Hän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri äsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni päävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas oli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa ja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle oli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi takaisin.

Monsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi mitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.

Siellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat säteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja sieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen suloinen tuoksu.

Portti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi nimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.

— Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, — sanoi hän.

— Se johtuu väsymyksestä.

— Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.

— Kuumuus on siihen syynä.

— Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.

— Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut satulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?

— Olen kylläkin.

— Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.

Portinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.

— Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? — kysyi hän.

Monsoreau toisti äskeisen tarinansa.

— Me kävimme hyvin levottomiksi, — sanoi hovimestari, — huomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin oli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa teidän saapumisestanne.

— Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?

— Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen heti kun olette saapunut.

— Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään vahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.

Monsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta paikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla ruokahalulla.

Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi, suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.

Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt lasiaan tyhjentää.

— Hovi on nyt täydellinen, — sanoi Antraguet punottavana kuin nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, — täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.

— Eipäs, eipäs! — puuttui puheeseen Ribeirac. — Meiltä puuttuu ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen mitään.

— Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, — virkkoi
Livarot, — samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra
Monsoreau.

Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin saapumisesta.

Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun kreivi astui sisälle.

— No, siinä mies, missä mainitaan, — lausui herttua. — Te näette, että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille sen, jota toivomme.

Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.

— Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, — sanoi herttua, osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — minä olen hyvin nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt. Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.

— Te kai tulette Parisista, vai kuinka?

— Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.

— Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:

— Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.

Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan iloiseksi.

— Hyvä! — sanoi hän. — Minä kiitän teitä, herra Monsoreau! Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.

Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.

— Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, — virkkoi prinssi. — Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.

— Neuvo on hyvä, kautta kunniani, — sanoi Livarot. Ellette sitä seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.

— Anteeksi, armollinen herra, — selitti Monsoreau, päätään kohottaen, — minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.

— Juokaa, kreivi, — neuvoi Antraguet. — Ei mikään poista väsymystä niin hyvin kuin viini.

— Sitäpaitsi, — murahti Monsoreau, — ihminen juodessaan unohtaa.

— Ooh! — huudahti Livarot. — Eihän hänestä enää ole mihinkään!
Katsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.

— Terveydeksenne, kreivi! — esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.

Monsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella.

— Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan, armollinen herra, — huomautti Antraguet.

— Niinpä kyllä, — vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin sydämen ajatuksia.

— Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, — pyysi Ribeirac. — Tehän tunnette nämä seudut.

— Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, — huomautti
Livarot.

— Ja myöskin vaimo, — jatkoi Antraguet.

— Niin, — toisti kreivi koneellisesti, — minulla on jahtiväkeä, metsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.

— Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, — sanoi prinssi.

— Minä koetan, armollinen herra.

— Mitä hittoa! — huudahti muuan anjoulainen ylimys. — Te kostatte!
Olipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään.
Jos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin
sitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.

Monsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.

— Niin, niin, huomenna, huomenna! — huusivat ylimykset yhteen ääneen.

— Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? — kysyi herttua.

— Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi
Monsoreau. — Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi
huomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna.
Sitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.

— Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin! — huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän lujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.

— Myönnetään! Myönnetään! — huusivat iloisesti nuoret miehet.

— Ja nyt, ylihovijahtimestari, — sanoi herttua, — on teidän aika lähteä nukkumaan.

23.

Saint-Luc'in kiitollisuus

Seuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja meni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka jo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada tältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.

Kreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa tallirengin.

— Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa hevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?

— Ei, herra kreivi, — vastasi tallirenki. — Minkä johdosta teidän armonne kysyy sitä?

— Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.

— Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan ihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.

— On kyllä, — virkkoi Monsoreau, — sen olen huomannut minäkin.
Onko sille sattunut ennenkin sellaista?

— Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa, joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.

— Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, — sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään, saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen selästä, — sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.

— Se tuli yksinään kotia.

— Merkillistä se oli, — jatkoi Monsoreau. — Ratsastaako siis hänen korkeutensa usein tällä hevosella?

— Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet hevoset saapuivat.

— Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?

— Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.

— Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen, jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?

— Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla, joka on tuolla.

— Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut mainitsemani näköisellä hevosella?

— En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.

— Vai niin, — murahti Monsoreau kärsimättömästi. — Kiitos tiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.

Kun se oli tehty, kysyi kreivi:

— Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?

— Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.

— Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?

— Tietysti sitä haluaisin, — vastasi mies. — Mutta kuinka se kävisi päinsä?

— Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla oli valkeat jalat ja otsassa tähti.

— Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen korkeutensa luona käy niin monta vierasta.

— Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis summa.

— Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.

— Hyvä on, — sanoi kreivi. — Tässä saat heti kymmenen écuta.

— Paljo kiitoksia, herra kreivi!

— Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään hänen määräämäänsä metsästystä.

Tuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö ilmestyi talliin.

— Herra Bussy! — huudahti kreivi.

— Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!

— Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!

— Sairas minä todella olenkin, — vastasi Bussy. — Lääkäri on määrännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään ole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa Rolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi siihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.

Monsoreau kalpeni.

— Niin — virkahti hän, — se on minusta varsin luonnollista, sillä
Roland on kelpo eläin.

— Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, — huomautti
Bussy.

— Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä ratsastin sillä jo eilen.

— Anteeksi, — jatkoi Bussy. — Te puhuitte äsken metsästyksen järjestämisestä.

— Prinssi haluaa saada hirven.

— Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?

— Méridorista päin.

— Hm! Vai niin! — murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.

— Ettekö lähde minun mukaani? — kysyi Monsoreau.

— Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta tuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.

— Ahaa! Onpa tämä kaunista! — kuului samassa kirkas ääni huutavan ovelta. — Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.

— Voi, Haudouin! — virkahti Bussy. — Nyt minä ihan varmasti saan nuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.

Bussy ja lääkäri poistuivat.

— Mikä teidän on? — kysyi Haudouin. — Te olette niin kalpea, että voisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.

— Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? — kysyi Bussy.

— En.

— Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?

— Kreivitär kieltää.

— Mutta Monsoreau näki meidät.

— Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.

— Siihen ei Dianalla ole voimaa.

— Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.

— Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin surullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt mennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin olisin voinut olla Dianalle avuksi.

— Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut, ja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä samoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?

— Olin liian levoton. En voinut kestää.

Monsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko totutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet aina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä sinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen mukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin edellisenäkin iltana oli joutunut.

Nyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut eikä mitään muuta hevosta näkynyt.

Monsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan tällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat kätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin hyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.

Kreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät tulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä hänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet kohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet jonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään ja saapui pian Méridorin linnan portille.

Vanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa laskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan asiaankuuluvan kohteliaasti.

Diaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili jotain koruompelusta hänen vieressään.

Paroonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui kolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.

Miten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! — mumisi kreivi itsekseen. — Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin tässä hiljaisessa ilmapiirissä!

Muuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset hänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:

— Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.

— Varsin mielelläni — vastasi Diana.

— Suvaitsetteko viipyä linnassamme? — kysyi parooni.

Kiitos! Ainakin huomiseen asti.

Parooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone järjestettäisiin kuntoon.

Monsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse istui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois. Hän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin miehen hämmennyksiin.

— Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään rauhallisesti.

— Mihin aikaan? — kysyi hän äänellä, josta hänen itsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.

— Kello kuusi.

— Millä suunnalla?

— Tuolla metsän puolella.

— Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.

— Te se olitte, rouvani.

— Kuinka sen tiedätte?

Monsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen vihansa kuohahti.

— Sanokaa minulle sen miehen nimi.

— Minkä miehen?

— Sen, joka käveli teidän kanssanne.

— Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?

— Se olitte te, sanon minä! — huusi Monsoreau ja polki jalallaan maata.

— Te erehdytte, hyvä herra, — vastasi Diana kylmästi.

— Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?

