Kotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti viipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä käski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan (loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin Riha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin käskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin. Tultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa muutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon hän loitsi:

Mato musta maanalainen, toukka Tuonen karvallinen, hivusletti Hiiden immen, paholaisen partakarva, pirun piiska, Hiiden ruoska, ruman hengen ruokosauva, haamu haltian näköinen, raippa raunionalainen, läpi mättähän mänijä, puunjuuren pujottelija! Kuka sun kulosta nosti heinän juuresta herätti? Ken käski pahalle työlle, työlle kehnolle kehotti? Isosiko vai emosi vaiko muu sukusi suuri? Kuka käski, ken kehotti päätä pystyssä piteä, kaulan vartta kauheata? Ken se kieltäsi kehotti, kuka haiku hammastasi puremahan, jyytämähän, syömähän, kaluamahan?

Tiesitkös puuta purrehesi, pajun juurta pannehesi, närettä näpistäneesi, kokeneesi koivun juurta, haukanneesi haavan juurta, pihlajaista pistäneesi? Et sä puuta purrutkana, pajun juurta pannutkana, närettä näpistänynnä, kokenunna koivun juurta, haukannunna haavan juurta, pihlajaista pistänynnä, kun purit ihon imeisen, turmelit emosen tuoman.

Mato musta myrkyllinen tahi harmaa haikuhammas! Jos olet pannut, niin paranna jos sä koskit, niin kohenna! Lienet hampahin hakannut tahi iskenyt ikenin eli kielin koskettanut eli purstoin puikkaellut tahi hengin huokonunna, niin tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan! Ota pois omat kipusi, alle haiku hammastesi. Vedä myrkkysi vetenä, maitona pahat panosi. Vie poies vihasi tästä, keltaisin keuhkoihisi, muikeoihin maksoihisi, saata sappesi sisälle, vaskisehen vatsahasi, muuta viinaksi vihasi, vedeksi pahat makusi!

Jos et pahaasi paranna etkä vie vihojas tästä, niin minä sanon emolles, valittelen vanhemmalles; enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla pahoja parantaessa takiota tauottaissa.

Turvotkohon tuomen juuret, kohotkohon koivun juuret, levetköhön lepän juuret, pajun juuret paisukohon, kuusen juuret kohotkohon, kasvakohon kannon juuret, kiven juuret kiintyköhön, vaan ei iho inehmoisen, emon kantaman katalan. Itse turvu tuskihisi, paisu pakkopäivihisi, ähkyhysi ärtyele! Katkea häijy kaheksi, konna kolmeksi muruksi, niin kuin pakkula pahanen tahi leppäpökkyläinen!

Tuonen toukka, maan matonen, kyy vihainen viirukkainen! Viskoa vihasi tästä hiiden hiililiedoksehen, paholaisen pankon päähän, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiahan! Tahi saattele salolle, Kipuvuoren kukkulalle. Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, yhden sormen mäntävässä, peukalon mahuttavassa. Tee nyt yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, alta aivan raittihiksi, keskeä kivuttomaksi, päältä tuntumattomaksi, ehommaksi entistänsä, paremmaksi muinaistansa!

Loitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan Sohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka Sohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan, kääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni loitsien kääriessään:

Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi tälle jalalle jalolle, vakaiselle varpahalle! Katso nyt kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja jottei vioille vetäisi eikä tuskihin tulisi, hätäpäivä päälle käisi, pakko saattais parkumahan!

Sitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne, asetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan, jossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet huoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa kuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.

Kun Riha-Heikki oli saanut työnsä tehdyksi, häntä syötettiin ja juotettiin, maksettiin palkka ja kyydittiin hänet hevosella kotiinsa.

Lehden riivinnän perästä naiset katkoivat lehtitukkuja (vihkoja), jotka he asettivat aidan seipäisiin ja puiden oksiin kuivumaan. Kuivuneina ladottiin tukut lehtikoppeleihin, jotka katettiin näreen koskosilla tahi tuohilevyillä. Syystalvella vähän lumen aikana vedettiin tukut kotiin ja syötettiin lampaille.

