— Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai ruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen juolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.

— Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma merkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten on koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä on nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia pilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku valkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään valkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen Punikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea valkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova on leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri, niin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos yksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään sitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin sille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki. Kun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean ja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on Rannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs on Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja muuten pienikasvuinen on Pienikki.

— Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin mitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.

— Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi aamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki ja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt sunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan, antoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri. Maanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto, keskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja lauantaina Laukko.

Jos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin annetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt jouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt Lastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki, pääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja juhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä syntynyt on Pyhikki.

Kerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle annettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin lehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki on syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa syntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.

Välistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi lehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi Hermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin nimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli Lahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin nimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen Lemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille annettiin nimeksi Ostikki.

Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä ja sanoi:

— Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.

Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille, joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja loitsi:

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot, raketkaamme rajarauhat siksi ilmaksi ijäksi, kuuksi kullan valkeaksi, jottet sorra sorkkasäärtä, kaada maidon kantajata tänä suurena suvena, luojan lämminnä kesänä: kun sä kuulet karjakellon, tahi torven toitotoksen: lyöte maata mättähälle nukahtamaan nurmikolle. Tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen, tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen. mene toiselle tolalle, muille kummuille kahahda, jottei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat.

Otsonen metsän omena, mesikämmen kaunokainen! en sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielin koskemasta, suin ruma rupeemasta, hampahien hatrimasta, kämmenien kaappomasta!

Karhuseni, kaunoseni, korven ainoa asuja! Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenten paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle suoritaite; kun karja solahtaa suolle, silloin korpehen kokeos; karjan käydessä mäkeä astu sie mäen alatse: karjan astuissa alatse mene sie mäkeä myöten; karjan astuissa aholla viere sinä viidakkoa, karjan viidakkoa vierren sinä astuos aholla! Kule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä! siirry siikana sivuitse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona kule pellavaskupona! Kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammostuisi, pieni vilja pillastuisi! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käydä karjan kaunihisti soreasti sorkutella poikki soita, poikki maita, halki korven kankahia, ettet koske konsanaka, rupea rumanakana!

Otsoseni, omenani, metsän kuuluisa kuningas! Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, Kynsikoskella kovalla, Luojan polvien edessä, jalkain juuressa Jumalan: lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käydä karjan kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipäs tuo sitä suvaittu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, paatua pahantekohon!

Jos sulle viha tulisi, hampahat haluttelisi: viskaa viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! hakkoa lahoa puuta, kaada koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä!

Kun tulevi ruuan tarvis, syödä mielesi tekevi: syö'ös sieniä metsästä murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, metsolan mesipaloja, ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni!

Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hopeaisella mäellä: siin on syödä syötähänkin, sekä juoda juolahankin; eikä syöden syömät puutu, juoden juomiset vähene.

Niin teemme nyt ikisovinnot, ikirauhat raketkaamme eleäksemme ehosti kaiken kesää kaunihisti, maat on meillä yhtehiset evähät erinomaiset.

Josp on tullet näille maille, sattunet saloille näille: täällä aina ammutahan, pyssyn kanssa pauketahan. Jos ei ampujat kotona: on meillä osaavat vaimot, emännät erinomaiset, jotka tiesi turmelevat, matkasi pahoin panevat. Vaan jos tahtonet tapella, eleä sodan tavalla: tapelkaamme talvikaudet, lumiajat luiskatkaamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä: ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville.

Jos mä otsona olisin, mesikämmentä kävisin, en mä tuossa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallakin, tarhoa taaempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käydä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. Käpy on kangas käydäksesi hiekka helkytelläksesi merenranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapinmaahan lauhkeahan: siell on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käydä kengittä kesällä, syksyisillä syylingittä suurimmilla suonselillä, levehillä liettehillä.

Kun et tuonne mennekänä etkä oikeittain osanne: ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan saloille, tahi Kalman kankahille: siellä on suohut sorkutella, kanervikot kaalaella, siell on kirjos siellä karjos, siellä muita mullikoita rautasissa rahkehissa, kymmenissä kytkyvissä, siellä laihatkin lihovat, lihaviksi luutkin saavat.

Lepy lehto, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä!

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuoksu! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä!

Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varonne: kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saata pois saloilta näiltä, näiltä mailta matkohinsa, kapehilta karjamailta, levehiltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkis rautakahlehisin, kultaisihin kytkyvihin, hihnoihin hopeaisihin, jottei piiloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi!

Oi Ukko ylijumala, Kaikkivalta, taivon taatto! Kuule kultaiset sanani, hopeaiset lauselmani! Kun kuulet toden tulevan, pakkopäivät päälle käyvän: muuta muuksi lehmäseni, karnahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoseni karhun maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin se vaskesta valata! Jos ei vaski vahva liene, panka rautainen rakenna! Vaan jos raudan ratkaisnehe, vielä mene he vioille: syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, katkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei raudoin ratkottane, teräksillä temmoittane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane.

Keväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät paimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he koloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren, tahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat, jotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti irtaantuivat. — Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka toinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen pää maahan pystytettiin. — Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin panka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa) kolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla vispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin kuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella kiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen varalle.

Pienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät puuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset kepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin pajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike jätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava keppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten, että rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja sillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi tahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä kerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin, niin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina kokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin huolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa keppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.

Ne vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten tupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen leppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä ja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka keskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö tehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin yhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja tehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin reikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi. Näin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin viedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä taskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi muuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja siihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä tupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui niin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja oksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat panivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun siihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen; mutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi, saivat usein huutaa "yö" keskellä päivää.

Tuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet nuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi oppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli sentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit virsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle. Ahkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin kahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu likiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen kiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis jaettiin tasan joka hengelle.

Marja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja, kontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun aamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin mansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin kuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja soilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita eli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle kelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät paimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja. Riidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat (puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä. Kotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi potikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja pistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista ja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että he nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin, ja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä puoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä (hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin (hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä kaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan, miten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.

Kun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat paimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi. Pienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen saatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa marjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen pani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin säästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista keitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun. Näin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä keitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin kaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus sillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena herkkuna.

Kesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät paimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia virkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.

Ensin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa, josta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen pituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet kuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset kepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän marasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset leikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa ja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä suureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat). Pallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta palloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen kuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi ja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo sattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen kuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo meni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa suureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli pallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja aikaa riitti.

Toinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä oloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat leikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta) siten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten viskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä tavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen tempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille, mutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa seuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne kerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin veitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan pystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin pyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan kärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin veitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin määräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan käteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni ja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi määräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa. Joka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi leikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis tappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu puikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.

Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä. Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat) vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen. Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi, ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä lukua, minkä arvoiset miehet olivat.

Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille. Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse, ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä, jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan, niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan, joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska, ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.

Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään kukin.

Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta kertaa kun vain halutti ja aika antoi.

Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin. Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen, kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat, joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.

Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka sen päästäisi metsänpeitosta.

Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:

Nouse luonto liikkehelle, hengen haltia havahdu, luontoni kivenkovainen, karva raudan karkiainen. Nouse isoisän luonto, isoäidin äkäluonto, isoni, emoni luonto, luonto valtavanhempani oman luontoni lisäksi, voimani väkitueksi. Nouse niin kuin ennen nousit minun nostatellessani: silloin vuoret voina vuoti, kalliot kananmunina, simana salot siniset, oluena umpilammet; alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni, tullessa Jumalan tunnin, avun Herran auetessa, tämän lapsen lausuessa, uron pojan uhkatessa kaikki Hiidet himmenivät, katosivat maan katehet.

Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen, kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:

Kun ei minussa miestä, ukon pojassa urosta, tämän päästön päästäjätä, tämän pulman purkajata; nouskohon norosta miehet, miekkamiehet liettehestä, jotk on viikon maassa maanneet, kauan lehossa levänneet. Nouskoot maasta maan urohot, kaivoloista kalpamiehet, jokiloista joutsimiehet! Nouse metsä miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuorenukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi veen emäntä, veen vanhin valtoinesi! Nouskoot neitoset norosta, hienohelmat hettehestä miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jottei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset eikä velhon veitsiraudat eikä ampujan asehet!

Sitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä. Noita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän kujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia suolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun päästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän jäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne hieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa kasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla maahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät taivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen päälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi suoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa, halliparta, korpikuusien kokoinen, suopetäjäin suurukainen! Mikä sun päähäsi pölähti, mikä iski mielehesi, kun sä teit tuhoa työtä, työtä ala-arvollista? Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Sanos suoraan nyt minulle, virka visusti asia: mihin joutui mun omani, kuhun hiehoni hävisi? Onko kiinni kahlehissa, rautaisissa rahkehissa? Vai on suossa sorkkinensa, notkossa noroperässä? Tahi kivilouhikossa kahden kallion välissä? Vai on murtoon murrettuna, puunjuurihin pujottuna? Jos sen kahlit kahleisihin: katko auki kahlehensa! Jos sen suohon sortaelit: auta suosta soreasti! Jos sen kahlit kalliohon: niin kohota kalliosta! Jos sen murtohon musersit: murra murrokset muruiksi!

Jos ei tää lie sinun työsi, lie Kuippanattaren kujeita; käske hänen kiirehesti panonsa peruuttamahan. Aina miehet miehuulliset akat aisoissa pitävät, ettei ne tuhoja tuota eikä rupea rumaksi.

Kuippanatar kunnon vaimo, metsän ehtoisa emäntä! Jos oot väärin vääntänynnä minun lehmäni lehossa, pannut Kyytön kytkyeesen, Perjon peräkkeen nenähän, niin nyt suorin suorittele, väännä väärät oikeaksi; päästä Kyyttö kytkyestä, Perjo peräkkeen nenästä, ennen kuin tuho tuleepi pakkopäivä päälle käypi.

Tapiotar tauna vaimo, Mielikki metsän emäntä! Ota vitsa viidakosta, koivu korven notkelmasta, jolla Perjon pelästytät, ajat lehmäni lehosta. Saata sarvista uralle, tielle korvista kohenna. Josp on tieltä poikkeaisi, tiepuolehen putkahtaisi: pane kaksi kämmentäsi kahden puolen kaiteheksi. Saattele salopoluilla, taluttele tietä myöten kyläkunnan kuulematta, kierosilmän keksimättä miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille.

