— Ei, — vastasi Chicot, — parasta on, että jätät hänet minun huostaani.

— No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa minä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.

— Nouskaa ylös, arvoisa isä, — virkkoi Chicot munkille.

— Hän laskee pilaa, — ajatteli Gorenflot. — Senkin ilkiö!

— Nouseppas ylös, senkin retale! — kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.

— Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! — huusi Gorenflot.

— Mitä hän sanoo? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — hän muistelee kaikkia vaivojaan, paastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän majesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti ansainneensa.

— Mies rukka! — virkkoi kuningas. — Pidä hänestä hyvää huolta, ystäväni.

— Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu mitään.

— Ah, herra Chicot! — huusi Gorenflot. — Paras herra Chicot, minne minut viedään?

— Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin syntinen elukka. Kiitä, sanon minä! — kuiskasi Chicot.

— Mistä, herra Chicot?

— Kiitä, sanon minä sinulle!

— Sire, — sammalsi Gorenflot, — koska teidän majesteettinne…

— Niin, niin, — virkkoi Henrik. — Minä tiedän, mitä te olette toimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa huoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.

Gorenflot huokasi syvään.

— Mene heti talliin noutamaan Panurgea, — sanoi Chicot.

Munkki poistui mahdollisimman sukkelaan.

— Nyt, poikani, — virkkoi Chicot kuninkaalle, — otat sinä vartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen Crillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei hän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.

— Onko veljeni ehkä…?

— Henrik, — keskeytti Chicot, — oletko havainnut minun neuvoni huonoiksi?

— En, jumalan tähden!

— No tee sitten, niinkuin sanon.

Henrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun herttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään hellämielin, läksi heti matkalle.

49.

Chicot arvaa oikein.

Louvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään uneen.

Hän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan varmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.

Yksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.

— Ei vieläkään kotona! — mutisi Henrik. — Se varomaton! Se onneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon Ranskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!

— Sire, — ilmoitti muuan hovipoika, — herra d'Epernon tulee nyt.

D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen, mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä, pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.

— Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! — huusi Henrik. — Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä! Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio, kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!

— Kas niin, — jatkoi Henrik, — paneudu vain heti maata, sen minä käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?

— Minäkö? — huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys syvästi haavoittanut.

— Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia lepäämisaikaa.

— Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.

— Luuletko siis voivasi nukkua?

— Aivan rauhallisesti, sire.

— Mutta minäpä en sitä luule, minä.

— Mistä syystä, sire?

— Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi! Huomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton päivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene uskomaan.

— Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös annettava minun se tehdä.

Siinä olette oikeassa, — huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt maata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista olevan hyvän merkki.

— Hän on urhoollinen kuin Caesar, — virkkoi kuningas.

— Niin urhoollinen, — sanoi Chicot päätään pudistellen, — etten minä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.

— Katsos, hän nukkuu jo, — kuiskasi kuningas. Chicot meni lähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden menevän niin pitkälle.

— Ahaa! — huusi hän äkkiä.

— Mitä se on? — kysyi kuningas. — Katso itse.

Samalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.

— Verta! — mutisi kuningas.

— Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?

— Olisikohan hän haavoittunut? — jatkoi kuningas tuskastuneena.

— Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen lailla olisi haavoittunut kantapäähän.

— Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä onkaan tapahtunut?

— Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.

— Tämä on merkillistä tämä, — kuiskasi kuningas.

— Hm, hm!

— Sinä et vastaa minulle, Chicot!

— Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin paljon, poikani.

— Voi! — jatkoi Henrik. — Millainenhan tulevaisuus minua odottaa!
Onneksi tulen minä huomenna…

— Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.

— Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä nuoret miehet surmaavat vastustajansa.

— Uskotko sen, Henrik?

— Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.

— Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän vastustajiaankaan pelkureiksi, — huomautti Chicot.

— En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä saa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.

— Tule sitten.

— Odota vähän, — sanoi Henrik. — Minä en tahdo huomenna, eli oikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi enkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.

— Tee niin, poikani.

Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.

— Jääkää hyvästi, ystäväni! — mutisi hän. — Hyvästi, hyvät ystävät!

Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.

Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa, surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.

Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja kenkiään verestä.

— Minulla ei koskaan, — mutisi hän, — olisi ollut riittävästi verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä vuodatti.

Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.

Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.

— Katso, — sanoi hän.

— Näen siinä olevan miekkoja, — vastasi Chicot.

— Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.

— Ovatko ne hyvin terävät? — kysyi Chicot.

— Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.

— Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne terävät.

— Pakana!

— Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko kutsuttanut Anjoun herttuan?

— Olen. Hän odottaa alhaalla.

— Miten aiot menetellä hänen kanssaan?

— Aion sulkea hänet Bastiljiin.

— Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.

— Ole huoletta!

— Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.

— Mutta Chicot, onhan hän veljeni!

— Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri.
Aiotko sanoa hänelle jotakin?

— Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja osottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.

— Hm!

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?

— Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja lisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.

— Saattakaa tänne Anjoun herttua! — käski kuningas.

— Vaikkapa niinkin, — virkkoi Chicot päätään pudistellen. — Minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni.

Kohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon tuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.

— Mistä olet hänet tavannut? — kysyi kuningas sellaisella äänellä kuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.

— Sire, — vastasi Crillon, — hänen korkeutensa ei ollut kotona. Mutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin piirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi vastarinnatta pidättää itsensä.

— Sepä oli onnekasta se, — vastasi kuningas ylenkatseellisesti.

Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:

— Missä te olitte?

— Missä tahansa lienen ollutkin, sire, — vastasi herttua, — niin olkaa varma siitä että ajattelin teitä.

— Sitäpä tässä itsekin aavistin, — sanoi Henrik, — ja teidän vastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani puolestani myöskin teitä.

Herttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.

— Selittäkää, missä olitte? — jatkoi kuningas ja meni veljensä eteen. — Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne vangittiin?

Rikostovereitani?

— Niin, teidän rikostovereitanne.

— Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.

— Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän rikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan minun kruunuani.

— Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua vastaan.

— Konna! — huusi Henrik vihan vimmoissaan. — Sinä tulet kuolemaan nälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.

— Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä, vaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.

— Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.

— Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän hallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.

— Mitä! — huudahti kuningas hämmästyneenä. — Röyhkeytenne on tosiaankin vertaistaan vailla!

— Kas vaan! — virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. —
Kertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.

— Sire, — jatkoi herttua, — minä olisin ilmoittanut sen heti teidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne. Mutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika puhua puolestani.

Hän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten hän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:

— Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin
Bastiljiin?

Chicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti ajatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:

— Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli niin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo verta.

50.

Valmistuksia.

Niinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko yönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut mies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin kanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.

Kuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu.

Chicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen todistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat. Henrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten auringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:

— Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta, juuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa kaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee sen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas Schombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta hän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä minua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! — lisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.

— Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, — sanoi Chicot. — Elä kiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.

Kuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:

— Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi narri, sinä tiedät sen.

Chicot kohautti olkapäitään.

— Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. — Minä en todellakaan ole oikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn kanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa, hyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan kuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin tiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se hyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.

— Ah! — murahti Chicot. — D'Epernonin suhteen en ole lainkaan levoton.

— Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.

— Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt varovaisuustoimenpiteensä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.

— Uskomaton?

— Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että palaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.

— Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.

— Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja jos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit hankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas häviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.

— Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen hetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.

— Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä kunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen hyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun herttuan yksin Louvreen.

— Eikö Crillon ole siellä?

— Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros, villisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on sitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän muistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja viekkaudessa.

— Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet
Bastiljiin.

— Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi häntä?…

— Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin hänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.

— Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin, poikani.

Jo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat heränneet ensimäisinä.

Kun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin, joka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli nyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.

— Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! — lausui kuningas.

— Minä väitän vain, että hän on hioja, — vastasi välinpitämättömästi Chicot.

D'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!

— Kuningas!

Tekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut voimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.

Kuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä majesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen rauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa vastanneet hänen sydämensä tunteita.

— Päivää, hyvät herrat! — sanoi hän. — Huomaanpa teidän olevan parhaallaan valmistuspuuhissa.

— Niin olemme, jumalan kiitos, sire! — vastasi Quélus.

— Te näytätte synkältä, Maugiron.

— Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen nähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista viiniä.

— Hyvä ystävä, — vastasi kuningas, — on muistettava… minä puhun nyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri… tulee muistaa, sanon minä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä ei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.

— Niinpä näettekin, sire, — virkkoi d'Epernon, — minun jo puuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia, on minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.

Sitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen naarmun vastatahkoamallaan miekalla.

— Niin, — virkahti Chicot, — te olette varmaankin uneksinut, että saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se merkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.

