— No niin, — jatkoi Quélus, — nämä herrat ja minä olemme ajatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän mukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä haastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.

— Se on totta, — vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.

— Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? — kysyi Maugiron.

— Epäilemättä, — vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.

— Mainiota! — huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. — Nyt suvainnee itsekukin valita vastustajansa?

— Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, — sanoi Ribeirac säihkyvin katsein, — ja siinä tapauksessa…

— Ei, vartokaahan, — keskeytti Bussy, — se ei ole ihan oikein. Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan toisia.

— Tietysti, tietysti! — huusivat suosikit.

— Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin: vetää arpaa keskenämme.

— Seuratkaamme heidän esimerkkiään.

— Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.

— Se on ihan yksinkertaista, — huomautti Schomberg. — Niinkuin jo herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.

— Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?

— Miekalla ja tikarilla, — vastasi Bussy. — Niiden käyttämisessä me olemme harjaantuneita.

— Minä päivänä?

— Kuta pikemmin, sen parempi.

— Ei, anteeksi, — virkkoi d'Epernon, — minulla on tuhansia asioita toimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan, että odotettaisiin… kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.

— Niin puhuu vain urhoollinen mies, — huomautti Bussy pilkallisesti. — Vetäkäämme nyt arpaa.

Schombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli ensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja Maugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy kulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun d'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän niin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.

— Hyvät herrat, — lausui Bussy, — mehän kaiketi olemme tuohon ratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä päivällistä minun luonani?

Kaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn palatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.

39.

Chicot nukkuu.

Kuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä palaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa. Chicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt sen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän aikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.

Monsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen ei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen tervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.

Chicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen käyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.

Siitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata katkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja varovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.

Chicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö kreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin oli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:

— Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy jälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.

Hän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti valaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä olisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.

— Viettääkö kreivi Bussy häitään? — kysyi hän eräältä palvelijalta.

— Ei, hyvä herra, — vastasi palvelija. — Kreivi on vain tehnyt sovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan nyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla vakuutettu.

— Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy heitä myrkytä, mutta siihen taas ei hän kykene, sen tiedän hyvin, — ajatteli Chicot.

Hän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa. Kuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta, mutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen, olivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan, josta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen hyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.

Chicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:

— No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?

— Ketkä?

— Rakkaat ystäväni.

— He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.

— Onko heidät surmattu? — kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen.
— Ovatko he kuolleet?

— Pelkään heidän saaneen kyllikseen…

— Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! — keskeytti kuningas.

— Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen, tarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.

— Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun ylimyksiäni?

— Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.

— Aina sinä laskettelet… Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän menneen herttuan ystävien mukana?

— Tietysti sen tiedän.

— No mitä siitä on ollut seurauksena?

— Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.

— Entä Bussy?

— Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.

— Chicot, ole armelias!

— Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?

— Bussyko?… Se on mahdotonta… verivihollisilleen.

— Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi niin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä harmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät lasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen niinkuin filosofi: he nauravat… no niin, naurakaamme mekin; he syövät… me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain lämmintä ja hyvää; he ivaavat… me menemme sen sijaan nukkumaan, kun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä.

— Sinä voit, — jatkoi Chicot, — imarrella itseäsi olemalla oikein viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää, suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan kutsumaan Henrik kärsivälliseksi… Ah, poikani! Kärsivällisyys on kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.

— Minut on petetty, — virkkoi kuningas. — Nuo ihmiset eivät käyttäydy aatelismiesten tavalla.

— Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! — huudahti Chicot ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. — Sinä murehdit, ikäänkuin he olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet kuitenkin nurkuvainen.

— Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.

— Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes johdonmukainen.

— Toivoisin voivani luottaa ystäviini, — virkkoi Henrik kumealla äänellä.

— Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, — lisäsi hän ja ojensi lautasensa.

Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.

Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.

Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.

— Menkää tiehenne! — kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti ylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat kummastuneina toisiaan.

— Mutta, sire, — sammalsi Quélus, — me tahtoisimme sanoa teidän majesteetillenne…

— Että ette enää ole juovuksissa! — ärjyi Henrik. — Eikö niin?

Chicot avasi toisen silmänsä.

— Anteeksi, sire, — jatkoi Quélus vakavana. — Teidän majesteettinne erehtyy.

— Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!

— Ahaa! — virkkoi Quélus hymyillen, — minä ymmärrän, mutta…

— Mitä mutta? — tiuskasi Henrik.

— Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme…

— Minä vihaan juoppoja ja pettureita.

— Sire! Sire! — huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja d'Epernon.

— Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! — sanoi Quélus, hilliten heitä. Hänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun me vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee hän täysin hereille.

Tuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin. Hän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä mitään luvatonta.

— Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, — sanoi hän.

— Se on kutakuinkin vaikeata, sire.

— Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.

— Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, — vastasi Quélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että kuningas lähettäisi ne pois.

Henrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen silmänsä, virkkoi:

— Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin härkä.

Ja silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.

40.

Chicot herää.

Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.

— Teidän majesteettinne, — lausui Quélus kumartaen, — tuntee asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää, olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.

— Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta kerrassaan mainiota, — huomautti Schomberg.

— Aah, senkin saksalainen! — ehätti kuningas. — Hän rakastaa viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.

— Minä olen ollut siitä varma, — mutisi Chicot. — Ainakin kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.

Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.

— Elä välitä minusta mitään, poikani, — virkkoi Chicot. — Henrik voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.

— Sire, — jatkoi Schomberg, — minä en lainkaan salaa taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on hyvää.

— Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, — puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.

Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.

— Minä tahdoin sanoa, sire, — jatkoi Quélus, — että me aterian aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet teidän majesteettinne eduista.

— Sinun johdantosi on varsin pitkä, — huomautti kuningas; — se on tavallisesti pahan merkki.

— Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! — huusi Chicot.

— Ahaa, narri mestari, — virkahti Henrik ylpeästi. — Ellet nuku, niin mene tiehesi täältä.

— Jollen nuku, — vastasi Chicot, — niin on siihen syynä se, että sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.

Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi harmistuneena ylös.

— Sire, — virkkoi d'Epernon hymyillen, — nyt on kuitenkin tärkeästä asiasta kysymys.

— Tärkeästäkö? — toisti Henrik.

— Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti kuningas.

— Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella mitä minä puhun, — sanoi Quélus.

— Minä kuulen, poikani, minä kuulen, — virkkoi kuningas ja laski kätensä Quéluksen olalle.

— No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja heikennettävän.

— Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, — huomautti kuningas.

— Se muistuttaa, — jatkoi Quélus, — noita pakanallisia jumalia, jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti, olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.

— Hän haastelee mainiosti, — murahti Chicot. — Quélus, poikani, kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.

Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.

— Jatka, Quélus, — sanoi hän. — Sinä näet, että minä kuuntelen.

— Sire, — jatkoi tämä, — te olette suuri kuningas, mutta aateli on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana, pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.

— Hyv'on, eteenpäin! — huusi kuningas. — Jumal'aut! Enkö minä ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin? Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän etupäässänne.

Chicot nousi istualleen ja virkkoi:

— Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani jatkaa. — Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän sanottavana. Jatka!

— Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin, minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä kunnioittamaan.

— Mitä sinä puhut, Quélus? — kysyi kuningas, ollen yhtä levoton kuin ihastuksissaankin. — Keitä ne neljä miestä ovat?

— Minä ja nämä ylimykset, — vastasi tuo nuori mies ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata henkensä aatteensa puolesta. — Minä ja nämä ylimykset tahdomme uhrata itsemme…

— Mitä tarkoitusta varten?

— Teidän pelastukseksenne.

— Lorua! Poikamaisuutta vain! — huudahti Henrik.

— Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen. Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton, teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.

Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.

Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen näköiset kuin toistenkin.

— Voi, urhoolliset ystäväni! — sanoi viimein kuningas. — Te osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.

— Sire, — virkkoi Quélus, — teidän majesteettinne sanat tekevät intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?

— Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!

— Antanette, sire, meille anteeksi, — lausui Quélus. — Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida peruuttaa.

— Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon minä karkoittavani teidät, jos…

— Malttakaa, sire! — keskeytti hänet Quélus. — Elkää vannoko, sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla maalla.

— Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne
Bastiljiin!

— Sire, — vastasi Quélus, — samana päivänä, jona teidän majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.

— Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen kuningas, luulemma.

— Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa katkaistiin.

Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:

— Hyvä ja urhoollinen aatelisto!… Ellei jumala siunaa sitä asiaa, jota miehet sellaiset puolustavat…

— Elä pilkkaa, — virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. —
Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.
Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele
kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.

— Hyvä jumala, hyvä jumala! — mutisi Henrik.

— Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän pyyntöömme, — lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.

— No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton. Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen jälkeisenä päivänä…

— Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!

He kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä vieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.

41.

Kristuksen ruumiin juhla.

Kun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen taas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen kunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän enemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja tämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.

Bussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan Remyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää käynyt Dianan luona.

Chicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut paljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän kiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa luostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin alussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää kokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.

Chicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan suuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään Gorenflotia tervehtimässä.

Hän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa sisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot hänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi munkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan osaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä päivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä huhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.

Jos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä, olisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo kertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat sotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että Guisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä suurimmassa salaisuudessa.

Suurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille riputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti Henrikin ylös jo hyvin varhain.

— Ah! — murahti Henrik, — sinä herätit minut suloisimmasta unesta, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä ainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi ja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on jo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran toteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.

— Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? — kysyi Chicot.

— Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!

— No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on aikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et sitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot. Sanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?

— Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten syömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen pitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut Pyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään pyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.

— Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.

— Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme yhdessä.

— Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?

— Ne tulevat mukaan.

— Entä vartiostosi?

— Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja sveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.

— Hyvä, — sanoi Chicot. — Nyt olen saanut tarpeeksi tietää.
Tuleeko juhlallisuudesta komea?

— Toivoakseni jumala suo niin.

— Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että sinä menet Pyhän Genovevan luostariin?

— On.

— Ja viettääksesikö yön siellä?

— Niin olen luvannut.

— Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.

— Miksi niin?

— En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen juhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.

— Olkoon menneeksi.

— Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia kuitenkin minun tahtoni mukaan.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Vaiti! Joku tulee.

Anjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.

Kun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä kuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä ilmaisevaa liikettä.

Herttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.

— Sire, — lausui Frans, — Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään teidän majesteettianne.

— Kiitos, kreivi, — virkkoi Henrik. — Olen käynnistänne sitäkin enemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö niin?

— Kyllä, sire.

— Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle kerrottiin?

— Niin, metsästysretkellä, sire.

— Mutta voitte kai nyt jo paremmin.

— Minä olen jo täysin terve.

— Sire, — puuttui puheeseen herttua, — sallitteko, että kreivi Monsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää metsästysretken Compiègnelle?

— Mutta, — huomautti Henrik, — etkö tiedä, että huomenna…

Hän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän ystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut ilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.

— Minä en tiedä mitään, — sanoi herttua. — Teidän majesteettinne ehkä suvaitsee minulle ilmoittaa…

— Aioin vain sanoa, — jatkoi Henrik, — että kun minä ensi yön tulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa, en ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne kuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan se jäädä ylihuomiseen.

— Kuuletteko? — sanoi nyt herttua Monsoreaulle.

— Kuulen, armollinen herra, — vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle
Quélus ja Schomberg.

— Vielä yksi päivä! — virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.

— Mutta ei onneksi enempää! — lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi
Monsoreau herttualle:

— Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?

— Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää metsästysretkiä kuningasta varten? — kysyi herttua nauraen.

— Minä ymmärrän, — vastasi Monsoreau, — ja näen, miten asia on. Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne. Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin minä yhdellä ainoalla sanalla…

Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa virkkoi:

— Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen. Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu viran puolesta.

— No, entä sitten?

— Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut mihinkään muuhun.

— Aa… jos niin on… virkahti Monsoreau.

— Minä olen antanut kunniasanani.

— Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne, armollinen herra, on minulla.

— Sen tiedän.

— Hyvät herrat, — lausui Henrik, — nyt lähdemme
Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

— Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? — kysyi herttua.

— Sieltä, — vastasi kuningas.

42.

Jatkoa.

Kristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo oli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta tervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:

— Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?

— Ilomielellä, — vastasi Bussy.

— Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.

— Minäkö? Mistä syystä?

— En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi teidät varsin tukalasta asemasta.

— Tukalasta asemasta? Mistä sitten.

— Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?

— En lainkaan, kautta kunniani.

— Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?

— Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille muillekin.

— No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna tapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.

Bussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän kasvoista kuvastui pettämätön suoruus.

— Herra kreivi, — vastasi Bussy, — te tiedätte, että minä palvelen Anjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas, jolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan ja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen minulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, — Bussy alensi äänensä, — sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän… huomenna aion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni Henrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.

— Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita voi johtua uskollisuudestanne herttualle?

— Olen.

— Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?

— Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi syytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan kättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin parhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun herttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.

Monsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn olalle ja sanoi:

— Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen ja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman palvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän neuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä muualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.

Bussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.

— Hm! — murahti hän. — Miksi sitten itse kuulutte herttuan puoluelaisiin?

— Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa tarvitsen.

— Niin on minunkin laitani, — jatkoi Bussy. Monsoreau puristi Bussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari meni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.

