— Mutta ellen nyt allekirjoita?

— Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. — Pitäkää itseänne kuolleena maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä, joka on ollut heidän kuninkaanaan.

— Minua ei voida koskaan pakottaa, — sanoi Henrik.

— Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein. Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, — antaa kaikkien asestautua. Nyt on oltava valmiina.

— Mihinkä? — kysyi kuningas nöyrällä äänellä.

— Kaikkeen, — vastasi priori.

Kuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.

— Valoisilainen! — huusi Gorenflot. — Ennen minä vihasin sinua, nyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat kuoleman minun omasta kädestäni!

— Olkaa kärsivälliset! — pyyteli kuningas. — Sallikaa minun jättäytyä korkeimman turviin!

— Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, — sanoi Gorenflot.

— Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, — vastasi kardinaali.

— Kiitos, sääliväinen ihminen! — huudahti kuningas epätoivoissaan.
— Palkitkoon sen sinulle jumala!

— Hänellä on tosiaankin heikot aivot, — virkkoi Guisen herttua, — ja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.

Gorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä katkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen hurjasteluistaan.

Äkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.

— Vaiti! — huusi Guisen herttua.

Syntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta kaikuvia kumahduksia.

Mayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi.

— Hyvät ystävät! — huusi hän. — Aseellinen joukko on portin ulkopuolella.

— Häntä on tultu noutamaan, — sanoi herttuatar.

— Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, — huomautti kardinaali.

— Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! — huusi
Gorenflot jylisevällä äänellä.

— Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, — sanoi kuningas valittaen.

— Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, — vastasi Gorenflot.

— Tietysti on minulla mahdollisuus…

— Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti herttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.

Gorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa kuuluva melu yhä kasvoi.

— Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, — ilmoitti muuan munkki.

— No niin, kirjoittakaa pian! — huusivat Mayenne ja herttuatar kärsimättömästi.

Kuningas tarttui kynään.

— Sveitsiläiskaarti tulee, — huudahti priori hengästyneenä. — Se on asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt piiritetty.

— Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, — vastasi Mayennen herttua päättäväisesti. — Minkään linnoituksen, jolla on sellainen panttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.

Hän on jo allekirjoittanut! — ärjyi Gorenflot, kiskaisten pergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.

— No niin, — nyt me olemme kuninkaita, — sanoi kardinaali herttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.

— Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? — huusi muuan esiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen ylimyksen. — Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa särkeä portit. Kuulkaa!… kuulkaa!…

— Kuninkaan nimessä! — kumahteli Crillonin kuuluva ääni. — Avatkaa!

— Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, — vastasi Gorenflot eräästä ikkunasta.

— Kuka sellaista väittää, lurjus? — kysyi Crillon.

— Minä, minä! — huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.

— Koettakaapa ampua tuota narria, — sanoi Crillon sotilailleen, — niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.

Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.

— Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, — kajahti silloin kesken hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse astunut ihan luostarin rapuille saakka.

— Kyllä, teidän majesteettinne, — vastasi Crillon ja löi jyriseviä iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.

— Mitä te tahdotte? — kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt erääseen ikkunaan.

— Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, — sanoi sama ylevä ja rauhallinen ääni. — Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa kaivataan häntä.

— Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, — vastasi Chicot, työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.

Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:

Chicot I.

— Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! — huusi hän. — Kuolema ja kirous!

— Voi! Me olemme hukassa! — änkytti kardinaali. — Paetkaamme!

— Hei! — kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!

45.

Korko ja pääoma.

Samassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan muuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen allekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.

Chicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen seisomaan.

Se oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät gascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.

Mutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä ehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa tovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta voisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä tuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.

Siitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin edessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin, ja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei portti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä vähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.

Hetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua peräytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä, jotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen käytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas puolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön Tocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että liigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.

Kardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen meni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne, jota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät viimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin ohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään vatsaansa.

Kymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset peräytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen suureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.

Gascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet nauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä liigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän suulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?

Chicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle ilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen jaloissaan, huusi:

— Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi!
Antakaa anteeksi!

— Mitä ihmettä! — ajatteli gascognelainen. — Gorenflothan juoksi pois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla matkan päässä.

— Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! — ulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu tekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!

— Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?

— Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra on vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi sinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! — huusi munkki ja löi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. — Voi, miksi minä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta varsinkin onnellista olla heikko!

Chicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.

Pääsivätkö siis toiset jostain ulos? — kysyi Chicot jyrisevällä äänellä. — Pakenivatko ne muut?

— Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko heidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!

— Ole hiljaa, — huusi Chicot, — ja vastaa minulle! Gorenflot nousi permannosta polvilleen.

— Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.

— Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?

— Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.

— Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?

— Eräästä reiästä.

— Mistä reiästä, lurjus?

— Se aukko on hautaholvissa.

— Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!

— En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan ulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi sen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: mich dürstet, ja se kai merkitsee että: minua janottaa.

— Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset ovat siis menneet toista tietä?

— Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.

— Missä se holvi on?

— Se lähtee pyhätöstä…

— Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta, olisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.

— Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa tehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?

— Mistä aukosta?

— Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.

— No, entä sitten?

— Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin sääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.

— Mutta, — huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, — ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin…

— En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä hyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.

— Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine siitä päästä, — ajatteli Chicot itsekseen.

— Herra Chicot, mitä käskette?

— Nouse ylös, raukka!

Munkki nousi viipymättä.

— Saata minut aukolle.

— Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.

— Kulje edellä, lurjus!

Gorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli häntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja kääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului kumeita valitushuutoja.

— Tuossa on aukko, — virkkoi hän hengästyneenä.

Chicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli näköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti kutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli miekka ja munkinkaapu.

Näytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut aukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan, niin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki hän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella päästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:

— Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai, hyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä hitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta se käy hitaasti.

— Aa! Mayennen herttua! — mutisi Chicot. — Nyt hän on joutunut loukkuun, kuten sanotaan.

— Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, — karjui aukosta karkea ääni. — Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.

Hän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.

Chicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset otaksumaan, että siellä juostiin.

— Nyt ne tulevat! — kuului holvista huutoja.

— Vai niin, — huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään juoksemisesta, — vai sinä se oletkin, kurja munkki!

— Elkää virkkako mitään, armollinen herra, — mutistiin holvissa. —
Teitä luullaan Gorenflotiksi.

— Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi antoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa päämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen osaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.

— Olkaa hiljaa! — kuului taas holvista huutoja. — Hän pitää teitä munkkina.

Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin voimin saada kiveä irti.

— Ah, sinä petturi! — jatkoi Chicot. — Kelvoton munkki! Juoppo, iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa… tuossa!

— Armoa! — mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. — Armoa, herra Chicot!

Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia ääniä.

— Haa! — huusi Chicot. — Mistä syystä ei herra ole sallinut, että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon iskuja seitsenvuotisen koron kanssa… kas siinä on… siinä on sinulle… roisto!

— Chicot! — ulvoi herttua.

— Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä olevan sata.

Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.

46.

Bussy ja Remy.

Kello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä sitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle kuninkaan kruunustaluopumisen.

Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.

Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.

Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.

Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.

— Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra kreivi, — sanoi hän.

Bussy hymyili.

— Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän neuvon.

— Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä suurin on saada puhua hänestä.

— On olemassa ihmisiä, — vastasi Remy — jotka pitävät suurempana huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.

Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.

Remy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti häntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään levolle. — Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu, — sanoi hän.

Bussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.

— Katsos, Remy, — sanoi Bussy, — kun käteni tarttuu miekkaan, kiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän teräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa, ikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani käsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi olla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.

— Voi, armollinen herra, — väitti Remy, — huomenna on kysymys taistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta tai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain verrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan nimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä taistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.

— Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin tänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten kahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota vastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin kuin tiikeri.

He olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.

— Jää hyvästi! — sanoi Bussy.

— Enkö saa odotella teitä täällä?

— Mitä se hyödyttäisi?

— Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin ennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi tuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.

— Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?

— Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn kunniasanaa.

— Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.

Remy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn palatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin kadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista miestä tulevan vastaansa.

Viiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän hiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.

Kun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen päähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti hyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä seisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan tuon yökulkijan kasvot.

— Herra Saint-Luc! — huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan kohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.

— Remy! — huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.

— Minä itse, — vastasi tohtori, — ja olen onnellinen senvuoksi, ettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte olevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät lähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?

— Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä olen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta kyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä ole lainkaan perää.

— No?

— Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on keskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin, niin päästin ystäväni menemään kotiinsa.

— Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?

— Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä mukanaan.

— Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!

— Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.

— Entä kuninkaan käsky?

— Kuka tottelee kuningasta?

— Tunsiko hän teidät?

— Niin luulen.

— Ja oliko teitä vain viisi?

— Niin, minä ja ystäväni.

— Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.

— Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti, sillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.

— Minne päin hän läksi?

— Tixeranderien kadulle.

— Voi hyvä jumala! — huudahti Remy.

— Mistä on kysymys? — kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.

— Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!

— Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen ystävänsä.

— Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt on Bussy kreivittären luona.

— Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.

— Niin, — jatkoi Remy. — Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt epäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.

— Odottakaahan vähän — virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa.
— Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.

— Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä ehdotteli.

— Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?

— On, niinkuin palkeet.

— Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?

— Tunnen.

— Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet alkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut kunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.

— Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? — kysyi Remy.

— Noin neljännestunnin matkan edellä, — vastasi Saint-Luc ja hyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.

— Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, — virkkoi Remy ja veti miekan tupestaan.

47.

Murha.

Ilman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän oli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.

Ei milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei koskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.

Diana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle nuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä. Voittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta kuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi voittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.

— Voi, — virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. — Etkö ole Ranskan urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut tuntemaan.

— Ole huoletta, — vastasi Bussy hymyillen. — Minä pidän varani, niin ettei minua rumenneta.

— Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.

— Olen, Dianani, — vastasi Bussy.

— Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.

— Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.

— Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi. Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.

— Sinäkö?

— Niin, minä tahdon sen nähdä.

— Se on mahdotonta, Diana.

— Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa on ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala Tournellesille.

— Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla ja sen alapuolella on rauta-aidake.

— Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen
asemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa.
Voitpa nähdäkin minut… mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan!
Vastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.

Niin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua katselisin, — virkkoi Bussy. — Jos minut olisi tuomittu kuolemaan ja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri sellaisen.

— Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on kysymys elämisestä.

— Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät taistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.

— Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua ja lupaa totella.

— Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.

— Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.

— Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.

— Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta.
Tottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.

— Käske siis.

— Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.

— Voi, nytkö jo?

— Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä minua jäähyväisiksi.

— Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.

— No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? — virkkoi
Diana ja lankesi polvilleen.

Sydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän sitten:

Herra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena eikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele häntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin rakastaa vain häntä, vain häntä!

Hän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman kumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen hänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua miestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.

Viimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli hänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.

Bussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän kauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä Bussyn kaulaan.

Naamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari askelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.

Vasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti oikealla miekkansa esiin.

— Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! — huusi haudankaikuva ääni samettinaamion alta. — Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet surmannut.

— Sinä erehdyt, — sanoi Bussy. — En ole koskaan ollut pelkuri.

Diana aikoi tulla hänen lähelleen.

— Mene syrjään, Diana! — sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta kiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.

Diana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla voisi auttaa rakastajaansa.

— Ahaa! — virkkoi äskeinen kolkko ääni. — Sehän onkin herra Bussy. Enpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo ystävä!

Bussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään puolustusesineitä.

— Hän on saanut tietää, — jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni, — että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin, minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio ystävä herra Bussy onkaan!

— Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! — virkahti Bussy. — Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen tekemisissä.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.

— Kas niin, hyvä herra, — lausui Bussy, — tehkäämme tästä loppu. Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen, kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun kimppuuni tahi antakaa minun mennä.

Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta
Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.

— Antakaa minun poistua! — toisti nuori mies ja tunsi veren kohoavan sydämestä päähän.

— Ohoo! — vastasi Monsoreau. — Vai poistua! Mitä sillä tarkoitatte, herra Bussy?

— Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.

— Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja asettautuivat toveriensa viereen.

— Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, — sanoi Bussy. — Missä ovat muut?

— Ne odottavat oven ulkopuolella, — vastasi Monsoreau.

Diana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä nyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen ensin Dianaan, sitten kreiviin.

— Paras kreivi, — virkkoi hän hetkisen harkittuaan, — te tiedätte, että minä olen rehellinen mies.

— Kyllä, — vastasi Monsoreau, — te olette rehellinen mies samalla tavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.

— Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä sovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä noiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä on etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan teille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut, missä haluatte.

Monsoreau kohautti olkapäitään.

— Kuulkaahan, — jatkoi Bussy, — minä vannon kautta jumalan kuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin, Quéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut, silloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas minä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.

Monsoreau kääntyi miestensä puoleen.

— Reippaasti eteenpäin, urhoni! — huusi hän.

— Ahaa, minä erehdyinkin! — sanoi Bussy. — Tässä ei näy olevankaan kysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.

— Kuten haluatte.

— Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa itseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.

— Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana kohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.

— Jos niin on, — vastasi Bussy, — niin täytyy minun turvautua Bussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne, sankarit!

Ja kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen pöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän muutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen jonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä liike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain rukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä erään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.

Diana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi muuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi rukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon tilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:

— Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!

Monsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti. Tämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä vetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä koskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.

Mies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.

Bussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä kahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta se ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen vastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.

Kaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.

— Voi, rakas isäntä! — huusi hyvin tuttu ääni. — Tulemmeko liian myöhään?

— Remy! — huudahti Bussy.

— Luulenpa, — huusi toinen ääni, — että täällä ollaan murhaamassa!

Bussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.

— Saint-Luc!

— Minä itse, hyvä ystävä.

— Ahaa! — virkahti Bussy. — Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau, että teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt lähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.

— Kolme miestä tänne! — kirkui Monsoreau.

Kolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.

— Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! — virkkoi ilveillen Saint-Luc.

— Suuri jumala, varjele häntä! — rukoili Diana.

— Kurja! — huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.

Mutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen miekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan, mutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain vähäisellä naarmulla.

Viisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti
Saint-Luc'in miekasta.

— Eteenpäin! — huusi Remy.

— Ei, Remy! — sanoi Bussy. — Ota ja vie pois Diana!

Monsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä seisovalta.

Remy epäröi.

— Mutta entäpä te itse? — väitti hän.

— Vie vain pois hänet, vie pois hänet! — huusi Bussy. — Minä jätän hänet sinun huostaasi.

— Voi hyvä jumala! — mutisi Diana. — Voi jumala, auta häntä!

— Tulkaa, rouva, — sanoi Remy.

— En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.

Remy nosti hänet syliinsä.

— Auta, Bussy! — huusi Diana. — Auta!

Naisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta…

— Mene, mene, — vastasi Bussy. — Minä tulen sitten luoksesi.

— Kyllä, kyllä! — ulvoi Monsoreau. — Sen kyllä uskon.

Samassa laukaistiin pyssy.

Bussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan
Dianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.

— Ei se ollut mitään, — sammalsi Remy. — Minä vain sain kuulan.
Hän on vahingoittumaton.

Bussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen päällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin. Niistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.

— Saint-Luc! — pyysi Bussy. — Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota rakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!

— Entä sinä itse?

— Minä olen mies.