— Urhoolliset ystäväni, — jatkoi Henrik, — te tiedätte, että kysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota puolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia ainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko minun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen saanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan. Taistelkaa siis vain kunnian vuoksi.

— Sire, — vastasi Quélus, — kenties me menetämme henkemme, mutta kunnia tulee pelastetuksi.

— Hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — minä tahdon nyt antaa teille erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.

— Ooh, mitä minuun tulee, — huudahti d'Epernon, — niin en aio säästää vastustajaani.

— Minä, — sanoi Quélus, — en mene vastuuseen mistään, mutta minä teen voitavani.

Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja ystäviään kuolemaan.

Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit hallitsijalleen.

Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten.
D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.

— Ei, d'Epernon, — vastasi kuningas, — antakaa miekkanne palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.

— En, poikani, — vastasi gascognelainen. — Jätä se tehtävä kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana, ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.

— Mitä miekkoja nuo ovat, sire? — kysyi Quélus, huomatessaan erään upseerin tuoman laatikon.

— Italialaisia miekkoja, — vastasi kuningas. — Ne on taottu
Milanossa.

— Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! — huudahtivat nuoret miehet.

— Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, — sanoi kuningas, voimatta enää hillitä liikutustaan.

— Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla uljuudella? — kysyi Quélus.

— Ette, se olisi sopimatonta, — vastasi kuningas. — On ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen aiheutuneen yksityisestä vihasta.

Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä jumala!… ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.

— Mutta minä, — virkkoi Chicot, — minä tahdon katsella tuota taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.

— Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? — kysyi kuningas valittavalla äänellä.

— Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin asetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian puolesta.

— Mene sitten.

Kuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja määräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka tiesi taistelusta, hän sanoi:

— Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä minulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.

— Kyllä, sire, — vastasi Crillon.

51.

Bussyn ystävät.

Jos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa Anjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä hyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli valittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.

Kellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä hereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin asestettuina.

Oli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.

Ennenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya Anjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei Bussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana. Hakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi oli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten ei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän useinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua, miten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen pitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.

Kun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:

— Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren metsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa sinne.

— Se on totta, — sanoivat toiset.

— Siinä tapauksessa, — jatkoi Antraguet, — minä tiedän, missä Bussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää meidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on lähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen meitä.

He läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he kaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi heidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.

— Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, — virkkoi Antraguet, — ja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan taistelua katselemaan.

— Katsohan, — sanoi Ribeirac, — luulenpa, että hän jo siellä seisoo.

— Kuinka niin?

— Ikkunahan on auki.

Se on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on porttikin?

— Sepä on merkillistä, — huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat sinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella ja näytti tarkastelevan maata.

— Herra Bussy, — huusi Antraguet. — Ettekö jo tule meidän luoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä paikalle.

Turhaan he odottivat vastausta.

— Ei kukaan meille vastaa, — sanoi Ribeirac. — Mutta saamari, miksikä tikapuut ovat tuolla?

— Mitä teet sinä täällä? — huusi Livarot puutarhurille. — Sinäkö olet nostanut tikapuut pystyyn?

— Jumala minua varjelkoon! — vastasi hän.

— Mitä tarkoitat?

— Katsokaa tuonne ylös!

He kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.

— Verta! — huusi Ribeirac.

— Niin, verta, — toisti puutarhurimestari.

— Portti on lyöty sisään, — selitti Antraguetin palvelija.

Antraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti hän huoneeseen.

— Mitä siellä näet? — kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan ja horjahtelevan.

Kauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin ylös.

— Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! — huusi tuo nuori mies.

He kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan ulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri huudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.

Huoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta. Veritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla. Seinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista repeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja ihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.

— Voi, Remy! Remy parka! — huusi Antraguet.

— Onko hän kuollut? — kysyi Livarot.

— Hän on jo jääkylmä, — vastasi Antraguet.

— Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, — kirkui
Livarot.

Samassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat taistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä verijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli Antraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen. Kaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä ulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku puutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn jäykistynyt, verentahraama ruumis.

Ei se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta, kun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.

— Katso, — sanoi Antraguet, — katso, Bussy on kuollut!

— Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! — huusivat he yht'aikaa. — Tule tänne, Ribeirac.

Ribeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.

— Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu kaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy parka!

— Kostoa! Kostoa! — ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot kompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.

— Monsoreau! — huusi hän.

— Mitä! Myöskin Monsoreau!

— Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna.
Mikä hirveä teurastus!

— Entä Monsoreaun vaimo! — huusi Antraguet. — Diana! Kreivitär
Diana! — huuteli hän. Kukaan ei vastannut.

— Bussy! Bussy parka! — huudahti epätoivoissaan Ribeirac.

— Niin, — sanoi Antraguet, — meidän vaarallisimmasta miehestämme on tahdottu päästä irti.

— Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! — huusivat kaikki.

— Menkäämme herttualle valittamaan, — virkkoi muuan niistä.

— Ei, — vastasi Antraguet. — Tämän koston täyttämistä emme jätä kenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät, — jatkoi hän, — katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja kasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa. Hän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä kenellekään muulle… Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin sinäkin: ole huoletta, me kostamme!

Näin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti miekkansa ja kastoi sen hänen veressään.

— Bussy! — lausui hän juhlallisesti, — minä vannon sinun ruumiisi kautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi veressä.

— Bussy! — huusivat toiset. — Me vannomme surmaavamme tai kaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!

Sen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.

— Mutta, huomautti Livarot, — meitä on nyt vain kolme neljää vastaan.

— Niin on, — vastasi Antraguet, — mutta me emme ole tehneet murhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.

— Jää hyvästi, Bussy! — huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä läksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän muistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka moninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää ihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.

He raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli lisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa jo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi, jouduttivat he kulkuaan.

— Hyvät herrat, — lausui Quélus, tervehtien ylhäisen ylenkatseellisesti, — meillä on ollut kunnia odottaa teitä.

— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, — vastasi Antraguet. — Me olisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi viipynyt.

— Niin, herra Bussy puuttuu, — virkkoi d'Epernon. — Mahtaa olla vaikeata saada häntä tänään hereille.

— Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa, — sanoi Schomberg.

— Bussy ei tule, — vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien kasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.

— Eikö hän tule? — huudahti d'Epernon. — Urhoollisista urhokkain on siis pelkuri?

— Se ei ole mahdollista, — sanoi Quélus.

— Minkävuoksi hän sitten ei tule? — kysyi Maugiron.

— Koska hän on kuollut, — vastasi Antraguet.

— Kuollut! — huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi d'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.

— Murhattu! — jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?

— Emme, — vastasi Quélus. — Kuinka me sen tietäisimme? kysyi d'Epernon.

— Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.

— Se on niin varmaa, — sanoi hän, — että tämä miekkanikin on kasteltu hänen veressään.

D'Epernon yhäkin pudisteli päätään.

— Tuo veri huutaa kostoa, — sanoi Ribeirac, — kuuletteko sen, herrat?

— Saattaisi luulla, — huomautti Schomberg, — teidän sanojenne sisältävän arvelun, että muka…

— Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, — mutisi Livarot.

— Mitä! — huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. — Tahdotteko selittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?

— Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, — vastasi Ribeirac, — ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan surmataksemme teidät vaikka sata kertaa.

— Pian sitten miekat käsiin! — huusi d'Epernon, vetäen miekkansa.
— Tapahtukoon se pian!

— Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! — sanoi Livarot. — Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä neljää vastaan.

— Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? — kysyi d'Epernon.

— Kyllä, se on teidän syynne! — kirkui Antraguet. — Hän on kuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin esiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut läpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa. Hän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden silmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille. Ymmärrättekö jo, vai kuinka?

Schomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.

— Jo riittää, herrat, — keskeytti Quélus. — Mene syrjään, d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää, olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?

— Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, — mutta nyt minä teitä halveksin!

— Ja minä, — vastasi Antraguet, — olisin tunti sitten ilomielellä lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää varanne, herrat, pitäkää varanne!

— Pidämmekö takit yllämme? — kysyi Schomberg.

— Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa, — huusi Antraguet.

Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.

— Kas vaan, — virkkoi Quélus, — minä olen hukannut tikarini. Se ei käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.

— Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo, — sanoi Antraguet, — ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette uskaltanut sitä kiskaista irti.

Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.

— Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei ole tikaria! — huusi juuri saapunut Chicot.

— Sen pahempi hänelle! — vastasi Antraguet.

— Se ei ole minun syyni.

Ja vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.

52.

Taistelu.

Vaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui hän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt herttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat kuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa verta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.

d'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:

— Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?

— Ole vaiti, gascognelainen! — kirkui Antraguet.

