— Äh!

— Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.

— Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin virotellut?

— Minun oma lääkärini.

— Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, — jatkoi Saint-Luc saamastaan tiedosta murtuneena. — Minä siis olen menettänyt maineeni, minä kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.

— Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena, sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri herttualle hän on mustasukkainen… Minua hän taas pitää ystävänään, mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.

— Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?

— Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.

— Hän on haaveilija, se heittiö!

— Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.
Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.

— Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.

— Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.

— Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.

Bussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:

— Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain puolittaisen palveluksen.

Saint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:

— Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni uudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun keltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.

— Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja jos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen suorittamaan eräällä toisella taholla.

— Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.

— Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?

— Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa. Niin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään. Mutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä enemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien käyttämisen mahdollisuudesta.

— Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti: tahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?

— Minä en ymmärrä teitä, Bussy.

— Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? — kysyi
Bussy hymyillen.

— Ahaa!

— Alatteko siis minua ymmärtää?

— Alan.

— Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä hänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä lävistän hänet?

— Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.

— Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla käydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.

— Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.

Bussy jatkoi:

— Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin Louvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa hän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin tehnette saman kysymyksen?

— Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai sentään enää tulle kysymykseen?

— Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin d'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei ole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.

— Neljä miestä!

— Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun tarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille kaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.

— Olkaa huoletta, ystäväni.

— Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! — sanoi
Bussy hymyillen.

— Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.

— Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.

Olemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä audienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän jäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun suosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.

Kun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi
Saint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.

Isäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.

Tämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se muodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.

Schomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:

— Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.

Saint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja virkkoi:

— Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg kääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:

— Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.

D'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli
Schomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen.
Saint-Luc yksin jäi seisomaan.

— Herra kreivi, — sanoi hän Quélukselle, — te olette loukannut Amboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää teille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun sinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä, taistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne aseilla… Hyväksyttekö tämän haasteen?

— Tietysti hyväksyn, — vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy osottaa minulle varsin suurta kunniata.

— Minkä päivän määräätte? — jatkoi Saint-Luc.

— En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin suotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.

— Entä tuntimäärä?

— Aamun valjettua.

— Aseenne?

— Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.

Saint-Luc kumarsi ja sanoi:

— Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi
Bussylle.

Sitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla.
Samoin myöskin toiset.

— Mutta, — huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia viimeksi esitettiin, — me unohdamme erään seikan.

— Minkä sitten?

— Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman päivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.

Saint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: — Tietystikin menisi herra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi taistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää ilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista kerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.

— Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?

— On, teitä kaikkia vastaan, — vastasi Saint-Luc.

— Erikseenkö kutakin vastaan?

— Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.

Ylimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.

— Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin arvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme yrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä olisi vieläkin parempi…

Quélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen tarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.

— Ellei, — jatkoi hän, — koska emme halua murhata urhoollista miestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra Bussy sattuisi joutumaan.

— Mutta, — huomautti d'Epernon, — mihin me kolme muuta jäisimme?

— Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä ja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne seista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? — jatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.

— Ihan samaten, — vastasivat kaikki.

— Minusta olisi hyvin mieluista, — sanoi Schomberg, — että herra
Bussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.

— Ja minä puolestani, — lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä herra Balzak de Entragues'in.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Quélus, — tulisi seurakunta täydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä mukana.

— Hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc, — minä olen ilmoittava kreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani vakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä. Minulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi Bussyn puolesta mitä vilpittömimmin.

34.

Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.

Monsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä hän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren seurassa saapuneen Parisiin.

Kreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä päivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa Monsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea porttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta! Prinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää, mutta etenkin emäntää kohtaan.

Heti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen ja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin vastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän tyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin ilkeä tuuma mielessä.

Mutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan. Palatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu kertomuksemme olennaiseen puoleen.

Niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä ollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he olivat huomaavinaan:

Ylpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja nöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:

— Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani olet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä kävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai tietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä kanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.

Kun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän herttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa, vaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä kuin ensimäisellä kerralla.

Samana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa, että Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.

— Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.

— Kun kuitenkin ajattelen, — virkkoi Monsoreau Bussylle, — että tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen, on veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut murhata…

— Mitä! Murhatako! — huudahti Bussy. — Ajatelkaahan toki, herra kreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette myöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja että haavanne olette saanut taistelussa.

— Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut herttuan yllytyksestä.

— Kuulkaahan, — sanoi Bussy, — minä tunnen herttuan, mutta vieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on kiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac tai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen, mutta Saint-Luc…

— Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, — keskeytti
Monsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.

Bussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin tuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun historian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.

Lopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä puutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:

— Tänä iltana me muutamme pois.

— Mistä syystä? — kysyi Remy. — Eikö täällä ole tarpeeksi raitis ilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?

— Päinvastoin, — vastasi Monsoreau, — minulla on sitä liiaksikin. Anjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina mukanaan joukon — ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen pahaa minun hermoilleni.

— Mihin aiotte sitten muuttaa?

— Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella sijaitsevan pienen taloni.

Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.

— Mitä, siihenkö hökkeliin! — huudahti ajattelemattomasti Remy.

— Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.

— Tunnen, — vastasi le Haudouin. — Kukapa ei tuntisi ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu Beautreillesin kadulla?

Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.

— Sinne me muutamme, — sanoi hän. — Siellä ei voi ottaa vastaan enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä piiloon, jos tahtoo.

Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän, jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti, miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.

— Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, — sanoi Remy, — koska jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko metsästyspuuhasta.

— Hm! — murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on totta.

— Ja sitäpaitsi, — jatkoi Remy, — sillä minä olen yhtä hyvin sydämen lääkäri kuin ruumiinkin… sitäpaitsi ei teitä tee rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären. Antakaa siis hänen muuttaa sinne.

— Pitäisikö minun erota hänestä! — huudahti Monsoreau ja loi
Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.

— No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus, sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin…

— Minä teen mitä minun tulee tehdä, — keskeytti kreivi, purren hampaitaan, — mutta kreivittärestä minä en luovu.

Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.

— Taaskin! — mutisi kreivi.

Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu kokonainen metsästysretki.

— Sallikaa minun sitä katsoa, — sanoi Monsoreau, peläten, että jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.

Prinssi täytti hänen pyyntönsä.

— Te, joka olette metsästäjä, — virkkoi hän, — ymmärrätte terän arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy! Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?

— Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.

— Se on totta, — sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken perästä kuuluvasti: — Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn puutarhassa.

Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.

— Saattakaa minua, — pyysi Monsoreau Bussya.

— Vai niin, — virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin tulevan perässä, — tehän kävelette jo varsin hyvin.

— Kyllä, teidän korkeutenne, — ja toivon pian voivani saattaa kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.

— Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää itseänne.

Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.

— Kuulkaapas, kreivi, — sanoi hän Bussylle, — jos tahdotte olla oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä Parisissakaan.

— Herra kreivi, — huomautti Remy Bussylle, — teidän ei sovi suostua ehdotukseen.

— Miksikä ei? — kysyi Monsoreau.

— Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.

— Mitä minä siitä välitän? — oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn katse sai hänen malttamaan mielensä.

Monsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista palvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.

— Hullutusta! — tokaisi Bussy. — Tehän menetätte virkanne.

— Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.

Samana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun varrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.

35.

Vierailu.

Herttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut Dianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin enemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.

Toiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista toiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta ylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin palattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin suotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä näennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus oli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.

Hän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi muisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon varsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja joukko nuoria aatelismiehiä.

Prinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa. Sill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili häntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä äkkiarvaamatta yllättää.

Monsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.

— Armollinen herra, — huudahti hän, — te täällä, tässä huonossa hökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle halpa-arvoiselle miehelle.

Hän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan meni sairaan luo ja virkahti iloisesti:

— Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään häntä tervehtimässä.

— Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan ystävä.

— Niin mainitsin. Kuinka voitte?

— Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja kahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.

— Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? — kysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.

— Niin, armollinen herra.

— Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?

— En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki paikan rauhattomaksi.

Kreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei ollut sitä huomaavinaan.

— Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?

— Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?

— Missä siis kävelette?

— Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan ja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.

— Te tiedätte hyvin, herra kreivi, — sanoi hän hetken kuluttua, — että monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne, sillä teitähän pidetään kuolleena.

— Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian olevan päinvastoin.

— Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne vapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.

Nyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.

— Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän epäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.

— Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!

— Luonteeni on sellainen.

— Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä vastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?

— Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?

— Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan meidän keskustelumme.

— Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo tekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa puhutaan.