Sitten tuli papumaan kitkeminen. Kitkentäheinät hajoiteltiin korkealla olevain huoneiden alle puille kuivumaan. Emännät korjasivat kitkentäheinät kuivuneina rouhekölsään. Niistä keitettiin talvella lehmille rouhevettä.

Ennen kuin varsinainen heinänteko alkoi, niittelivät naiset pellonpientareet. Niitetyt heinät sidottiin nipuille, jotka asetettiin pellon seipäisiin kuivamaan. Kuivina koottiin niput ja kannettiin vitsakuormalla rouhekölsään talven varaksi.

Pietarin päivä oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisesti mitään raskaampia töitä toimiteltu. Miehet tekivät minkä mitäkin: korjailivat työkaluja, paikkailivat kyntökenkiä ynnä muuta sellaista. Naiset taasen ompelivat uusia ja laittelivat vanhoja vaatteitaan aamurupeamalla. Murkinan aikana ajoivat koko kyläläiset lampaansa Aitjärven rantaan pestäväksi. Nuoret naiset tulivat perästä lampaita pesemään. He riisuivat vaatteensa rannalle, pukivat jonkun vanhan paidan yllensä, ottivat aidan kolkkaseen ajetusta lammaslaumasta kiinni joko emälampaan tahi vuonan, jota taluttivat pitäen sen päätä ja etujalkoja kainalossaan, joten lammas käveli hyvin vastahakoisesti järveen. Siellä se pestiin yltä ympäriinsä, jonka jälkeen lammas laskettiin toisten joukkoon. Siinä oli hälyä, kiirettä ja älinää, kun lampaat määkivät etsien vuoniaan ja vuonat samaten etsien emäänsä. Paimenet huusivat akkiloidessaan lampaita, jotka eivät tahtoneet kestää aidan kolkassa. Akat toruivat paimenia, jotka eivät olleet kylliksi valppaita lampaita järjestyksessä pitämään. Tytöt nauraa kikattivat, kun joku lammasta järveen taluttaessaan kaatua kellahti joko rannalle tahi järveen.

Kun kaikki lampaat oli pesty, kävivät lammasten pesijät uimaan paidat yllä. Ilma kun ei päässyt paidan välistä pois, niin se nosti suuren kuppilon naisten selkään, jolle paimenet nauroivat ja ilkamoisivat. Uimasta päästyään naiset pukivat tavalliset vaatteet yllensä, hajoittivat märät paidat pehkojen päälle kuivamaan ja kävivät nurmikolle istumaan. Tytöt ottivat nuorempia ja vanhempia homeheiniä ja asettivat niiden kannat sormiensa väliin niin, että kannat vähän näkyivät sormien välistä käden selkäpuolella. Sitten he käskivät toistensa ottaa jonkun kannan, josta arvattiin, saako tyttö vanhan tahi nuoren sulhon, sen jälkeen, miten otettava homeheinä oli, vanha tahi nuori. Se antoi taas uutta naurun aihetta koko seuruelle.

Murkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset kävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas, aina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia, vaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä koivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä kiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää ja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät koivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:

       Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
    moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
       Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,
    eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.
       Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
    lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.
       Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,
    enkä minä joka pojan halatakaan anna.
       Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
    joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.
       Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
    susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.
       Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:
    mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.
       Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,
    kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.

Keski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen ja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle tohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin käähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat punottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään ja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.

Kokouspyhä

Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen. Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään, jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla, niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

panivat päällensä parasta, valkehinta varrellensa,

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot (kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia. Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa. Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja: vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä, keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja, vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi. Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta, kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä, näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä, jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut; sillä silloin oli tapana olla

nuoret miehet naimattomat vielä viinan juomattomat.

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta, ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa, ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

Kiepsahas Kaisa kivelle, käy taakseni tarakkaan, sitte kulemme yhdessä niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan, kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle. Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

— Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

— Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana! Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida minua.

— No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

— Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain koko paikkakunnalle.

— Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa? Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään köyhä enkä naukumaijan poika ole.

— Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

— Saat luottaa huoletta, minä en sinua heitä, vakuutti Juhana.

— Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle kiusaa, sanoi Kaisa.

— Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet. Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

— Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi. Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. — Hyvästi nyt armas kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja minun täytyy joutua heidän parveensa.

— Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa. Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan. Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan. Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä tyttö tavallisesti:

— Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:

— Kannattihan sekin poika puittos minua.

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin enemmän antoivat.

— Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä (mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

— Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?

— Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

— Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä, niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle koiralle.

— Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.
Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

— Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit. Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

— Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi Mäkelän Vappu.

— Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

— Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista; onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana, sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

— Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa, jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

— Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

— Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

Ukot siirtyivät lähemmä ja koulumestari alkoi kertoa:

— Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle, vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle, Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä, vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli oli sen suojeluspyhimyksenä. — Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! —

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä 2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa. Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita. Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi, toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia, ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika. — Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat. — Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi. Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

Tyttö on tupelle tullut, neito varrelle valunut: ken tahtoo, niin tampatkoon.

Muutamat kaasot hyräilivät:

Ken tahtoo tampata, täll tytöll on tyhjä tuppi.

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen, jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät (notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa. Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita, lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään. Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

— Kyllä on kaunis, mutta on halpa.

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he kertoivat kotoväelle.

Heinäaika

Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.

— Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut, siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan; ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä maanantaiaamuna murkinaa syödessä.

Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.

Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat, olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret. Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.

Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava. Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen. Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin. Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja juomaan.

Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. — Että-nimellä kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä, kun varren ponnesta mitataan korkeutta. — Jos että on enempi tahi vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian vähän, niin se haukkaa liian vähän.

Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät, silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa, jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden kantamista, kantoivat työaseita.

Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen, jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.

Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto aloitettava.

Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.

Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:

— Mikä on raolla, se on reellä, vaan karheella on kahden jako.

Ensimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä, kävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta levystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen lipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka päälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten syötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi (päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat paljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna pään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille. Ladon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui nurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset astiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut tuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää, viskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei "päivä laula maitoa". Kun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen tahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään maitoastian ympäri ja loitsittiin:

Teen, teen taikaa, panen kempill aitaa, ilman kempin keksimättä, kampiaisen katsomatta. Älä kemppi kiepsahtele, hytykäinen hyppäele tämän aitasen ylitse, tämän aitasen alatse, lennä leino lehtomaille, räpäköite rahkasoille, älä ropehen romahda, älä kappaseen kavahda.

Sitten pistettiin veitsi joko kapan vanteeseen tahi ropeen lutaan.

Ne heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka pohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan (puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet laitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset vitsakset pieleksen päälle.

Eräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan paistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki Kuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään he turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken ulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja haastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt ruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.

— Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri kuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.

— Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä katsella, vastasi Kaisa.

— Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä minulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule, sanoi Anni ja kävi makaamaan.

Kun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta varvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää päivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja kysäisi:

— Mistä ihmeeltä sinä tähän sirahdit?

— Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte ja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten hiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä viikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja milloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.

— Anna nyt, pyysi Kaisa.

— En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän täällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan, oletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.

Saatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia päästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle mielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle, josta oli tullutkin.

Seuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt paimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi lehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla alavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison ropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn juurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni sai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä sitten tultiin kotiin.

— Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään
Kaisan sipun.

— Onhan näitä tässäkin, vastasi Kaisa eikä tehnyt sen enempää selkoa.

— Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen, valitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin oikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito, jota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat. Ikävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:

Hihoh, hohoh, hevospaimen, liilon, loilon, lehmäpaimen, lippo lappo lammaspaimen, vaivainen vasikanpaimen, lapsenlikka vaivaisempi.

Murkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä. Lammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan lehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.

Kaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin oli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti virsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa ja evankeliumia.

Juhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa tuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut lukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.

Hauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui, kuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he ennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että Kaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten paimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa sanoi hätäisesti:

— Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä Juhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja älä unhota, mitä olet luvannut.