Diana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla Bussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun tätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen pelkonsa ollut kovin suuri.

Bussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut tämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

Huomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua tuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi seikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri vaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja pani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään kovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin todellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun kreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun lemmen tuskaa.

Kun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin
Bussyakin virkkoi hän itsekseen:

— Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja edistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät välitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä tapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet vuorostani.

Prinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki Bussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan kohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän taakse.

Kun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan sisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä hän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua huomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen pienen lipun.

— Se on häneltä, — ajatteli herttua. — Diana antaa siinä tiedon miehensä matkustamisesta.

Bussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

— Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! — mutisi Frans.

Herttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi hän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.

Messun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli järjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle kalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien pituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti Crillonin johdolla seisoi linnanpihalla.

Louvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:

— Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.

— Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme vieretysten?

— Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri aioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.

— Mistä syystä? — kysyi herttua levottomalla äänellä.

— Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä päivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä. Minä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin voidakseni tämän päivää olla rauhassa.

— Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?

— Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.

— Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?

— Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun kuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin suuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin kanssa.

Monsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi luottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos nähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.

— Sinä siis, — sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, — hylkäät herrasi ja isäntäsi, Bussy?

— Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä verisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme tulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen palveluksensa ja kunnioituksensa.

— Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun voittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.

— Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä huomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.

— Hyvä on! — vastasi herttua karkealla äänellä, — te olette vapaa, herra Bussy! Menkää!

Prinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.

Herttua huusi Aurillya.

— No miten on käynyt, armollinen herra? — kysyi luutunsoittaja.

— Hän on itse lausunut oman tuomionsa.

— Eikö hän siis tule teidän mukananne?

— Ei.

— Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?

— Menee.

— Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?

— Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.

— Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?

— Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä että Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja että Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.

— Teidän korkeutenne voi olla huoletta.

— Selitä tarkemmin.

— Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?

— On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa holhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani, on kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen herransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.

— Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan pääse enään toisen käsistä.

— Kenenkä?

— D'Epernonin.

— Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.

Aurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa. Kuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun herttua ollut siinä läsnä.

— Voit sanoa sen minulle kulkueessa, — virkkoi herttua Aurillylle ja meni sitten palvelijan mukana.

Nyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan kesken oli tapahtunut.

Varhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin ja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut luutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa. Sitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista seikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon Aurillylta.

Voimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä kuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja peläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen taas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.

Hän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa johdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin levottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin luonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu ylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa: hänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.

Kuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli, osotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan Bussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi tälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua Parisin taitavimman miekkailijan kanssa.

D'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:

— Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!

— En voi kieltää sitä pelkääväni.

— Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee toisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen ei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti luopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä vuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan kaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha, niin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä…

— Miten?

— Murhalla.

— Tietysti.

— Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata minut, murhaankin hänet?

— Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.

— Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin hänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin toisen tehtäväksi.

— Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?

— Niin.

— Se tulee maksamaan sievosen summan.

— Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.

— Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin, niin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella eculla.

— Eivätkö kuusi sitten riittäisi?

— Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi pienimmänkään haavan.

— Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.

— Joko teillä on miehet tiedossa?

— Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja sotamiehiä ja sen semmoisia…

— Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he ilmiantaa teidät.

— Minulla on kuningas puolellani.

— Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, — että Bussy surmaa teidät.

— Totta se on, totta se on, — myönteli d'Epernon miettiväisenä.

— Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, — mainita toisenkin keinon, mutta te ehkä ette siihen suostu.

— Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä raivokkaasta sudesta.

— No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.

— Ahaa!

— Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan, mutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella ecullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te ette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?

— En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin kokonaan syrjäiseksi.

— Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa nimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.

— Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.

— Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.

— Onko hän siis aatelismies?

— On.

— Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että nuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.

— Onko asia siis päätetty?

— On, peruuttamattomasti.

43.

Pyhimyskulkue.

Kun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen ylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin, nuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet pukeutuneet samallaiseen asuun.

Saint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin arkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan välissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat suitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkia tielle.

Sitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka nekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.

Senjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen hoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.

Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen vartioimaan palatsia.

Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.

Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.

Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle tavallisella nenä-äänellään:

— Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään rauhaa teidän yksinäisyydestänne.

Priori kumarsi.

Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:

— Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!

Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt pois kaikki seuralaisensa.

— Me saatamme ensin, — lausui priori, — teidän majesteettinne hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.

Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria. Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä, jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita, joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.

Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen kupeellaan, ja huudahti:

— Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!

— Niinpä alan luulla, sisareni, — vastasi Guisen herttua.