— Minun täytyy saada olla mukana, — jatkoi d'Epernon. — Tässähän tuli olla kahdeksan miestä.

— Pois tieltä! — huusi Ribeirac kärsimättömästi.

D'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään, pistäen samalla miekkansa tuppeen.

— Tulkaa, sanoi Chicot, — te urhoollisin urhoollisista, muuten tahritte saappaanne, kuten eilenkin.

— Mitä hän sanoo, mestari narri?

— Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy varoa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.

D'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi tuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän Chicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.

Ribeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin tavanmukaisen tervehdyksen.

Quélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita, alottivat nyt taistelun.

Maugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä haluamiinsa asemiin.

Taistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi viisi.

Raivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän yhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen vavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon raivon.

Kului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat tuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan iskua oltu vielä annettu.

Väsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt tullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja hengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin ja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja verivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun ikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.

Schomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa ja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat olivat he nyt haavoittuneet.

— Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, — sanoi
Ribeirac.

Quélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta kun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko väistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli siihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi ennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa huomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti vastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan ne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen rinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:

— Ei se ole mitään.

Livarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi, että häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä, ja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei väistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa eteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä Ribeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa. Kuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä haavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti hetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui nyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla kädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi suoraan hänen sydämeensä.

Schomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti samassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan kiinni.

Nähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään hänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti auttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta. Sen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet heti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla vaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.

Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.

Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi tällöin kuuluva huuto.

Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan.
Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä.
Maugiron oli miltei haavoittumaton.

Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen miekkansa sattui vain laudoitukseen.

Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.

— Hän on hukassa, — sanoi Chicot.

— Eläköön kuningas! — huusi d'Epernon. — Rohkeutta, leijonani, rohkeutta!

— Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! — sanoi Antraguet. — Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee hengittämään.

Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä kuolen.

Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat vieneet hänen viimeisetkin voimansa.

Herra Quélus, — virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, — te olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.

— Minkävuoksi minä antautuisin? — kysyi Quélus. — Enhän minä vielä makaa maassa.

— Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan vahingoittumaton.

Eläköön kuningas! — huusi Quélus. — Minulla on vielä miekkani, herra.

Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen iskunsa, niin raju kuin se olikin.

— Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, — sanoi Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen sen hänen kädestään.

— Voi! — ärjyi Quélus. — Miekka, miekka!

Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön kuningas!

Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui, että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi, hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.

— Eläköön kuningas! — mutisi tämä kuolintuskissaan.

Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka kerrassaan lävisti tämän rinnan.

— Oletko viimeinkin tyytyväinen? — sanoi hän. Kaikki oli nyt lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.

Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.

Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen takaa-ajamana.

Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:

— Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn kuolemaan.

— Minä uskon teidän sanoihinne, — vastasi Antraguet liikutettuna.
Minä uskon teitä.

— Paetkaa! mutisi Quélus. — Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan teille anteeksi.

— Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky minua uhkaisi, — sanoi Antraguet.

— Pelastakaa itsenne, nuori mies, — kehotti Chicot, — elkääkä kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko kahta sellaista samana päivänä.

— Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.

— No? — kysäsi tämä.

— Me olemme voittaneet, — virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi
Quélusta.

— Kiitos! — vastasi Ribeirac. — Kiiruhda nyt pois!

Hän vaipui samassa hengetönnä maahan.

Antraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin ja Quéluksen miekat.

— Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin miekkani, — kuiskasi raukealla äänellä Quélus.

— Tässä se on, herra kreivi, — vastasi Antraguet ja laski arvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.

Kyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.

— Me olisimme saattaneet olla ystäviä, — mutisi hän.

Antraguet ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä! — sanoi Chicot. — Tämä on hyvin ritarillista. Mutta pelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.

— Entä minun toverini? — kysyi Antraguet. II. 25

— Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, — vastasi
Chicot.

Antraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri ympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen kuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi poistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.

53.

Loppu.

Levottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen käveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen miekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat tarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa. Samaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten ohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi taituruudestaan.

— Nyt, — virkkoi hän itsekseen, — menevät he Saint-Antoinen kadun poikki… nyt he menevät aitauksesta sisälle… nyt he vetävät miekkansa… nyt alkavat otella.

Viimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta sydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti liikahtelivat.

— Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut, ja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää miekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, — ajatteli hän. — Mitä Schombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun Ribeiracista… Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy hän varmasti Livarotista… Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin nyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas noista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se, että hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten toisten kimppuun… Voi, ystävä raukat!…

— Sire! — kuului Crillonin ääni oven takaa.

