tuon suuren taistelun näiden periaatteiden ja niiden inhimillisten edustajain välillä — joka tulee olemaan syynä tuohon suureen hädän ja vihan aikaan. Tässä taistelussa tulee vääryys ja paha kaatumaan, ja oikeus ja totuus voittamaan. Kaiken muun pahan kanssa, joka kerran kaikkiaan tulee täydellisesti tuhottavaksi, hävitetään Antikristus, johon melkein kaikki, mikä on pahaa opissa ja käytännössä, on yhdistetty. Juuri tämä kirkas valo, tämä Herran läsnäolon auringon valo, tulee aiheuttamaan 'hädän päivän', jonka kautta ja jonka aikana Antikristus, kaikkien muiden pahojen järjestelmien kanssa tulee tuhottavaksi. "Jonka läsnäolo [aika, jolloin hän on olemassa] tapahtuu Saatanan vaikutuksesta [tarmosta ja toimellisuudesta] kaikella valheen voimalla ja tunnustuksin ja ihmein ja kaikella vääryyden viettelyksillä niille turmioksi, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, jotta olisivat pelastuneet. Ja sentähden Jumala on lähettävä heille voimallisen eksytyksen, niin että uskovat valheeseen, jotta kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuuteen, vaan mielistyneet vääryyteen", arvottomiksi tulemaan osallisiksi Tuhatvuotiskauden hallituksesta Kristuksen kanssaperillisinä.
Meidän mielestämme nämä sanat sisältävät, että Herramme läsnäolon aikana (nykyaikana — vuodesta 1874) tulee perkele, niin hyvin tämän antikristillisen järjestelmän (joka on Saatanan parhaimpia aseita pettääkseen maailmaa ja hallitakseen sitä) kuin myös kaikkien muiden keinojensa kautta, koettamaan vimmatulla tavalla vastustaa asiain uutta järjestystä, joka tulee nyt pystytettäväksi. Hän tulee käyttämään hyväkseen pienintäkin seikkaa ja ihmiskunnan kaikkia perittyjä heikkouksia ja kaikkea sen itsekkäisyyttä voittaakseen heidän sydämensä ja kätensä ja kynänsä tässä lopullisessa taistelussa vapautta vastaan ja totuuden täydellistä kirkastumista vastaan. Ennakkoluuloja tullaan herättämään siellä, jossa, jos totuus nähtäisiin selvästi, ei ennakkoluuloja voisi olla; ja intohimoista harrastusta tulee sytytettäväksi ja puolueyhdistyksiä tulee perustettaviksi, jotka tulevat pettämään ja eksyttämään useita. Ja tämä tulee tapahtumaan ei sentähden, ettei Jumala olisi tehnyt totuutta kyllin selväksi johtamaan täysin vihkiytyneitä, vaan koska heillä, jotka tulevat petetyiksi, ei ollut täyttä vakavuutta mielessä etsiessään ja käyttäessään sitä totuutta, joka oli valmistettu heille "ruuaksi ajallansa." Ja tällä tavoin tulee ilmenemään, että se luokka, joka tuli harhaan johdetuksi, ei ottanut vastaan totuutta rakkaudesta itse totuuteen, vaan pikemmin tavan tai muodon vuoksi tai pelosta. Ja apostoli näyttää vakuuttavan, että tässä Antikristuksen lopullisessa kuolemantaistelussa tulee, vaikkakin hän näyttää voittavan lisättyä valtaa maailmassa uusien sotajuonien, petoksien ja yhdistelmien kautta, kumminkin maailman oikea Herra, kaikkien kuninkaiden Kuningas läsnäolonsa aikana saamaan voiton; ja että hän vihdoin, suuren hädän aikana, perinpohjin tuhoaa Antikristuksen ja ainaiseksi tekee lopun hänen petoksistansa.
