Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455 hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille, joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa, jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi pois."

Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja, maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle, kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee, väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia näyttää, että vaikka väärä kunnianhimo vaikutti salaisesti pitkän aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi hajota.

Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka vähitellen tapahtuva kehitys ja järjestyminen salaisuudessa vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu — vuodesta 539 vuoteen 1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.

Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen, mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa, huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena. Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi maailmassa, sanoo hän:

"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta, jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa. Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen purppuran loiston.

"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille rantamille laski varman perustuksen ylivallalle, jonka todellisesti saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta. Melkeinpä siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen, jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa, jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden kautta."

Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna, etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon, onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet määrätyllä ajalla — Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi, ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.

Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä. "Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko, joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.

Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän, kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon" päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on muistiin kirjotettu.

Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.

Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on
löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden
Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat
Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.

Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja, (jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita) kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä on annettu, nim. olla jonkun paikalla, toimia jonkun asemesta. Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran — oikean Pontiteks Maksimuksen alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina, kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena, vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän tekemänsä väitteen kanssa — niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian." Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta, asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen, tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen vihollisensa nuolevat tomun" — tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen edessä ja suudella hänen suurta varvastansa — ja tätä pidettiin tuon ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne, jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet, omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä, Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne, jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena — sinä jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet, oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle. Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena — jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita, toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus, kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen, oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa, että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren luopumuksen seurauksen — ennustuksen Antikristuksen — tuomitessaan paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta on pystytetty. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla — järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden alaiseksi — toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä tavalla — että nimittäin Kristuksen vallan hallitus on nyt, eikä tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen (maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle — siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä houkuttelevimmiksi kääntymättömille, joita he Antikristuksen lailla ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun ajattelemme, että se on Saatanan työtä, ja kun se on toimitettu Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä millään muulla tavalla eivät todellisesti vihkiytyneet olisi voineet tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa, osottaa Mosheim tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla, I nid. siv. 337: —

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.] oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa pystyttämisestä, alkoi näiden samojen paimenten ja seurakunnan palvelijain keskuudessa se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia. Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä, että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren ylimmäisen papin oli, ja että he siis omistivat kaikki ne oikeudet, jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille. Tavallisen papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien kirkonpalvelijain kanssa."

          ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.
       Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.

Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on ruumiin edustaja, ja sen suu puhuu ruumiin puolesta, huomaamme, niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm. 13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen "silmät kuin ihmisen silmät" — älykkäisyyden ja pitkänäköisen politiikan kuva. Tämä "sarvi" tulisi erilaiseksi kaikkia muita valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien (tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa. Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan hyvin sattuvia.

"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja korkeinta vastaan." — Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.

On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella "sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta ("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna, siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.

Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää jokaisesta Jumalan kunnian loukkaamisesta. Bouvier määrittelee sen näin: Rienausta, (engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle — ja kieltää sitä, mitä hänelle kuuluu. — Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut Blasphemy ja Blasphemously. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa "rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon vuoksi emme kivitä sinua, vaan rienauksen tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: — — 'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: Sinä rienaat; sentähden että sanoin: Minä olen Jumalan Poika'?" — Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61—64.

Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon. Jumalan luonnetta s.o. hänen nimeääm, rienattiin tuhansien eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta, joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia, jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita", edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa, rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen paikalla — joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista, näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.

Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen, kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville; ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: —

    "Kaikista päistä jumalallisin."
    "Kaikkien isien pyhä isä."
    "Kaikkien pappien korkein pontifeks."
    "Kristinuskon tarkastaja."
    "Ylipaimen — paimenten paimen."
    "Kristus voitelun kautta."
    "Aabraham patriarkan arvon perustuksella."
    "Melkisedek arvonsa puolesta."
    "Mooses valtansa puolesta."
    "Samuel tuomarinviran puolesta."
    "Ylimmäinen pappi, korkein piispa."
    "Piispojen ruhtinas."
    "Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta."
    "Taivaan valtakunnan avaimenkantaja."
    "Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks."
    "Kristuksen sijainen."
    "Yksinvaltias pappi."
    "Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää."
    "Yleisen seurakunnan päällikkö."
    "Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks."
    "Herran huoneen johtaja."
    "Apostolinen herra ja kaikkien isien isä."
    "Esipappi ja opettaja."
    "Sielunlääkäri."
    "Kallio, jota eivät helvetin portit voita."
    "Erehtymätön paavi."
    "Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."

Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä, jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius III:lle, vuonna 1150: —

"Kuka sinä olet? — Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta, Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek, Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran puolesta, Pietari voiman puolesta, Kristus voitelun kautta. Sinä olet se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. — — — Toisten valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."

Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.

Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että jokaisen inhimillisen olennon autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien isien isäksi, tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen: suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan; molemmat suuret, mutta toinen suurempi. 'Taivaan vahvuuteen, se on yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se, joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin suurempaan etevyyteen.

Florensin arkkipiispa, pyhä Antonius, viitattuaan Ps. 8: 5—9: "Sinä teit hänen vähää vähemmäksi enkeleitä", j.n.e., ja sovitettuaan sen Kristukseen, siirtää sovituksen paaviin seuraavin sanoin: — "Ja koska hän jätti meidät ruumiillisella läsnäolollansa, jätti hän sijaisensa maan päälle, s.o. korkeimman pontifeksin, jota kutsutaan paaviksi, joka merkitsee isäin isä; niin että näitä sanoja saatetaan syyllä sovittaa paaviin. Sillä paavi on, niinkuin Hostiensis sanoo, suurempi ihmistä, pienempi enkeleitä, koska hän on kuolevainen; kumminkin on hänen valtansa ja voimansa suurempi. Sillä enkeli ei saata pyhittää Kristuksen ruumista ja verta, eikä myöskään vapauttaa tahi sitoa, jonka vallan korkein aste kuuluu paaville; eikä enkeli saata määrätä tahi myöntää synninpäästöä. Hänet on kruunattu kirkkaudella ja kunnialla; ylistyksen kunnialla, sillä häntä ei kutsuta ainoastaan autuaaksi, vaan kaikkein autuaimmaksi. Ketä epäilyttäisi kutsua sitä autuaaksi, jonka korkein kunnia on korottanut. Hän on kruunattu kunnioitusosotuksen kunnialla, jotta uskolliset suutelisivat hänen jalkojansa. Suurempaa kunnianosotusta ei saata olla. — 'Kumartakaa hänen jalkainsa astinlaudan edessä!' (Ps. 99: 5.) Hän on kruunattu vallan suuruudella, sillä hän saattaa tuomita kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei saata häntä tuomita, ellei huomata uskosta luopuneeksi [Antikristuksen uskosta tietenkin]. Sentähden on hän kruunattu kolmenkertaisella kultakruunulla ja 'asetettu käsitekojensa herraksi', hallitsemaan ja vallitsemaan kaikkia alamaisia. Hän avaa taivaan, lähettää syyllisen helvettiin, vahvistaa valtoja ja järjestää koko papiston."

