— Hyvä herra, — vastasi kreivitär arvokkaasti, — te ette voi aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.

— Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun
Monsoreaun nimeen.

— Niinkö luulette? — sammalsi Diana. — Niinpä onkin parempi!

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.

— Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen olin, eli ventovieras, — sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.

— Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.

— Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne
Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.

— Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.

Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä onnestaan?

— Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden asuntomme ympärillä.

— Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku talostanne?

Mitä! — huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, — siis te ette ollutkaan se mies?

— Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.

— No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä olen.

— Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.

— Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on sanomista, — jatkoi Diana. — Peläten tuota miestä, jota me emme tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, — lisäsi hän ja ojensi kätensä Bussylle, — senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä… Huomenna minä matkustan Méridoriin.

— Te matkustatte! huudahti Bussy.

— Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!

Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.

— Nyt on minusta tullut loppu! — mutisi hän.

— Mitä te puhutte? — huudahti Diana ja nousi ylös.

— Katsokaas, — vastasi Bussy. — Minä sanon, että tuo mies, joka on syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain jumaluutta… tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.

— Voi, herra kreivi!

— Se konna! — huusi Bussy. — Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!

Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se on ehkä hänelle anteeksiannettavaa…

— Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?

— Voi, jos te tietäisitte! — huokasi Diana ja peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi hänen punastumisensa.

— Josko minä tietäisin? — toisti Bussy. — Voi, hyvä rouva, minä tiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän puolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen maailman.

— Mutta, — virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, — entäpä jos te, herra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?

Näin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn kuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin varjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään ojentaa häntä siitä estääkseen.

Remy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn istahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli lähtenyt.

8.

Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.

Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.

Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus ilmoittamaan:

— Sire, hän on jo tullut.

— Mitä tekee Maugiron? — kysyi kuningas.

— Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.

— Ooh, siitä ei ole pelkoa, — arveli kuningas. Siinä tapauksessa, — sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta toimimaan, — siinä tapauksessa, sire…

— Siinä tapauksessa, — toisti kuningas levollisesti, — annamme me hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?

— Herra Monsoreau ja me muut.

— Entä Bussy?

— Hän ei ole siellä.

Hyv'on! — sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.

Mitä teidän majesteettinne käskee? — kysyi Quélus.

Sano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian menevät käskemään Monsoreauta puheilleni.

Quélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain viha ja kostonhalu voivat aikaansaada.

Viiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg.
Kohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.

— Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän majesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari kumartaen.

— Haluan, — vastasi Henrik. — Ollessani illalla kävelyllä pälkähti kirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa voisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta keskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää sieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.

— Mutta, sire, — huomautti Monsoreau, — minä luulin, että teidän majesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat nimittääkseen liigan päällikön.

— No, hyvä herra, vieläkö muuta? — kysyi kuningas niin ylevällä äänellä, että siihen oli vaikea vastata.

— Siitä syystä, sire… ei ehkä riittäisi aikaa.

— Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin kuninkaan nimessä kiinni.

Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. — Se on siis vain jokin kuninkaan päähänpisto? — virkkoi hän ylimyksille heidän yhdessä poistuessaan.

— Niin, — vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.

— Ahaa! — mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen. Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa aiheettomaksi.

Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:

— Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.

— Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.

— Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, — vastasi kuningas.

Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien kautta herttuan huoneisiin.

Muuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti rientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni ja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa huostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.

Niin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa
Anjoun herttua oleskeli.

Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu. Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.

Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat rypyssä ja sanaakaan sanomatta.

— Sire, — sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta…

— Että se teitä pelästyttää, eikö min? — sanoi kuningas. — Sen kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä. Elä nouse ylös.

— Mutta, sire… suvaitkaa… änkytti herttua ja haparoi vapisevin käsin Guisen herttuan kirjettä.

— Te olitte lukemassa?

— Olin, sire.

— Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin myöhään valveilla.

— Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, — vastasi herttua ja koetti hymyillä, — se oli vain pieni iltaposti.

— Kyllä, — jatkoi Henrik, — minä ymmärrän. Venusposti, lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei suljeta tuollaisella sinetillä.

Herttua pani kirjeen piiloon.

— Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! — virkkoi kuningas nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta, sanoi hän:

— Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?

— Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista, monsieur, — virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon monsieur-sanalle [ranskal. sana monsieur vastaa tavallisessa käytännössä suomal. herra-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden — sen sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät herrat, — lisäsi hän, — kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan. Kuningas antaa siihen luvan.

Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.

— Sire, — sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein, — ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.

— Todellakin! — vastasi Henrik julman pisteliäästä — Mutta te unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas… kuningas tässä maassa!

— Sire! — huomautti Frans. — Minä olen täällä Louvressa äitini luona.

— Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, — sanoi Henrik. —
Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.

— Mikä kirje?

— Se, jonka juuri äsken piilotitte.

— Sire, ajatelkaahan toki, — virkkoi herttua.

— Mitä pitäisi minun ajatella?

— Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi korkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.

Kuningas vaaleni harmista.

— Antakaa kirje tänne! huusi hän.

— Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!

— On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden lukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme kirjeet.

— Veljeni!

— Kirje! — ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. — Antakaa minulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.

Herttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen nähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.

— Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? — kysyi hän.

Henrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.

— En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, — sanoi hän, — en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan, joka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin katujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut joltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.

— Tällä kertaa, — selitti Frans, — on teidän poliisillenne ilmoitettu väärin.

— Mutta minä sanon teille, — jatkoi kuningas, — että minä sinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä Ranskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!…

Henrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.

Frans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja syrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo putosi polvilleen ja huusi:

— Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!

Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli; että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli tapahtunut veljenmurhia.

— Ei, — virkkoi Henrik, — te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt. Tunnustakaa se julkisesti!

— Voi, kyllä, minä tunnustan sen! — huudahti herttua.

— No niin, antakaa siis kirje tänne… sillä kuningas sen käskee.

Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Onko siinä nyt kaikki? — kysyi herttua, katseensa kavalana.

— Ei, monsieur, — vastasi Henrik. — Uppiniskaisuutenne vuoksi täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.

— Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?

— Keitä te kutsutte ystäviksenne?

— Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya…

— Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?

— Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?

— On.

— Milloinka, sire?

— Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.

— Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?

— Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.

— Teitäkö, sire?

— Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt erästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.

— Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla… joka sellaista väittää, hän erehtyy, sire.

— Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.

— Sire! — huudahti herttua kuin riemastuneena. — Bussy ei ole kahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.

Kuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.

— Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, — vastasi tuo nuori mies, — mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä tiedän.

— Kuka teille on sen sanonut? — kysyi herttua.

— Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.

— Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?

— Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä. Hänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on tallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.

— Sitäpä en voi käsittää, — virkkoi herttua hämillään. — Näin
Bussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.

— Hyv'on! — sanoi kuningas. — Bussya rangaistaan niinkuin muitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.

Ajatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää tahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:

— Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain sellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä tarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän tuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.

— Te kuulette, hyvät herrat, — huomautti kuningas, — veljeni väittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.

— Sitäkin parempi, — vastasi Schomberg.

— Kuinka niin?

— Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen kanssaan, niinkuin haluamme.

— Saammehan nähdä, — sanoi Henrik. — Joka tapauksessa, hyvät herrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä yönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä arvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.

— Kyllä, sire, — vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai herttuan värisemään, — olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme hänen korkeudelleen velkaa.

— Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — virkkoi Henrik.

— Sire! — huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan poismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin vankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa lähteä täältä ulos?

Hän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan välttämättä piti tavata toisensa.

— Sire, — jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän, — sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä on minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin muuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin missään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän majesteettinne seurassa.

Kuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä hän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen huomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento, joka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä eleitä.

Mies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.

— Ei, — sanoi Henrik, — täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä näen hyväksi, että te jäätte tänne.

— Sire!… änkytti herttua.

— Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla kylliksi, — lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan tappion täydelliseksi.

— Enkö minä jo sanonut, — mutisi Chicot, — että minähän tässä itse asiassa olenkin Ranskan kuningas.

9.

Muuan vierailu.

Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.

— Kuuleppas, Remy, — virkkoi Bussy äkkiä, — etkö sinä ollut tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?

— Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen nimeänsä.

— Sinä siis hänet tunsit?

— En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.

— Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, — sanoi Bussy, — mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.

— Mutta ellette te häntä tuntenut, — virkkoi Remy, niin on kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme. Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.

— Oletko varma siitä, Remy?

— Olen.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Bussy, — on meidän otettava selko siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.

— Malttakaahan, malttakaahan! — huudahti Remy, nähdessään Bussyn tulistuvan. — Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen kiroilevan.

— Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa tilanteessa!

— Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.

— Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.

— Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne, juuri nyt kun olette niin onnellinen! — arveli Remy.

— Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt, taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy, tappelisin oivallisesti, — lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.

— Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen maailmassa.

— Hiljaa, hiljaa! — virkahti Remy. — Teidän täytyy kuitenkin luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen, sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä, sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.

— Hyvä Remy! — huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka tuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan ja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa esineet ja äänet.

— Te kutsutte minua hyväksi, — sanoi Remy, — koska minä saatoin teidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi silloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin lähellä, ellei jo ole tullutkin.

— Mitä te haluatte? — kivahti Bussy. — Elkää ivailko, herra Remy!

— Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, — vastasi Remy. — Ettekö tiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?

— Remy, milloinkas me matkustamme?

— Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan toivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

— Mistä syystä?

— Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa on Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin seikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi siitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta luultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla kertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.

— No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?

— Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä olen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut miekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa kovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta tikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten miesten kädestä.

Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada surmanisku herra Monsoreaun kädestä.

— Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.

— Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.

— Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä, vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä. Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa ylimys, jolla on Scipion hyveet.

— Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.

Samassa koputettiin ovelle.

— Kuka siellä? — kysyi Bussy.

— Armollinen herra, — vastasi sisälle tullut palvelija, — muuan aatelismies haluaa teitä puhutella.

— Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?

— Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta muuten kunniallisen näköiset.

— Mitä! — huudahti Bussy. — Olisikohan se Schomberg?

Hän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.

— Ooh! — heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy hienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. — Tehän se olettekin, herra Chicot.

Bussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on teillä täällä tekemistä?

Herra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.

— Selittäkää lähemmin, — sanoi Bussy kummastuneena.

— Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.

— Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, — vastasi Bussy ylpeästi.

Chicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan, virkkoi:

— Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.

Bussy punastui kovin.

— Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.

Bussy ei vastannut.

— Herra kreivi, tunnetteko liigan?

— Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, — vastasi Bussy ja alkoi hiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.

— Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on kunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena on mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään, hugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?… Minä puolestani siihen kuulun.

— Mutta, hyvä herra…

— Sanokaa vain jaa taikka ei.

— Sallikaa minun lausua kummastukseni, — virkkoi Bussy.

— Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt minua?

— Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta en ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon odottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii, ennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä myöskään kysyjästä.

— Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi
Monsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.

Monsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut jotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan…

— Kuulkaahan, herra Chicot, — sanoi hän, — käykää asiaan, jos haluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia aikaa.

— Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä muutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon teille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan, sillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian kuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.

— Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?

— Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken sanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu liigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette hänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin viisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.

— Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? — kysyi Bussy jo melkoista ystävällisemmällä äänellä.

— Mitäkö sitten? — toisti Chicot. — Kas, jos te tosiaankin liigaan kuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä samoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

— Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? — huudahti Bussy.

— Hyvä herra, — vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien Bussyn äskeisiä eleitä, — hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä enkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen, että teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa viime yönä.

— Herra Chicot, — sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi anteeksipyyntöä, — puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?

— Hän on arestissa.

— Missä paikassa?

Huoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää ystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska juuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni keltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron, joka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten kaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä kauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten nauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.

— Hyvä herra, — sanoi Bussy, — luuletteko siis, että minun vapauttani uhataan?

— Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan… tai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.

Bussy hätkähti.

— Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka ajatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä, antanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.

— Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?

— Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa määräystä teidän sinne viemiseenne, — vastasi Chicot. — Tahdotteko nähdä?

Samassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman vangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy d'Amboise oli heti pidätettävä.

— Hyvä herra, — lausui Bussy hämmentyneenä, — te teette tosiaankin minulle palveluksen.

— Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, — vastasi gascognelainen.

— Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja sanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te nyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei pidä minusta.

— Herra kreivi, — vastasi Chicot ja nousi ylös, — minä teidät pelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa muutoin menettelystäni miten haluatte.

— Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä hyväntahtoisuus johtuu?

— Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?

— En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä palvella?

— Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?

— Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne täyttäminen on minun vallassani.

Se riittää, — vastasi Chicot. — Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin minä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.

— Te ette siis itse minua vangitsisikaan?

— Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra.
Pankaa se mieleenne.

— Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.

— Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on hylännyt teidät.

— Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.

— Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.

Bussy huusi Remytä.

— Remy, — sanoi hän, — järjestä meille ratsut valmiiksi.

— Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, — vastasi Remy rauhallisesti.

Bussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin kerran.

— Anteeksi, herra kreivi, — virkkoi gascognelainen, — mutta sallikaa minun katsella teidän lähtöänne.

He menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli kahta satuloitua hevosta.

— Mihin päin me lähdemme? — kysyi Remy, tarttuen suitsiin välinpitämättömän näköisenä.

— En tiedä, — vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli epäröivinään.

— Mitä sanoisitte Normandiasta? — kysyi Chicot, silmäillen ratsuja asiantuntijan katsein.

— Ei, se on liian lähellä, — huomautti Remy.

— Entäpä Flanderista? — ehdotteli Chicot.

— Se on taas liian kaukana, — väitti lääkäri. — Eiköhän olisi parassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö niin teidänkin mielestänne, herra kreivi?

— Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! — myönnytti Bussy punastuen.

— Herra kreivi, — lausui Chicot, — koska te nyt olette valinneet matkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa minuakin rukouksissanne.

Tuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä kuin oli tullutkin.

— Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, — virkkoi Remy.

— Rientäkäämme! — huusi Bussy. — Ehkäpä vielä ehdimme hänet matkallamme saavuttaa.

— Ah! — huokasi Remy. — Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän siltä sen oman ansion.

Ja he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.

10.

Kuningas nimittää liigan päällikön.

Suuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen lähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan ja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.

Kuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli sijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja virkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat, olivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä heille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis sivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa luvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi kuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren ilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.

Yht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.

— Katsos, — virkkoi Chicot, — katsohan vaan pikku Henrik.

— Mitä pitäisi minun katsoa?

— No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin kalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee huomiota.

— Hänpä se tosiaankin on, — sanoi kuningas.

Henrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.

— Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? — kysyi Henrik. — Minä luulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.

— Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun kello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin minä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.

— Todellako?

— Sire, — jatkoi kreivi, — jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin minun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean persoonan suhteen.

— Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean arvonsa.

— Kun minä nyt, — jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, — olen tullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin palaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja…

— Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen päähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä, jotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden lukumäärää, joihin minä voin luottaa.

Monsoreau kumarsi.

— Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?

— Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? — kuiskasi Chicot kuninkaan korvaan.

— Mitä tarkoitusta varten?

— Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin minulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla niin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.

— No, vie hänet sitten.

— Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut istumaan? — kysyi kreivi uudelleen.

— Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte, esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun ystävilläni paikkansa.

— Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, — virkkoi Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa istumapaikastaan, — tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan. Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.

Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle viittasi.

— Tiedätkö, — virkkoi Chicot, — ketä ylihovijahtimestarisi nyt vainuaa?

— En. Ketäpä sitten?

— Hän nuuskii Anjoun herttuata.

— Otus ei ole ainakaan näkyvissä, — vastasi Henrik nauraen.

— Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, — vastasi Chicot.
— Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?

— Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän saisikin väärinkäsityksen asiasta.

— Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan, että susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä, missä on hänen kreivittärensä.

— Mitä varten?

— Sittenpähän saat nähdä.

— Herra kreivi, — virkkoi Henrik, — missä on teidän kreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.

Kreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi nenäänsä ja siristeli silmiään.

— Sire, — vastasi ylihovijahtimestari, — vaimoni on sairas.
Parisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen
kuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa
Méridoriin.

— Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? — kysyi kuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää päänsä syrjään.

— Anjouhun, jossa hän on syntynyt, — vastasi kreivi.

— Kreivitär parka, — sujautti Chicot, — saattaa kuolla ikävään pitkillä teillä ja taipaleilla!

— Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.

— Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta erityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi ketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin… Mutta onneksi…

— Mitä tuo "onneksi" merkitsee? — kysyi kreivi kiivaasti.

— Niin, mitä tarkoittaa se sana? — kysäsi kuningaskin.

— Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin asianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen johdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä hetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat kreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin, — lisäsi Chicot huolettomasti, — koska he kerran matkustavat samaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät kuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus, voit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla ja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan kreivittären naurusta puolikuolleeksi.

Se oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei sopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin välimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi itsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin ja katsein:

— Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?

— Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia ystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin minun ystäviäni.

— Te hämmästytätte minut, herra Chicot, — sanoi kreivi. — En tunne ainoatakaan, joka…

— Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!

— Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.

— Kuitenkin, herra kreivi, — jatkoi Chicot, — ovat nuo ystävät teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta… sillä tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun… silmillänne etsitte niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.

— Minäkö? — huudahti kreivi.

— Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.

— Herra Chicot!

— Kalpein minä sen toistan. Veritas veritatum. [Suurin totuus kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin yksi totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.

— En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton kuvittelukykynne sen sallii.

— Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi. Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä siitä pitäisitte?

Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.

— Mitä! — huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin tyhjäksi. — Missä on Anjoun herttua?

— No niin, no niin! — virkkoi gascognelainen. — Nyt alatte päästä jälille.

— Onko hän matkustanut tänään?

— Hän on matkustanut tänään, — vastasi Chicot, — mutta mahdollista on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija, herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!

— Viime yönä, — vastasi kuningas.

— Herttua siis on matkustanut, — mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja vapisevana. — Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?

— En sano, — vastasi kuningas, — että veljeni on matkustanut, vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään tietävät, mihin hän on mennyt.

— Ah, jos voisin sitä uskoa! — virkkoi kreivi hammasta purren.

— No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia? Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.

— Minä olen hukassa, — mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua, mutta Chicot pidätti hänet.

— Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!

Monsoreau oli suunniltaan vihasta.

— Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, — jatkoi Chicot. — Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.

Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään tuoliin.

Kuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.

11.

Jatkoa.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden vallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus, Maugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä kymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, — hyvät herrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan välille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin, eli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan antaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen tarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien alamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus saanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti vahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten tarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että päällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon uskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään kristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee olemaan…

Henrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.

— Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik
Valoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.

Lausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun merkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen tarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä, hämmästystä ja pelkoa.

Guisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja kardinaaliin.

Kardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:

— Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä. Kiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat oikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin muutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.

— Niin kyllä, — sanoi Mayenne, — poistukaamme vaan. Odottele veljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle, jonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka, paitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen iloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja, osottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:

— Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni alle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.

Mutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali oli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan poissa ja virkkoi:

— Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.

Herttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi poistua.

— Odotahan hiukan, — sanoi kuningas.

Ja sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen vanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman nimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin sitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat täyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain nimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:

— Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.

— Tietenkin, sire, — vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään, mitä sanoi.

— Mutta minä en unohda, — jatkoi kuningas, — että minulla on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle. Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni, komentamaan armeijaa.

— Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? — kysyi herttua.

— Heti, — vastasi kuningas.

— Henrik! Henrik! — huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:

— Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua sai valtakirjan ja poistui… Kardinaali odotteli häntä salin ovella, ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat he Parisin ulkopuolella.

Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön kuningas! toiset: eläköön liiga!

— Niinpä olenkin nyt saanut, — virkkoi Henrik, — tämän suuren problemin ratkaistuksi.

— Aivan niin, — mutisi Chicot, — näytpä olevankin oivallinen laskumestari.

— Epäilemättä, — vastasi kuningas, — sillä minähän sain kaikki ne lurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.

— Voi, sire, sire! — huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä hälisten. — Mikä mainio ajatus teillä olikaan!

Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, — tuumaili Chicot.

Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen, kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.

— Kuulkaapas, — virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, — te ette siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan tervettä järkeä.

— Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, — sillä juuri sitäpä sinä parhaiten tarvitsisitkin.

— Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.

— Sitä juuri en voi myöntää.

— Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?

— Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään, että sinua kannattaisi kadehtia.

— Aina sama moitiskelija!…

— Ah, sitä itserakkautta!

— Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.

— Onhan selvää, että sinä olet. Mutta…

— Mitä "mutta"?

— Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.

— Kuka sitten on se?

— Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.

— Veljenikö? Kenestä sinä puhut?

— Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!

— Joka on vankini.

— On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu kuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.

— Kuka on hänet voidellut?

— Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi. Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

— Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?

— Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.

Kuningas rypisti kulmiaan.

— Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, — lisäsi Chicot, ollen kuin jotain muistelevinaan, — on meillä lisäksi Guisen herttua.

— Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan ja lähetän armeijaan!

— Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija sitten!… Todellinen armeija… ei sen tapainen kuin sinun liigasi… Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.

— Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra politikko.

— Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.

— Ei, te unohdatte, — jatkoi Henrik halveksivasti, — että kun tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus… Mutta Guise!… Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli lintuja. Suom. muist.]

— Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on ylhäisempää kuin luuletkaan.

— Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? — kysyi Henrik hymyillen.

— Siinä ei ole mitään ehkä-sanaa siinä, pikku Henrikkini.

— Te olette narri, herra Chicot.

— Se on arvonimeni.

— Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä ystävä.

— Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.

Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa, jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.

Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.

— Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään huonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut haluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.

— Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?

— Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä tuonaan oli Lyonissa.