Juhana puristi armaansa kättä jäähyväisiksi ja lausui:

En mä sua, Kaisa kulta, taida koskaan unhottaa, enkä toisten tyttöin päälle taida koskaan katsahtaa. Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu ainiaan, sinuapa ainoata minä aina rakastan.

Sillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle varustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan luona ja sanoivat:

— Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin täällä aivan yksinäsi.

— Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne. Olisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella lehmiä kotiin, vastasi Kaisa.

— Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän juuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.

Siihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja välistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.

Illansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän pojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli vähän ja niistä he antoivat pojille.

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:

— Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan mehiläiset, muuten ne purevat teidät.

Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa mehiläispesän ympäri ja loitsi:

Mehiläinen mesilintu, simasiipi, suu hunaja, joka kukissa kuherrat, heinän päissä heiluelet: anna mulle antimesi pesästäsi pienoisesta. Älä nyt nouse korkealle, älä polvia ylemmä. Tunge turpehen nenäsi, paina pääsi mättähäsen. Pure puuta, pure maata, pistä pieniä kiviä, älä ihmisen ihoa, hipeätä hievahuta! Heitä viitahan vihasi, haon alle haikeasi, kanervahan katkerasi, korpehen kovat panosi, suomutahan muut mujusi, kaskeksehen kannuksesi. Jos on tahtoa tapella, aikomusta ammuskella: tokkiloikaa toisianne, kihlajakaa keskenänne; vaan ei vaivaista minua, emon kantamaa kavetta, äidin tuomoa tytärtä.

Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse, jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois otettiin.

Talkoot

    Sisältö: Niemeläisten lähtö talkooseen. Talkooväen tulo
    Lippolaan. Juhanan huone. Kuhilaan teko ja sen loitsiminen.
    Metsähalmeen leikkuu. Päivällinen. Nälän karkoittaminen.
    Talkoonjuonti. Voimain koetus. Talkoosta lähtö. Keskustelua.

Eräänä perjantaina rukiinleikkuun aikana sanoi Niemelän lautamies murkinaa syödessään perheellensä:

— Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä leikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen hengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut kuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat leikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä kerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain aikana olkaa valmiit. Muistatteko?

— Muistamme kyllä, vastasi Anni.

Kaisa punastui eikä puhunut mitään kenellekään.

— Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun he olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi kehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?

— Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista, että Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä siis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta kehräpuun sijaa itsellesi.

— Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään niin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin kaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs sulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine aarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni vilkkaasti.

— Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa aatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä käydä käsketyn pitää.

Tätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä kiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi iäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä kylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin ennenkin.

Lauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen taloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki talkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään hyräillen. Vihdoin hän sanoi:

— Ja nyt sitä lähdetään. Ja niin lähdettiinkin.

Tultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin muillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi. Vanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille. Suuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli, kuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko leikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän vieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin sattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ joutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt pojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki pellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:

— Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi työhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa; näyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut. Tule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme lojaksennella siellä uudessa sängyssä.

— Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen vuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua, niin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi joutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan huoneeseen.

— Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen. Enpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin huonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.

— Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan, sanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.

— No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen mieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.

— Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen jo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on vastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän naivansa.

— Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia saavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis, sanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.

— Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin poikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten uudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut, etten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme. Äitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan ikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.

— Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia naimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana ole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä sinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut kunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä niin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat vielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on mielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa. Mutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko hän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.

— Aivan yksin, ihan yksin alusta loppuun asti, vastasi isäntä. Niin kuin näet, hyvä heimo, on meillä uusi tupa tekeillä, johon Juhana on varustellut ikkunatarpeita. Hän näet aikoo tehdä ikkunat siihen, ettei tarvitse vieraille maksaa.

— Näppärä poika, näppärä poika, sanoi lautamies ja kävi sänkyyn.

— Lepäile sinä, hyvä ystävä, tässä, minä pistäyn pellolla katsomassa mitä siellä aikaan saadaan; samalla vien viinaa ukkomiehille, ikävähän niille tulee siellä ilman olla, sanoi talon isäntä ja läksi huoneesta.

