— En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii meidän iloamme.

Rakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien suudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä linnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy riensi kiiruusti pois.

Juuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit aiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan rivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten töminää.

Se joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea. Bussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi, rientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata ratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset ratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat Bussyn kintereillä.

Ratsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen ratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta löi suitsiremmeillään.

— Tässähän onkin kaupunki, — virkkoi toinen gascognelaisella murteella. — Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista, rohkeutta ja kestävyyttä!

— Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin, — vastasi etumainen ratsastaja. — Uhraisin kuitenkin vaikka sata hevosta päästäkseni kaupunkiin.

— Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, — ajatteli Bussy. — Mutta kas vaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.

Ratsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.

— Varokaa itseänne, herra! — huusi kreivi. — Hypätkää alas satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.

Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan, ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi, silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.

— Hyvä herra, — huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, — saanko ostaa teidän hevosenne?

— Hyvä jumala! — pääsi Bussyltä.

— Kuulitteko, mitä kysyin? — toisti vieras. — Minulla on kiire.

— Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, — vastasi Bussy omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun herttuan.

Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.

— Rauhoittukaa! — huusi herttua tuolle epäluuloiselle puolustajalleen. — Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta totisesti että hän on Bussy.

— Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?

— Vai on se herra Bussy, — virkkoi d'Aubigné. — Siinä tapauksessa, armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse… Sallikaa minun niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut lähettänyt on.

— Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, — sanoi prinssi.

— Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.

— Minä olen kuin puusta pudonnut, — sammalsi Bussy.

— Etkö siis tätä tiennyt? — kysyi prinssi epäluuloisella äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. — Koska kerran olit täällä, niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?

— Tuhannen sarvipäätä! — tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan, mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen Anjoussa oleskelunsa johdosta. — On parasta olla varovainen eikä paljastaa itseään.

— Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä, armollinen herra, — sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.

Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.

— Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! — lausui d'Aubigné, kääntäen hevosensa ympäri. — Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!

D'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa selän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli Bussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain ollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian pääsivät he Angersiin.

— Mitä nyt tehdään, armollinen herra? — kysyi Bussy.

— Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä näkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on tultava koolle.

— Ei mikään ole sen helpompaa, — selitti Bussy, ollen olevinaan myöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian hämmästynyt ollakseen puolueeton.

— Puhaltakaa torviin! — huusi hän vastaantuleville kaupungin torvensoittajille.

Mutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä huomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.

— Kuinka! — sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. — Eikö isäntää tunneta talossa?… Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.

Tämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli lähemmäksi.

— Ah! — huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut prinssiä. — Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!

Herttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään, josta Chicotkin oli tehnyt laulun.

— Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! — huusi mies ja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.

— Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, — sanoi Bussy. — Mutta puhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki neljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä. Sillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti, ja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin meidän nälkämme sammuttamista varten.

Jo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita ihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia huutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!… Eläköön herttua!

Raatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt linnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.

Niinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa jo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.

— Hyvät herrat, — sanoi ruhtinas, — olen kiiruhtanut tänne kunnon kaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet henkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien avulla onnistuin pakenemaan.

Bussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön, jonka herttua häneen loi.

— Ja nyt, — lisäsi Frans, — on henkeni ja turvallisuuteni taattu.

Hämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen herttuamme!

Väkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta matkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!

Tuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän Anjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain ylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja naisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön. Kaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin kaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli tullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.

18.

Anjoun herttuan valtiotaitoa.

Kun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi viimeksimainittu:

— Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut, että Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan taipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen johtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa ja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta puolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin tyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.

— Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy parkani!

— Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein kuin ihmeen kautta minä pelastuin.

— Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean varovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille, jotka uskalsivat sinua lähestyä.

— Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle peräti uskollinen.

— Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?

— Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten teidän korkeutenne voi huomata.

— Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin hiiteen ja tulla minun kanssani ulos.

— Kyllä kai, — vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — koska oli kysymys vakavasta asiasta, et sinä uskaltanut paljastaa.

— Mistä on kysymys? — huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina silmiä myöten. — Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä pelkäsin paljastaa itseäni?

— Juuri niin minä sanoin.

Bussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

— Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte. Minun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen useamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri, mutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät ainakaan voi sitä todistaa.

— Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, — virkkoi herttua, harmista kalveten, — ja kun teitä nuhdellaan jostakin, suurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä oikeassa.

— Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole oikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.

— Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?

— Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.

— Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, — sanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle erinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.

— Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, — vastasi Bussy. — Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne — tai unohtakaa minut.

Bussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen eteensä.

— Kiellättekö siis, — virkkoi herttua, — että te samana päivänä, jolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta senjälkeen poistuitte kotoanne?

— Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua pakotettaisiin tunnustamaan.

— Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä kotiin?

— Asiat pakottivat minut siihen.

— Kotoiset asiatko?

— Asiat kotona taikka muualla.

— Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa, tämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.

— Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne, armollinen herra?

— Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle, että annan teille pahan luontonne anteeksi.

— Olette varsin hyvä!

— No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta. Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?

— Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra, näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista pidä koskaan kiistellä.

— Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin joutavanpäiväisten asioitten takia.

— Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te juuri äsken moititte minua siitä että… Sanokaapa, armollinen herra, mitä turhuuksia minä olen tehnyt?

— Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut sopiva.

— Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?

— Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.

— Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?

— Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.

— Vai niin, — virkahti Bussy. — Nyt tulee siis saksalaisen vuoro.
Mitä minä olen tehnyt Schombergille?

— Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi indigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli hän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi pilanteoksi?

Nyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin räjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä Schombergia.

— Minunko siis, — kysyi hän, — luullaan tehneen heille nuo kepposet?

— Luuletko sitten minun ne järjestäneen? — tokasi prinssi.

— Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi ollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te kiittämätön ihminen.

— Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten, niin annan sinulle anteeksi.

— Onko se varmaa, teidän korkeutenne?

— On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.

— Puhukaa sitten.

— No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt auttaaksesi minua?

— Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut
Anjouhun.

— Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.

— Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.

— Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi yhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut minulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.

— En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä katsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.

— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään syy.

— Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille puolustajia?

— No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?

— Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt täytyy minun lähteä.

— Mitä varten, jos saan kysyä?

— Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.

— Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.

— Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?

— Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?…

— Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin lyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.

— Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?

— Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö minä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?

— Missä sinä asut?

— Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte uhrautuvaisuuteni… Minä asun eräässä pienessä hökkelissä kaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta. Kertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois Louvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein hevosin ja d'Aubigné seurassanne?

— Minulla on ystäviä.

— Teilläkö ystäviä? — tokasi Bussy. — Ah, prinssi, te laskette leikkiä!

— On ystäviä, joita sinä et tunne.

— Ketäpä ne ovat?

— Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.

— Navarran kuningas!… Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa salaliittopuuhissa!

— Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.

— Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?

— Sänkykamarini ikkunan kautta.

— Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?

— Mitkä tikapuut?

— Ne, jotka olivat kaapissa.

— Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? — kysyi prinssi kalveten.

— Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni päästä siihen huoneeseen.

— Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit ikkunan kautta sisälle?

— Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua ihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.

— En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne olivat.

— Kuka antoi tiedon?

— Navarran kuningas.

— Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon. Sitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te nyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa leimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa. Siitä on koituva hauska ilotulitus!

— Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?

— Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai minut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!

— Otatko hevosesi?

— En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin saatte sen pitää. Minulla on myös toinen.

— Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.

Tuonnempana voimme selvitellä tilimme.

— Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin jäisi teille mitään velkaan!

— Miksikä niin?

— Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti jätätte laskujenne päättämisen.

— Bussy!

— Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä, ettemme enää puhu tästä asiasta.

Prinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn apua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti myöskin päätään.

19.

Herra Saint-Luc'in valtiotaitoa.

Keskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että toivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän vain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.

Kello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin. Välittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta liikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:

— Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä oleksin nykyisin Angersissa.

