Hän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa kovinta tuskaa.

— Ei, — virkkoi hän, — minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole sattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja ulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin hupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on isketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.

Nyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän pyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten potilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.

— Saadaanpa nähdä, — virkkoi hän. — Jos vuotaa verta, niin saattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi jääkkään. Mutta ellei sitä vuoda… Ai ai! Vuotaapas totisesti! Antakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on tehtävä velvollisuutensa.

Kun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta, hengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.

— Haa! — sammalsi hän. — Luulin jo, että kaikki oli lopussa!

— Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista…

— Ettäkö minä jäisin eloon?

— Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko itseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti, samoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle ja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää veren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo asettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on kaikki nurinpäin.

— Mitä, nurinko?

— Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat asiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras kreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun parantamaan teidät.

— Kuinka, pelkäättekö?

— Pelkään.

— Te siis otaksutte, että minä ehkä…

— Sen pahempi!

— Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.

— Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?

Saatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.

— Joko te nyt minut hylkäätte? — sammalsi kreivi.

— Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on vahingollista… Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä huutamaan.

— Minä en teitä ymmärrä.

— Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen nyt linnaan hankkimaan teille apua.

— Miten minun on oltava sill'aikaa?

— Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja koettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle. Mikä paikka on tässä lähinnä?

— Méridorin linna.

— Mistä sinne tie menee? — kysyi Remy, ollen olevinaan täysin tietämätön.

— Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin viertä, niin joudutte linnan portille.

— Hyvä, minä riennän sinne.

— Kiitos, jalomielinen mies! — kuiskasi Monsoreau.

— Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, — jupisi Remy, — niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.

Hän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua hän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin etsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut väärän paikan.

Remy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän oli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau ei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo ajatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa enkelimäisen puhtauden.

— Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! — mutisi Diana, kun Remy oli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla sanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.

28.

Herttuan surunvalitusvierailu.

Heti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli päättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen selville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.

Bussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin hymyillen vastaan.

— Mitä! — sanoi hän. — Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun luokseni?

— Niin, — virkahti herttua. — Tulen pyytämään sinulta selitystä. Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja sanot: riisukaa haarniska yltänne.

— Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut. Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne kunniaa ja onnea…

— Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?

— No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne, eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.

Herttua tarkasteli Bussya.

— Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, — jatkoi Bussy, — mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he erehtyvät.

Herttua virnisti suutaan.

— Sitäpaitsi, — jatkoi Bussy edelleen, — punnitkaa tarkoin asiaa. Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?

— Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin minua vastaan.

— Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän minäkin, jos te kerran ylenette.

— Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? — vastasi herttua ankarasti. — Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.

— No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.

— Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?

— Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne jokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä. Pyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa Anjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne, niin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä tavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä päästä… Herra ties miten pitkälle!

— Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet minut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.

— Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö tekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille tarjoo?

— Hän on tarjonnut minulle paljo.

— Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän kaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen komppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous vastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot luutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän muodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan rohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun kuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.

— Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa, Bussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin tarkkaavaisesti lueskelit?

— Se oli muuan kirje, joka… joka huvittanee teitä vieläkin enemmän kuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille heti!

— Onko se siis jokin tärkeä uutinen?

— Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on kuollut.

— Mitä sanot? — huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti jaksanut salata iloansa. — Monsoreauko kuollut?

— Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?

— Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.

— Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.

— Onko hänet sitten surmattu?

— Siltä näyttää.

— Kuka sen on tehnyt?

— Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

— Ah! Se kunnon Saint-Luc!

— Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän ystäviinne.

— Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme, tulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.

— Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni teidät noin hyvätuulisena.

— Ja oletko varma siitä, että asia on totta?

— Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje
Saint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta.
Ja koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn
ottamaan tarkemman selon asioista.

— Kuollut! Monsoreau kuollut! — huudahti herttua. — Kuollut! Yksin!

Tuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.

— Hän ei ole kuollut yksin, — vastasi Bussy, — sillä Saint-Luc on hänet surmannut.

— Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, — sanoi herttua.

— Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön toimeksi surmata hänet?

— En, kautta kunniani! Entä sinä?

— Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni sellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko tarvittaessa sellaisista suoriutua.

— Haa! Monsoreau, Monsoreau! — huudahti prinssi pirullisesti hymyillen.

— Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli jotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.

— Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.

— Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, — virkkoi Bussy, kalveten vasten tahtoaan. — Eikö näet ollut hänen ansionsa, että minä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?

— Vieläkö sitä muistelet?

— En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka palvelija, ystävä ja orja hän oli…

— No niin, no niin, — murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun, joka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. — Käske satuloimaan hevoset, Bussy.

— Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?

— Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan luona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä tiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt en sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se johtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.

— Kautta kunniani, — sanoi Bussy itsekseen, — kun nyt Monsoreau on kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa herttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan. Jos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi rakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme, kun sellainen kerran on tarjolla.

Neljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue mukanaan, matkalla Méridoriin.

Tuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan portinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.

— Anjoun herttua, — huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti torveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki palvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi kynnykselle linnan avain kädessään.

— Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, — oudoksui herttua. — Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien kasvot näyttävät.

Muuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.

— Kas, siinähän kaunis Diana onkin! — huudahti prinssi. — Katso,
Bussy, katso!

— Kyllä minä näen, — vastasi Bussy. — Mutta, — lisäsi hän hiljaa, — en täällä näekään Remytä.

Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.

— Ah, mitä tämä merkitsee! — huudahti herttua Bussyyn päin kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.

— Eläköön Anjoun herttua! — huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin vaivaloisesti, kättään.

— Hiljaa, hiljaa! — lausui muuan ääni hänen takanaan. — Te saatatte verenne liikkeeseen.

Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.

Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi hymyilyksi.

— Voi, paras kreivi! — huudahti hän. — Mikä iloinen yllätys!
Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?

— Tulkaa tänne, herrani, — sanoi haavoitettu, — tulkaa, että saan suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella teidän korkeuttanne.

Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.

— Kreivi Bussy, — virkkoi Monsoreau. — Seurattuanne hänen korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.

— Mitä! Minuako? — sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.

— Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! — jatkoi hän, osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. — Tätä miestä saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.

Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa, puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.

Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen. Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain kädenliikkeellä, joka merkitsi:

— Voi, se ei ole minun syyni!

— Muuten, — jatkoi kreivi, — olen kuullut, että Remy on kerran tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni, kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.

Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui
Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.

Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle ja virkkoi:

— Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne, jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on välttämätöntä haavoittuneelle.

— Armollinen herra, — vastasi kreivi, — ei koskaan voida sanoa, että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.

Olisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen ajatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.

— Menkää hänen luokseen, — kuiskasi Remy Bussyn korvaan.

Bussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui
Dianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.

— Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, — virkkoi Diana puoliääneen.

— Voi! — mutisi Bussy. — Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?

29.

Mitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista.

Bussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily soi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.

— Voi! — huokasi hän Dianalle. — Minä olen totisesti surkuteltavin ihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä palaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen suostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.

— Äh, Ludvig, — vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä puristaen, — kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia? Niin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden muistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?

— Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani, Diana.

Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.

— No niin, — virkkoi hän äkisti. — Te matkustatte Parisiin, mutta minä matkustan myös.

— Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?

— Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei, uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.

— Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!

— Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.
Monsoreau rypisti heti otsaansa.

— Kerrotaan, — virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, — että teidän korkeutenne rakastaa kukkia. — Tulkaa, niin minä näytän teille koko Anjoun kauneimmat kukat.

Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.

— Minne viet hänen korkeutensa? — kysäsi Monsoreau levottomasti.

— Kasvihuoneeseen.

— Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, — käski Monsoreau.

— Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, — ajatteli Remy. — Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.

— Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän sitten muusta huolen, — kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.

Bussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään pensaston taa.

— Armollinen herra, — sanoi Bussy, — olkaa joka tapauksessa varovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on sopimus tekeillä.

— Mistä syystä?

— Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja saada hänet ystäväkseen.

— Olet oikeassa, — vastasi herttua. — Epäiletkö siis Monsoreauta?

— Epäilen, kautta jumalan!

— Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän vuoksi tekeytyi kuolleeksi.

— Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin Remyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli kuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen ruumiiseen.

Oli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä ystävällisemmin.

Prinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut perässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta sisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli liian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni sisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.

Nyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi tälle rauhallisesti:

— Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli sovi siitä sisälle.

— Armollinen herra, armollinen herra! — huusi Monsoreau prinssille. — Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista lemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!

Mutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä omassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon viheriään labyrinttiin.

Bussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä huolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei jaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa, hän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli vietävä takaisin huoneeseensa.