Ennen kuin kirkonmies ennätti lähteä pellolle, tuli Niemelän isäntä huoneesta ja sanoi:

— Ei se käykään laatuun, että minä täällä vuoteella venyn. Huono talkoomieshän minä olisin, jos en ehkä pellolla kävisi, ja sillä puhein hän läksi isännän kanssa pellolle.

— Kah, onhan täällä väkeä enemmän kuin minä luulinkaan, sanoi Niemelä. Johan nämä leikkaavat murkinalle asti koko tämän pellon; mitäs sinä, ystäväni, sitten teetät näin suurella rahvaalla?

— Ole, veli hopea, huoletta, ei työ lopu. Onhan meillä metsässä iso halme ruista ja vielä toinen pelto käsin koskematta, vastasi talon isäntä.

— Teillä onkin sitten enemmän ruista perheeseen nähden kuin meillä; tuota en minä olisi uskonut, ennen kuin nyt sain kuulla sen omasta suustasi, virkkoi Niemelä ihmetellen.

— Täytyyhän sitä olla, kun vierailla pitää töitä teettää ja tänä syksynä on pidettävä häät ja monenlaiset rehkajaiset, vastasi Lippolan kirkonmies.

— Niinhän se on, kun teillä on vähän työväkeä ja laajat viljelysmaat, sanoi lautamies. Vie sinä, veikkonen, vain ukoille viinaa, minä tässä sillä aikaa koettelen, muistanko enää kuhilasta kyhätä.

Sillä aikaa kun talon isäntä tarjoili viinaa talkooväelle, teki lautamies kuhilaan, kiersi kolme kertaa sen ympäri kädellään ja lausui:

Aidan mä tähän asetan, panen piirin pellolleni variksille, varpusille sekä muille lintusille, ettei ruhjois rukiitani eikä ottais ohriani, karistaisi kaurojani, veisi vehnäni jyviä! Lentäkäätte lintuseni, kiitäkäätte kiirehesti tämän aitasen ylitse, tämän pellon päällispuolin! Josp on, laskeit lintu parka tämän kuhilaan kuvalle, tämän keon kielekkeelle, niin sun saavuttaa satimet, tinapallit paiskoavi tahi kokko kohtoaapi, havulintu havaitseepi: lihas syöpi, luus pureepi, höyhenesi höpsyttääpi!

— Anna, velikulta, kuhilasten teon olla ja lähdetään kartanoon lepäilemään, sanoi Lippolan isäntä Niemelän lautamiehelle tultuansa talkooväen luota. Näyttäähän täällä olevan työntekijöitä ilman meitäkin.

Sillä puhein läksivät molemmat isännät kartanoon. Niitä näitä puhellessa, sanoi lautamies vihdoin:

Kuus on kiirettä kesällä tämän ilman kannen alla: yks on tarkka touonteko, toinen helkkä heinänteko kolmas ruku rukihilla, neljäs ohran ylösotto, viides kallis kauran niitto, kuudes syksyrukiin kylvö.

Sitten kutsuttiin talkooväki murkinalle. Syötyään töytäisivät pojat ja tytöt Juhanan huoneeseen. Kaisa ja Anni katsoivat vain ovelta; Kaisa etenkin silmäili tarkkaan huoneen sisustaa, vaikka koki näyttäytyä, niin kuin hän ei ensinkään olisi sitä kodikseen katsellut.

— Tulkaa sisään, Niemelän tytöt! kehottivat heitä toiset ja niin menivät hekin viimein huoneesen.

Sillä aikaa kun nuoret pakinoivat Juhanan huoneessa, laittelivat vanhemmat naiset emännän johdolla eväitä; voita viillettiin askeihin, lihapaloja ja suolakalaa kerikkeihin — kerike eli keriaski oli koivun tahi haavan pinnasta tehty pieni lipas —, maitoa laskuihin ja leipää torppasäkkeihin. Vanhemmat naiset ja miehet kantoivat eväitä, vaan nuoret pojat ja tytöt juoksivat edellä hoilaten, luikaten ja iloista rähinää pitäen. Niemelän lautamies jäi talonisännän kanssa kotiin, jossa isäntä näytteli heimollensa kaikki paikat tarkkaan. Lautamies ihastui erinomaittain siihen naastiuteen ja järjestykseen, joka Lippolassa oli, eikä sanonut missään muualla tavanneensa niin hyvää taloudenhoitoa kuin heimollansa.