— Emme vielä, emme vielä, — mutisi kardinaali. Kuinka niin?

— Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?

— Meillä on vielä parempaa, — vastasi Mayenne, — ja uskokaa minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.

— Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, — huomautti herttuatar.

— Se on kutakuinkin uskallettu, — virkkoi kardinaali päätään pudistellen.

— Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. — Hän on urhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.

— Kuolkoon sitten! — huudahtivat Mayenne ja herttuatar.

— Ei, — vastasi Guisen herttua päättäväisesti, — ei! Mielelläni tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan, tulee vaatimaan kruunua.

— Vaatikoon vain! — vastasi Mayenne. — Veljemme kardinaali on ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja on siis arvoton hallitsijaksi.

— Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?

— Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.

— Hyvä on.

— Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.

— Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, — tuon kaiken olen ottanut huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.

— Sen tekee kenraali, — virkkoi Mayenne, — ja on kyllä ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me, jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista käytävää myöten.

— Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?

— Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän aina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä turvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.

— Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.

— Olet erehdyksissä, veljeni, — vastasi kardinaali. — Jos molemmat veljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena kuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme näyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden nojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja leskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä siunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista. Ainoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat kohotetaan meitä vastaan.

— Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.

— Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin valtaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi Italiaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas persoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.

— Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa, lupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, — sanoa sukasi herttuatar.

— Naimisiin hänen kanssaan! — huudahti Mayenne.

— Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä enemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan päällikkö.

— Nyt toimintaan! — sanoi Mayenne. — Niistä asioista saamme keskustella myöhemmin.

— Kuka on nyt kuninkaan luona? — kysyi Guisen herttua.

— Priori ja veli Gorenflot luullakseni, — vastasi kardinaali. — Hän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää hänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa ja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia heliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli Gorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle, koettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme tahtoisi häntä pakottaa.

— Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, — sanoi herttua miettiväisenä.

— Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, — virkkoi Mayenne. — Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta tulee taipumaan.

— Mutta minä, jatkoi herttua, — en ole niinkään varma asiasta kuin sinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä voi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset epäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o. säikäyttää häntä.

Samassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi laskeutua.

— Kuningas on menossa hautaholviin, — sanoi Guisen herttua. No, niin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas munkeilta.

Pian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä silmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen suuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.

44.

Chicot ensimäinen.

Kuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen herttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa, mukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin toimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.

Priori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta osottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:

— Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen jalkojen juureen?

— Haluan, — vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli nyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.

— Täälläkö? — kysyi kuningas.

— Juuri täällä, — vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja lausui liikutetulla äänellä:

— Hic portus salutis!

— Niin, vastasi priori, — tässä on pelastuksen satama.

— Jättäkää meidät, — sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen liikkeen.

Heti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat. Huomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja nojasi kyynärpäillään polviinsa.

— Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä,
Nebukadnezar! — kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.

Kuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

— Puhutteko minulle, veljeni?

— Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja, joita sinä et ansaitsisi?

— Veljeni! — mutisi kuningas.

— Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä valmistanut puhetta… ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien saarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin olet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi viraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon puhua.

— Viraltapantuko, veli?… — huudahti kuningas pimeästä sopestaan.

— Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin
Puolassa, etkä sinä pääse täältä pois.

— Ansa! — kirkui kuningas.

— Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain ihminen!

— Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!

— Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?

— Te käytätte uskontoa väärin, veli.

— Onko olemassa mitään uskontoa? — huudahti Gorenflot.

— Voi! — huokasi kuningas. — Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista?
Te joudutte kadotukseen!

— Kadotukseen ei jouduta!

— Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.

— Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?

— Mihinkä?

— Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen, ja sen minä nyt teen.

— Tehän teette kuolemansynnin.

— Äh! — virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. — Minulla on oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä synnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen, luovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!

— Mistä?

— Ranskan kruunusta.

— Mieluummin kuolen.

— Niinpä sitten kuoletkin… Kas, siinähän tulee priori. Tee pian päätöksesi.

— Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua puolustamaan.

— Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.

— Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.

— Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!

— Intonne on teille eduksi, veli, — sanoi priori ja antoi kuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne suostutaan. — Sitten hän taas sulki oven.

Henrik vaipui syviin ajatuksiin.

— No, — sanoi Gorenflot, — mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.

— Se on tapahtunut, — sanoi Gorenflot, — hän suostuu.

Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen sekaista hyminää.

— Lukekaa hänelle asiakirja, — lausui nyt muuan ääni, joka sai kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi vaikertaen: