— Kuka sen sieltä otti?

— Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.

— Mitä! — huudahti Henrik. — Sekö inhottava räyhääjä, joka piti hävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi minua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.

— Ei, hän on ottanut ne väkisin.

— Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin arvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun palkinnon saamista varten?

— Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja pyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut sieltä poissa.

— Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen avonaiseksi joutuvan apotinpaikan.

— Minä kiitän hänen puolestaan, — sanoi Chicot ja lisäsi itsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen ja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen kohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.

12.

Eteocles ja Polynices.

Se juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä mieluisasti kuin oli alkanutkin.

Kuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat julistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on leijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan vainutuksi.

Heti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään liigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut kuninkaan vuoksi mitään pelätä.

— Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?

— Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä.
Tähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.

— Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on melkein huimapäinen.

Ylihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.

— Joka tapauksessa, — jatkoi Chicot, — vaikka tekin olette levoton, olen minä vieläkin levottomampi.

— Kenenkä vuoksi.

— Myöskin hänen korkeutensa.

— Mistä syystä.

— Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?

— Hänenhän sanotaan matkustaneen?

— Hänen kuiskaillaan kuolleen, — suhahti gascognelainen.

— Ah! — virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain soinnahti ilon väreilyä, — mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen matkustaneen.

— Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen, että uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on minulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän matkalla toiseen maailmaan.

— Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?

— Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?

— Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.

— Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.

— Entä Aurilly ja herttuan muu väki?

— Kadonneet, kaikki kadonneet!

— Te laskette leikkiä, herra Chicot.

— Kysykää itse.

— Keneltä sitten?

— Kuninkaalta.

— Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?

— Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.

— Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Kreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.

— Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, — sai hän vastaukseksi.

— Anjoun herttuan luo! — toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. —
Prinssi ei siis olekaan kuollut?

— Hm! — murahti gascognelainen. — Luulenpa, ettei siitä paljo puutukkaan.

Kreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä, että Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa lausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei tiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo häntä äärettömästi ihmetytti.

Kuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo.
Ylihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.

Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan omiansa häntä lohduttamaan.

— Tiedätkö, — huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei laisinkaan olisi ollut saapuvilla, — tiedätkö, Maugiron, että minä vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle: hän on tottatosiaan suuri politikko.

— Selitäppä selvemmin, — virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon muutamaan nojatuoliin.

Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut, ettei hän sitä enää pelkää.

— Se on järkevätä!

— Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia, mutta armoa hän ei liiaksi anna.

— Se on totta.

— Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai oikeudenkäynnin kautta.

— Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!

— Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei…

— Mitä tarkoitat?

— Näes, ellei… ja se on paljo mahdollista… ellei syytettyjen korkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista salaisuudessa.

— Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, — sanoi Maugiron, — sillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan tämä salaliitto todellakin perhekysymys.

— Jos minä, — jatkoi Maugiron, — olisin kuninkaan sijassa, niin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat kahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että heillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä totisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle, ja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun roskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta kunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.

— Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että tulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa murhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa, ja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita, hovimestareita, luutunsoittajia…

— Herrat! — sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut etsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.

— Elä vastaa mitään, Aurilly, — sanoi Frans. — Se puhe ei voi koskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä pilaa kuninkaallisista prinsseistä.

— Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, — virkkoi Quélus, — ne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin herttua sai sen kokea.

Nyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja kuningas ilmestyi ovelle.

Frans nousi ylös.

— Sire! — huudahti hän, — minä vetoan teidän majesteettinne oikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne minulle osottaa.

Mutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.

— Hyvää päivää, Quélus, — sanoi hän ja suuteli suosikkinsa kumpaakin poskea. — Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?

— Ah, minulla on kuoleman ikävää, — vastasi Maugiron. — Minä luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla teidän isänne ja äitinne poika?

— Nyt kuulette, sire, — puhui Frans. — Onko siis teidän kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin loukataan?

— Vaiti, Monsieur, — sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. — Minä en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.

— Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole sen vähempi kuin teidän…

— Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin kerroin rikollinen.

— Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?

— Hän on?

— Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?

— Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.

— Sire, — virkkoi Frans nöyrästi, — tarvitsevatko meidän perheriitamme mitään todistajia?

— Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken veljeni kanssa.

— Sire, — kuiskasi Quélus, — on varomatonta, että teidän majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.

— Minä otan Aurillyn mukaani — kuiskasi Maugiron.

Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin levoton.

— No, nyt olemme kahdenkesken, — virkkoi kuningas.

— Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, — vastasi prinssi.

— Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles. Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa! Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.

— Ah! — huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. —
Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.

— Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä syystä minä teiltä sen häpeän säästän.

— Veljeni! Veljeni! — huusi Frans murtuneena. — Kuinka voitte syytää minun silmilleni moisia loukkauksia?

— Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin siinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta toivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi, tyhmä raukka.

— Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te tunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.

— Niinpä tahdon minä selittää sanojani! — huudahti Henrik uhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. — Te olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin punoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se tapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut Guisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä ihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen kruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja tänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora väkivalta, myrkyn jälkeen miekka.

— Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! — huudahti Frans raivosta kalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut, paikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria kun ei ollut, iskeä Polynicestä. — Minkä myrkyn?

— Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka aioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on hyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt. Siinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä minua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa ja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, — jatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, — ja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa miestä sellaista kuin minä olen.

Frans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja ilman armoa jatkoi kuningas:

— Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani kahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut sinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni Ranskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän kuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin ole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia, niin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas siinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön arvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt oveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa sinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan tavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas, kuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun juoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen, vähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan käteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä oli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä tahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt ystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit punnita minun sanojani.

— Siis minä huomaan, — sammalsi herttua, — jonkin oikun, jonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän majesteettinne epäsuosioon?

— Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun oikeudenmukaisuuteni alaiseksi.

— Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun vankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.

— Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.

— Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?

— Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!

Prinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas, avattuaan oven, — Anjoun herttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta vastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan. Teidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä joskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä tapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä äsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut salahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen nimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään hovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin ilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja siellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan kapinallisia luonteita.

— Sire, sire! — mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. —
Muistakaa, että minä olen teidän…

— Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, — keskeytti
Henrik.

— Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!

— Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni antaakseni ne teille.

Sitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä peräytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.

13.

Mitä löytyi tyhjästä kaapista.

Se keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan kanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit eivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa oli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja Henrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua oli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga! ja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi olevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi ajattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien pirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan menneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.

Bussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan. Mutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta, sillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi. Hän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen salaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla Monsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi. Monsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.

Mikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen Bussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen vapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.

Mutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja prinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa lähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi täynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.

Väliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta niin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun herttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.

Sitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja vähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes näkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat ovia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että uutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi kaistaleiksi.

Joskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi huomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.

Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin kävellessään.

Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten, niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella. Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.

Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.

Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet uutta ivan aihetta.

Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot. Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.

Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu. Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.

Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien pyssystä.

— Haa, petturi! Haa, konna! — huudahti vanki — Sinä annat ampua minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!

Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan kuin mitä kuula tavallisesti on.

— Aah, kivi! — sanoi hän. — Se olikin siis suuremmasta ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.

Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa, tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.

Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?

Hän riensi kynttilän luo.

Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.

— Kirje! — mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.

Sitten hän luki:

"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät sitten turvapaikkaan".

— Ystävä! — huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua muistaa?

Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.

— Olisiko tässä ehkä jokin ansa? — mutisi prinssi, peläten aina jotakin.

— Mutta voinhan kuitenkin, — ajatteli hän toisekseen, — käydä katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään tikapuita.

Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen, hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen, tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.

Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen piilopaikkaansa.

Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi: hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:

— Karhu on hurjapäinen, — virkkoi heistä muuan. — Hän särki äsken kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö sinua suuhunsa.

— Hävytön! mutisi herttua.

— Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, — sanoi
Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.

Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli olemaan Maugironiin selin.

Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen raivoissaan särkeneen.

— Hei, Maugiron! — huusi Schomberg. — Joko sinut syötiin, koska et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.

— Ei, — vastasi Maugiron. — Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen ja nöyrä.

Herttua hymyili ivallisesti.

Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:

— Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin luulettekaan.

14.

Ventre-Saint-Gris.

Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.

— Tikapuut ovat lujat, — puheli hän. — Näitä ei ainakaan ole tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.

Hän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin ollessa viisitoista tuumaa.

— Nämä ovat tarpeeksi pitkät, — virkkoi hän — Siihen nähden ei siis tarvitse mitään pelätä.

Hän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.

— Ah! Nytpä tiedänkin, — ajatteli hän. — Ehkäpä nuo kirotut suosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että minä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he leikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?

Vielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:

— Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä uskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista estevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä käsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on se ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.

— Bussy! — huudahti hän.

Eiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo varovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa? Eiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?

Prinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat viittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei tuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa häntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin Dianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua itsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten vaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista naista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan luonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi tietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo seikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen, ja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se oli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy, joka odotteli.

Saadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja joesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa olentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää, jotka kaikki olivat ihmisiä.

— Kaksi miestä, — ajatteli hän. — Luultavasti Bussy ja hänen ystävänsä Remy.

Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu, jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia, s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.

Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei huomannut kumpaisiakaan.

— Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, — mutisi hän. — Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.

Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.

Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä, että häntä odotettiin.

Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski jalkansa ensimäiselle astuimelle.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.

Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä? Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella odottamassa?

Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.

Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.

— Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, — mutisi hän, — Minun putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!

Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen helpottamiseksi.

Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan, jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.

Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme hevosta olivat.

Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja salaperäisellä tavalla:

— Kannustakaa!

He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.

— Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, — ajatteli prinssi, — ja toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.

— Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! — mutisi prinssi oikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut isoon, ruskeaan viittaansa.

— Kannustakaa! — vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin että ratsastajat lensivät kuin yön varjot.

Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet liikenteen helpottamiseksi.

Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin, kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan.

Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin, ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa olevaa ratsumiestä.

— Aah! — huusi prinssi. — Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?

— Ventre-saint-Gris! — vastasi puhuteltu. — Se merkitsee sitä, että me olemme pelastetut.

— Tekö, Henrik? — huudahti Anjoun herttua hämillään. — Tekö olette pelastajani?

— No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?

Sitten hän huusi:

— Agrippa, missä olet?

— Täällä, — vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Mutta miksi te noin rääkkäätte hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!

— Kas niin, — virkkoi Henrik, Navarran kuningas, — älkää nyt rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme tarvitsekaan.

— Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? — kysyi Frans levottomana.

— Mihin haluatte, — vastasi Henrik, — kun se vaan tapahtuu joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä juolahtaa ottaa meidät kiinni.

— Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? — kysyi Frans.

— Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.

— No niin, Angersiin sitten!

— Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.

— Mutta entä te, serkkuni?

— Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on minuun suutuksissaan.

— Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.

— Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa siitä, tulisiko liiga minut musertamaan.

— Huomannette, että se ei ole vaarallinen.

— Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan päälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun vihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä saatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi Vangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt tehnyt.

— Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! — ajatteli Frans. — Olisippa väärin pettää hänet.

— Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, — virkkoi bearnilainen hymyillen. — Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne pelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa itseänne!

Samassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja Frans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän perässään.

15.

Ystävättäret.

Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.

Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.

Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:

— Elä pelkää mitään, Diana.

— Mitäpä minä pelkäisin? — kysyi hän ajatuksissaan.

— Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.

— Olen… olen! — sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.

Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan, ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.

— Kerroppa, — virkkoi Jeanne, — kerro minulle kaikki, mitä sinulle haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille kuollut… Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.

— Mitä sanoin sinulle äsken?

— Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen… Mutta mistä sitten johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä… voi, Diana, sinulla on ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!

— Ei ole, ei ole mitään.

— Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?

Diana hätkähti.

— Herra Monsoreaun puolisona! — toisti hän. — Mistä syystä mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän rauhassamme?

— Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.

Diana pudisti surullisena päätään.

— Olet sanonut minulle, — jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa Dianan kaulaan, — sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.

Diana sävähti tulipunaiseksi.

— Kreivi Bussy on miellyttävä mies, — jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on".

Diana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen alkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten sävelet:

    "Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,
    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa".

— Voi, puhu, puhu! — virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä otsalle.

— Jo riittävät nämä hullutukset! — huudahti äkisti Diana. — Kreivi
Bussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.

— Se on paljo mahdollista, — vastasi Jeanne. — Mutta minä olisin taipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.

— Elä sano niin!

— Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken vaitioltuaan:

— Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele… ja siinä hän tekee oikein… Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!… mutisi hän.

— Mitä sillä tarkoitat?

— En mitään, en mitään.

— Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko, sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.

— Niin ainakin kuvittelin… Näin vaaroja, syviä kuin kuilut, edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä. Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!

— Sinä puhut arvoituksilla.

— Ei, ei se ole niinkään! — huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä seisomaan. — Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin… isäni tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin… hän, hänkin tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää, jos minä rakastaisin…

— Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme…

— Sanon sinulle, että me olemme olleet pelkureita.

— Me?… Voi, Diana, kenestä sinä puhut?

— Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin… isäni on nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa. Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan… mutta, huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt hänen minua rakastavan.

— Sinä petät itsesi! — huudahti Jeanne. — Jos sinä tosiaankin niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan päinvastoin, lörpöttelijä! — lisäsi hän, syleillen ystäväänsä hellästi.

— Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä, jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista, sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja karkotuksensa.

— Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva veitikkamaisesti.

— Mutta minä… ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs… minä, jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä, joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen, että hän vaikkapa itse kirkosta… sillä hänen hevosensa oli oven ulkopuolella… olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin olisin sen tehnyt… No niin! Minä menin pois… mutta hän ei ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään. Varro, varro, ja kuuntele!… Voi, sinä et tiedä, miten minä kärsin… hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin. Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi… voi, minä punastun sitä puhuessani… hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni. Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun matkustamisen arvoinen… kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko unohdettu, halveksittu, Jeanne?

Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan jalkoihin. Tämä päästi huudon.

Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut miehen.

— Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, — mutisi Bussy ja suuteli arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.

Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä välinpitämättömyydestä.

16.

Rakastavaiset.

— Oi! — kuiskasi Diana ja katsoi ylös. — Kylläpä te, kreivi, meitä kauheasti hämmästytitte!

Hän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä luo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia askeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä, tullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa, vaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.

— Mitä, rouva kreivitär! — huudahti Bussy. — Näinkö te otatte minut vastaan?

— Ei suinkaan, — virkkoi Diana, — sillä teittehän todellakin, kreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi… Mutta…

— Voi, ei mitään, "mutta"! — huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.

— Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.

— Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan olen halunnut päästä.

— Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin. Se ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja se on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun kunniastani.

— Kuinka niin?

— Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt…

— Kuka sitä olisi huomannut?

— Ehkä joku metsästäjistämme…

— Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua niin, ettei minua nähdä.

— Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! — huudahti Jeanne. —
Sepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!

— Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut teitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja te toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin kautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän Bussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että olisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän, ettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli tyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä seurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi matkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani pelkästä kiukusta.

— Ritari parka! — huomautti Jeanne. — Niinpä näyttekin matkalla laihtuneen.

— Te saavuitte lopultakin Angersiin, — jatkoi Bussy. — Minä olin vuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa teidän ohikulkuanne.

— Hyvä jumala! — huudahti Diana, — ettekö siis asu Angersissa edes oikealla nimellänne?

— En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain minun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.

— Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta tunnetuksi! — huudahti taas Jeanne. — Sitäpä ei koskaan hovissa uskottaisi.

— Harhailtuani sitten kauvan metsässä, — jatkoi Bussy, — löysin lopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä syystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne korkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla sain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan. Teillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen samaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko oli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi olitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin käynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä tehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.

— Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä Dianaa, — selitti Jeanne. — Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt, rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä, herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.

— Ei, — sanoi hän, — sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet, mutta minä en.

— Vai niin! — virkahti Jeanne. — Näyttää siis siltä, etten minä ymmärtäisi, mikä on soveliasta.

— Ei, — jatkoi Bussy mietteissään, — ei, minä en voi mennä linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen häntä vartioimaan.

— Ahaa! — murahti Jeanne. — Se on siis läksyksi minulle. Kiitos kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.

— Hullujenko? — toisti Diana.

Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.

Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken. Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.

— Olenko tehnyt oikein, kreivitär? — kysyi Bussy. — Hyväksyttekö nyt minun menettelytapani?

— En tahdo teeskennellä, — vastasi Diana. — Te sitäpaitsi tunnette sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni, olin mieletön, olin rikollinen.

— Mitä te puhutte, Diana?

— Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen tekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en voi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä seuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin ne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka, vaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.

Bussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä ääni kuitenkin melkolailla lievensi.

— Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.

— Puhukaa toki.

— No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta hampaittenne.

— Mitä tarkoitatte?

— Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken kuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.

Diana hätkähti.

— Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se ei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille erään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta oletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on yhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon inhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun teidät hänestä vapauttaa.

Diana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.

— Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, — jatkoi; nuori mies. — Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani kaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua enää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin ainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa jonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja sanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta inhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua elossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.

Nuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.

— Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.

— Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni. Minä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia tavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua, elkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta rakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen tavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne juureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon vuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä, lemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän puolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille. Jos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea, niin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä tekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni niin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä milloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää koskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän puolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin haluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin, senvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun uhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne tarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka teitä rakastavat.

Diana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen koko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa mukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta, niin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.

— No niin, — virkkoi Diana, — minä kiitän siitä epäoikeutetusta syytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin hienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille rakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua kuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi minkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi, jolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi Monsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään ehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis tänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä kumpaakin.

Näin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi hänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.

Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.

Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja
Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:

— Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään. Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi, vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt, Diana.

Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet mukanaan.

Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:

— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?

— Me tapaamme huomenna, — vastasi Diana. — Sehän on sovittu?

— Ainoastaanko huomenna?

— Huomenna ja alati.

Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset, poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.

Diana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään menemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.

— Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? — kysyi Jeanne, kun
Bussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.

— Niinpä todellakin! — vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.

— Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa metsästämään.

— Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?

— Tiedäppäs, hyvä ystävä, — vastasi Jeanne, — että ovat ne minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en anna yhtään perään.

— Voi, Jeanne! — huudahti Diana kalveten.

— Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?

— Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua — jatkoi Jeanne entiseen tyyneen tapaan. — Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.

— Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä murratkin sydämeni, — sanoi Diana kyyneleet silmissä. — Sinähän sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?

— Katsos, — kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, — en voi sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja, häiritsemättä kohtaamasta toisianne.

Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen hymyileviä kasvojaan.

Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.

— Meitä kutsutaan, — virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset vaatteet yllään.

17.

Bussy luovuttaa hevosensa.

Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.

Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä ehtisi kohtauspaikalle.

Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään. Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin Bussy hyppäsi muurin yli.

Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi syleilyksi.

Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista rintaansa vasten ja virkkoi:

— Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään. Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.

— Ja minä, — vastasi Diana, — minä, joka kerran ilman kaipausta jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.

— Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne… Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä…

— Mitä se hyödyttäisi? — kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.

— Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös saamaan tietoonsa…

— Voi, mitä varten?

— Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?

— En, se on totta.

— Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.

— Olet oikeassa… Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua Monsoreaun edessä.

— Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä… ja jos taivas jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen, että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.

— Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.