Talkooväki päästyään metsähalmeelle laski eväänsä aidanseipäihin ja teloihin sekä päällysvaatteensa aidalle. Laukkalan Martti, isännän lanko, joka toimitti isännän virkaa ja kantoi viinaputelit tuohikontissa metsähalmeelle, kehotti talkoorahvasta siivolla ja tarkkaan leikkaamaan, etteivät ristiinmennyssä rukiissa tähkäpäät katkeaisi. Kun oli muutama hetki leikattu, istahdettiin maahan selkää oikaisemaan, jolloin isännän sijainen tarjoili viinaa vanhemmille ihmisille. Nuori väki joi janonsa sammuttamiseksi laskusta harmaata eli vedellä sekoitettua maitoa.

Päivällistä syötiin rasiksi jääneessä nurmikkomaassa, johon ruoka laitettiin hurstuitten päälle. — Palamatonta paikkaa kaskessa, jota ei kynnetty eikä viljelty, kutsuttiin rasiksi. — Syödessä lasketettiin kaikenlaista iloista leikkipuhetta ja pidettiin hauskaa elämää. Vähäsen aikaa pidettiin ruokalepoa ja sitten taas leikattiin rivakasti. Halmeen loppuun leikattuaan ja kuhilaat tehtyään tuli talkoorahvas ruokasijalle. Miehet ottivat hatut päästänsä, sijoittivat ne sirpin nenään, nostivat sirpit ylös ilmaan ja huusivat yhdestä suusta kaikki, johon huutoon naisetkin yhtyivät kädet pystyssä:

Hoi, soi, soi, soi: mene nälkä Närhivuoreen, puute Petäjänmäelle, hoi, soi, soi, soi!

Sitten otettiin kampsut keralle ja tultiin pellolle leikkaamaan. Lauantai-ilta kun oli, niin lakattiin työstä aikaisemmin. Illallisen jälkeen kylvettiin sauna ja sitten alkoi tavallinen talkoonjuonti. Nuoret menivät naapuritaloon tanssileikkiä pitämään, vaan vanhempi väki jäi talkootaloon.

Isäntä kantoi pöytään viinaputelin, josta vanhemmat miehet tekivät norria ja ryyppivät. Kun viina oli kulmiin kavahtanut, niin käytiin voimia koettamaan voittosilla, väkikartun vedolla ja sormikoukulla. Savon Pietu, joka oli vahva sormikoukun vetäjä, pani sormensa koukkuun, meni pienen Pentin eteen ja sanoi uhkamielin:

    Tuossa isäsi kiiskiä keittää,
    konnan päätä kiehauttaa.

Pentti pani sormensa Piedun koukkuun ja kiivas taistelu syntyi.
Vihdoin voitti Pentti ja sanoi:

    Ken uhaten sotaan menee,
    se häpeällä haudataan.

Nolona Pietu väistyi ja meni tallin luhtiin makaamaan. Vähitellen väsyivät vihdoin kaikki juopot, ken viinan vaikutuksesta, ken voimain liiallisesta ponnistuksesta. Tuvan lattialle tehtiin olkivuoteet ja siinä oteltiin unta aamuun asti.

Sunnuntaiaamuna pidettiin rukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Vieraat ottivat kiittäen jäähyväiset ja menivät ken kotiinsa, ken kirkkoon ja kuka mihinkin. Isännän pyynnöstä jäivät likeisimmät sukulaiset vielä Lippolaan pyhäpäiväksi. Myöskin Niemelän väki pyydettiin jäämään sinne.

Sunnuntaiaamuna varhain kävi Juhana hakemassa isälleen nuoren hiirakkoruunan, jolla hänen isänsä Niemelän lautamiehen ajoi kirkolle.