Lateranin kokous antoi ensimäisessä istunnossaan paaville nimityksen "maailmankaikkisuuden ruhtinas"; toisessa istunnossaan nimitti se häntä "papiksi ja kuninkaaksi, jota kaiken kansan on kumarrettava ja joka on hyvin Jumalan kaltainen", ja viidennessä istunnossa sovitti se ennustuksia Kristuksen ihanasta hallituksesta Leo X:een seuraavin sanoin: "Älä itke sinä Siionin tytär, sillä katso, Jalopeura Juudan suvusta, Daavidin juuresta; katso Jumala on sinulle herättänyt Vapahtajan."

Ferrarin Ecclesiastical Dictionarystä (kirkollisesta sanakirjasta), joka on tunnettu arvokas roomalais-katolinen lähde, esitämme seuraavan supistetun ääriviivapiirroksen paavillisesta vallasta, sellaisena kun se on papa (paavi) sanan alla, toisessa luvussa: —

"Paavilla on sellainen arvokkaisuus ja ylevyys, ettei hän ole pelkästään ihminen, vaan Jumalan kaltainen, ja Jumalan sijainen [edustaja]… Paavi on sentähden kruunattu kolminkertaisella kruunulla, taivaan, maan ja helvetin kuninkaaksi. Niin, paavin korkeus ja valta eivät ole ainoastaan taivaallisten, maallisten ja maanalaisten kappalten yläpuolella, vaan hän on myös enkelien yläpuolella ja heitä etevämpi; jotta jos olisi mahdollista että enkelit saattaisivat eksyä uskosta tahi omistaa eriäviä mielipiteitä, saattaisi paavi tuomita ja asettaa heidät pannaan… Hänellä on sellainen arvokkaisuus ja valta, että hän istuu samalla tuomioistuimella Kristuksen kanssa; niin että mitä ikänä paavi tekee, näyttää se lähtevän Jumalan suusta… Paavi on niinkuin Jumala maan päällä, Kristuksen uskollisien ainoa ruhtinas, kaikkien kuninkaiden suuri kuningas, jolla on vallan täydellisyys; jolle maan ja taivaan valtakunnan hallitus on uskottu." Hän lisää edelleen: — "Paavilla on niin suuri valtuus ja voima, että hän saattaa muodostella, selittää ja tulkita jumalallista lakia." "Paavi saattaa joskus vastustaa jumalallista lakia supistamalla sitä, selittämällä sitä, j.n.e."

Siis Antikristus ei ainoastaan koettanut vahvistaa Seurakunnan valtaa ennen Herran aikaa, vaan oli hänellä kyllin rohkeutta koettaa "vastustaa" ja muodostaa jumalallisia lakeja sitä mukaan kun hänen tarkotuksilleen oli soveliasta. Miten selvästi hän tällä tavoin täyttikään ennustuksen, joka enemmän kuin tuhatta vuotta aikasemmin selitti: — "Hän aikoo muuttaa ajat ja lain." — Dan. 7: 25.

Eräässä käskykirjeessä eli julistuksessa, selittää Sekstus V: —

"Ijankaikkisen Kuninkaan mittaamattoman vallan antama valtuus Pyhälle Pietarille ja hänen seuraajilleen, on kaikkien maallisien kuninkaiden ja ruhtinaiden valtaa ylempänä. Se langettaa muuttumattoman tuomion heidän kaikkien yli. Ja jos hän huomaa jonkun heistä vastustavan Jumalan asetuksia, kostaa hän ankarammin heille, kukistaen heidät valtaistuimeltansa, miten mahtavia lienevätkään, ja syöksee heidät kopeilevan Lusiferin palvelijoina maan syvimpään paikkaan."

Eräs paavi Pius V:n käskykirje nimeltään: — "Englannin kuningattaren, Elisabetin, ja hänen liittolaistensa kiroustuomio ja pannaan paneminen — ynnä siihen liittyvät muut rangastukset", kuuluu seuraavasti: —- "Hän, joka korkeudessa hallitsee, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, antoi ainoan pyhän, yhteisen apostolisen kirkon ja seurakunnan (jonka ulkopuolella ei mitään pelastusta ole) Pietarin, apostolien ruhtinaan, ja Pietarin seuraajan, Rooman Piispan haltuun, että sitä hallittaisiin täydellisellä vallalla. Hänet yksin hän teki kaikkien kansojen ja valtakuntien ruhtinaaksi, repimään, särkemään, hukuttamaan, kukistamaan, istuttamaan ja rakentamaan."

Pyhä Bernhard väittää, "ettei kukaan paitsi Jumalaa, ole paavin kaltainen, ei taivaassa eikä maan päällä."

"Keisari Konstantin", sanoo paavi Nikolaus I, "lahjotti paaville nimityksen Jumala: sentähden ollen Jumala, ei häntä kukaan ihminen saata tuomita."

Paavi Innosentius III sanoi: — "Paavilla on totisen Jumalan paikka;" ja kanoninen laki nimittää reunamuistutuksessa paavia: "Meidän Herra Jumalamme."

Innosentius ja Jakobatius sanovat, että "paavi voi tehdä melkein kaikkia mitä Jumala voi tehdä", Desiuksen hyljätessä sanan melkein tarpeettomana. Jakobatius ja Durand selittävät, "ettei kukaan uskalla sanoa hänelle, yhtä vähän kuin Jumalallekaan: 'Herra mitä sinä teet'?" Ja Antonius kirjotti: —

"Hän [paavi] saa määrätä mitä yhteiseen hyvään tulee ja raivata pois tieltä mikä estää tätä tarkotusperää, niinkuin paheita, väärinkäytöksiä, jotka vierottavat ihmisen pois Jumalasta… Ja tämä Jeremian 1: 10 mukaan. [Tässä omistetaan taas Antikristukselle ennustus, joka kuuluu Kristuksen tuhatvuotisvaltakuntaan]: 'Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan', mitä paheisiin tulee; 'rakentamaan ja istuttamaan', mitä hyveisiin tulee… Mitä paavin valtaan tulee niiden yli, jotka ovat helvetissä, joita kuvataan kalojen kautta meressä (Ps. 8. —) koska, niinkuin kalat alituisesti ajautuvat sinne ja tänne meren aaltojen mukana, nekin ovat, jotka ovat kiirastulessa, rangastuksen kärsimyksien liikuttamia — on Jumala pannut paavin alle kalatkin meressä, se on, ne, jotka ovat kiirastulessa, että hän antaisi heille helpotusta synninpäästön kautta.

"Pakanatkin ovat paavin alle annetut, joka johtaa maailmaa Kristuksen sijassa. Mutta Kristuksella on täysi valta jokaisen luodun yli. Paavi on Kristuksen sijainen, eikä kukaan saata luvallisesti kieltäytyä häntä tottelemasta, niinkuin ei kukaan saata kieltäytyä tottelemasta Jumalaa…. Paavi saattaa rangasta pakanoita ja raakalais kansoja… Ja vaikka pakanoita ei saata rangasta hengellisellä pannaanjulistamisrangastuksella ja muilla sellaisilla rangastuksilla, saattaa kirkko kumminkin rangasta heitä rahallisilla rangastuksilla ja ruhtinaat saattavat rangasta heitä myös ruumiillisesti… Kirkko saattaa, välillisesti, rangasta juutalaisia hengellisillä rangastuksilla, julistamalla pannaan kristittyjä ruhtinaita, joiden alamaisia juutalaiset ovat, jos nämä laiminlyövät rangasta heitä ajallisilla rangastuksilla, kun he tekevät pahaa kristityille… Jos joidenkuiden kääntymyksiä haluttaisiin, saattaa heitä pelottamalla ja ruoskimalla pakottaa, ei tosin ottamaan vastaan uskoa, mutta olemaan vastustamatta uskoa omapäisen tahtonsa kautta. Uskottomien käännyttämisessä on Jumalan tuomiota seurattava."