Jos ei metsä miehinensä eikä lehto lapsinensa tästä seikasta selitä, päästä tästä pälkehestä, viel on muuta muistetahan, toiset keinot keksitähän: luottaumme Luojahamme, turvaamme Jumalahamme! Tuolta aina armot käyvät, avut todella tulevat ylisestä taivosesta, ylimmäisen pilven päältä, joss on auki armon aitta, turva totinen varana.

Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivahan napainen! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa puuttehien purkajaksi, päättehien päästäjäksi! Ota suusta surman suitset, kaulasta manalan kahleet, tuonen ohjat olkapäistä, pirun valjaat vartelolta hätähisen huutaessa, pakkohisen parkuessa. Tuo tänne tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla katkot Lemmon kahleet, pirun pintehet hajoitat, päästät vaarasta vasikan, lehmän Louhen kytkyestä, kylän liioista limoista, naisten naarojen sanoista, katehien kainalosta, vihansuovan sormenpäästä. Hillo Hitto hartioista, painele pahoa miestä, jotta Hitto himmastuisi, perkeleetkin peljästyisi, katoaisi maan katehet, pahansuovat maahan sortuis, jottei tohtis toisen kerran tuotella tätä tuhoa.

Valkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa. Kivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen pystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita leikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa. Näre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle paikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään hakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin ilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella ja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:

Ylemmäksi huokoamme pääni päälle taivosehen: tule Luoja turvakseni, taivon taatto tuekseni! Seiso seinänä edessä, asu aitana takana, ettei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset! Paljon on maassa tietäjiä, maan povessa mahtajia: noitia joka norolla, katehia kaikin paikoin, velhoja joka veräjä, joka aita arpojia. Varjele vakainen Luoja, turvaa totinen Jumala naisten naarojen sanoista, miesten mielijuohtehista! Ole ainoisna apuna, vakaisena vartiana katehia kaatamassa, vastuksia voittamassa!

Nämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne päästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään lausuen:

Koituos Perjo kotiisi, saavu salvoksen sisähän, isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle, muun pereesi murkinalle.

Sillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi Lippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä keralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi Niemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se heidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat. Illallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin. Hieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.

Saatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi
Valaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.

Uutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja raivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he pitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat erittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon läpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko ne kaikki vai oliko joku poissa.

Eräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat söivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä susi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:

— Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene hukka katraassa?

Paikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin. Koirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi lammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan yhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat (huusivat) "hoisoi, soi!" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon suden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat kukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.

Kun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät koirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan ja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa havaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan vuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan hoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan perästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä hokivat Kiiskisen paimenet.

— Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän katraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.

— Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin tarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään. Sillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan suuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista näe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu ummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari toisille paimenille.

Niemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain uskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi. Isäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä tuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä sudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta) voita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten loitsi:

Susi surma, mulkosilmä, harvahammas, jouhikuono, Viron hurtta, villahäntä, korven koira, maan pakana, luun syöjä, lihan purija, veren uudelta vetäjä! Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Ei sua käskenyt emosi eikä valtavanhempasi syödä lampahan lihoa, viatonta verta juoda; vaan hän käski kaunihisti eleä ehon hyvästi eikä syödä syyttömiä, haaskata viattomia.

Kun nyt teit tuhoa työtä, katkoit kalman karvallista; tule siis työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennen kuin sanon emolle, virkan valtavanhemmalle. Enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tyhmin turmelevi. Vie nyt pois vihasi tästä keltaisihin keuhkoihisi, makeaisin maksoihisi, saata sappesi sisälle, alle haikuhammastesi, muuta viinaksi vihasi, maidoksi pahat makusi!

Hautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun sitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.

Kesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät siihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he oleskelivat syksysateilla suojassa.

Eräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi sateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille, että kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä. Ne juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta myöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä Suojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon Pärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka, katsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan he havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se näytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta alkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään, vaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei matka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki paimenet:

Kaari, kaari, katoa pois: seppä tulee sirpin kanssa, lyöpi kaaren kaulan poikki.

Kohta sen jälkeen katosikin kaari paimenten näkyvistä.

Syksypuolella kun paimenet alkoivat käydä ylipäiväisissä, tekivät poikapaimenet haavasta itselleen lepenälaudan, jonka yläreunaan kaivettiin pienet reiät, joihin pujotettiin nuora, toinen pää toiseen ja toinen toiseen reikään. Sitten pantiin nuora kaulaan, joten lauta tuli rinnan kohdalle. Lepenälautaan lyötiin kahdella palikalla ja se antoi kumean äänen. Sen tarkoitus oli karkoittaa metsän petoja karjamailta.

Syksypuolella tekivät paimenet joka päivä nuotion (valkean) metsään, ja paistoivat potaatteja. Myös nuotion hiilillä ammuskelivat paimenet. Nuotiosta otettiin tulinen hiili, sylkäistiin maaperäkivelle tahi kalliolle, laskettiin hiili siihen ja iskettiin hiileen pyöreällä kivellä. Se paukahti kuin pyssy. Mitä kovempaa puuta hiili oli, sitä kovemman paukun se antoi. Ampumista varten poltettiin valkeassa koivu- ja katajapuita, kun niiden hiilet paukkuivat kovasti. Ampumisen tarkoituksena oli karkoittaa metsänpetoja.

