— Mistä syystä?

— Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.

— Siinä teet väärin, veljeni, — sanoi Frans.

— Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.

— Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää Lothringin prinssien taholta.

— Voi hyvä veli, — vastasi Henrik alakuloisesti, — en tunne ketään sellaisessa asemassa olevaa.

— Katselkaa ympärillenne, sire.

— No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja
Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.

— Ah! — huokasi herttua, — etkö siis minua ymmärrä, veljeni?

Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.

— Mitä! Olisiko se mahdollista? — huudahti hän.

Frans nyökäytti päätään.

— Mutta ei, — puhui Henrik, — sinä et voi siihen suostua, Frans. Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.

— Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.

— Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni. Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti muuttavat!

En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän tähtenne, sire.

Hyvä, kunnon veljeni! — virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään pyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, — ei lainkaan ollut.

— Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, — sanoi Frans, — jos minä ottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?

— Minäkö vastaan! — huusi Henrik. — En, en missään tapauksessa. Se päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa ajatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa osasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että ympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin aasi omassa valtakunnassani.

— Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!

— Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava. Sanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin tukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein terve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen… Sitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun? Nimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai kuinka?

Frans hätkähti ilosta.

— Voi! — huudahti hän, — pitäisikö teidän majesteettinne minua tuon luottamuksen arvoisena!

— Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei ole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä? Itse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro, paras Frans, kerro minulle kaikki!

— Ooh, — sire! — sammalsi herttua.

— Olenpas minä tuhma! — jatkoi Henrik. — Jos liiga olisi minun viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi, taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää. Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin lähenteleväksi.

— Totta se on, sire, — vastasi herttua, — sillä kuningashan on aina kuningas.

— Mutta nytpäs juuri, — virkkoi Henrik, — pälkähti päähäni taas uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään paljokin sellaisia!

— Millainen aate, veljeni? — kysyi herttua, käyden levottomaksi syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään liigan johtajaksi.

— Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä haluaa.

— Hänkö päällikkyyttä, sire?

— Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.
Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!
Sitä miestä ei niin hevin kynitä!

— Ooh, sire!…

— Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin välinpitämättömäksi.

— Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi ilmaiset, hän on valmis taipumaan.

— Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään Espanjaan, toisella Englantiin.

— Mutta jos nyt teidän majesteettinne, — selitteli Frans, — pitää häntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi liigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi teidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin hänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin, saattaa edesvastuuseen.

Chicot nosti nyt päätään.

— Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä Ludvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää oikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa ostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta varten tarvittaisiin.

Tällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.

Chicot oli taas nukahtavinaan.

Nyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.

— Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla mitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan minun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik "Rohkean" ja Katariina "Ovelan" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä nyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta lupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan asioista.

— Sire! — huudahti Anjoun herttua. — Minäkö siis saan päällikkyyden, vai miten?

— Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan kovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.

— Olkaa levollinen, — sanoi Anjoun herttua. — Ellei mitään muuta estettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian herttuan kanssa.

Aiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä että osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!

— En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun omissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan ensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus toiseen.

— Ah, veljeni, — virkkoi Henrik, — arvaanpa jo, että sinä tällä tavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin heikkoudessani tulen unohtaneiksi!

Herttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.

— Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun sydämelläni on sinun oikea paikkasi!

Ja nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes viimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti kuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta poistui.

Kuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän kautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten vieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella tapahtuvan keskustelun.

Helkatti sentään! — murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös.
— Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa!
Luulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon
ikimailla.

4.

Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.

Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten ei pannut siihen mitään huomiota.

Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.

— Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? — kysäsi Guisen herttua innokkaana.

— Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.

— Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.

— Ihanko huomattavasti? — kysyi herttua levottomana.

— Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.

— Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.

— Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?

— Aivan niin, herttua.

Nyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik kyllä oivalsi.

— Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? — kysyi Guisen herttua.

— Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää näkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.

— No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?

— Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa tukehtuneen.

— Ah! — huokaili herttua, — täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin edes oikein on alkuunkaan päästy?

— Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, — kuiskattiin äkkiä Henrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi, että siinä seisoikin Chicot.

— Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! — suhahti kuningas.

— Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua kuulemasta heidän keskusteluaan.

Kuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa ihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan kuuntelemaan.

Guisen herttua otti nyt sananvuoron.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — siinä tapauksessa olisi mielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän vastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin liian suurena?

— Sitäpä melkein luulen, — vastasi herttua epäröiden.

— Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?

— Siltä tuntuu, — jatkoi Anjoun herttua, — ja koska kerran te olette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä kaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.

— Millä tavoin, armollinen herra?

— Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä tahi — hajottaa se.

— Kuinka se kävisi laatuun? — kysyi Guisen herttua, silmät levottomina tulta iskien.

— Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain miesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta nimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?

— Haa! — huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan pidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.

— Mainiota! — irvisteli Chicot. — Nyt alkavat koirat tapella luukapulasta!

Mutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän kuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin rauhallisella, miltei iloisella äänellä:

— Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette saanut asiat niin järjestetyiksi.

— Niin olen tehnyt, — vastasi herttua. — Tilaisuus mainiosti sopi, ja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä, mitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään, ennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä tiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.

— Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä ehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan huomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga on valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista armeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi meitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.

— On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, — huomautti Anjoun herttua, — se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.

— Ahaa! — kuiskasi Henrik.

— Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä kruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon.

— Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt kunniasta.

— Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.

— Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin rakkausseikkailujaan.

— Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla, samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne. Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen teidän tuntea kynsiään.

— Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? — toisti Frans hitaasti ja katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.

— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.

— Kyllä, armollinen herra, — toisti Guisen herttua, — onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan tuntia armonaikaa.

— Kuuletko, Henrik, kuuletko! — kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan vapisevaan ja kylmään käteen.

— Se on kyllä totta, — lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä, että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. — Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.

— Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa, eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa, mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi, koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.

— Herttua! — mutisi Frans punastuen.

— Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, — jo jonkun aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään, haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?

Vastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen kavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.

— Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen onnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei olkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet vaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet ovat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy kostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen, eikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on pilaantunutta.

— Herttua! Herttua! — huudahti prinssi. — Luulenpa, että teitä huvittaa sepitellä rikosjuttuja.

— Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain onnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut kysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut tapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä, jolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän villisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan toista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän kuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi. Hovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te ette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte huomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.

— Mutta, — sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, — mitä etua minulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle IX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?

— Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan vapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin vapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne arvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut halveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja siis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta kymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi sattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?

Henrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen, mutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää ilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian haihtui hänen kasvoistaan.

— Minkä johtopäätöksen teette, herttua? — kysyi prinssi, keskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta, jossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.

— Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken sanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te Henrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee liigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin olla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä pystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä uhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.

— Pian tapahtuvaa! Kuuletko? — kuiskasi Henrik III.

— Tietysti kuulen, — vastasi Chicot.

— Niin ollen… — jatkoi Guisen herttua.

— Niin ollen, — puuttui Anjoun herttua puheeseen, — otan minä toimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?

— Kuinka saatattekaan sitä epäillä? — virkkoi Lothringin prinssi.
— Minä kehotan teitä siihen.

— Entäpä te?

— Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut liikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.

— Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? — kysyi Henrik.

Oletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti allekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa valmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit tänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön, Henrik, näethän, että onnettomuutesi… sillä sinullahan on niitä kaksi… että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan kulua hukkaan.

— Hyvä, — sanoi Anjoun herttua. — Tapaamme siis toisemme illalla, herttua.

— Niin, me tapaamme illalla, — toisti Henrik.

— Mitä! — huomautti Chicot. — Aiotko uskaltaa kuljeksia pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?

— Tietystikin.

— Mutta varo tapaturmia, Henrik.

— Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.

— Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.

Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.

— Vielä yksi sana, — virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka aikoi mennä tiehensä, — mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

— Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka, sire?

— Tunnen, — vastasi Henrik. — Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen pitkää saamaan kokea?

5.

Liigan allekirjottaminen.

Saman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden kirjoittautua jäseniksi liigaan.

Suunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat samalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan eräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän huutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet Morvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi olisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja pisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee mitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai ellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.

Näkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita miekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he kulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin he huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!

Näitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai pappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että olivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät porvarit voittokulkuaan jatkamaan.

Etenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti meluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui muutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme, että kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli kirjoitettu: Kaunis tähti.

Talon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään. Toisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa heilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:

— Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle "Kauniin tähden" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja iloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen pahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät herrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te, jotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko minun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin kirjoitettavaksi.

Herra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään puukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös naapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.