Tässä on esimerkki siitä miten eksytys opissa kasvattaa vääryyttä. Ihmisiä saattaa helposti johtaa harjottamaan kaikenlaista julmuutta ja sortoa, kun vaan ensin tulevat vakuutetuksi, että he sellaisia ilkitöitä tekemällä, tulevat enemmän Jumalan kaltaisiksi — Jumalan seuraajiksi. Ihmeellistä on, että ihmiset ovat niinkin ystävällisiä ja siivoja kuin ovat, kaikkien niiden väärien ja kauheiden käsityksien vallitessa Jumalan suunnitelmasta ihmiskuntaan nähden, joilla Saatana on sokaissut ja lumonnut heidät paavillisen eksytyslähteen kautta, ja johtanut heidät tielle, josta heidän langennut luontonsa pitää. Jatkaen lisää sama kirjailija: —

"Paavin valtaa harjotetaan myös kerettiläisten ja lahkolaisten yli, joita myös kuvataan härjillä, koska he vastustavat totuutta ylpeyden sarvilla. Jumala on asettanut nämäkin paavin jalkain alle rangastaviksi nelinkertaisella tavalla, nim. pannaan julistamisen, mestaamisen, maallisen omaisuuden riistämisen ja sotilaallisen vainoamisen kautta. Kumminkin pidetään heitä ainoastaan silloin kerettiläisinä, kun he kieltäytyvät muuttamasta turmiotatuottavia oppejaan ja ovat valmiit itsepäisesti puolustamaan niitä… Paavi saattaa määrätä ja valita keisarin. Keisari on paavin palvelija (ministeri), ollessansa samalla Jumalan palvelija, jonka sijainen paavi on; sillä Jumala on määrännyt keisarin paavin palvelijaksi… Minusta aivan oikeudella sanotaan, että paavilla, Kristuksen sijaisella, on yleinen tuomiovalta hengellisissä ja maallisissa asioissa koko maailmassa elävän Jumalan sijasta."

Seuraavat lausunnot paaveista, jotka eräs huomattu englantilainen kirjailija H.G. Guinnessen on ottanut Foks'in teoksesta "Acts and Monuments" (Asiakirjoja ja muistomerkkejä), ansaitsevat huomatun paikan; ja sydämestämme saatamme yhtyä tämän kirjailijan arvosteluun tästä järjestelmästä, jonka suusta lähtee sellaisia puheita, kun hän sanoo: — "Jos 'se, joka ylentää itsensä on alennettava', mikä alennus saattaa olla tällaisen itsensä ylentämisen vertainen, kun tämä on?"

"Jonkatähden, koska sellainen valta on annettu Pietarille ja minulle Pietarissa ollen hänen seuraajansa, ken on se koko maailmassa, jonka ei ole oltava tottelevainen minun säädöksilleni, minun, jolla on sellainen valta taivaassa, helvetissä ja maan päällä, elävien ja myöskin kuolleiden seassa… Sen tuomiovallan nojalla, joka kuuluu tälle avaimelle, on minun valtani täydellisyys niin suuri, että kaikkien muiden ollessa alamaisia — niin itse keisarienkin on alistettava minulle tekojensa toimeenpanemisen — minä yksin en ole kenenkään luodun olennon alamainen, en, en edes oman itsenikään; siten on minun paavillinen majesteettini aina vähentymätön; minä seison kaikkien ihmisien yli, jota heidän kaikkien on toteltava ja seurattava, jota ei kukaan ihminen saa tuomita eikä syyttää mistään rikoksesta, kukaan muu ei saa panna minua viralta pois kun minä itse. Kukaan ei saa julistaa minua pannaan, ei edes vaikka seurustelisin pannaan julistettujen kanssa; sillä ei mikään voi sitoa minua; jolle ei kukaan saa valehdella, sillä se, joka valehtelee minulle on kerettiläinen ja pannaan julistettu henkilö. Siten osottautuu, että se pappeuden suuruus, joka alettiin Melkisedekissä, juhlallistutettiin Aaronissa, täydellistytettiin Kristuksessa, tuli edustetuksi Pietarissa, korotettiin yleiseen tuomiovaltaan ja ilmestyi paavissa. Niin että, tämän minun pappeuteni korkeamman arvon kautta, jossa minun alleni kaikki on annettu, minussa näyttää hyvin toteutuvan, mitä sanottiin Kristuksesta: 'Sinä olet pannut kaikki hänen jalkainsa alle.'

"Samoin on myös ymmärrettävä, että tämä kirkon piispa aina on hyvä ja pyhä. Niin, jos hän vaikka lankeaisi miesmurhaan taikka aviorikokseen, saattaa hän tehdä syntiä, mutta sittenkään ei häntä saateta syyttää, vaan pikemmin suotava anteeksi Simsonin murhan, hebrealaisten varkauden ja muiden laisina. Koko maa on minun hiippakuntani, ja minä olen kaikkien ihmisten hengellinen tuomari, kun minulla on kaikkien kuninkaiden Kuninkaan valta alamaisten yli. Minä olen kaikki kaikessa ja kaikkien yli, niin että Jumalalla itsellään ja minulla Jumalan sijaisella, molemmilla on sama konsistorio (piispanoikeus), ja minä kykenen tekemään melkein kaikkea, mitä Jumala voi tehdä. Kaikissa, missä minua haluttaa, on minun tahtoni pidettävä järkevänä, sillä minä saatan lain kautta vapauttaa laista ja väärästä tehdä oikean parantamalla ja muuttamalla lakeja. Miksi, jos näitä, mitä minä teen, ei sanota ihmisen tekemäksi, vaan Jumalan — miksi muuksi saatatte tehdä minut kuin Jumalaksi? Jos taas, Konstantin kutsuu ja laskee kaikki esipapit jumaloiksi, näytän minä siis, ollen ylempänä kaikkia esipappeja, tämän syyn nojalla, olevan ylempi kaikkia Jumalia. Jonka vuoksi ei ole ihme, jos minun vallassani on muutella aikaa ja aikoja, muuttaa ja kumota lakeja, päästää kaikesta, niin, vieläpä Kristuksen käskyistäkin; sillä kun Kristus käskee Pietarin pistämään miekkansa tuppeen ja varottaa opetuslapsiansa käyttämästä minkäänlaista ulkonaista väkivaltaa kostaakseen itsiänsä, kirjotan minä, paavi Nikolaus, Ranskan piispoille ja kehotan heitä vetämään ulos maalliset miekkansa… Ja koska Kristus itse oli läsnä häissä Galilean Kaanaassa, kiellän minä, paavi Martin, etevyydessäni hengellistä papistoa olemasta läsnä hääjuhlissa, tai myös menemästä naimisiin. Sen lisäksi, koska Kristus käskee meitä lainaamaan voittoa toivomatta, enkö minä, paavi Martin, päästä siitä? Miksi puhuisin murhasta; kun saatan toimia niin, ettei murha ole murha tahi miestappo, jos lyö pannaan julistetun kuoliaaksi? Samaten luonnon lakeja ja apostoleja kohtaan, niin myös apostolien asetuksiin nähden, minä saatan päästää ja päästän; sillä missä he asetuksissansa käskevät, että pappi on pantava viralta pois huorinteon vuoksi, muutan minä, Sylvesterin valtuuden nojalla, tämän käskyn ankaruuden, huomioon ottaen, että ihmisten mielet ja samoin ruumiit ovat heikommat nyt, kuin ne silloin olivat… Jos teitä haluttaa kuulla lyhyesti lueteltuina kaikki sellaiset tapaukset, jotka oikeastaan kuuluvat minun paavilliselle tuomiovallalleni, ja jotka nousevat viiteenkymmeneenyhteen kohtaan, joihin älköön kukaan muu kuin minä itse sekaantuko, tahdon luetella ne." [Sitte seuraa luettelo.]