Syksyllä, kun metsähalmeet alkoivat orastaa, laittelivat paimenet satimia, joilla pyytelivät lintuja. Takat tahi ansat tehtiin hevosen kaulajouhista, silmukkapäiset. Peräkkeeksi punottiin liinan kuituja. Peräkkeestä sidottiin ansa orasmetsähalmeen aidan kynsipuuhun ja takka laitettiin surmansilmukalle aidankynnen alle rakoon. Nyt kun lintu, joko teeri, metsäkana tahi pyy, joskus metsokin, läksi menemään aidan alitse orasta syömään ja pisti päänsä, niin se takertui takkaan. Siinä se raukka sitten rehmi siksi, kunnes takka kuristi sen kuoliaksi. Usein kettu tahi joku petolintu lopetti kurjan päivät ja söi koko saaliin suuhunsa. Aamusilla, kun paimenet tulivat pyydyksiään kokemaan, he tapasivat linnun asemesta höyhenet. Jos paimenpoika tapasi linnun elävänä takassaan, niin hän taittoi sen selän vääntämällä, joten lintu pikemmin kuoli.

Myös pyysivät lintuja sekä paimenet että muut nuoret pojat katitsoilla, jotka tehtiin metsähalmeesen. Katitsapuiksi otettiin noin puolentoista tahi parinkin sylen pituisia suoria riukuja, jotka pystytettiin maahan ympyräiseksi tarhaksi. Yläpuolelta, joka oli liehka, sidottiin kierretyillä vitsaksilla puut toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet hajoilemaan. Keskelle katitsaa pystytettiin vahva riuku ja sen poikkipuolin asetettiin nuorasta keskosistaan riippumaan kartikka. Katitsan tyvipuolelle tehtiin läppä, joka tukittiin risuilla. Riu'un päähän asetettiin kauralyhde. Kun lintu tuli syömään lyhteestä jyviä ja istausi kartikalle, niin se kartikan pää, johon lintu tahtoi istahtaa, keikahti alaspäin ja lintu pudota puksahti soukan katitsan pohjaan, josta sen oli mahdoton nousta lentoon, vaan se räpäköitsi siinä siksi, kunnes nääntyi ja kuoli. Katitsan omistaja pisti läpästä kätensä katitsaan ja otti saaliinsa pois ja tukitsi jälleen läpän. Sillä tavoin saatiin katitsasta monenlaisia lintuja. Niin hyvin katitsalla kuin muullakin tavalla pyydetyt linnut vietiin kaupunkiin tahi myytiin linturaassaleille, jotka ne kuljettivat herkkusuiden nautittavaksi.

Syksyllä myöhempään, kun kesätyöt olivat päätöksessä, kävivät aikaihmiset paimenessa pienempäin paimenten edestä. Heinänteon perästä, kun äpäre niityillä kasvoi, käytettiin karjaa siellä, etenkin pyhäpäivinä. Saloniityt syötettiin ensin, ja sitten myöhempään lähempänä olevat niityt. Samoin käytettiin karjaa metsähalmeissa viljanleikkuun jälkeen ennen syyskyntöä.

Kun syyskynnöt ja muut kesäajot oli lopetettu, veivät nuoret miehet hevosensa salossa olevaan metsähalmeoraasen syömään ja lihomaan. Jos oli useampia halmeita salossa, miehet panivat viikkokauden eväät mukaansa hevosia paimentamaan lähteissään. Hevospaimenet viettivät päivänsä joko majassa tahi kokossa tehden pienempiä käsitöitä ja tarvekaluja. Varsinkin he kiskoivat parkkikiskoisia tuohia, joista tekivät tuohikontteja, vakkoja, seulikansia, tohveleita, virsuja ym. Mutta yön aikana täytyi polttaa nuotiota koko yö ulkona ja pitää hevosista vaari, sillä metsänpedot, karhut ja sudet olivat rohkeammat yön aikana kuin päivällä hevosten kimppuun käymään.

Karhunjahti

    Sisältö: Syy jahdinpitoon. Jahtikuulutus. Jahtikapineet.
    Jahtijärjestys. Metsämiehen luku. Jahtipiiri. Jahdinpito.
    Karhujen tappaminen. Kiitosruno. Karhujen kotiintuominen.
    Karhunpeijaiset. Karhun ylistysruno. Karhunlihoin jako.

Kun karhu oli kaatanut ja haaskannut useita lehmiä sekä Niemelästä että muista kylistä, niin kävivät asianomaiset pyytämässä jahtivoutia kuuluttamaan koko pitäjän jahdin, miehen joka talosta. Seuraavana sunnuntaina kuulutettiinkin kirkossa "yleinen pitäjänjahti, johon pitää saapua mies kustakin talosta ja jokaisen kylänvanhimman pitää tulla päällysmieheksi. Kullakin miehellä pitää oleman keralla suden- tahi karhunverkko, keihäs ja kirves. Ja jos missä talossa on pyssy, niin se on myös otettava keralle. Jos missä talossa ei ole kykenevää miestä, niin saapi vauras nainen tulla toimittamaan miehen ammattia. Kuka ei tätä käskyä noudata, sen eteen palkataan jahtimies, jonka palkan laiminlyöjä maksaa, ja saapi vielä seuraavissa käräjissä sakon poissaolostaan ja uppiniskaisuudestaan. Jahtiväki kokoontuu Niemelän kylään, lautamiehen taloon ensi keskiviikkona puoliin murkinain aikana."

Tämä kova ja tärkeä kuulutus tuotti joka taloon puuhaa ja hommaa. Sudenverkot, jotka oli kudottu ohjasvarsien paksuisesta tai vähän hienommasta liinanuorasta, otettiin esille porstuan luhdilta ja keihäät samasta paikasta. Ne tarkisteltiin nyt tarkkaan ja korjattiin käytäntökelpoiseen kuntoon. Missä talossa oli keihäs ruostunut tai tullut käyttämättömäksi, teetettiin pajassa uusi keihäs. Muutamat laittoivat teroitetun kirveen pitkään varteen ja tällainen tappara sai käydä keihään asemesta. Pitkämatkaisten täytyi jo lähteä tiistaina kotoaan ennättääkseen määrätyllä ajalla saapua kuulutuspaikalle. Jahtivouti tuli jo tiistai-iltana yöksi Niemelään, jossa hän lautamiehen kanssa, joka paraiten tunsi seudut, neuvotteli jahdinpitopaikasta ynnä muista asiaan kuuluvista seikoista.

Keskiviikkoaamuna kokoontui Niemelään miestä kuin meren mutaa; muutamia naisiakin oli joukossa. Kukin haukkasi ruokaa eväspussistaan joko ulkona tahi tuvassa. Jahtivouti kutsui kylänvanhimmat kokoon Niemelän isoon tupaan, jossa neuvoteltiin jahdinpitojärjestyksestä, ja vihdoin, tuumien tukkuun tultua, määräsi jahtivouti napamiehet, verkkomiehet, rintamamiehet ja hakijat. Kunkin kylänvahimman piti katsoa ja pitää järjestys oman kylän miestensä kesken. Niemelän kylän isännät, jotka salomaat tarkoin tunsivat, määrättiin johtamaan jahtiväkeä määräpaikoilleen.

Ennen liikkeelle lähtöä antoi jahtivouti määräyksen, kuinka etäällä rintama- ja hakuväki saivat olla toisistaan ja ettei mitään ääntä saisi antaa kuulua, ennen kuin kaikki olisivat asettuneet paikoilleen ja hakumiehet alkaisivat hakea. Verkko- ja napamiehet olisivat koko ajan hiljaa. Sitten vasta, kun metsänpeto olisi näkyvissä, he saisivat kovempaa ääntä pitää. Niemelän kylän isännät tarkastaisivat että kaikki on määrätyssä järjestyksessä ja antaisivat sanan jahtivoudille, joka sitten antaisi merkin milloin hakumiehet alkavat hakea. Itse sanoi jahtivouti käyvänsä napamiehiä johtamaan. Sitten hän jakeli ampujille ruutia.

Jahtivoudin annettua nämä määräykset läksi jahtiväki liikkeelle, jokaisen kylän miehet yhdessä, kylänvanhin johtajana. Jahtivouti astui Niemelän lautamiehen keralla joukon etupäässä. Kylän kujasilta päästyä loitsi jahtivouti:

Lähden metsään miehineni, uroin kanssa ulkotöille, Tapiolan tietä myöten, Tapion taloja kohti. Menen kauas Metsolahan, metsän tyttöjen tyköhön, metsän piikojen pihoille juomahan salon simoa, salon mettä maistamahan mieluisassa Metsolassa tarkassa Tapiolassa.

Terve vuoret, terve vaarat, terve kuusikot kumeat, terve haavikot haleat, terve koivikot koleat, terve mäet mäntyinesi terve tervehyttäjälle!

Mielly metsä, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Saata meitä saarekselle, sille kummulle kuleta, jost on saalis saatavana otettava metsänotus!

Nyyrikki Tapion poika, mies puhdas, punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, rastit vaaroihin rakenna, jotta tunnen tuhma käydä, outo poika tien osata näillä synkillä saloilla, levehillä lehtomailla.

Mielikki metsän emäntä, puhdas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan miehen etsivän etehen, anelijan askelille! Ota kultaiset avaimet renkahalta, reideltäsi: aukaise Tapion aitta, metsän linna liikahuta minun pyyntipäivinäni, erän etsoaikoinani! Kunpa et kehdanne itse, niin on pistä piikojasi, pane palkkalaisiasi, käske käskyn kuulijoita. Et emäntä lienekänä, jos et piikoja pitäne, sata piikoa pitäne, tuhat käskyn kuulijata, karjan kaiken kaitsijata, viitsijätä viljan kaiken.

Metsän piika pikkarainen, simasuu, Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, simapilli piipahuta korvalle ehon emännän, mieluisan metsän emännän, jotta kuulisi välehen minun kurjan kujerrosta, miehen melkiän sanoja, kun mä ainoisin anelen, kielen kullan kuikuttelen.