— Mitä puhutaan sitten Parisissa? — kysäsi prinssi äkkiä ja käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.

Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi ja virkkoi:

— Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.

— Selittäkää tarkemmin.

— Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.

Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:

— Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.

— Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?

Herttua hätkähti ja murahti:

— Niinpä niin… Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?

— Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja sitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.

— Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että näkee teidän sairastavan…

— Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.

— Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava lääkäri?

— On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.

— Eikö hän ole Bussyn lääkäri?

— On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet minulle.

— Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?

— Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, — vastasi
Monsoreau kylmästi.

— Jääkää hyvästi, kreivi! — lausui prinssi ja kohotti raskasta oviverhoa.

Silloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja
Bussy riensi vartiopaikalleen käytävään.

Herttuan epäluulot lisääntyivät.

— Me lähdemme nyt pois, — sanoi hän Bussylle.

Tämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta yhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.

Prinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen käytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta käännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan sillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.

— Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, — huomautti kreivi pisteliäästi.

— Vai niin, — murahti herttua. — Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!

— Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut sanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin portilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja sinne Aurillykin hiipi perässä.

— Aurilly, — sanoi herttua, — se aviomies tekee minusta pilkkaa.

— Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, — vastasi luutunsoittaja.

— Mitä sinä puhut?

— Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi, sillä minä tein sen teidän tähtenne…

— Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.

— No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla muutamassa vajassa tähystelemässä.

— No mitä sinä näit?

— Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta, jotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat hyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.

— Mutta mikä mies se sitten oli?

— Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole eri piirteitä.

— Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.

— Kyllähän minusta näytti… mutta se on vain arvelua.

— Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.

— No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat kreivi Bussyn hansikkaat.

— Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? — huudahti herttua, ja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.

— Ihan sellaiset, — vastasi Aurilly.

— Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! — huudahti herttua. — Kylläpä minä olen ollut sokea — tai paremmin sanoen, moista rohkeutta en voinut ajatellakaan.

— Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana, sillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin mies piilossa.

— Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt miehen… ja hansikkaat sitäpaitsi…

— Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat: huomisiltana!

— Olisiko se mahdollista!

— Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan, saamme piakkoin asioista varmuuden.

— No huomisiltana siis.

— Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.

— Hyvä on!… Haa, Bussy! — kuiskasi herttua itsekseen. — Bussy, isäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän Ranskan kuninkaaksi!

Herttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan, saadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.

36.

Urkkijat.

Kello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja köysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään hän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti rautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat heti kiinni.

Diana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän antoi Bussylle merkin kiivetä ylös.

Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas, pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.

Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

— Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? — sanoi kreivi palvelijalleen.

— Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä muuanne eikä tänne.

— Minnepäs muuanne kuin tänne? — mutisi Monsoreau, katse uhkaavana. — Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka, josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?

— Tulkaa tännepäin, armollinen herra.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa, kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin. Heidän vieressään oli ladattu pyssy.

Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa, mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:

— Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu on varattu sille, joka sellaisen ampuu.

Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.

Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla. Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin rautarenkaisiin.

— Armollinen herra, — sanoi Aurilly, — luulenpa, että tulemme liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.

— Mahdollista se kyllä on, — vastasi prinssi, — mutta ellemme saa nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.

— Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo menetellä?

— Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi, miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti ulos ikkunasta.

— Entäpä Monsoreau?

— Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena. Sehän on vallan yksinkertaista.

— Onpa kyllä, armollinen herra, — vastasi Aurilly.

— Kuuletko, mitä ne puhelevat? — kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.

— En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.

— Kas tuossa on kiviröykkiö, — virkkoi taas Aurilly. — Se näyttää olevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.

— Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.

Diana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli ikkunasta.

— Täytyykö minun kärsiä tätä? — mutisi hän. — Onko minun kestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En voi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo kurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston. Ei, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun kreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani, hänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René…

Kun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi, aikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi kolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen unohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.

— Mistä on kysymys? — kysyi prinssi kummastuneena.

Tulkaa tänne! — kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään välähtelevän tuolla vasemmalla?

— Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.

— Siinä on palava sytytin.

— Ahaa! — kuiskasi herttua. — Kukahan siellä olisi väijyksissä?

— Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme hetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa silloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn pakenevan.

— Olet oikeassa, — vastasi prinssi. — Tule!

— Ne menevät tiehensä, — sanoi Monsoreaun palvelija.