"Koska nyt olen kyllin selittänyt valtaani maan päällä, taivaassa, kiirastulessa, miten suuri se on ja kuinka täydellinen se on, kun saa sitoa, päästää, käskeä, luvata, valita, vahvistaa, vapauttaa, tehdä tehdyn tekemättömäksi j.n.e. niin tahdon nyt vähän puhua rikkauksistani ja suurista omistusalueistani, että jokainen saisi nähdä minun varallisuuteni ja ylellisen runsauden — korkoja, kymmenyksiä, veroja; minun silkkini, minun purppuraiset piispanhiippani, kruununi, kultani, hopeani, helmeni ja jalokiveni, läänitykseni ja maatilani. Sillä minulle kuuluu ensinnäkin Rooman keisarillinen kaupunki; Lateranin palatsi, Sisilian kuningaskunnan minä omistan; Apulia ja Kapua ovat minun. Samoin Englannin ja Irlannin kuningaskunnat, eivätkö ne ole, tahi eikö niiden tulisi olla veronalaisia minulle? Näihin lisään myös, paitsi muita läänejä ja maita sekä Itä- että Länsimailla, pohjasta etelään, näiden valtojen nimet." [Tässä seuraa pitkä luettelo.] "Miksi minä tässä puhuisin jokapäiväisistä tuloistani, esikoishedelmistäni, annaateistani, piispan viitoistani, anekirjeistäni, käskykirjeistäni, rippituoleistani, vapautus- ja käskykirjeistä, testamenteista, etuoikeuksista, vero-oikeuksista, kirkollisista eläkkeistä, uskonnollisista laitoksista ja semmoisista, jotka kaikki nousevat melkosiin rahamääriin… ja vaan osaksi saatetaan arvata, mitä nämä tuottavat minun aarrearkkuihini… Mutta miksi minä Saksasta puhun, kun koko maailma on minun pitäjäni, niinkuin kirkkolain opettajat sanovat, ja jota kaikki ovat velvolliset uskomaan. Sen tähden, minä lopetan niinkuin minä alotin, käskien, selittäen, julistaen, että jokaisen ihmisolennon autuudelle on välttämätöntä olla minulle alamainen."

Monet meidän aikanamme uskovat, että tämä paavikunnan kehuskeleminen kuuluu ainoastaan kaukaiseen menneisyyteen, ja että suuri muutos on tapahtunut tässä järjestelmässä viime aikoina; mutta hiukkanenkaan ajatusta ja huomiokykyä osottavat, että nämä paavikunnan mielipiteet edelleen ovat muuttumattomat. Meidän on myös muistettava paavikunnan ainaisen väitteen olevan, että sen opit ovat muuttumattomat; että paavien ja kirkonkokouksien päätökset ovat erehtymättömät; ja että nykyinen katolinen kirkko vielä pitää pyhinä noita päätöksiä, jotka huokuvat rienausta Jumalaa kohtaan ja hänen pyhiensä vainoamista. Muutos paavikunnassa on ainoastaan vallan kadottaminen, joka aikaansaatiin sen heräämisen kautta, joka ilmeni uskonpuhdistuksessa. Tahto on vielä tallella, mutta kyky tehdä sitä on rajotettu tiedon ja vapauden lisäännyttyä, jossa Raamattu on ollut pääasiallinen tekijä, Antikristus "tehdään vähitellen voimattomaksi" totisen Kristuksen "suun hengen" — hänen Sanansa kautta. Pian tulee Immanuelin läsnäolon kirkas valo perinpohjin hävittämään tuon suurisuisen jäljittelemisen, ja täydellisesti pelastamaan maailman niistä kahleista, joissa sen petolliset väitteet ja eksytykset ovat pitäneet sitä.

Esimerkkinä nykyajan pöyhkeilemisestä huomattanee, että nykyinen paavi noustessaan paavilliselle valtaistuimelle otti arvonimen Leo XIII ja kohta sen jälkeen nimitti itsensä: "Leo de triba Juda" — s.o. "Juudan suvun jalopeura", joka on yksi todellisen pään arvonimistä. Hän ei siis ole, mitä pöyhkeileviin vaatimuksiin tulee, jälellä niistä, joilla oli sama virka pimeällä keskiajalla.

Seuraava muodollisuus nimeltä "rukouspalvelus" on vielä osa niistä menoista, jotka ovat yhdistetyt uuden paavin virkaanasettamiseen. Uusi paavi, Valkosiin puettuna, monilukuisten kimaltelevien jalokivien koristelemana, punasissa kengissä, joissa solkien asemesta on suuret, kultaiset ristit, talutetaan alttarin ääreen, jossa hän polvistuu. Sen jälkeen "nousee paavi ja hänen pitäessä paavinhiippaa päässään, nostavat kardinaalit hänet ja asettavat hänet alttarivaltaistuimelle istumaan. Eräs piispoista polvistuu, ja Te Deum'in [O Jumala me ylistämme sinua] laulaminen alkaa. Sill'aikaa suutelevat kardinaalit paavin jalkoja, käsiä ja kasvoja." Eräässä, paavillisessa rahapajassa tehdyssä rahassa, joka esittää tätä juhlamenoa, on sanat: "Sitä, jonka he loivat, rukoilevat he."

Kardinaali Manning, paavikunnan etevin edustaja Englannissa, hyväksyy seuraavan pykälän katolisessa uskossa, johon hän kiinnittää yleisön huomion: —

"Me selitämme, väitämme, määräämme ja lausumme, että jokaisen ihmisen autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Ja eräässä painetussa esitelmässä esittää hän paavin lausuvana: "Minä väitän olevani korkein tuomari ja ihmisten omientuntojen johtaja; maanviljelijän, joka kyntää peltoansa, ja ruhtinaan, joka istuu valtaistuimella; perheen, joka elää yksityiselämän varjossa, ja lakimiehen joka laatii lakia valtakunnille. Minä olen oikean ja väärän ainoa, viimenen, korkein tuomari."

Emmehän myöskään, tarkastaessamme uudenaikaisia esimerkkejä paavikunnan "pöyhkeilevistä turhuuden sanoista", saa sivuuttaa Roomassa vuonna 1870 pidetyn yleiskristikunnallisen kokouksen eli vatikaanisen kirkolliskokouksen merkillistä päätöstä paavin erehtymättömyydestä. Tosin on ennen silloin tällöin tapahtunut, että ylpeämieliset paavit ovat väittäneet olevansa erehtymättömiä; ja piispat ja ruhtinaat, jotka tahtoivat imarrella heidän ylpeyttään, olivat todella nimittäneet heitä sellaisiksi selityksessään: "Sinä olet toinen Jumala maan päällä;" mutta, paavilliselle kokoukselle tällä valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sallittu rauhallisesti ja kylmäverisesti ilmottaa maailmalle, kuinka suuri tämä "jumala maan päällä" on — että hän on melkein yhtä täydellinen kuin toinen Jumala taivaassa; että hän yhtä vähän kuin toinenkaan, saattaa erehtyä; että paavi ex cathedra (paavillisen valtuutensa) lausunnoissa on erehtymätön — ei saata erehtyä.

Äänestys toimitettiin 13 päivänä heinäkuuta 1870, ja 18 päivänä julistettiin päätös muodollisesti, juhlamenoilla suuressa Pyhän Pietarin kirkossa Roomassa. Seuraavaa Tri J. Cummingin Lontoossa antamaa selostusta tapahtumasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —

"Paavi oli antanut laitattaa suurenmoisen valtaistuimen itäisen akkunan eteen Pietarinkirkossa ja koristautunut täydellisellä jalokivien kimaltelulla ja oli kirjavissa puvuissa olevien kardinaalien, patriarkkain ja piispojen ympäröimänä aikaansaadakseen loistavan näytelmän. Hän oli valinnut varhaisen aamuhetken ja itäisen akkunan — että nouseva aurinko heittäisi säteensä kokonaan hänen loistolleen ja sen kautta valo taittuisi ja heijastuisi hänen timanteistaan, rubiineistaan ja smaragdeistaan niin, että hän näyttäisi olevan, ei ihminen, vaan se, miksi päätös julisti hänet, sellainen, jolla oli kaikki Jumalan kirkkaus… Paavi asettui aikaseen paikalleen itäisen akkunan ääressä — — — mutta aurinko kieltäytyi — — paistamasta. Synkkä sarastus muuttui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi hämäräksi. Häikäisevää virvaloistoa ei saatettu esittää. Luulotellun Jumalan vanhat silmät eivät nähneet lukea päivän valolla ja hänen oli lähetettävä noutamaan kynttilöitä. Kynttilän valo rasitti liiaksi hänen näköhermojaan, ja hänen oli jätettävä lukeminen eräälle kardinaalille. Kardinaali alkoi lukea yhä pimetessä, mutta hän ei ollut ennättänyt montakaan riviä, ennenkuin pikimustasta pilvestä iski sellainen leimaus punasta tulta ja kuului sellainen jyräys, jota ei Roomassa ennen ole kuultu. Kauhu valtasi kaikki. Lukeminen taukosi. Eräs kardinaaleista juoksi vavisten ylös tuoliltansa huutaen: 'Se on Jumalan ääni, joka puhuu Siinain jylinällä'."

Antikristuksen rienaavien vaatimuksien joukossa on muistettava useita sen opeista, erityisesti oppia messusta, josta aijomme huomauttaa eräässä myöhemmässä osassa. Me sivuutamme pyhimyksien ja Marian palvomisen ja kiinnymme muutamiin vielä surkeampiin eksytyksiin.

Kirkon erehtymättömyys oli ensimäisiä ja raivasi tietä toisille. Se esitettiin, ennenkuin paavinvalta tuli tunnustetuksi. Se on ollut mitä vakavimmanlaatuinen harhaoppi ja on sulkenut tien eksytyksien oikaisuille, kun niitä jälkeenpäin huomattiin. Se on asettanut kirkonkokouksien päätökset kaiken tutkimuksen ja vastaväitteen yläpuolelle, vaikka niitä olisi tehty järjen tahi Raamatun perustuksella ja on tehnyt inhimillisen tietämättömyyden ja väärinkäsitykset ojennusnuoraksi uskolle, Jumalan sanan — Raamatun — asemesta; sillä kun kerran oli myönnetty, että kirkolliskokous oli erehtymätön (ei voinut erehtyä), oli kaikki taivutettava yhtäpitäväksi sen kanssa. Ja jokainen kirkolliskokous piti pakollisena velvollisuutenaan, ettei tekisi mitään päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa edellisien kirkonkokouksien päätöksien kanssa; ja ne, jotka tekivät toisin, olivat vaarassa joutua hyljätyiksi. Siis ei voitu eksytystä, kun se kerran oli tullut vahvistetuksi, kieltää eikä edes jättää. Raamattua ja järkeä oli selitettävä ja väännettävä, jotta sopisivat yhteen erehtyväisten ihmisten erehtymättömien päätöksien kanssa. Eipä ihme, että huomattiin tarvittavan hyvin asiantunteva jumaluusoppinut tulkitsemaan Raamattua saadakseen sitä sopimaan yhteen erehtymättömien päätöksien kanssa. Eikä myöskään ihme, että Antikristus viisauksissaan —

Karkotti Raamatun maanpakoon. Paavikunnan historia osottaa selvästi, että samalla kertaa, kun se julkisesti tunnusti kunnioittavansa Raamattua Jumalan sanana, on se pitänyt sitä syrjässä ja pitänyt omia erehtymättömiä sanojansa etusijassa. Mutta ei sillä hyvä; vaan se on täydellisesti julistanut Jumalan Sanan pannaan, sopimattomana ja vaarallisena kansan luettavaksi, jotta heidän omilla erehtymättömillä sanoillansa olisi yksin päätösvalta. Se tiesi kyllä Raamatun olevan vaarallisen sen vallalle ja että se alituisesti tuomitsi sen rienaavia vaatimuksia.

Paavikunnan vallan päivinä kohdeltiin kansan Raamatun omistamista tai lukemista rikoksena. Kirjapainotaito ja opin yleinen henkiinherääminen, joka oli sen seuraus noin viidennellätoista vuosisadalla, vaikutti, että Raamattu nousi ylös siitä kuolleitten kielien haudasta, jossa Antikristus oli pitänyt sitä niin kauvan kätkössä, kieltäessänsä sen kääntämistä ankarien rangaistusten uhalla. Ja kun valvovan itsenäisyyden henki levitti sitä vieraille kielille kansan keskuuteen, ei Raamatun polttaminen ollut mitään tavatonta; ja pitkät ja äänekkäät olivat ne säälimättömät kiroukset, jotka lähtivät Vatikaanista niitä itsekylläisiä syntisiä kohtaan, jotka uskalsivat kääntää, antaa ulos ja lukea Jumalan sanaa.

Kun Wycliffe antoi ulos käännöksensä, lähetti paavi Gregorius Oxfordin yliopistolle Englannissa käskykirjeen tuomitsemaan kääntäjää sellaisena, joka on "langennut kammottavanlaiseen jumalattomuuteen." Tyndalen käännös tuomittiin myös; ja kun Luther julkaisi saksalaisen käännöksensä, lähetti paavi Leo X käskykirjeen häntä vastaan. Kumminkin meni työ ihanasti ja varmasti eteenpäin: Raamatulla piti olla täydellinen ylösnouseminen ja oli aijottu valaisemaan ihmisiä jokaisessa kansassa ja kielessä. Vähitellen käsitti Rooman kirkko tämän ja päätti sentähden sallia Raamatun kääntämisen uusille kielille, mutta sen tuli toimittaa katolilaiset kääntäjät katolilaisilla selityksillä. Näitä painoksia ei kumminkaan olisi jätettävä kansan käsiin, paitsi siellä missä pelättiin heidän saavan protestanttisia käännöksiä. Reimiläinen käännös selittää tämän.

Seuraava osottaa muutamien selityksien luonnetta Reimiläisessä käännöksessä — jonka kumminkin on alkanut poistaa tieltään Dowaylainen käännös, joka on hyvin edellisen kaltainen, mutta selitykset ovat vähemmän ankarat. Eräs selitys Matteuksen 3 l. kohdalla kuuluu: "Kerettiläisiä saattaa ja tulee rangasta ja polkea; ja saattaa ja tulee yleisen vallan, joko hengellisen taikka maallisen, rangasta taikka mustata häntä." Gal. 1: 8 kohdalla kuuluu: "Katolilaiset eivät saa säästää omia vanhempiaankaan, jos ne ovat kerettiläisiä." Muistutus Hebr. 5: 7 kohdalla kuuluu: "Protestanttisen Raamatun muuttajat (kääntäjät) ovat muutettavat helvetin syvyyteen." Ja selitys Ilm. 17: 6 kuuluu: "Mutta protestanttien verta ei kutsuta pyhien vereksi, enemmän kuin varkaiden, miestappajain ja muiden pahantekijöiden, jonka vuodattamisesta oikeuden käskystä, ei minkään valtakunnan tarvitse olla edesvastuussa." Seuraavat ovat muutamia rajotuksia, joita tehtiin, kun huomattiin, ettei Raamatun lukemista saatettu kokonaan estää. Index Expurgato'in neljäs sääntö sanoo:

"Jos joku oli kyllin röyhkeä lukemaan tahi omistamaan Raamattua ilman kirjallista lupaa, ei hän voi saada synninpäästöä, ennenkuin hän ensin on jättänyt sellaisen Raamatun virkaatekevälle piispalle. Kirjakauppias, joka myy kansalle kansankielisiä Raamatuita tahi jollain tavalla luovuttaa niitä sellaisille, joilla ei tällaista lupaa ole, ovat menettäneet kirjain arvon… ja on piispan saatettava hänet sellaisiin muihin rangastuksiin, joihin piispa huomaa syytä olevan, rikoksen laadun mukaan."

Tridentiinien kokous selitti istunnossaan vuonna 1546: —

"Hillitäkseen uhkarohkeita mieliä, päättää kokous että asioissa, jotka koskevat uskoa ja siveellisyyttä ja kaikessa joka kuuluu kristillisen uskon voimassa pysyttämiseen, älköön kukaan, luottaen omaan arvostelukykyynsä, uskaltako vääntää pyhiä kirouksia oman käsityskantansa mukaisiksi, ristiriitaan sen kanssa, mitä pyhä äiti, kirkko on suosinut ja vielä suosii, jonka oikeus on päättää oikeasta mielipiteestä."

Pius VII käskykirjeestä raamattuseuroja vastaan, annettu 29 päivä kesäkuuta 1816, Puolan arkkipiispalle, esitämme seuraavaa: —

"Meitä on todellakin mitä vastenmielisimmin koskettanut tuo erinomaisen viekas keksintö, jonka kautta kaivetaan maa itse uskonnon perustuksien alta; ja senjälkeen kun me, asian suureen tärkeyteen nähden, olemme neuvotelleet arvoisien veljiemme, kardinaalien ja pyhän roomalaisen kirkon kanssa, olemme me, mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella harkinneet minkälaisiin toimenpiteisiin meidän ylimmäispapillisen valtamme olisi syytä ryhtyä auttaakseen ja poistaakseen tieltä tämä rutto niin paljon kuin on mahdollista… Itsestänne olette jo osottaneet palavaa halua löytää ja tehdä tyhjäksi nämä uudistuspuuhaajien jumalattomat salajuonet; siitä huolimatta kehotamme teitä, virkamme kanssa yhtäpitävästi uudelleen ja uudelleen, että mitä ikänä te saatatte toimia vallan kautta, järjestää neuvojen kautta tahi saada aikaan valtuutenne kautta, se teidän olisi suurimmalla ahkeruudella toimitettava… Kerettiläisten painattama Raamattu on laskettava toisien kiellettyjen kirjojen joukkoon Indeksin sääntöjen mukaan."

Sama paavi antoi vuonna 1819 käskykirjeen Raamatun käyttämistä vastaan irlantilaisissa kouluissa. Siitä esitämme seuraavaa:

"Paavin pyhän neuvoskunnan korviin on tullut tieto, että vääräoppisten varoilla kannatettuja Raamattukouluja on perustettu Irlannin melkein jokaiseen osaan; joissa kokemattomat kummastakin sukupuolesta imevät turmiota tuottavien oppien kuolettavaa myrkkyä… Kaikkia mahdollisia ponnistuksia on sentähden tehtävä pitämään nuorisoa pois näistä tuhoa tuottavista kouluista… Ahkeroikaa kaikella voimalla pidättämään puhdasoppista nuorisoa saamasta tartuntaa niistä — joka päämäärä, toivoni mukaan, helposti saavutetaan perustamalla katolilaisia kouluja, kaikkialle hiippakunnassanne."

Tässä meillä on avomielinen tunnustus siitä, mikä on ollut todellinen tarkotus katolilaisten seurakuntakoulujen perustamisella Isossa Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, nim. katolilaisten aseman puolustaminen. Antikristuksen tarkotus ei ole tarjota yleiselle kansalle sivistystä. Tietämättömyys ja epäusko ovat paavikunnan linnotuksia; ja ne vuosisadat jolloin sen valta oli parhaimmillaan, käsittäen sen aikakauden, joka on tunnettu varsinaisena pimeänä keskiaikana, todistavat tämän. Pappien sivistystä "rajotuksineen" ei laiminlyöty; mutta ettei millään tavalla pidetty huolta kansan sivistämisestä ja kasvattamisesta, on se syvä tietämättömyys, joka vallitsee katolisissa maissa, todistuksena. Koulut ja Raamatut ovat aina olleet vihollisia, joita Antikristus ei ole voinut kärsiä, ja niitä ei suvaittaisi, jolleivät olisi tulleet välttämättömiksi — niihin on kuitenkin heitettävä väärä valo Antikristuksen olemassaolon säilyttämiseksi.

Leo XII käskykirjeestä roomalaiskatoliselle papistolle Irlannissa, vuonna 1825, esitämme seuraavaa:

"Ei ole mikään salaisuus teille, kunnianarvoiset veljet, että eräs seura, Raamattuseuraksi yleisesti nimitetty, rohkeasti levittäikse yli koko maailman. Ylenkatsoen pyhien isien perimätietoja ja vastustaen tridentiinisen kokouksen tunnettua päätöstä, on tämä seura koonnut kaiken voimansa ja suunnannut kaikki keinonsa yhteen ainoaan tarkotusperään: Raamatun kääntämiseen, tai oikeammin sanottuna väärentämiseen, kaikkien kansakuntien omalle kielelle."

Edellinenkin paavi Pius IX lausui sydänsurunsa niistä voitoista, joita tämä Antikristuksen suuri vihollinen, Raamattu, voitti kaikkialla. Hän sanoi: "Kirotut olkoot etenkin nämä erinomaisen viekkaat ja petolliset seurat, joita kutsutaan Raamattuseuroiksi, ja jotka heittävät Raamatun kokemattoman nuorison käsiin."

Onhan totta, että roomalaiskatolinen täysivaltainen neuvoskunta Baltimooressa vuonna 1886 päätti, että hyväksyttyä Raamattua sallittaisiin käyttää Yhdysvaltojen katolisissa kouluissa. Tämä ei kumminkaan ilmaise minkäänlaista muutosta Antikristuksen todellisessa ajatustavassa; se on vaan eräs lisäpiirre sen kaukonäköisestä valtioviisaudesta tämän maan vapaudenhenkeen nähden, joka inhoo sellaisia rajotuksia. He tiesivät vallan hyvin, ettei erityisesti haluttu Raamattua, vaan vapautta; ja tutkimus onkin osottanut, että nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Raamattua ei ole löydettävissä katolisissa kouluissa koko ympäristöllä.

Oppi ihmisen myötäsyntyneestä, itsellään olevasta kuolemattomuudesta (että inhimillinen olemassaolo, kerran alettuaan, ei milloinkaan saata lakata) oli toinen hedelmällinen, kreikkalaisesta filosofiiasta lainattu eksytys. Ja sitten kun se oli tullut hyväksytyksi, johti se luonnollisella tavalla siihen johtopäätökseen, että jos olemassaolo aina on jatkuva, täytyy Raamatun lausunnot sellaisten hävityksestä, jotka loppuun asti pysyvät tahallisina syntisinä, toinen kuolema, y.m. selittää niin, että ne tarkottavat aivan päinvastoin kuin mitä ne sanovat, nim. ijankaikkisesti kestävää elämää jossain muodossa. Tämän jälkeen oli helppo päättää, että tämä olemassaolo pahoille täytyi olla elämää kärsimyksissä; ja tuskat maalaeltiin usein kirkon seinille väreillä ja innokkaat papit ja munkit kuvailivat niitä sanoilla. Tätä eksytystä oli sitä helpompi istuttaa kääntyneisiin, kun kreikkalaiset filosoofit (sen ajan tieteiden, taiteiden ja filosofiian etevimmät johtajat — ja joiden aatteet, kuten Josefus osottaa, olivat jollain tavoin alkaneet vaikuttaa juutalaisuuteenkin) kauvan olivat suosineet ja opettaneet rangastuksesta, joka kuolemassa tulisi pahojen osaksi. Kumminkin olkoon heidän kiitoksekseen sanottu, etteivät he koskaan alentuneet niin kauhealla tavalla rienaamaan Jumalan luonnetta ja hallitusta, kuin Antikristus oli opettanut maailmalle. Seuraava järjestyksessä oli määrätä paikka tälle vaivalle ja kutsua sitä helvetiksi ja etsiä sheolia, haadesta ja gehennaa koskevia raamatunpaikkoja, jotka kuvaavat niitä kahta asiaa, jotka ovat synnin todellinen palkka nim. ensimäinen ja toinen kuolema — ja taidolla sovittaa näitä ja Herramme vertauksia, ja ilmestyskirjan vertauskuvia lumotakseen itseään ja koko maailmaa tähän asiaan nähden, ja mitä pahimmalla tavalla mustata ja häväistä Jumalan, meidän kaikkiviisaan ja armosta rikkaan taivaallisen Isämme luonnetta ja suunnitelmaa.

Oppi kiirastulesta eli puhdistamisesta keksittiin lieventämään ja tekemään tuota kauheaa annosta siedettävämmäksi ja antamaan samalla kertaa Antikristukselle suurempaa valtaa kansan yli. Tämä väitti omistavansa taivaan ja helvetin avaimet ja saattavansa lieventää kiirastulen rangastuksia; eikä ainoastaan Aadamilaisesta synnistä ja sen kautta perityistä heikkouksista, vaan myöskin tahallisesti tehdyistä ehdollisista synnin rangastuksista. Minkälainen valta tämän kautta annettiin tietämättömän kansan yli, on helposti ajateltavissa — etenkin kun keisari ja maailman mahtavat tunnustivat ja taipuivat petturien edessä.

Sielumessuja eli messuja kuolleille seurasi sitten; ja sekä rikas että köyhä piti velvollisuutenaan maksaa, ja maksaa hyvin saadakseen näitä. Messujen vaikutuksen, kiirastulen vaivojen helpottamiseksi, väitetään olevan kaikkivaltiaan — ettei edes Jehova taikka Kristus saattaneet siihen kajota. Tästä tuli suuri tulolähde Antikristukselle; sillä papit eivät unohtaneet muistuttaa kuoleville, jos ne olivat varakkaita, miten sopivaa oli jättää runsaita lahjotuksia messuiksi heidän itsensä edestä — siinä tapauksessa, että heidän omaisuutensa perijät laiminlöisivät pitää huolta siitä. Ja tänäkin vuonna on sentapasia kehotuksia näkynyt roomalaiskatolisissa sanomalehdissä, vaatien annettavaksi vähemmin rahaa kukkasiin hautajaisissa, jotta voitaisiin käyttää enemmän messuiksi kuolleille.

Synninpäästö teki tulonsa paavikirkkoon jonkun verran ennen "ristiretkiä." Tiedämmehän miten synninpäästöä tarjottiin palkinnoksi hankkiakseen vapaehtoisia näitä "ristiretkiä" eli "pyhiä sotia" varten. Paavillisen julistuskirjan mukaisesti eivät ne, jotka ottivat osaa näihin pyhiin sotiin, ainoastaan saisi anteeksi entisiä syntejä, vaan ansaitsisivat he niin paljon enemmän, että se riittäisi peittämään tulevaisuudessakin tehtyjä syntejä; ja tällä tavoin tulisivat turvatuiksi eräitä kiirastulivaivoja vastaan. Roomalaiskatoliset sanovat meille, ettei tämä synninpäästö ole tarkotettu olemaan lupana tekemään syntejä, vaan on palkinto ansiosta, joka laskee hyväksi tahi peruuttaa jonkun määrän vaivan päiviä tai vuosia kiirastulessa; niin että jos jonkun ihmisen synnit tekisivät hänet syypääksi tuhannen vuoden kärsimyksiin, ja hän, yhdellä kertaa, tahi eri tilaisuuksissa, hankkisi itsellensä tuhannen vuoden määrän synninpäästöä, joko rahalla tahi palveluksilla paavikunnalle tahi katumusharjotuksia toimittamalla, pääsisi hän vapaaksi; jos hän voi lukea hyväksensä, s.o. jos hänen tulopuolellansa olisi yhdeksänsadan vuoden synninpäästö, olisi hänen kärsittävä sata vuotta; ja jos synninpäästö huomattiin melkoista suuremmaksi määrättyjä rangastuksia, tulisi hän todennäköisesti luettavaksi pyhimykseksi, jolla olisi erityinen vaikutusvalta taivaassa, ja jota saattoi palvella ja rukoilla. Esimerkkinä tällaisesta on Ludvig, ristiretkeilijä, Ranskan kuningas. Hänet tehtiin pyhimykseksi ja häntä palvellaan nyt ja rukoillaan Pyhän Ludvigin nimellä.