Kun murkinalehmät oli lypsetty, tytöt menivät Juhanan huoneeseen ja kävivät makaamaan uuteen sänkyyn. Kun Juhana arveli tyttöjen nukkuneen, hän meni myös huoneeseen ja sai puhutella morsiantaan muiden tyttöjen nukkuessa ja huomaamatta. Sormuksiakin silloin jo näytettiin ja nepä kyllä antoivat puheen ainetta. Vihdoin Juhana kysyi:

— Sanopa sirpukkaiseni, kuinka monta kosijaa arvelet itsellesi tulevan?

— Tuleehan niitä tietysti viidet, vaan tulkoon heitä vaikka sata, sinun minä kumminkin olen, vastasi Kaisa innokkaasti. Kyllä tiedän, että tulee kova kamppaus, kun koko meidän perhe paitsi äitiäni, Antti-veikkoani ja kenties Mauno-setää — isäni mieltä en oikein tiedä — tahtoisivat minua naittaa Junnolaan, vaan minäpäs en mene; sanon vaikka papin edessä ei, siitä saat olla vakuutettu, rakas Juhana kultani. Minä en tahdo enkä voi erota sinusta vaikka mörkö maata kyntäköön. Vaikka olisin toisen kanssa jo kolme kertaa kuulutettu, niin sinuun minut kumminkin vihitään.

— Etkös sinä paimen-Mari nähnyt, mihin tytöt lienevät menneet? kysyi talon emäntä paimentytöltä. Hae heidät kahville, toiset ovat jo juoneet.

Tämän kuultuansa suikkasi Juhana sukkelaan sormuksensa kirstuun.
Kaisa pisti kultasormuksen takkinsa taskuun ja kävi sänkyyn. Sitten
Juhana aukasi huoneen oven selälleen ja huusi:

— Heittäkää tytöt uni ja tulkaa kahville!

Pian kiepsahtivat tytöt pystyyn ja tulivat tupaan. Samaan liittoon tulivat kirkkomiehetkin ja kertoivat kahvia juodessaan kirkkokuulumisia. Päivällisen perästä läksivät viimeisetkin talkoovieraat kotiinsa.

Paimenelämä

    Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja
    palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet.
    Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko.
    Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti.
    Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut.
    Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku.
    Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa.
    Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.

Keväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän aikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää, vaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin paremmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet kävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.

Jo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä paimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-) maitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli suoloja, jota paimenet moittivat sanoen:

— Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.

Mutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut paimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä maistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.

Tuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle, sangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan, josta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa syödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni tahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä suuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta metsässä söivät, kun uni häikkeni.

Suuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut hattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä mennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä edellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin vasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat jälkimmäisinä.

Kunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa lähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä salomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin pari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari päivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja ajettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.

Missä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä paimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen lähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö oli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää kotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi tyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin joku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä aikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:

Paimeneksi palkattiin, vaan työlle työnnettiin ja paimenen palkkasi maksettiin.

Tapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää kyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein myös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut saamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen hoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10 kopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös lampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen kyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi kopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen vielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota lehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä, voiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet annettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän kuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa kerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.

Aamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana. Auringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa (varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa silloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko seisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin kotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki lepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.

Kun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän, menivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään. Paimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja kärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:

Heruttelen herttaistani, mairittelen marjaistani. Heru, heru, lehmäseni, anna maito mielelläsi! Täss on maitoset maruet, tässä uhkuvat utarat. Avaja sä maitoammet, maitoreiät remahuta! Juoksuttele joutusasti maito mieliksi minulle, pereen suuren syötäväksi, lasten pienten juotavaksi.

Sitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin aamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.

Kun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet minkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli huomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen poutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.

Paimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty haapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi. Se oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten liitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun ympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon naapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli tarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita entiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.

Oli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu), jonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat sisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin puhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä reikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone antoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän sijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman äänen.

Eräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen kalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui myöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja kun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa. Hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin "ristlappi", joten hän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa. Hän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon arvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat. Toiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin kuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille paimenille.