— Niinpä niin, — vastasi Saint-Luc, — ja vieläpä voittajan tavoin itse taistelukentällä.

— Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?

— Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä häneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki. Sallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa. Ja kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että annan teille hyvän neuvon.

— Minkälaisen?

— Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta Monsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen vaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken kanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut miehen hänen vaimonsa tähden.

— Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen luvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse hyökkää kimppuuni.

— Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan luvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas heittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa ei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa teidät.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — vastasi Bussy hymyillen. — Mutta paitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos hänen miehensä surmaisin…

— Hänen miehensä!… Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen miehensä!

— Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten jo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua tuomitsemaan.

Sillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo huomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.

— En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.

— Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono neuvo!

— Kuka puhuu murhaajista?

— Mitä sitten tarkoititte?

— En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei vielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua. Minä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä inhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.

Bussy hymyili ja virkkoi:

— Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma ystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa: kukkaroni, miekkani ja elämäni.

— Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla, että saan tarjota teille ihan samaa.

— No, mitä aioitte puhua Dianasta? — kysyi Bussy.

— Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?

— Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.

— Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun, vaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi puristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua sen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten voisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi nähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.

— Voi! — huudahti Bussy harmissaan. — Te siis varsin hyvin tiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä…

— Joko minun on lähdettävä? — keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn tarkoituksen väärin.

— Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun vuoroni tehdä kysymyksiä.

— Antaapa kuulua.

— Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?

— Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se mahtoi merkitä.

— Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?

— Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.

— Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.

Saint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen ilmestyminen.

— Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, — Hänenhän väitettiin olevan vankina Louvressa.

— Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on täällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.

— No, mitä muuta?

— Nähkääs, hyvä ystävä, — jatkoi Bussy, — teillä on nyt mainio tilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen. Prinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me järjestämme pienen sisäisen sodan.

— Ohoo! — virkkoi Saint-Luc vakavana.

— Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.

— Kuningastako vastaan? — kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.

— Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka ehkä käyvät kimppuumme.

20.

Jatkoa.

— Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän rauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.

Mutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?

Te koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista, vaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.

— Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos suostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä olen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän kun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan hänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne taivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut senkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.

— No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että hän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.

— Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole hullumpi kuin minunkaan.

— Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta, nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa, jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain siten me pääsemme yksimielisiksi.

— Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.

— Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.

— Missä suhteessa?

— Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.

— Olette oikeassa, — virkkoi Bussy. — Se olisi tosiaankin arveluttavaa.

Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton pyhänä.

Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton, päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain pikimmältään.

Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.

Herttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän vaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein kanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas, parisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin suuresti vainosi.

Vastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua tarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.

Bussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.

— Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! — sanoi herttua.

— Kuten näette, armollinen herra.

— Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin toipunut.

— Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.

— Mistä tulet nyt?

— Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen näihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?

— On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.

— Kuka sitten?

— Sinun suojattisi.

— Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?

— Méridorin parooni.

— Ah! — virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.

— Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin minut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli liigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi valinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy, hänen on tultava tänne.

— Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?

— Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja mennä hänen luokseen.

— Méridoriinko?

— Miksikäs ei?

Nyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja mustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.

— No niin, miksi ei, — virkkoi hän sitten. — Te olette ruhtinas.
Kaikkihan on teille sallittua.

— Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?

— Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

— Etkö siis ole tavannut häntä?

— En.

— Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi pitänyt unohtaa häntäkään.

— Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän mielellään haluaisi minua nähdä.

— Mistä syystä?

— Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä syystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.

— Mutta saihan hän sen mitä halusikin?

— Mitä niin?

— Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän saikin sen.

— Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, — lausui
Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.

Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle. Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita hänen sanojansa.

— Mikähän mahtaakaan olla, — ajatteli hän, — herttuan tarkoitus Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen? Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona, minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?

Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa. Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.

— Ah! — huudahti hän iloisesti. — Vai sinä se oletkin, Remy!

— Minä, armollinen herra.

— Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.

— No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua nuhtelisitte.

— Mistäpä syystä?

— Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta saatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen maakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä ajattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti iskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi kiiruhdin tänne.

— Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?

— Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan palatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni talliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.

— Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä annoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta hevosta, niin hän sen piti.

— Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin ruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.

— Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun ruhtinaasi asuu.

Hän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku asuntoonsa.

— Nyt näet palatsin, — virkkoi Bussy. — Hae nyt asunto itsellesi, niinkuin parhaiden taidat.

— Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja niinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin tarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.

Nyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että
Diana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.

Varhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin saattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi oli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut saadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi katseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että hänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari kasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään juuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi suuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.

Ensinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten tutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen käynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten hankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka tarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille alamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen kartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy kuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään panna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin kirjoitteli kirjeitä.

— Vai niin, vai olet sinä jo täällä? — sanoi herttua herättyään.

— Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne edut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt aamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi metsästysretkestä?

— Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja tuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt minulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?

— Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.

— Eikä ylihovijahtimestariakaan, — huomautti prinssi.

— Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.

— Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.

Herttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy hyvin käsitti.

— Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene ollut teidän pelastumistanne avustamassa.

Herttua hymyili ja Bussy lisäsi:

— Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta.
Varokoon Monsoreau itseään!

— Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?

— Mitä varten sitä tekisin?

— Syystä että hän on ystäväni.

— Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta, sitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.

— Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä ollut meille hyödyksi.

— Kuinka niin?

— Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.

— Hänelläkö?

— Hänellä tai hänen vaimollaan.

Bussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta tuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.

— Niinkö teidän korkeutenne luulee? — kysyi hän viimein.

— Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän tiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.

Bussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.

— Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, — virkkoi hän, — kun hän sitä minulta pyysi ja rukoili… Muuten ei minun palvelukseni häntä paljoakaan hyödyttänyt.

— Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut ensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.

— Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?

— Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?

— Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.

— Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin sietää loukkausta?

— Se riippuu asianhaaroista.

Herttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja nyökäytti Bussylle päätään.

— Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!

— No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön, jota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani tahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä itselleni rakastajattaren.

Bussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.

— Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.

— Minusta ei mikään ole sen helpompaa, — sanoi herttua. — Hän on nyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii miestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän pitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan hänelle… sitä mitä aion.

— Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?

— Tehdä hänet vapaaksi miehestään.

No, miksi ette tehnyt sitä heti? — oli Bussy huudahtamaisillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän korkeutenne todellakin niin kauniin teon?

— Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.

— Rohkenisitteko sen tehdä?

— Miksi en?

— Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka hylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut…

— Minulla on mainio selitys käytettävissäni.

— Mistä pirusta te aina niitä löydätte?

— Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa, sillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja että minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin kuninkaalle.

— Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?

— Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.

— Siinä tapauksessa minä käsitän.

— Käsität, niinkö sanot? — tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn sanojen tarkoituksen.

— Niin.

— Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, — jatkoi herttua, — että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman henkensä.

— Mainiosti keksitty!

— Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin me ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa jaksaa.

— Heti! — vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.

— Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, — kuinka monta hevosta on varattava?

— Neljä tai viisi, kuten haluat.

— Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä varaamaan sata.

— Hyv'on. Sano sitten sata, — virkkoi prinssi hämmästyneenä. —
Mutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?

— Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta käytettävinämme.

Herttua hätkähti ja toisti:

— Päällekarkauksen sattuessa?

— Niin. Olen kuullut puhuttavan, — vastasi Bussy, — että seutu on hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän päällenne hyökättäisiin.

— Luuletko niin?

— Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi varovaisuutta.

Herttua kävi miettiväiseksi.

— Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, — virkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.

— Odotahan hetkinen!

— Mitä teidän korkeutenne käskee?

— Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?

— Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se kuitenkin lujasti linnoitettu.

— Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti puolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla kuin yhdessä paikassa samalla kertaa.

— Se on kyllä uskottavaa.

— Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti ole, kun kerran Bussy sitä epäilee…

— Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.

— Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon tulla turvatuksi heti.

— Hyvin puhuttu, armollinen herra.

— Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.

— Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset…

Bussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän löytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.

— Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.

— Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.

— Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.

— Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti hienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää… Mutta nyt meidän on riennettävä linnaan.

Prinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan. Bussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä ulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei hänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja, riensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri kirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti kukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten hän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen, sanoi tälle:

— Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee metsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä kohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä tämän kukkavihon muurin yli.

Kirjelappu oli näin kuuluva: "Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei odotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen syystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se, mikä tässä paperissa näkymättömänä piilee".

Remy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä Méridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt pukeutua.

Puoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain sortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat tammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon ympärille ja "halloota" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.

Hiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy ymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin. Ja kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita määräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Bussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi hänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää, joka johti eräälle salaportille.

— No, mitäpä tiedät? — kysyi hän kirjeenkantajaltaan. — Mitä olet nähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?

— Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän liöötä, — vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.

21.

Roland.

Herttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot saapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan ensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän miellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea suoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.

Näiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna perinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen. Ratsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin odottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen ylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten aatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen eduksi.

Eräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä kaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja neljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja kuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä kaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut tuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli siihen tarkoitukseen määrännyt.

Tunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä satuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa riippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä viimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän olisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei sallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta huolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.

Ruhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä tarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia summia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän edessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi siitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa, vaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava vastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.

Siitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan rikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua olisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo luottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja kärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä neuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.

Tiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka saapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja tarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki alituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy onnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet ulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.

Anjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui Monsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä päivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä puolikuollut.

Aika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt kaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että sinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä kaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti heti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian huutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä koivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen omasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.

Se pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä ratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat seisomaan jaloilleen.

— Missä on Anjoun herttua? — huusi kreivi.

— Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, — vastasi vahtisotilas.

— Saamari! — ärjyi Monsoreau. — Minun asiani olisi ollut mitä tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?

Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä tunnettiin.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — ettekö suvaitse käydä linnaan lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen kello kahdeksaa.

— Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle hevosta ja opasta?

— Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa, sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.

— Vai niin, — murahti ylihovijahtimestari. — Eikö täällä sitten olla hyvässä turvassa?

— Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn, Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa, mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että…

— Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole niinkään taattua.

— Aivan niin.

— Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea käsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.

— Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään hänen korkeutensa.

Monsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä kauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.

— Minä otan tuon tummanruskean, — sanoi hän. Satuloikaa se minua varten.

— Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. — Sillä hän ratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä, eikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa tänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.

— Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.

Minuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.

— Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua alaspäin, — sanoi hovimestari.

Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle suunnalle, virkkoi hän:

— Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!

Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.

— Huomaanpa tosiaankin, — mutisi Monsoreau, — ettei sinua ole turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat tien, niin juokseppa vaan!

Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.

Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.

— Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? — kysyi
Monsoreau.

— Olen, herra, — vastasi mies. — Tuolla kauvempana ne kohtasin.

Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.

— Juoksehan, Roland, juokse, — virkahti silloin ylihovijahtimestari hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.

Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.

Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.

— Mitä nyt! — puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. — Tämähän näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?

Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.

— Ho hoo! — murahti hän. — Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?

Monsoreau hymyili pirullista hymyä.

Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin varmana.

Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen
Méridorin puiston laidasta.

— Ahaa! — virkkoi ylihovijahtimestari. — Rolandilla tuntuu olevan siellä tuttuja.

Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.

— Täällä on joku ihminen, — sanoi Monsoreau kalveten.

22.

Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.

Monsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä. Méridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman vaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat tutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista, mikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.

Lähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin joutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista matalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput kivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.

Yhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja kokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.

Hevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla hevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa oli kirjaimet F. ja A.

Ei siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo nimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.

Sen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi. Herttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen kiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.

Ja kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille, päätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin hänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena aviomiehenä.

Mutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän tietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon toisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.

Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden edessä.

Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri suurella jyrinällä maahan.

Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus. Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset. Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut Dianan äänen.

Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.

Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.

Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.

Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli. Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle kuuluvan hevosen mukanaan.

Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen häntä itseään.

Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan, jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.