— Mitä! Nytkö jo? — huusi kuningas.

— Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun herttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.

— Mitä hän sitten tahtoo? — kysyi kuningas oven läpi.

— Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän majesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää, että se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne levottomuutta.

— No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, — sanoi kuningas.

Samassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita askeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:

— Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta…

Kuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.

— Käy sisään, Saint-Luc, — sanoi hän. — Käy sisään. Mistä on kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?

Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.

— Sire sire! — huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. —
Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!

— Saint-Luc parka, — sanoi kuningas, — mitä sitten on tapahtunut ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?

— Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne…

— Mitä! — murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen arvonimeen yksinoikeutettu.

— … on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, — jatkoi Saint-Luc.

Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.

— Viime yönäkö murhattu? — kysyi kuningas. — Kenestä sinä sitten puhut, Saint-Luc.

— Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, — puhui Saint-Luc. — Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.

— Aah! — huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys, ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon välähdys.

— Kostakaa Bussyn puolesta! — huudahti nyt Saint-Luc.

— Bussyn puolesta? — toisti kuningas ja pani erityisen painon joka tavulle.

— Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän yksinään oli surmannut niistä neljätoista.

— Onko Bussy kuollut?

— On, sire, hän on kuollut.

— Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun! — huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa vallassa.

— Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa Anjoun herttua sisälle.

— Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, — Bussy ei ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan, en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne, vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän majesteetillenne mielestäni huono palvelus.

Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.

Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen, jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä, sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin otaksuman.

— Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? — puheli Saint-Luc.
— Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät
voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut
Bussyn.

— Kuka niin on sanova? — kysyi kuningas.

— Saamari, kaikki ihmiset, sire, — huomautti Crillon, sekaantuen vasten tavallisuuttaan keskusteluun.

— Ei, hyvä herra, — vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta, että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, — sellaista ei tulla sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.

Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt tunsi.

— Kyllä, sire, — sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan, — minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.

No sano sitten, — käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä, pudistellen tarkoituksellisesti päätään.

— Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, — viime yönä oli Bussy houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.

Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua, itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.

— Bussy puolustautui kuin leijona, sire, — jatkoi Saint-Luc, — mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja…

— Ja hän on kuollut, — keskeytti kuningas. — Hän on saanut ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.

— Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, — jatkoi vielä Saint-Luc. — Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa, pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä ystävinään. No niin, toinen heistä, sire… on hirveä sitä kertoa, mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla… tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.

— Ja tekö tunnette murhaajan? — kysyi kuningas vasten tahtoaan liikutettuna.

— Tunnen, — vastasi Saint-Luc.

Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:

— Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.

Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään väräyttämättä.

— Kyllä, — vastasi hän rauhallisesti, — kyllä, herra Saint-Luc on kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn, ja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä Bussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun vastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän majesteettianne vastaan.

— Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! — huusi Saint-Luc. — Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä ja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella, olisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka varmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja Coconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi, että hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi sinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit tämän rikoksen!

— Tuhannen perkelettä! — mutisi Crillon. — Minkävuoksi minä en ole kuningas!

— Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, — sanoi herttua pelosta vavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään Saint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti puristuneen nyrkin.

— Menkää, Crillon, — kehotti kuningas. Crillon totteli.

— Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.

— Sire, — virkkoi herttua, — rangaiskaa minua sitten siitä, että minä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja siten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt minäkin työskentelen.

— Mutta minä, — jatkoi Saint-Luc raivostuneena, — minä sanon sinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu asia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun askeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos veljenne on heitä suojellut!

Kuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia askeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia. Senjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta, ikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin sanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin voimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.

Kylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta.

— Voitetut! — kirkui hän. — Voi ystäväraukat?

— Enkö jo sanonut teille äsken, sire! — huudahti Saint-Luc.

Herttua pani vavisten kätensä ristiin.

— Näetkö, kurja konna, — huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, — näetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis ja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä karjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.

Mutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut päänsä vaipua käsiinsä.

— Voi! — mutisi hän. — Voi ystäviäni! He ovat voitetut, haavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?

— Minä, — sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä äänen ja ojensi kätensä häntä kohti.

— No? — kysyi hän tuskissaan.

— Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.

— Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?

— Quélus, sire.

— Missä hän on?

— Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.