— Vai te itse, hyvä herra!

— Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka
Méridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?

— Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.

— Rouva Saint-Luc'ko?

— Niin, ystävättäreni Saint-Luc.

— Entä herra Saint-Luc?

— Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin rakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.

— Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä teidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä en tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.

— Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?

— Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän huutonne.

— Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan.
Mutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.

— Ette, rouva, — sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, — te jäätte.

— Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että te heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.

Saint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä puistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu ruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan päästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.

Rouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja. Sitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi oman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.

Monsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja Diana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja paroonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli tietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä mielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä tottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt hänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota mustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai Diana olla vaiti.

— Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, — tuumaili kreivi itsekseen. — Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle sen, mitä haluan tietää.

Monsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin juuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut. Ylihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla, joka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc silloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin merkitsivät:

— Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.

24.

Saint-Luc'in suunnitelma.

Päivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.

— Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä, minä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, — puheli hän.

— Ooh! — intti Saint-Luc, — onhan teillä täällä vaimonne! Mitä minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka erämaassa.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Monsoreau ja puri huultaan. — Mutta kuitenkin…

— Mitä tarkoitatte?

— Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.

— Hyvä herra, — vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan kultaisella hammastikulla, — te olette erittäin kohtelias, sillä enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana luonto.

— Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.

— Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? — huomautti Saint-Luc. — Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että se tulee verrattain pian tapahtumaan.

— Mistä syystä?

— Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen, tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.

— Onnellinen! Miksi niin?

— Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.

— Ooh! — virkkoi Monsoreau. — Luultavasti en minäkään tule täällä kauvan viipymään.

— Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.

— En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.

— Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?

— Koska se ei näytä minusta varmalta.

— Ei näytä varmalta! — huudahti Saint Luc kummastuneena. — Aah, minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?

— En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että täällä Méridorissa käy väliin vieraita.

— Ei käy, kautta kunniani! — vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. —
Ei ainoatakaan sielua.

— Todellako?

— Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.

— Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.

— Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.

— Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi tänne hetkiseksi!

— Ei ainoakaan.

— Se on mahdotonta.

— Mutta kumminkin totta.

— Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.

— En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä varjoakaan.

— Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.

— Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken puhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko siellä sitten karhuja vai mitä?

— Ooh, ei!

— Entäpä susia?

— Ei niitäkään.

— Varkaitakos?

— Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne hyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?

— Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi teette minulle sellaisen kysymyksen?

— Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on kävelyllä?

— Aina.

— Melkein aina pitäisi teidän sanoa.

— Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?

— Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.

— Mutta kuitenkin?

— Nähkääs, minulle on sanottu, että… Mutta lupaattehan, ettette suutu minuun?

— Minä en suutu koskaan.

— Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken tavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi nähty muuan mies hiiviskelemässä.

— Mieskö?

— Niin.

— Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?

— En minä nyt sitä sano.

— Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä suurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista nähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni vuoksi, vai kuinka?

— No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies ei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.

— Kenenkäs tähden?

— Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.

— Ah! — huokasi Saint-Luc, — siihen minä pikemminkin olisin tyytyväinen?

— Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?

— Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin aviomiehet, ole olemassa.

— Hm!

— Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?

— Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.

— Oliko hän yksin?

— Ei, hän oli Dianan seurassa.

— Milloin?

— Eilen illalla.

— Missä?

— Tuolla kauvempana.

Monsoreau näytti kohta paikkaa.

— Ahaa! — virkkoi Saint-Luc, — Muuri on tosiaankin ylen huonossa kunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa vahingoitetaan.

— Ketä te epäilette?

— Mistä niin?

— Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.

Saint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau odotteli hartaasti niiden tulosta.

— Kautta jumalan, — virkkoi Saint-Luc viimeinkin, — minä en tiedä ketään muuta kuin…

— Kuin… kenen?

— Kuin… teidät itsenne, — vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan kreivin silmiin.

— Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? — kysyi kreivi kummastuneena.

— En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla lailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?

— Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä ystävä. Elkää pelätkö mitään… minulla on rohkeutta. Auttakaa minua arvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.

Saint-Luc näytti miettivältä.

— Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.

— Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia vakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on vakava.

— Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?

— Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.

— Useinko?

— Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä.
Katsokaa itse!

— Niinpä todellakin näkyy.

— Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?

— Ooh! — virkahti Saint-Luc. — Kyllä minä sitä melkein epäilin.

— No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.

— Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi.
Otaksuin, että se olitte ollut te.

— Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.

— No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari katseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä rakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.

— Haa! — huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc kohotti päänsä ylös.

— Päähäni pälkähtää jotakin, — sanoi Saint-Luc, — Olisikohan se…

— Sanokaa, mitä ajattelette!

— Olisikohan se Anjoun herttua?

— Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, — jatkoi Monsoreau. —
Mutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.

— Mutta herttua on ylen ovela.

— On kyllä, mutta hän se ei ole.

— Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja kuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.

— Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää…

— Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.

— Jokohan nyt osutte oikeaan?

— Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua ettekä te, niin olen se tietenkin minä.

— Tekö?

— Niin, miksikäs en?

— Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus oleksia täällä niinkuin haluttaa?

— Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, — vastasi Saint-Luc.

— Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?

— Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.

— Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? — jatkoi kreivi ja alkoi tulla kärsimättömäksi.

— Sitä en voi kieltääkään.

— Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa, — huusi kreivi kalveten, — ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin ajan.

— Te erehdytte, hyvä herra, — selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa ja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta luonnostaan huolimatta, — te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo kahdenkymmenen minuutin ajan.

— Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.

— Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla kiusottavilla kysymyksillänne?

— Aah, nyt minä näenkin selvästi!

— Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te sitten näette? Sanokaa!

— Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen, konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.

— Mitä nyt! — sanoi Saint-Luc. — Se on minun ystäväni.

— Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.

— Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa itseänne?

— Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! — huudahti kreivi hurjistuneena.

— Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne! Hyi sentään!

— Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani! — ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot vääristyneinä.

— Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.
Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.

Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.

— Ah! — virkahti Saint-Luc. — Painakaa mieleenne, että te itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.

— Niin oletkin, raukka! — huusi Monsoreau. — Niin, sänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!

— Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen takana olemme puolueettomalla alueella.

— Mitä minä siitä välitän?

— Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa kodissanne.

— Hyvä on! — sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.

— Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa näyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää loukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.

Saint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.

— No niin, alahan joutua! — huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.

— Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, — murahti itsekseen Saint-Luc. — Onpa tämä hieman omituista huvittelua!

25.

Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta.

Monsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa asennossa.

— Oletko siellä? — kirkui kreivi.

— Vai niin, — virkahti Saint-Luc. — Te olette valinnut pahimman paikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä häiriytykö.

Monsoreau teki nyt puolikäännöksen.

— No, olkoon menneeksi, — jatkoi Saint-Luc. — Tällä tavoin voin nähdä, mitä teen.

— Minua ei tarvitse säästää, — sanoi Monsoreau, — sillä minä aion käydä päälle, täydellä todella.

— Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?

— Ettäkö väkisin!… Tietysti… Sitä juuri aionkin.

— Ihminen päättää, jumala säätää, — vastasi Saint-Luc ja veti miekkansa hänkin.

— Sinä sanot…

— Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.

— No, entä sitten?

— Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.

Näin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.

Monsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi vastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta Saint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.

— Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, — sanoi hän, vastustajansa hyökkäyksiä torjuen, — käyttelette miekkaa hyvin taitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta teidän viime iskustanne kaatunut.

Monsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

— Teitä kaiketi kummastuttaa, — jatkoi Saint-Luc, — kohdatessanne näinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että kuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on antanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun muassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille. Sanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin saatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle neuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi kunniaksi.

— Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, — sanoi Monsoreau katkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut muurinkin lävistää.

— Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin halutaan, — vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen siten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau seisomaan päin aurinkoa.

— Kas niin, — jatkoi Saint-Luc. — Nyt te seisotte juuri minun tarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan sille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta, että minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin tyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä mahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on yhdeksänkymmentäyhdeksän.

Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.

— No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, — lausui Saint-Luc. — Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.

Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi piirteiksi.

— Ooh, te olette surmannut minut! — sammalsi kreivi.

— Niin koetin tehdä, — vastasi Saint-Luc. — Mutta kun nyt näen teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on totta, mutta te olitte urhoollinen.

Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:

Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä, aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa, niin minä hankin sitä teille.

Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.

— Mies parka! — huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. — Voi ystävyyttä!
Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!

Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui surkeasti valittaen takaisin.

— No niin, nyt hän on kuollut, — sanoi Saint-Luc. — Häntä ei enää maksa ajatella… Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä joka tapauksessa surmannut ihmisen!

Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.

— Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, — virkkoi hän, — mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.

— Vallan kernaasti, — vastasi Diana. — Minä menen siksi aikaa isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.

Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.

— Mistä on kysymys? — kysyi Jeanne hilpeästi. — Sinä näytät niin synkältä, rakkaani.

— Sen kyllä itsekin uskon.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.

— Kuollut! — huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.

— Niin ovat asiat.

— Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki…

— Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt liian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.

— Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, — jatkoi Jeanne ja tarttui miehensä käsiin.

— Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän kuoli.

— Missä se sitten tapahtui?

— Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy tavallisesti sitoi kiinni hevosensa.

— Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!

— Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?

— Voi sinua onnetonta!

— Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi minua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.

— Kauheata! Kauheata! Mies parka!

— Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän kuluttua kutsutaan "pyhäksi Monsoreauksi".

— Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! — huudahti Jeanne.

— Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin tänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.

— Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?

— No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään, mutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En ole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on matkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi tulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.

— Mutta mihin me matkustamme?

— Parisiin.

— Parisiinko? No, mutta entä kuningas?

— Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun me toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos syttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva hänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja Bussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.

Saint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä seuraavat rivit!

'Paras ystävä!

Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.

Uskollinen ystäväsi Saint-Luc.

J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.

Kymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään tätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva Saint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin neuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun ilmoittaisi isälleen.

Kun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.

— Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, — virkkoi Saint-Luc vaimolleen. — Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset ovat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.

Monsoreaun kreivitär.

26.

Pienet syyt, suuret seuraukset.

Samaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä, saapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen vastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella Angersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä pienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä mennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan ilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun prinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan, että hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.

Bussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen viereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen silmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään katseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.

Helposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä maksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau olisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten saisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen valtiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan kohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.

Siitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin elein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi Bussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan koskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.

Katarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin vain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli melkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli hänelle avuksi.

Juuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan, tunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti kärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.

Bussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten hän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.

— Mistä on kysymys, Remy? — kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. —
Miksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?

— Kirje Méridorista, — kuiskasi Remy.

— Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?

— Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille itsellenne.

Remy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan sisälle.

— Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.

Samassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.

— Kreivitärkö antoi teille kirjeen? — jatkoi Bussy.

— Ei, vaan kreivi.

— Mikä kreivi? — kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.

— Kreivi Saint-Luc.

— Ahaa!

Bussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan "kreivi" oli hän luullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.

Kreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä mielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen, ellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai pääpiru itse.

Bussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin. Sillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti purppuranpunaiseksi.

Kirjeentuoja poistui.

— Katsohan, — virkkoi Bussy, — mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.

Hän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.

— Hyvä on! — sanoi hän. — Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on itse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku sivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!

— Tämähän on ihan uskomatonta!

— Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään vaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.

— Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy! Mitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka alati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme pettyneet.

— Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! "Hän on kaatunut muutamalle valmumättäälle", — siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin ankarasti, että siitä kuoli.

— Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en sitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän voi olla kätkössä.

— Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, — vastasi Haudouin. —
Siellä unohtaa varsin hyvin.

— Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin kadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina, jos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.

— Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä
Anjoussa.

— Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa hukkaan kulutettu!

— Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja kiiruhdatte Méridoriin.

— Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne. Sitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei sopimatonta.

— Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?

— Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun saapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta sitten sisälle linnaan?

— Mitä pitää minun sanoa hänelle?

— Että minä olen puolihullu ilosta.

Bussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen käytävään.

Hänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa taivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin Parisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen anteeksiannon.

— Henkivartiostosi saat itse valita, — kuuli Bussy piilopaikkaansa palattuaan Katarinan sanovan. — Sen vartiostosi päälliköksi saat itse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.

— Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja vilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän. Mutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen nyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.

— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli hän. — Halusiko Bussy sotaa vain päästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?

— Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? — kysyi hän ääneen, ikäänkuin itseltään.

— Pitää, pitää! — vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.

— Onko minun siis, — jatkoi herttua, — lähdettävä Anjousta ja palattava Parisiin?

— On, on! — vastasi Bussy entiseen tapaan.

— Tietysti on rakas lapseni! — virkkoi Katarina. — Onko sitten niin vaikeata palata Parisiin?

— Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua. — Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt neuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.

— No? — kysyi Katarina tuskallisena. — Millaisen vastauksen annat?

— Minä mietin asiata, äiti, — vastasi herttua, sillä hän toivoi saavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. — Ja huomenna…

— Hän taipuu, — ajatteli Katarina. — Nyt olen voittanut taistelun.

— Kun asiata tarkoin punnitaan, — tuumi herttua itsekseen, — niin ehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.

Toisiaan syleiltyään he erkanivat.

27.

Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.

Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan kukkien välissä.

— Mitä! — ajatteli hän. — Olisikohan Saint-Luc lävistänyt
Monsoreaun juuri tässä?

Hän tähysteli ympärilleen.

Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.

— Ah! Siinähän Monsoreau onkin! — tuumaili hän. Hän laskeutui satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.

— Onpa tämä kummallista, — puheli hän itsekseen. — Tuossa makaa hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut silmät auki.

Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen kasvoille.

Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä raaputtaen:

— Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että hän ei ole kuollut.

— Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan lähelle kuolleen kasvoja.

— Olen jostakin lukenut, — ajatteli hän, — että kuoleman jälkeen tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian, aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän varmasti kuollut.

Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.

— Hän ei ole kuollut! — mutisi Remy. — Niin, siinä sinä nyt kauniisti ollaan!

— Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.

— Hän elää, — ajatteli hän, — se on totta, mutta jos minä hänet viimeistään, niin on hän kuollut.

Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.

— Hyi sentään! — mutisi Remy itsekseen. — Hyi, miten kurja ajatus! Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.

— Auttakaa! — murahteli Monsoreau. — Auttakaa, minä kuolen!

— Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, — mietti Remy. —
Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.
Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän
velvollisuuteni lääkärinä.

— Auttakaa! — toisti haavoittunut.

— Apua kyllä saatte, — vastasi Remy.

— Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!

— Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.

— Haudouin! — sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. — Mikä sattuma…?

Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.
Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.

Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.

— Mitä varten olette tullut tänne? — kysyi Monsoreau vielä kerran, sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.

— No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in ja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona tapaatte kuolleen ihmisen.

— Kuolleen! — huudahti Monsoreau.

— Niin hän otaksui, — virkkoi Remy. — Ei häneen pidä silti vihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.

— Sanokaahan nyt minulle… te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö sanoa minulle totuutta… sanokaa minulle: olenko kuolettavasti haavoitettu?

— Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.

Kuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän yksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy haavoitetun rinnan.

Miekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin.

— Hm! — murahti Remy. — Tuntuuko siinä kovaa kipua?

— Ei rinnassa, vaan selässä.

— Mihin kohtaan selkäänne koskee?

— Lapaluun alle.

— Miekan kärki on kai sattunut luuhun, — sanoi Remy. — Siitä johtuu kipu.