— Eläköön messu, hyvät ystävät! — kirkui täyttä kurkkua "Kauniin tähden" ravintolan isäntä. — Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu, vuuh!

Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien iltapäivällä.

Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä, itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin tehtäväksi.

Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.

Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi, haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän niin kauvan oli tavotellut.

Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi. Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden. Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle henkilölle.

— Chicot! — luki seuraava kirjoittaja. — Osasipa se pirun herra kirjoittaa koreasti!

Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä. Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.

La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin pyssynsä.

— No, no, — virkkoi kuningas. — Mitä on tekeillä? Hyvät katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa esimerkkiä!

— Jalo herra, — sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta kuningasta, — kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä enemmän.

La Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten saapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi erilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet vastapäätä olevalle rapulle.

— Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän kaupunkini kaduilla! — virkahti Henrik.

— On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän majesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena. Katsokaahan vain tuonne vasemmalle!

— Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.

— Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää vihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me olemme.

— Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?

— Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä vastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka huomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein syytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme siis jollekin toiselle taholle, sire.

— Onkohan kukaan minua nähnyt?

— Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.

— Eläköön messu, eläköön messu! — huusi nyt ihmisvirta, joka tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla l'Arbre Secin kadulle.

— Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen herttua! — huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.

— Hohoo! Mitä nuo huutavat? — pääsi Henrik III:lta, ja hän rypisteli kulmiaan.

— Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää takaisin Louvreen, sire.

— Tuletteko mukaan?

— En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron! Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen, vieläpä hauskakin.

— Mihin sinä sitten menet?

— Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa, että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt! Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä. Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.

— Mitä hälinää tuo on? — virkkoi äkisti kuningas. — Miksi ne noin juoksevat Pont-neufiin päin?

Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä kuningas seisoi.

— Ohoo! — pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. — Sanoin äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.

— Saarnaaja aasin selässä! — virkkoi Quélus.

— Miksikä ei poikani?

— Kumpiko noista on pappi? — kysyi Henrik. — Nehän puhuvat kumpikin samalla kertaa.

— Alimainen on kaunopuheisempi, — vastasi Chicot, — mutta ylempänä oleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!

— Hiljaa! — huudettiin joka puolelta. — Hiljaa! Kaikki olivat ääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki alotti puheensa.

— Hyvät veljet, — sanoi hän, — Parisi on jalo kaupunki. Parisi on Ranskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä, niinkuin laulussa sanotaan.

Munkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:

Parisilainen, ystäväni, se pirultakin voiton vie.

Tätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti säestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti nauramaan.

— Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. — Sinä saat puhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi saarnamies, — maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy virvoittautua kyyneleillään.

— Hänhän on juovuksissa! — virkkoi kuningas.

— Minä, joka teille puhun, — jatkoi munkki, — minä palaan maanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja Panurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.

— Kuka on Panurge? — kysyi kuningas.

— Luultavasti hänen luostarinsa esimies, — vastasi Chicot. — Mutta vaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.

— Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään muuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.

— Ja sen tiedät sinäkin, poikani, — sanoi Chicot. — Olenhan minä sinulle sen selvittänyt.

— Kiitos! — vastasi kuningas.

— Veljet, — jatkoi munkki, — katsokaas, tässä on minun aasini, jota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me kolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista ollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä miten me olemme matkustaneet? Niin:

On pussi tyhjä ja kurkku kuiva.

Mutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu täällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta? Tänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?

— Kuulkaapas! — virkkoi Quélus. — Minun tekisi mieleni hakata tuo viinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?

— Ah! — murahti Chicot. — Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä,
Quélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua,
Henrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole
valittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?

Kuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä täyttä kurkkua.

— Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. — Onko sinussakin intohimoja? Hyvät herrat, — jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden matkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on hänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin ystäväni Chicot on joutunut?

— Ahaa! — virkahti kuningas. — Tuo siis onkin sinun ystäväsi.

Quélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.

Onpa sinulla miellyttävä ystävä, — sanoi kuningas, — ja varsin kunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?

— Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers mainitsi pari sanaa.

— Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?

— Hän juuri.

— Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.

— Mahdotonta.

— Mistä syystä, jos saan kysyä?

— Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.

— Hyvät veljet, — jatkoi Gorenflot, — te näette minussa todellisen marttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan, on minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten asia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit suunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka yllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa löytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme siis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!