Tapio isäntä itse, havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsä palttinoihin, salo verkahan vetäse, haavat kaikki haljakkoihin, lepät lempivaattehisin, hopeoihin hongat laita, kuuset kultihin rakenna, vanhat hongat vaskivöillä, petäjät hopeavöillä, koivut kultakukkasihin, kannot kultakalkkaroihin. Pane niinkuin muinaiselta, parempina päivinäsi: kuuna paistoi kuusen oksat, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti medelle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.

Ukko kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! Ota kultainen kurikka tahi vaskinen vasara, jolla korvet kolkuttelet, salot synkät synkyttelet yhtenä kesäisnä yönä, ehtooyönä ensimmäisnä! Käyös korvet kolkutellen, syrjävieret sylkytellen: aja vilja vieremiltä aukeheimmille ahoille minun pyyntöpäivinäni, erän etsoaikoinani. Hiiata hihasta miestä, takinhelmasta taluta, lykkeä lylyn lävestä, saata sauvan suoverosta, saata sille saarekselle, sille kummulle kuleta, jost ois saalis saatavana, erän toimi luotavana, osin päitä pantavana, jakoja jaettavana.

Kun ei löydy tältä maalta, tuo'os maalta tuonempoa ylitse salon yheksän, kautta kankahan kaheksan Lapin laajoilta saloilta, Pohjan pitkiltä periltä muotoa monen näköistä, kynttä kaiken karvallista: metsästä metsän hyviä, maalta maan on parahia: haon alta hallipäitä, kuusen alta kuhmupäitä, mattahan makaajia, nurmella nukahtajoita, veden viljan soutajia, jokien mellastajia! Tuopas niitä tuulillakin, tuulillakin, tuiskuillakin, poudilla ja satehilla kohti miestä pyytävätä kohti konstia urosta.

Perille päästyä sijoitettiin jahtiväki sen korven ympärille, jossa tiedettiin karhun asustavan. Perimmäiseksi salon puolelle asettuivat verkkomiehet, jotka pystyttivät verkkonsa joko seivästen tahi pienten kasvavain puiden varaan, jotka taipuivat helposti, jos karhu tahi susi sattuisi verkkoon menemään, ja niin kääräytyisi peto verkkoon, joten sitä olisi helppo tappaa. Jos verkko olisi asetettu seisomaan taipumattomain puiden varaan, niin otus olisi suurella voimallaan voinut ponnistaa itsensä verkon läpi, rikkoa verkon ja mennä matkaansa. Verkkomiesten jonon molemmista päistä alkoivat sivumiesten rivit kotipuoleen päin, jossa hakuväki seisoi rivissä. Täten oli jahtiväki joko neliön tahi suorakaiteen muotoisessa piirissä. Piirin keskelle kävivät napamiehet pyssyineen, keihäineen ja kirveineen. Tavallisesti valittiin napamiesten olopaikaksi aukeampi kohta, missä oli jotakin näköalaa.

Merkin saatuaan läksivät hakumiehet liikkeelle ja alkoivat hokea, se on huutaa "hoi, soi, soi, soi" kovalla äänellä yhtä aikaa joka mies. Hakumiehiin yhdistyivät molemmin puolin ne rintamamiehet, joiden kohdalle hakumiehet eteenpäin kulkiessaan joutuivat, niin että rintamamiehet vähitellen yhdistyivät hakumiehiin. Kun puoliväliin piiriä oli kuljettu, kuultiin napamiesten pyssyjen pauke. Tästä arvattiin kontion olevan jahtipiirin sisällä, napamiesten läheisyydessä. Pian kuului oikeanpuoleiselta rintamalta hokemista ja pyssyn pauketta, josta arvattiin, ettei karhu ollutkaan kaatunut napamiesten ammunnasta, vaan tahtoi oikeasta siivestä pyrkiä pakoon, tahi voi mahdollisesti olla toinen karhu taikka susi siellä. Jälkimmäinen arvelu oli oikea; sillä se karhu, jota napamiehet ampuivat, ei kaatunutkaan, vaikka haavoittui, vaan juoksi verkkoon, ja verkkomiehet viimistivät (kuolettivat) sen keihäällä. Toista karhua eivät napamiehet nähneetkään, kun se juoksi taajan puisteikon läpi rintamamiesten luokse.

Heti rintamamiesten pyssyn paukkeen kuultuaan laittoi jahtivouti puolenkymmentä napamiestä rintamamiesten avuksi. Itse toisten miesten kanssa hän jäi navalle odottamaan, jos mahdollisesti voisi vielä joku peto sattua tulemaan saapuville. Kauan ei siinä tarvinnut odottaakaan, kun kolmas iso karhu tuli napamiehiä lähelle. Huomattuaan miehet kontio nousi pystyyn takajaloilleen ja ärjäisi kovasti. Heti lävisti jahtivoudin pyssynluoti kontion rinnan. Laukauksesta se kaatui maahan, mutta nousi pian jälleen pystyyn ja tuli miehiin päin. Saatuaan vielä neljä luotia ruumiiseensa se kaatui uudelleen, mörisi kauheasti, viskoi itseään ja vaipui viimein ikuiseen uneen.

Se karhu, jota oikeanpuoliset rintamamiehet näkivät ja ampuivat, pääsi karkuun. Ja vaikka pyssymiehet koirain kanssa sitä ajoivat takaa, he eivät kuitenkaan saavuttaneet. Se katosi ja juoksi matkaansa. Luultavasti ei luoti siihen osunutkaan, koska ei verta ollut vuotanut.

Kun kaikki haku- ja rintamamiehet olivat saapuneet verkoille, tulivat sinne vihdoin napamiehetkin. Niemelän lautamies laittoi kotoaan hakemaan kaksi vankempaa hevosta ja rekeä vetämään karhut kotiin. Jahtivouti käski neljä riskiä miestä ottamaan karhun käpälistä kiinni ja kantamaan sen navalle toisen nallen luokse. Miehet olivat jo tarttua karhun koipiin kiinni, mutta Niemelän Mauno-setä sanoi:

— Karhu on metsän kuningas, sen tähden sitä pitää kunnialla kohdella kuoltuansakin eikä kantaa retuuttaa niin kuin sikaa sorkista.

Sen kuultuaan käski jahtivouti ottaa pari kankea ja asettaa karhun niiden päälle. Sillä tavoin kannettiinkin karhuvainaja kaimansa luokse navalle. Kun väki oli kylliksensä katsellut kuolleita ja tullut arveluistaan siihen päätökseen, että se oli emäkarhu kahden kaksivuotisen poikansa kanssa, joka oli tuhoja karjalle tuottanut ja nyt tässä jahtipiirissä ollut. Nyt emä toisen poikansa kanssa oli tässä, vaan toinen poika pääsi pakoon ja soitti sorkilleen. Luultavasti se juoksi toisille salomaille, joten oli toivottava rauhaa raavaille moneksi ajaksi. Niinpä käski jahtivouti kaikkia olemaan hiljaa ja väen vaiettua hän lausui:

Ole kiitetty Jumala, ylistetty Luoja yksin, kun annoit otsot osaksi salon kullat saalihiksi! Hyvin meihin metsä mieltyi, taipui ainonen Tapio. Ei ollut keihäin keksimistä, ampuen ajelemista: itse vieriit vempeleeltä, horjahtiit havun selältä; risut rikkoi rintapäänsä, havut marjaisen mahansa. Yöt on syksyiset pimeät, syksyiset havut liveät.

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla kapehilla kartanoilla.

Hevosia odotellessaan istausi väkijoukko karhujen ympärille. Siinä kerrottiin monta kertomusta karhusta, sen urhoollisuudesta, voimasta, jalomielisyydestä ja tuhotöistä. Toinen toistaan kummallisempaa juttua siinä lasketeltiin, mikä heistä lie ollut totta, mikä liioiteltua. Pyssymiehet taas kehuivat pyssyjään ja itseään tarkaksi ampujaksi. Vihdoin yllyttiin kilpailemaan, kenen pyssy kovittain paukahtaisi. Tolja pani tavattoman paljon ruutia pyssyynsä ja kieraisi tiukan tullon pyssynpiippuun. Kun hän ampua tiukkasi, niin maa tärähti, mutta samassa rämähti piippukin rikki. Olipa toki se onni onnettomuudessakin, ettei Toljalle itselleen tullut mitään vahinkoa.

Kun hevoset ajettiin karhujen luokse, ne korskuivat ja kuorsahtelivat eivätkä tahtoneet pysähtyä, vaan mielivät juosta edemmä. Vihdoin kun miehissä pideltiin kiinni, ne saatiin niin kauan pysymään paikoillaan, että kerettiin karhut nostaa rekeen. Sitten kun karhut oli nuorilla köytetty rekeen kiinni, päästettiin hevoset menemään. Joukko nuoria miehiä seurasi hevosia Niemelään, jonne tultua hevoset olivat valkeassa vaahdossa kiivaasta kulkemisesta.

Niemelään päästyä kannettiin karhut tupaan halkoraksilla ja asetettiin keskilattialle. Pian keräytyi koko kylän väki Niemelään karhuja katselemaan. Lapset ja arkaluontoiset naiset ensin pelkäsivät, mutta vähitellen he tulivat rohkeammiksi ja uskalsivat mennä likelle katsomaan, jopa koskettamaankin karhuja. Isäntä meni aittaan ja toi sieltä kannun vetoisen putelin viinaa pöytään. Sitten hän pyysi suuren savivadin, johon kaatoi viinan. Jahtivoudin käskystä aukaisi Mauno-setä karhun vatsan ja otti sieltä karhun sapen, josta kaadettiin viinan sekaan "yhdeksän miehen voimaa". Nyt kutsui jahtivouti ukko- ja pyssymiehet pöydän ympärille istumaan. Sitten hän nousi seisoalleen ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Nyt otti jahtivouti viinavadin käteensä ja katsoen karhuihin päin lausui:

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen mieluiseni! Kas kun olet tuossa kaunis kaiken kansan katsastella: olet kuin omena puussa tahi marja mättähässä. Silmäs on kuin sirkkusella sekä pääs kuin pääskysellä; vartalos on varsin soma, jäsenes kuin jääröpässin; karvas on kuin vuohen villa tahi kaunihin karitsan.