— Sanokaapa minulle nyt, — kysyi Remy Bussyltä, — mitä minun nyt on tekeminen?

— Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet alottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.

Sitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti herttuasta ja riensi linnaan.

— Onnistuimmekohan? — kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.

— Niin luulen, — vastasi Diana. — Mutta elkää missään tapauksessa matkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.

Herttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa ollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset prinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.

Sillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi kreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta sellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni. Kreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen hän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.

— No, se oli hyvä, — virkkoi Monsoreau. — Me matkustamme jo tänä iltana Parisiin.

Remy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut häntä kuulevinaankaan.

— Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette haavoittunut? — kysyi Diana rauhallisesti.

— Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin.
Vaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.

— Tehdään niinkuin haluatte.

— Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.

— Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette tehnyt näin äkillisen päätöksen?

— Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia prinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin suuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.

Diana vain painoi päänsä alas.

— Mutta, rouva kreivitär… väitti Remy.

— Kreivi tahtoo niin, — vastasi Diana, — ja minun velvollisuuteni on totella.

Remy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen pitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta ajatteli itsekseen:

— Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.

Sill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.

Gertrud tuli tuomaan Dianalta sellaisia terveisiä, että hänen täytyi olla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille jäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana matkustaisi jo samana iltana.

Herttua poistui seurueineen.

Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä, ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren toivomuksiin.

Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän herttuan oikkuun.

— Bussy, — virkkoi Frans, — ei ehkä ole varsin viisasta suostua liian pian äitini esityksiin.

— Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras valtiollinen äly maassa.

— Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää, joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.

— Se on järkevätä, armollinen herra.

— Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, — sanoi herttua. — Sillä aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla varma.

— Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.

— Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.

— Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, — väitti
Bussy.

Anjoun herttua hymyili pirullista hymyään.

— Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? — kysyi hän.

— Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä tekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai kuinka?

— Ehkä.

— Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin
Bastiljiin.

— Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan antaisimme hänelle kirjeen.

— Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle pikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.

Mutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.

— Ooh, miksi niin luulisitte?

— Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?

— Tunnen yhden: itseni.

— Sinäkö?

— Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.

— Bussy, Bussy ystäväni! — huudahti herttua. — Jos sinä otat sen tehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.

Bussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden määrän. Herttua luuli hänen epäröivän.

— Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.

— Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla palkita?

— Matkustatko siis Parisiin?

— Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen herra.

— Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?

— Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra, menisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää. Hankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.

— Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan ilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.

Merkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran mielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän katsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.

Vasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun kreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista huolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan kulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle tielle.

30.

Saint-Luc palaa takaisin hoviin.

Niin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä sanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan matkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä odotetun hyökkäyksen varalta.

Chicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä luetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan puoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja monesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen. Muuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan hovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla Méridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan esiairueeksi Angersissa.

Muuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa, jonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin hiipi, astui Chicot sisälle.

— Uu… uh! — puhkui hän.

— Mistä on kysymys? — kysyi kuningas.

— Herra Saint-Luc on täällä.

— Saint-Luc? — Kuningas nousi pöydästä.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän kuningattarelle, — nyt on kysymys valtionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.

Kuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.

— Ei, rouvani, — virkkoi Henrik. — Jääkää vaan tänne, jos haluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.

— Voi, sire! — lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä hän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. — Elkää vihastuko, minä pyydän.

— Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! — vastasi Henrik, huomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.

Kun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:

— Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?

— Kuka tietää? — sanoi Chicot.

— Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä, sillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata vettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja. Hän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut suojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.

— Kuka tietää? — virkkoi Chicot taas.

— Vielä, — jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, — voi asia olla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan, joiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman väärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.

— Kuka tietää? — toisti Chicot vieläkin.

— Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka tietää? — huudahti Henrik.

— No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla kysymyksilläsi?

— Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.

— Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua tyhmillä kuvitteluillasi.

— Herra Chicot…

— Herra Henrik…

— Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin moitit minua.

— Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.

— Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.

— Kuka tietää? Kuka tietää?

Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja hävyttömiin katseisiin.

Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt olla.

— Tekö täällä, hyvä herra? — huudahti kuningas heti.

— Niin, sire, — vastasi Saint-Luc arvokkaasti.

— Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa määrin hämmästyttää.

Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään arastelua hän lausui:

— Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin, ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut näkevänsä minua täällä.