— Aseisiin! — toistivat useat äänet.

— Kautta jumalan! — murahti kuningas. — Järjestäkää asiat niin, että tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin toimeen uuden Bartolomeuksen yön.

Chicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän taa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.

— Murha, murha! — kirkui munkki.

— Mitä! Sinäkö se oletkin? — huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin kainalon alitse. — Mitäpä sulle kuuluu?

— Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! — rääkyi Gorenflot.
— Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole,
vaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle!
Polttoroviolle hugenotit!

— Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!

— Helvettiin kaikki gascognelaiset! — huusi munkki.

Samassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että hän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen. Iskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan väkijoukon sekaan.

— Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa? — ajatteli Chicot itsekseen. — Olikohan se ehkä joku minun omia maanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.

Ja hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies seurassaan, poistui rantakadulle päin.

6.

Prinssi ja ystävä.

Guisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana iltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt tuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi. Kun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä sinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi myös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja samoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin meni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.

Herttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon Monsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans kyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa ja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin kuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli hänet pettänyt.

Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja, menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet, jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.

Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut, miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.

— Ah! — huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa Dianalta katsetta itselleen, — naiset ovat viekkaita ja rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää. Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä, kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.

Raivo sydämessään hän riensi pois.

Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa. Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.

Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.

— Voi! — ajatteli hän. — Olenhan hullu tehdessäni itseni inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii! Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt minusta voiton?

— Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat, kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa kuin hänen välinpitämättömyytensä!

— Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti, tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.

Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle, sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään, mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.

Kotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman huoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä pienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.

Vihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi äkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.

Mies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen luokseen.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — teissä on kuumetta.

Kreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.

— Vai sinä se oletkin, Remy, — vastasi hän.

— Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.

— Täälläkö? Ja mitä varten?

— Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.

— Kiitos, hyvä ystävä! — sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen käteen.

Remy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt lapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja kunnioittavasti sydäntään vasten.

— Kreivi, — virkkoi hän, — jos haluatte, että kuume teidät voittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa, niin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää kirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.

Kreivi seurasi ystävänsä neuvoa.

Koko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli kaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua. Mutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua saapui Louvreen, oli Remy poissa.

Hän on väsynyt, — ajatteli Bussy. — Ja luonnollistahan se onkin!
Poika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.

Niin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.

— Voi, voi! — vaikeroi hän useamman kerran. — Ja minä kun luotin myötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.

Illempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.

Muuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:

— Hänen korkeutensa Anjoun herttua.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.

Herttua tuli.

— Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, — virkkoi herttua.
— Se saattaa sinut raskasmieliseksi.

Bussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.

— Oletko sitten todellakin sairas, — jatkoi herttua, — koska et minulle vastaa?

— Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, — mutisi Bussy.

— Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, — sanoi herttua.

— Aivan niin, armollinen herra, — vastasi Bussy.

Näistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari kierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.

— Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, — huomautti herttua.

Bussy ei vastannut.

— Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, — siirtykää
tuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas.
Mutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole
Bussylle hyvä.

— Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? — kysyi herttua miltei hellällä äänellä.

— En tiedä, — vastasi Bussy.

Herttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka nöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä aletaan vieroa.

— Sanohan se minulle, Bussy.

— Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?

— Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? — lisäsi prinssi matalalla äänellä.

— Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin vihastuta. Mitä se hyödyttäisi?

Herttua oli vaiti.

— Mutta, — sanoi nyt Bussy vuorostaan, — me hukkaamme aikaa saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!

Herttua katsahti Bussyyn.

— Te tarvitsette minua, eikö niin? — kysäsi Bussy ihan kursailematta.

— Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?

— Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette rakasta ketään.

— Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!

— Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra, mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!

Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.

— En tahdo sinulta mitään, Bussy, — vastasi hän. — Sinä erehdyt otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni katselemaan vähän kaupunkia.

— Eikö Aurilly ole mukananne? — kysyi Bussy.

— Hänhän on luutunsoittaja!

— Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen kaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne oli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen tai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan tuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.

— Ken siellä on? — kysyi herttua ylpeästi. — Kuka rohkenee ilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?

— Minä, Remy, — vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta lähemmäksi.

— Kuka on Remy? — kysyi herttua.

— Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, — vastasi nuori mies.

— Remy, — sanoi Bussy, — on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen herra. Hän on ystäväni.

— Haa! — hohotti herttua närkästyneenä.

— Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? — kysyi Bussy, aikoen nousta ylös sängystä.

— Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta…

— Mitä "mutta"? kysäsi herttua.

— Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.

— Mistä syystä? — huusi Frans.

— Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.

— Liianko kylmä? — toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä uskallettiin vastustella.

— Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy vastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän minä häntä ulosmenemästä.

Bussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi merkitsevällä tavalla häntä kädestä.

— No niin, — sanoi herttua, — koska hänelle ulosmenemisestä olisi niin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.

Ja ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea kohti. Bussy ei liikahtanut.

— Onko siis päätöksesi luja? — kysyi herttua.

— Etkö siis tahdo tulla mukaan?

— Te kuulitte, armollinen herra, — vastasi Bussy, — että lääkäri sen kieltää.

— Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava lääkäri.

— Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni, kaikkein oppineintakin parempana, — selitti Bussy.

— Vai niin. Jää hyvästi!

— Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.

Hän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.

— Kas niin, armollinen herra, — virkkoi hän, — nouskaapa nyt ylös.

— Mitä varten minä nousisin ylös?

— Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on liian lämmintä.

— Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian kylmää.

— Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.

— Kuinka? — huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.

— Juuri niin, — vastasi Remy, — minä olen nyt varma siitä, että ulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.

— Sitä en totisesti ymmärrä, — sanoi Bussy.

— Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta tehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun herttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen sijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö enää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte minulle eron.

— Lähdetään sitten, — sanoi Bussy, — koskapa kerran niin tahdot.

— Tahdon, se on ihan välttämätöntä.

— Mihinkäs me menemme?

— Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka on kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.

Bussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.

7.

Kohtaus

— Onpa merkillistä, — virkkoi Bussy hetken kuluttua, — että sinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä kaupunginosaa terveelliseksi!

— Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan kysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?

— Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? — sanoi Remy Bussyn kysymykseen vastaamatta. — Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan tätä ennen ole sitä huomannut.

— Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, — vastasi
Bussy.

Bussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet käyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.

— No niin, armollinen herra, — jatkoi Remy, — mennäänpä sinne sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.

Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu, joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta kirkko iltahartautta varten oli valaistu.

Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään pois!

— Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.

Remy piteli Bussya käsivarresta.

— Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.

— Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette, armollinen herra?

Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.

Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.

Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin yksi ainoa sellainen olento.

Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.

Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon jälkeen.

Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.

Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.

— No, kreivi, — virkkoi Remy, — täytyykö minun nyt polkea teidän kantapäillenne?'

— Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin lukkoon.

Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten päiväin iltoja.

Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.

Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti päätään.

— Herra kreivi, — lausui hän väräjävin äänin, — kerskaileminen olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei ollut sattuma.

— Ei, hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Remy oli vienyt minut kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten tiennyt mitään…

— Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, — keskeytti Diana surullisena. — Tiedän, että herra Remy on vienyt teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — sitä hänen ei tarvinnut tehdä…
Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.

— Se oli kova sana, herra kreivi, — kuiskasi Diana päätään pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. — Tahdotteko saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?

— Voi, hyvä rouva!

— Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan minun kiitokseni.

— Rouva kreivitär!…

Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut ajatella eikä puhua.

— Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, — jatkoi Diana yhä enenevällä lämmöllä, — että en ole kiittämätön enkä muistamaton. Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.

— Voi, hyvä rouva, — huoahti Bussy, — minkävuoksi puhutte noin?

— Minä tiedän, — jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi, sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, — tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen. Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun sydämeni tunteet!

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää sairaana.

— Minä tiedän sen, — vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen koko osanottavaisuutensa, — ja minä kärsin siitä enemmän kuin te, sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että…

— Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se oli enemmänkin kuin totta!

— Minä siis olen, kreivi, — jatkoi Diana, — tehnyt voitavani. Olen nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani teille ijäti myötätuntoinen… Uskotteko, että puhun sydämeni sisimmästä?

Bussy pudisti surumielisenä päätään.

— Epäilettekö minun puhettani? — kysyi Diana.

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — ystävyyttään osottavat ihmiset ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä, hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin olette minua nähnyt.

Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se koski Bussyn sieluun asti.

— Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, — puhui hän, — te olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?

— Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?

— Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.

— Purkaminen oli mahdotonta.

— Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.

— Juuri se minua pelotti, — virkkoi hän.

— Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain, millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut toisen oma!