Saint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen, otti hänet syliinsä ja poistui ovesta.

— Tännepäin! — huusi Monsoreau. — Tänne te miehet, jotka olette rapuilla!

— Haa, roisto! Haa, kurja konna! — ärjyi Bussy.

Monsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi kerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.

— Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, — sanoi hän, peräytyen varustuksensa suojaan.

— Paetkaa! mutisi Remy. — Paetkaa armollinen herra!

— Minäkö pakenisin murhaajia! — huusi Bussy ja kumartuen nuoren miehen puoleen kuiskasi:

— Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet haavoittunut?

— Pitäkää varanne! — sanoi Remy. — Pitäkää varanne!

Neljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi olevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi ainoa ajatus.

— Diana! — huusi hän. — Diana!

Ja silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää miestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen kuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin varustukseensa.

— Vetäkää haka kiinni! — huusi Monsoreau. — Ja vääntäkää avainta.
Me saamme hänet kiinni.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn jalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.

Syntyi hetken väliaika.

Huojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja miekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.

Seitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä jälellä.

Bussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään yhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän miehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta urhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, siltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja viittaili hänelle kamalin irvistyksin.

— Yhdeksästä, — ajatteli hän, — voin tosin vielä surmata viisi, mutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat riittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä minuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei vielä ole tehnyt — eikä tule tekemään.

Riisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman käsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei hänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi joukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli kuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen miekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää hänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä vimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.

Murhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa kaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä miekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset laukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta, mutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai kumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa moninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja toiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.

Hänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi taistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä seasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä, tyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä taistelijain takaa.

Mutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen keskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot vastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti laukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari tuumaa kahvan yläpuolelta.

— Aseeton! — huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta ja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se hänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.

Taistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein aseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä vastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.

Kamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau, aavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti kaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui saarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen kädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti epätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva ruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan. Se oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle uskollisuuttaan.

Bussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen nenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.

Sillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan tämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.

Bussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun hän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen voimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi milloin käden, milloin ohimon.

Nyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti, koettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.

Väsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti vasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen päin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja kaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli vedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi lähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan. Monsoreau alkoi kiroilla.

— Ah! — huudahti Bussy avatessaan ovea. — Alanpa jo luulla pääseväni täältä pois.

Neljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja tarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan häntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet haavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi. Mutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi. Kahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös haavottui.

Kolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat sen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin ja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän sattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn rintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta ja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten lävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy otti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä makaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen polveensa.

Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.

— Haa! huusi Bussy. — En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.

Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.

Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.

Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta, sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.

Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis aseellisia miehiä.

Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.

Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.

— Voi, minä en jaksa! — mutisi hän.

Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.

Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.

Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi:
Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra
Bussy? — vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä
läheisessä puuryhmässä.

Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.

— Saint-Luc! — huusi hän toistamiseen. — Tule! Elä pelkää mitään
Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.

Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon saatuaan avuksi.

— Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? — kysyi eräs toinen ääni.

— On.

Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.

— Jumalan nimessä, — hyvät ystävät, — huusi hän, — auttakaa ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa hänelle apuanne!

— Mitä päätätte, armollinen herra? — kuiskasi toinen.

— Varomaton! — vastasi toinen ääni. Armollinen herra! — huusi Bussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman epätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, — armollinen herra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen, että olette minut ilmiantanut.

— Kuuletko? — virkkoi toinen naamioiduista.

— Mitä käskette? — kysäsi toinen.

— Että sinä päästät hänet…

Sitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:

— … hänen kärsimyksistään…

Bussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.

— Minä olen hukassa! — mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu hänen rintaansa, ja laukaus pamahti.

Bussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.

— Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! — huokasi hän.

Hän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.

Hänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli kutsuttu "armolliseksi herraksi."

— Onko hän kuollut? — huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven murrettuaan, tunkeutuneet sisälle.