— Mitä se merkitsee, hyvä herra? — kysyi Henrik kuninkaallisen ylpeästi.

— Teidän majesteettianne uhkaa vaara.

— Vaara! — huudahtivat hovimiehet.

— Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.

— Ahaa! — virkahti Chicot. — Näetkös nyt, poikani, että minä olin oikeassa sanoessani: kuka tietää?

Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.

Mutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän uhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa aikonut antautua.

— Herrani, — virkkoi hän vain, — te olette täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.

— Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta nykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä, sire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni onnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut velallistensa joukkoon.

Tällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi
Saint-Luc'ia.

— Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?

— Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan äänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä saavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän majesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa minut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire, Anjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä puuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää kapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.

— Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita, — huudahti kuningas.

— Sire, — vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen, — herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä kreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi sitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.

— Vai niin, — virkkoi kuningas salaa hymyillen, — se kapinoitsija siis vapisee?

Chicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:

— Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra
Saint-Luc'ille kättä.

Se vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

— Ole tervetullut, Saint-Luc!

— Ah, sire! — huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. —
Minä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!

— Saat, mutta minäpä en tunne sinua, — vastasi kuningas, — sillä sinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.

Siinä samassa kajahti naisen ääni:

— Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän majesteettinne mieltä.

Vaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti
Henrik kuitenkin sen kuullessaan.

— Rouva Saint-Luc! — mutisi hän.

Jeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Nouskaa ylös, rouva, — sanoi kuningas. — Minä kunnioitan kaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.

Jeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik veti sen äkisti pois.

— Menkää käännyttämään kuningasta, — virkkoi Chicot nuorelle rouvalle. — Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne sen tehdä.

Mutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa.
Saint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.

— No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, — sanoi Henrik.

— Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, — vastasi Saint-Luc.

— Hyvä rouva, — kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, — hyvä vaimo ei saa hyljätä miestään… varsinkaan silloin, kun tämä on alttiina vaaralle.

Ja sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja
Saint-Luc'in jälkeen.

31.

. . . . .

Taitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän voi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.

Toukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma, minkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään, joka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi Bussy ohitse.

Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta, olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli luullut ratsastavansa sen jälessä.

Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.

Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan, istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon. Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui Monsoreaun pysähtyvän.

Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.

Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.

Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.

— Ahaa! — ajatteli Bussy. — Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä?
Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.

Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.

Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.

Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi, sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin puolella seuruetta.

Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä tulisoihdut olivat mainioita oppaita.

Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.

Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa, äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.

Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:

— Se on hän.

— Mistä on kysymys? — huusi Monsoreau. — Kuka puhuu teille, rouva?

— Minulleko? Ei kukaan.

— Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja kuulin äänen.

— Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?

— En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.

— On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, — keskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, — sillä ensiksikin voidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja toiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä liiankin läheltä.

— Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?

— Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.

— Mitä! — huudahti Monsoreau. — Sanokaa heti, minä tahdon sen tietää.

— Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte itseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan koko matkasta.

Soihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi kalmankalpeaksi.

— Hän vartoo teitä tuolla, — kuiskasi Remy Dianalle tuskin kuuluvasti. — Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa teidät.

Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa. Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan olevan takanaan.

— Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, — sanoi Remy, — niin voitte saada verensyöksyn.

Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin luo hoitamaan sairasta.

— Saanko koettaa suonta, — sanoi hän. — Lyönpä vetoa siitä, että herra kreivissä on kuumetta.

Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.

— Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.

— Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!

— Mutta päivälläpä hän näkee meidät.

— Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni onnellisena ja autuaana.

— Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun suloinen äänesi.

— Ja kun me matkustamme yöllä… ja se tapahtuu usein, sillä Remy on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa… öisin matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta, mitä päivän kuluessa olen ajatellut.

— Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.

— Katsos, — jatkoi Diana, — minä luulen meidän sielujemme niin läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme lähellä.

— Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut syliini! Voi, Diana, Diana!

Rakastavaiset unohtivat koko maailman.

Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,
Dianan pelosta, Bussyn vihasta.

— Diana! — kuului ääni huutavan. — Diana! Missä sinä olet? Vastaa!

— Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, — mutisi
Diana. — Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!

— Kuule! — virkkoi Bussy, — kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta. Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.

Nuori mies pidätti häntä hetkisen.

— Entäpä isäni? — huokasi Diana.

— Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua… kuiskasi Bussy.