Minkälaiseksi saatamme odottaa tämän lopputaistelun muodostuvan, siitä voimme antaa ainoastaan viittauksia, suurimmaksi osaksi perustuen vertauskuvauksellisiin esityksiin samasta asiasta Ilmestyskirjassa. Me odotamme, että koko maailmassa vähitellen tulee muodostumaan kaksi suurta puoluetta — joista molemmista uskolliset, voittavat pyhät tulevat pysymään erossa. Näissä kahdessa suuressa leirissä, tulee toisella puolella olemaan sosialisteja, vapaa-ajattelijoita, uskottomia, tyytymättömiä ja totisia vapauden ystäviä, jotka alkavat saada silmänsä auki näkemään asianhaaroja, jotka koskevat valtiollista ja uskonnollista kehnoa hallitusta ja itsevaltiutta; toiselta puolen yhdistyvät vähitellen inhimillisen vapauden ja yhdenvertaisuuden viholliset — keisarit, kuninkaat, aateliset; ja sisimmässä sopusoinnussa näiden kanssa tulee olemaan Jumalan valtakunnan jäljittely, Antikristus, joka tukee näitä ja jota maan maalliset itsevaltiaat tukevat. Me odotamme myös, että Antikristuksen valtioviisaus tulee jossain määrin muodosteltavaksi ja lievennettäväksi voittaakseen takasin sopusointuun ja käytännölliseen yhteistyöhön (ei oikeaan yhteyteen) äärimmäiset kaikista protestanttisista liitoista, jotka nyt jo ikävöivät nimi-yhdistymistä toisiensa ja Rooman kanssa, unohtaen, että ainoa totinen yhdistys on totuuden jatkuvasti kehittämä, eikä uskontunnustuksien, kirkolliskokouksien ja kirkkolakien muodostama. Niin mahdottomalta kuin tämä yhteistoiminta protestanttien ja katolilaisten välillä toisten mielestä tuntuukin, näemme selviä merkkejä sen nopeasta lähestymisestä. Sitä joudutetaan paavikunnan salaisen yllytyksen kautta kansansa keskuudessa, jonka kautta sellaisia valtiomiehiä, jotka ovat halukkaita yhteistoimintaan paavikunnan kanssa, autetaan korkeisiin virkoihin hallitustoimissa.
Kohta voidaan odottaa lakeja, joiden kautta vähitellen henkilöllinen vapaus tulee rajotettavaksi pakottavia asianhaaroja syyttäen ja yleistä hyvää silmällä pitäen; kunnes erä erältä, lopultakin tulee välttämättömäksi muodostaa jonkunlainen "yksinkertainen uskonnonlaki"; ja sillä tavoin saattavat kirkko ja valtio tulla jossain suhteessa yhdistetyksi Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen hallitukseen nähden. Näillä laeilla, niin yksinkertaisiksi kuin tulevatkin sopiakseen kaikille "puhdasoppisille" (s.o. yleisille) uskonnollisille katsantokannoille, tulee olemaan sellainen sisällys, että ne tulevat tukahduttamaan ja estämään enempää kasvamista armossa ja siinä tiedossa, joka nyt on "ruokaa aikanansa." Tekosyynä tähän toimenpiteeseen tulee luultavasti olemaan alempien ja itsenäisten luokkien puolelta uhkaavan sosialismin, epäuskon ja valtiollisten rauhattomuuksien vastustaminen.
Nähtävästi tulee lähimmässä tulevaisuudessa, osana sen vaivasta, vieläpä ennen kun suuri hätä tänä "vihan päivänä" on puhjennut maailmassa ja kukistanut maan koko yhteiskuntarakennuksen (valmistuksena uudelle ja paremmalle järjestykselle, joka on luvattu totisen Kristuksen hallitessa) — olemaan vaikea tutkimisen ja koettelemuksen hetki tosi-vihkiytyneelle Seurakunnalle, monessa asiassa niin kuin oli paavikunnan voittopäivinä; vainoamistavat tulevat ainoastaan olemaan hienontuneemmat, ja paremmin sopimaan nykyajan sivistyneimpien menettelytapojen kanssa. Piikeillä ja pihdeillä ja piinapenkeillä tulee olemaan pilkan ja suuren ylenkatsomisen, vapauksien rajottamisen ja yhteiskunnallisen, taloudellisen ja valtiollisen boikottaamisen muoto. Mutta tästä ja niistä uusista yhdistelmistä, joita Antikristus tulee muodostamaan tässä lopullisessa taistelussa oikean Tuhatvuotisvaltakunnan pystyttämistä vastaan, on meillä enemmän sanomista toisessa tilaisuudessa.
Tätä lukua lopettaissa tahdomme uudelleen kiinnittää lukijan huomion siihen, että paavikunta on Antikristus, ei siveellisen kehnoutensa perustuksella, vaan koska se on totisen Kristuksen ja totisen Valtakunnan jäljittely. Koska eivät kykene huomaamaan tätä, tulevat useat protestantit vietellyiksi yhteistoimintaan paavikunnan kanssa sen vastustaessa totista Kirkkauden Kuningasta.
* * * * *
Herran johdossa.
Hän johdattaa. Oi turvaisaa
On tietää: Herra johdattaa!
Jos missä oon, tie jyrkkenee,
Hän voimallansa auttelee.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Jos kuljen kautta korpien
Tai riemun kukkatarhojen,
Kautt' myrskyjen tai tyynien,
Niin kuljen Herraan turvaten.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Kun tartun kouraas' auttajain,
Sun teitäs kuljen rohkeest' ain';
Oon onnellinen matkallain,
Kun Herra johtaa taluttain.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Kun sitten loppuu tehtäväin,
— Sun voimas auttoi päivittäin —
En pelkää kuolon virtaakaan,
Kun sieltäin autat nousemaan.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!