— Niin menevät, — vastasi Monsoreau. — Tunnetko niitä?

— Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.

— Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin vakuutetuksi. — Tule mukaan!

Monsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli tuotava esille.

Mitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman hälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.

Samana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly
Bastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla.
Varjo katosi nopeasti.

Kantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi pian herttuan palatsin edustalle.

Hän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri samassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa salama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä.

— Monsoreaun kreivi! — huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.

— Minä, armollinen herra, — sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.

Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven viereen.

— Voi, — huudahti herttua, — tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.

— Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.

— Puhukaa, kreivi, — änkytti Frans hämmentyneenä.

— Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken alotti Monsoreau:

— Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?

— Niinkuin näette.

— On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii ympäri katuja.

— Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?

— Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.

— Herra Monsoreau, — virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä, — onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?

— On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on nykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.

— Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?

— Saan selon siitä mitä tapahtuu.

— Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte, että istun?

— Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää palvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta varten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä istuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi, etten jaksanut pysyä pystyssä.

— Palveluksen, — toisti herttua. — Palveluksenko?

— Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan ruhtinaan puolesta.

— Kuninkaanko?

— Ei, Guisen herttuan.

— Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa hiljaa.

37.

Herttua allekirjoittaa.

— No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan puolesta sanomista?

— Paljo, armollinen herra.

— Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää kirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.

— Oletteko sitten ollut armeijassa?

— En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.

— Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.

— Ovat, armollinen herra.

— Enkä minä ole niitä nähnyt!

— He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä teidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.

— Mitä heillä on täällä tekemistä?

— He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut heidän kanssaan.

— Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain kokouksesta?

— Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin, saitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani, että heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2 päivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte unohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet teitä.

Frans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen tapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se olikin.

— Se on totta, — sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin vallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.

— Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin ilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa toisella tavalla.

— Miten niin?

— Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä luulevat olevansa sidottuina teihin.

— Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan kahta kertaa narrata itseään.

— Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?

— Enkö sitten Louvressakaan?

Monsoreaun kreivitär

— Oliko se Guisen herttuain syy?

— Sitä en sano, — mutisi herttua, — mutta he eivät panneet tikkua ristiin helpottaakseen minun pakoani.

— Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne Anjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati luottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia vastaan, olisivat teidän sivullanne?

— Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.

— Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.

— Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.

— Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette
Guisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.

— Mitä minä sitten olen?

— Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.

— No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?

— Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta, ovat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.

— Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin…?

Herttua hätkähti.

— Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin, armollinen herra.

Herttua punastui ilosta.

— Mutta, — jatkoi hän, — onko hetki sopiva?

— Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta aikeestanne?

Herttua oli ääneti.

— No mitä miettii teidän korkeutenne?

— Minä ajattelen, että…

— Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.

— Ajattelen, — jatkoi herttua, — ettei veljelläni ole yhtään lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin kerran vaaratta on kuuluva minulle?

— Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.

— Kenenkä? — huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. — Kuka muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?

— Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta.
Molemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.

— Navarran kuningasko siis?

— Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole lapsia, mutta hän voi niitä saada.

— Hän on hugenotti.

— Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.

— Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.

— Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen henkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.

— Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin oikeuksistani?

— Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.

— Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.

— He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.

— Minä asettaudun liigan etunenään.

— Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.

— Minä teen liiton veljeni kanssa.

— Hän on silloin kuollut.

— Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.

— Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan, mutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista kansaa vastaan.

— Kuinka? Kansaako vastaan?

— Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan perustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.

— Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.

— Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin omanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita kuin minä ja Bussy.

— Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla kerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?

— Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita, mutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi sana, ja te olette kuningas.

Herttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan.
Vihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.

— Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi ystävää: sinä ja Bussy.

Nämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli ehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.

— No niin, — jatkoi kreivi, — tämä siis on, lyhyesti sanoen, meidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin juhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita kaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne muistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman vartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien portille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen, lankee polvilleen ja lukee viisi "pater nosteria" ja viisi "ave Mariata" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin myöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen sattunut muuan tapaus…

— Muuan tapaus? — keskeytti herttua.

— Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään. Alttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida järjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.

— No!

— Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä tai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan portit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi jää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.

— Ne samat, jotka…

— Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.

— Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?

— Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.

— Uskallettaisiinko se tehdä? — huudahti herttua hehkuvin katsein.
— Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?

— Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista, eräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa tekemään ihmeitä?

— Veli Gorenflotistako?

— Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja tämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun se on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.

Frans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat kuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.

— Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, — jatkoi kreivi. Kansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua syntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos jotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä, niin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on kirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla saadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.

— Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, — huomautti herttua.

— Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.

— Minua pidetään kruununanastajana.

— Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on tapahtunut.

— Kuningas ei siihen koskaan suostu.

— Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin voimiltaan väkevä munkki.

— Onko päätös siis jo tehty?

— On.

— Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?

— Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian ilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee… teidän henkeänne.

— No niin, minä suostun.

— Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.

— Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.

— Kuinka niin?

— Entä jos yritys epäonnistuisi?

— Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.

— Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.

— Te ette voi enää kieltäytyä.

— Oletteko hullu?

— Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.

— Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.

— Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi omaan kuolemaanne.

— Frans värisi.

— Uskallettaisiinko…? — änkytti hän.

— Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat menneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.

Herttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.

— Minä allekirjoitan… huomenna, — virkkoi hän viimein.

— Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen tapahtua heti.

— Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja, jonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.

— Se on jo tehty. Ja se on tässä.

Herttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen tuolille.

Monsoreau ojensi hänelle kynän.

— Täytyykö minun siis allekirjoittaa? — virkkoi Frans käsi otsalla.
Hänen päästään huimasi.

— Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.

— Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!

— Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä varjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.

Herttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen, kiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.

Monsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli saanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin ja pisti sen povelleen.

Herttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten kalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.

— Ja nyt, armollinen herra, — sanoi Monsoreau, — minä pyydän teidän olemaan varovaisen.

— Mitenkä niin?

— Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly mukananne.

— Mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette vainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on mustasukkainen siihen määrään, että… että hän saattaa surmata kenen hyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.

— Tarkoitatteko ehkä itseänne?

— Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän, ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.

Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti.
Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:

— Luulen, että uhkaatte.

— En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille, miten asiat ovat.

— Mitä te siis minulle ilmoitatte?

— Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.

— Ja minä, — huudahti herttua, — vastaan sinulle, narri, että ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet omistaa!

Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen, sammalsi:

— Ette suinkaan se ole te… ettehän te… armollinen herra?

Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi tikarinsa herttuan rintaan.

— Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi soittaa palvelijoitaan.

— En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin oikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?

— Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.

— Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.

— Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?

— Minä itse.

— No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.

— Näittekö hänen menevän sisälle?

— En, mutta minä näin hänen menevän ulos — ikkunasta.

— Tunsitteko miehen?

— Tunsin.

— Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän on, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.

— Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan ja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän kuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.

— Vannokaa se minulle, armollinen herra.

— Sen vannon.

— Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, — lausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa prinssin allekirjoittama paperi oli, — kahdeksan päivän kuluessa… taikka… tehän kyllä ymmärrätte.

— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille ilmoittaa.

— Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se, joka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.

Hän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän uhkaustakin, ja riensi pois.

38.

Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.

Herttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan liian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen toivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.

Herttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:

— Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa varuillanne.

— Olemme tietenkin, armollinen herra, — vastasi Antraguet. — Mutta eikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi Anjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?

— Olette oikeassa, — vastasi herttua. — Jos tahdotte käydä tervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.

Nuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle
Bussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.

— Kylläpä te olette viipyneet! — sanoi hän. — Mutta mitä minä kuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä Louvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?

— Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan suosikkien kanssa.

Bussy hymyili ja virkahti vain:

— Saammepahan nähdä.

Henrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat turhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa ikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.

— Hyvät herrat, — sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe mahdollisimman paljo syrjässä, — sanoma on varsin ikävä. Mutta kun se tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.

— Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, — te olette äärettömän kohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut mitään, pieneksi kävelymatkaksi?

— Todellakin, hyvät herrat, — huomautti Antraguet, — me aioimme juuri ehdottaa samaa teille.

— Mutta mihin me menisimme? — kysyi Quélus.

— Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, — vastasi
Schomberg.

— Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, — selitti Ribeirac.

Suosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He suuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo, jota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia näivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.

Nuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa kainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista leikillisistä asioista.

Perille päästyään alotti Quélus keskustelun:

— Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!

— Olette todellakin oikeassa, — vastasi Antraguet ja kävi miekkailuasentoon.