Onhan todella ero tämän käsityksen välillä synninpäästöstä ja synninteko-luvan välillä; ja kumminkin on tämä ero hyvin pieni; sillä paavikunta määräsi erilaisista tavallisista synneistä jonkun määrän kärsimyksiä; eikä ainoastaan tehtyjä syntejä saatettu tällä tavoin poistaa, vaan nekin, joilla oli syytä uskoa tulevaisuudessa tekevänsä jonkunlaisia syntejä, saattoivat tällä tavoin jo edeltäkäsin hankkia itselleen hyveitä, jotka poistivat synnit. Sitäpaitsi löytyy niin kutsuttu "plenääri [täydellinen, kokonainen] synninpäästö", ja varmaa on, että sitä pidetään kaikkia syntejä, menneitä ja tulevia, peittävänä.

Tämän tavan käyttäminen vielä nykyaikana näyttää melkein mahdottomalta. Katolilaisilla on määrättyjä rukouksia, joiden toistaminen joka kerralla oikeuttaa heille synninpäästön joksikin ajaksi; ja useamman kerran toistaminen suojelee heitä, kuten väittävät, rangastuskärsimyksiä vastaan pitkäksi aikaa. Siten myönnetään neljänkymmenen päivän synninpäästö niille, jotka sanelevat rukouksen: "Ole tervehditty pyhä kuningatar!" mutta sen sijaan kahdensadan päivän synninpäästö niille jotka lausuvat "Pyhän neitsyen litanian;" ja niille, jotka lausuvat rukouksen: "Siunattu olkoon neitsyt Marian pyhä, tahraton ja kaikkein puhtain sikiäminen", lasketaan sadan vuoden synninpäästö j.n.e., j.n.e. Minkälaiseen turmelukseen tämä rienaava oppi johti pimeänä keskiaikana, jolloin synninpäästöä uutterasti tarjottiin rahalla tahi apuna uskomattomien ja kerettiläisten vainoamisessa, saattaa helposti ymmärtää.

Rikoksille, joita rikkaat ylipäänsä tekivät, jotka saattoivat maksaa runsaasti, asetettiin äärettömät rangastukset, kun sitävastoin köyhempien luokkien keskuudessa vallalla olevat ilkeimmätkin rikokset annettiin helposti anteeksi. Niinpä maksoi avioliitto luonnollisten sisarustenlapsien välillä 25,000 Smk. kun vaimon- tai isän-murha maksoi ainoastaan 100 Smk. Spanheim sanoo: "Synninpäästö oli se rahapaja, joka löi rahaa roomalaiselle kirkolle; paavien irstaitten sisarustenlasten ja äpärälapsien kultakaivos; paavillisien sotien voima; varat velkojen maksamiseen ja paavillisen ylellisyyden ehtymätön lähde."

Järjestääkseen tätä liikettä laitettiin asteettainen rangastuslista erilaisia syntejä varten — niin ja niin monta päivää tahi vuotta kiirastulessa jokaisesta; ja vastaava hinta-taksa järjestettiin myös, jotta niiltä, jotka ostivat synninpäästön murhasta tahi varkaudesta, lapsentaposta, aviorikoksesta, väärästä valasta tahi muista synneistä, saatettiin ottaa eri hintoja taksan mukaan. Täten poistettiin katumusharjotusvelvollisuus ja väheni eli lakkasi kiirastulen tuskat riippuen Antikristuksen edustajan mielivallasta. Emme saata ihmetellä, että kansa pian alkoi saada sen käsityksen, että niin ja niin paljon rahaa maksoi niin ja niin paljon syntejä.

Niin laajalle levisi rikoksellisuus tämän synninpäästökaupan kautta, että parempien luokkien suuttumus heräsi kirkkoa vastustamaan. Ihmiset alkoivat saada silmänsä auki, ja he näkivät papiston, kirkon korkeimmista viranomaisista alkain aina alhaisimmalla arvoasteella oleviin virkailijoihin asti olevan korviaan myöten synneissä.

Samoin kuin on pimeimmillään juuri ennen rajuilman puhkeamista, niin oli sekin aika, joka oli lähinnä ennen uskonpuhdistusta, siveellisessä suhteessa pimein hetki Antikristuksen pimeässä hallituksessa. Silloin alkoi julkinen ja häpeämätön synninpäästökauppa tuntua ilettävältä ja johti Lutheria ja toisia uutteria paavilaisia asettamaan kysymyksenalaiseksi ja tutkimaan koko järjestelmää sekä siveelliseltä, että myöhemmin tieteisopilliselta kannalta. Lopulta pääsi Luther perille — että paavikunta todella oli Antikristus. Ja kun hän oli keksinyt tämän, osotti hän pelkäämättä muutamia vertauskuvia Ilmestyskirjasta, ja näytti niiden soveltumista ja osittaista täyttymistä paavillisessa pappisvallassa.

Hyvin tunnetun pappismiehen Lyman Abbottin mukaan esitämme seuraavaa tästä asiasta. Hän sanoo:

"Muiden ehtojen joukossa, joilla synninpäästöä myönnettiin enemmän kuin nyt, olivat rahalahjat kirkolle. Tämä kauppa nousi korkeimmilleen kuudennentoista vuosisadan alussa Leo X aikana, joka antoi ulos synninpäästöä kaikille, jotka rahoilla tahtoivat auttaa Pyhän Pietarin [kirkon] rakentamista Roomassa. Hänen paras asiamiehensä synninpäästökaupassa Saksassa oli eräs Juhannes Tetzel. Tetzelin kuuluisat paheet eivät estäneet hänen nimittämistänsä näiden synninpäästöjen kantajaksi puhtaimmille sieluille, eivätkä mitkään liijottelut näyttäneet hänestä liian suurilta, kunhan ne vaan tuottivat rahaa hänen arkkuunsa. Hän selitti, että sillä punasella ristillä, joka seurasi häntä minne ikinä hän meni, oli yhtä suuri voima kuin Kristuksen ristillä — ettei ollut syntiä niin suurta, ettei hän voisi antaa anteeksi sitä. 'Synninpäästö ei ainoastaan pelasta eläviä, vaan myös kuolleita. Samassa silmänräpäyksessä, kun rahat kilahtavat kirstun pohjaan, pääsee sielu kiirastulesta ja lentää vapaana taivaaseen.' Sellaisia olivat useat hänen rienaavista selityksistään. Järjestelmällinen hintaluettelo laitettiin. 'Monivaimoisuus maksoi kuusi dukaattia; kirkonryöstö ja väärä vala yhdeksän; murha kahdeksan; noituus kaksi.' Tämä julkinen ja häpeemätön kauppa johti enemmän kuin mikään muu uskonpuhdistukseen. Synninpäästöä myönnettiin yhä, ei ainoastaan hartausharjoituksista ja osanotosta jumalanpalvelukseen, vaan myös raha-avustuksista kirkolle; mutta yleinen ja julkinen synninpäästön kauppa on nyt suurimmaksi osaksi poistettu Rooman kirkosta."

Eräs toinen kirjailija kertoo Tetzelin puheista edelleen, seuraavasti: —

"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset, kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa; vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!' Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana — Hän on antanut kaiken vallan paaville."

Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista, joita Tetzel käytti — joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e. täytettiin: —

"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua… ja päästäköön sinut kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista… ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään… Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä kiirastulessa… Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti allekirjoittanut tämän. — — —"

Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä, muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja Kuuballa.

"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
— "Hävittää Korkeimman pyhiä".

Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan ja voitti heidät — "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli musertamis-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme: Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5: 1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, musertavaa sortoa, joka erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan, joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan, jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.