Kulkija korven kuningas, metsän patja palleroinen! En minä sinua lyönyt enkä ampunut aseilla; itse sie ahoa astuit, itse vierit viidakkoa, vierit villakuontalona kuljit pellavaskupona: vierit vierten jalkoihini, sorruit sääreni etehen, vaivuit kauan valvonnasta, väsyit, näännyit vaivoistasi; siinä maksoillas makaisit, viruit villakuontalona! Tuosta sun korjaisin kotiini, saatoin taaton tantereelle. Villainen sinun isäsi, villainen sinun emosi, villainen olet sinäkin, villa suusi, villa pääsi, villa päässäsi kypäri, villakintahat kädessä, villasukkaset jalassa, villa viisi kynnyttäsi, villaiset on hampahasi, villaiset sinun vihasi!

Sitten jahtivouti ryyppäsi viinaa vadista ja antoi vadin isännälle, joka teki samoin ja antoi sen Mauno-sedälle, ja niin kävi viinavati miehestä mieheen, ympäri pöydän siksi, kunnes kaikki olivat ryypänneet. Kun viina oli vadista loppunut, toivat toisten talojen isännät viinaa lisää. Karhut kannettiin ulos, jossa nahka nyljettiin ja lihat korjattiin vartaalle. Lähteissään jakoivat isäntämiehet keskenään karhun lihat ja veivät kotiinsa. Nahkat laitettiin venytykseen kuivumaan ja sitten myytiin; niistä saaduilla rahoilla osti jahtivouti ruutia, jolla ammuttiin yhteisessä jahdissa.

Syksytoimia

Sisältö: Viljain leikkuu ja kokoaminen. Lapset ja likat. Arpominen saraheinillä. Potaatinnosto. Kopareet. Nauristen ja lanttujen luominen, listiminen ja korjuu. Kaalipantio. Syyskestit. Ruotsin ja Venäjän raja. Sota-aika. Sitominen. Mikon päivä. Karjan taikominen. Lehmäin ja lammasten lääväänpano. Hevosten talliinpano ja loitsut.

Kun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin kymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat kuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita ympärille.

Kun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli paljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin myöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ, etenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa ja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään syksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin. Syksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin näki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet kuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit kutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi.

Metsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot ripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle hurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten silmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella oli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi rupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan. Milloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat vuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla tavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin kotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen laittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun kauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin keot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.

Eräänä päivänä meni Niemelän leikkuuväki metsähalmeelle kauraa leikkaamaan. Murkinan aikana, kun toiset kävivät makaamaan ja nuoret naiset jäivät valvomaan, sanoi miniä Elli:

— Kun nyt Kaisalla on jo kolmet sulhaset tulossa, niin minä tahdon arpoa, kenen omaksi sinä vihdoinkin joudut. Käy siis hakemassa tuolta kallion uurteelta kaksitoista yhtäläistä saraheinää, niin koetetaan, mitä ne ennustavat.

Kaisa teki Ellin sanan mukaan ja toi saraheinät, jotka Elli tasoitti yhtä tasaisiksi ja asetti ne sillä tavoin, että toisista tuli tyvi- ja toisista latvapuolet yhtäänne. Sitten hän antoi heinien toisen pään Kaisan käteen ja solmisi heinät toisesta päästä yhteen. Nyt hän antoi solmitun puolen Kaisalle ja solmisi sitten toiset päät yhteen. Solmitessaan hän lausui puoli laulamalla:

Sano totta saraheinä, puhu totta Luojan putki: tuleeko Matista ja Kaisasta pari?

Sitten hän otti solmitut heinät, joista oli muodostunut kolme erillään olevaa rengasta.

— Myttyyn meni Matin tuuma, sanoi Anni.

— Käypäs Kaisa hakemassa toinen mokoma saraheiniä, niin arvotaan toisen kerran, käski Elli vielä.

Kaisa toi taas saraheinät, jotka Elli solmisi samalla tavalla kuin edellisetkin ja lausui solmitessaan:

Sano totta saraheinä, puhu totta Luojan putki: tuleeko Juhanasta ja Kaisasta pari?

Kun heinät levitettiin, olivat ne kaikki yhtenä suurena renkaana.

— Saat kunnon miehen, jos olet hyvä tyttökin, virkkoi Elli.

— Elli, arvotaas vaikka suotta, mitä arpa tietää Junnolan Martista sanoa, joka kuuluu olevan kolmas kosiomies, virkkoi Kaisa ja meni noutamaan saraheiniä.

Kun heinät solmittiin yhteen, niin niistä muodostui kaksi toisistaan riippuvaa rengasta.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Kaisa.

— Se merkitsee, että vasta toista tyttöä kosioidessa Martti saapi morsiamen, vastasi Elli.

Mikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto. Ensin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin huoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin rouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä. Potaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi, keskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja nuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat maahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin multapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit pantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen, ne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri kopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen varalta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin kuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas kotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja hiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin tupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon läheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.

Kun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä milloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään kaivaessaan potaatin hyödystä.

— Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista, virkkoi Matin Mari.

— Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa, piirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää kokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan kanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee potaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut potaattia?

— Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja niistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet kylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit nauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.

— Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis, ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa, vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.

Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin joko varilta tahi jäähdytettyinä.

Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen kotiinsa.

Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin. Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.

Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan pystyyn.

Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin (syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan, joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia, katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.

Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit, joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.

— Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja? kysyi Lippolan kirkonmies.

— Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua pappilassa, vastasi ukko-Lauri.

Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721, jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin. Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla. Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.

— Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani (isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi. Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin, ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme me tähän saakka poteneet.

— Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.