— On, — vastasi Aurilly. — Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä ajatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.

Miehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.

— Mene nyt ylös, Aurilly, — virkkoi herttua, — ja heitä ikkunasta tänne alas Monsoreaun ruumis.

Aurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän hilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo eloton ruumis herttuan vaatteet verellä.

Frans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen kätensä allekirjoittaman asiakirjan.

— Juuri tätä minä etsin, — sanoi hän. — Nyt ei meillä ole täällä enää mitään tekemistä.

— Entä Diana? — kysyi Aurilly.

— Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä tuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He saavat mennä, mihin haluavat.

Aurilly hävisi.

— En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, — mutisi herttua, repien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä lyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.

48.

Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.

Salaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä. Sveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle, ja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten petturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan nähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun maanalaista salaholvia myöten.

Kuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä Crillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui luostariin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena soturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä nyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan avattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään ei löytynyt.

Kuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:

— Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.

— Olisivatkohan he hänet surmanneet, — arveli kuningas. — Mutta siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.

— Olette oikeassa, sire, — sanoi Crillon. — Hän on todellakin ylimys mitä urhoollisin.

Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi Henrikin äänestä.

Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.

— Hyvä herra Chicot, — änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa, — onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut, oman ystävänne Gorenflotin?

— Senkin retale! — sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.

— Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän seurassanne! — huusi hän nyyhkyttäen. — Minä, joka join niin hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi! Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes luita!

Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.

— Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, — kirkui Gorenflot. —
Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra
Chicot, auttakaa minua!

Paksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.

— Nouse ylös, — sanoi Chicot.

— Annatteko minulle anteeksi?

— Saammehan nähdä.

— Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.

Chicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin hämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.

— Te nauratte, hyvä herra Chicot! — sanoi hän.

— Tietysti minä nauran, houkkio!

— Saanko minä siis elää?

— Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta päättää sinun elämästäsi.

Samassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli koko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.

— Aa, Chicot! Rakas Chicotini! — huusi kuningas. — Olipa hauskaa saada nähdä sinut taaskin!

— Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, — kuiskasi munkki. — Suuri hallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.

— No mitä sitten?

— Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun armahtamistani.

— Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?

— Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!

— No, sire, — kysyi Chicot, — kuinka monta olette saaneet kiinni?

— Emme ainoatakaan, — vastasi Crillon. — Pettureilla on kai ollut tiedossaan jokin salainen käytävä.

— Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? — kysyi kuningas.

— Tietysti olen ne nähnyt.

— Kaikkiko?

— Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.

— Minä köyhä, syntinen ihminen… — mutisi Gorenflot.

— Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?

— En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään kasvonpiirteistään.

— Kuka hän oli?

— Mayenne.

— Vai Mayenne, jolle olit velkaa…

— Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.

— Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!

— Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.

— Voi minua ihmisparkaa… — toisti Gorenflot.

— Haa! Te olette ottanut yhden vangin! — huudahti äkisti Crillon ja laski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta kuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan hetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun kammottavia tuskia.

Gorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään niin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta. Hetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla tuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:

— Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi soihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.

— Saarnaaja Gorenflot! — huudahti Henrik.

— Minä, köyhä, raukka, ihmisparka… — ulvoi munkki.

— Hän juuri, — vastasi Chicot.

— Hänkö, joka…?

— Aivan oikein! — keskeytti gascognelainen.

— Ahaa! — virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.

Kylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin olla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä ja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi kuin näki ja päästi heikon huudon.

— Odotahan, — sanoi Chicot. — Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.

Hän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.

— Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen syntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.

— Kuinka niin?

— Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän majesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman oma.

Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.

— Kuoleman oma! — tuskitteli hän ja kaatui maahan.

— Arvon mies! — virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään hyvänsuovan katseen. — Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme kilvellä.

Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun irvistyksessä.

— Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.

— Mihin me hänet panisimme? — kysyi kuningas.

— Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.

— Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? — sanoi kuningas.

Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:

— Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.