— Voi! Ajattele sentään: isä!

— No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä tottelen.

— Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, — meidän kohtalomme on tuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä seuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.

— Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! — mutisi Bussy.

— Kreivitär, kreivitär! — huusi ääni. — Vastatkaa, muuten hyppään minä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni loppu!

— Jää hyvästi! — sanoi Diana. — Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa uhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.

— Suretko häntä?

— Sinä mustasukkainen! — kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.

Bussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo kantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.

— Pysäyttäkää! — huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!

— Saamari vieköön, — sanoi Remy, — ette saa pysäyttää! Hän on hullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.

Kantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi teeskentelemättä:

Ketä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni.
Vastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.

Sanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.

— Voi! — huudahti Monsoreau. — Missä te olitte?

— Missäpä muualla kuin teidän takananne?

— Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!

Pian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia tunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo tahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.

Silloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.

Remy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia on kuitenkin pelastettu.

Mutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana saapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.

Remy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.

Matkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn ylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä tulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota tämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!

32.

Anjoun herttuan lähettiläs.

Ei kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun herttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä enemmän varmistua.

Suosikit kuiskailivat kuninkaalle:

— Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.

Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.
Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka
uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta
Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.

Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon lähettilään mitä julmimmalla tavalla.

He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella miekkailua.

Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin mietteisiin.

Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.

— Sire, — vastasi Chicot kotvasen mietittyään,

— Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.
Hyvää yötä, Henrik!

Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.

— Sire, — sanoi hän, — Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut linnan portille.

— Onko hänellä saattuetta? — kysyi kuningas.

— Ei, hän on ihan yksin.

— Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin,
Henrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, — virkkoi
Chicot.

— No niin, — sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää rauhalliselta. — Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.

Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko. Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.

— Sire, — kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, — tiedättekö lähettilään nimeä?

— En, mitä minä sillä teen?

— Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.

— Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, — vastasi kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.

— Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, — selitti Schomberg, — mutta me sen huomaamme.

Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti oli hänen ja vihollistensa välissä.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi nyt kuningas.

Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita askeleita ja kovaa kannusten kilinää.

Pää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni suoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti reippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys valtaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut mitään majesteettia loukkaavaa.

— Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? — virkkoi kuningas. — Minä luulin teidän olevan kaukana Anjoussa.

— Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen poistunut sieltä.

— Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?

Haluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti tervehtimässä.

Kuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat odottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.

— Eikö mikään muu? — kysyi kuningas ylpeänä.

— Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt minun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.

— Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?

— Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan Parisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän majesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän uskollisimman alamaisenne paluusta.

Sanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan.
Silloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:

— Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään siitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.

— Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! — vastasi hän. — Miten voi herra Saint-Luc?

— Hän voi varsin hyvin.

— Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? — keskeytti kuningas.

— Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain tärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen tekemään.

— Hyvä on! — vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.

Vastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy huomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät hänen ympärillään.

Muutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei ollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa alkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa vehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä kumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen samalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.

Nämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta tämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin kysymyksiinsä.

Sitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.

Saint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei senvuoksi Bussyn mukanaan salista.

Kuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti loukanneensa Bussya.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — italialainen näyttelijäseurue esittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä katsomaan.

Läsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven kautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä ovesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään paikoillaan.

— Anteeksi, herra Quélus, — sanoi hän, — asutteko edelleenkin
Saint-Honorén kadulla?

— Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?

— Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.

— Ahaa!

— Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?

— Minä asun Béthisyn kadun varrella, — vastasi Schomberg ylen ällistyneenä.

— D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte naapurinani. Entä te, Maugiron?

— Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.

— Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, — virkkoi Quélus.

— Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana teille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.

— Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon, sillä se on tässä ihan lähellä.

— Olkoon menneeksi, hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc.

33.

Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.

Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa, saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa. Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu verrattain huonosti vastaan.

Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:

— Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte pyörtymäisillänne.

— En, — vastasi Bussy, — minä vain olen tukehtua vihasta.

— Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?

— Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.

— Rauhoittukaa, Bussy.

— Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.

— Mitä sitten aiotte, Bussy?

— Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion näytteen.

— Voi, rakas Bussy, — sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan kuolleen ja haudatun, — siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni. Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.

— Voi, hyvä ystävä!

— Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle anteeksi? Milloin vietätte häitänne?

— Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.

— Mitä! — parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä purrut.

— Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut, vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.