Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan sitoutua häneen", vastasi hän.

"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen.
"Tästälähin luotan sinuun."

* * * * *

Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.

Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät tervetuliaiset.

Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta, ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen setänsä tahtoi häneltä riistää.

Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.

Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön, sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.

Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi peloittaa nuoret tytöt kirjalta.

Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.

Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.

Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan. Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.

Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen siankinkun.

Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä. Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.

Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti, ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä… Se oli hieman turvonnut ensin, mutta sitten pian sulautunut.

"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli voinut olla myrkytetty."

Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.

Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi
Ebba rouvalle:

"Nuoli oli myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."

"Eikö ole mitään apua?"

"Ei, muuta kuin kuolema… pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä taipumattomat toisiamme kohtaan."

"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."

"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."

Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan, nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

21.

UUSIA VOIMIA.

Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen. Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa raukka oli vapautunut vitsauksestaan.

Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä oli odotettavissa.

Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista. Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna; hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta. Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla. Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille puolisonsa kera.

Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa. Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.

Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina täytyi noudattaa tämän käskyjä.

Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa Hämeeseen.

Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen joukkoonsa.

Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa. Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella. Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.

Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään läänivelvollisuuttaan… Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa määränä.

Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!

Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni, laukaistiin linnan tykit.

Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.

Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä takaisin.

Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen, vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.

Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie. Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.

Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.

Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.

"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen
Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.

"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.

"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".

"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt hän nauroi katkeran pilkallisesti.

"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."

Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".

"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on kuutamosankari hänkin".

Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori, ritarillinen herra", sanoi hän.

"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.

"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."

Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva huoneesta.

Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.

"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän.
"Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."

Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan, mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket päivät heidän ja sisartensa seurassa.

Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.

Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa, jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat hänen laulusepustuksiaan.

Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan, uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet vapauttamaan.

Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas, mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai hän mennä ja tulla miten tahtoi.

Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän rakkautta, mutta — hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan häntä näkyvistään.

Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.

Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois, mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.

Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään, hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.

Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa; he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat. Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta; jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan sisaruksina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun 11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.

Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.

Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin. Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin, sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.

Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan lähtemään pois.

Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.

Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille, mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.

Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle, ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.

Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.

Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään miestäsi?" sanoi hän.

"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.

"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"

Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä vastoin olet varmassa turvassa."

"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne luoksenne."

"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.

"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen.
"Eikä herttua vastausta saakaan."

Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:

"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."

"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."

"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui häntä vasten.

"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.

"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"

"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän, ja seuraavana tahdon kuolla".

Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti: "Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin ehdottomasti."

"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut täällä."

Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä, minkä saamme olla yhdessä."

Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä, jonka tämä oli hänelle ojentanut.

Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen luottamus mielessämme", sanoi hän.

"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti
Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"

"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin katsein.

"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä, ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."

"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.

"Niin, jos hän tahtoo!"

"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki viisastelusi."

Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.

"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi
Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.

"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten,
Elina, jos hän on oikeassa?"

"Hän ei ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti punastuen.

"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.

"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi. "Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."

"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."

"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.

"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.

"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.

Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä, hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen, joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"

Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa, sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään enemmän kuin herttuan ketjukuulia."

Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.

"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä vauhdissa."

"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.

"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba rouva.

"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.

"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.

"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen, ettei kukaan Fleming riko valaansa."

Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi äkkiä silmänsä maahan.

Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä mihinkään häntä vastaan.

Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.

"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.

"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.

"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan neideistä…"

"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."

"Silloin en kerrokaan mitään."

Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään, mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin puolelle.

"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.

"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä saa aivan silmänsä vesiin."

Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä, että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla äänellä.

"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee porsaan maata tonkimaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on tullut tänne… kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä… On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä ajattelin…"

"Kuinka tahdot menetellä?"

"Ammun luodin hänen otsaansa!"

"Milloin?"

"Huomenna, jos niin tahdotaan."

"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"

"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä iltana."

Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle, että voin pitää rohkeuden yllä".

Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia, surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia, melkein kyynelöiviä… sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin, ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan voiton varmuuteen.

Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.

"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.

"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.

"No, pitikö hän siitä… mitä hän sanoi?"

"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."

Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan hänestä."

Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.

"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen jälestään.

Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.

"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä. Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.

Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen, unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.

Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.

Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.

Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta linnassa.

Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin, että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.

Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon lupauksensa.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä viitisenkymmentä miestä karanneen.

Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.

Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin edellisellä kerralla.

Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä aiotun rynnäkön turvaksi.

Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.

Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa tornista oli kaatunut.

Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.

Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita, teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin hänen herransa yksin. —

Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.

Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan avulla tahdon tehdä minkä voin."

Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"

"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."

"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen, jossa he saivat olla häiritsemättä.

Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti: "On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle… Niin, Elina… rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun rakastavan minua… Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla… mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu, olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."

Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan painaen päänsä Elinan syliin.

Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme tyynesti."

Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi.
"Vaadin kaiken tai en mitään!"

"Juhana, et tiedä mitä sanot!"

"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat minut pois, niin kuolen!"

"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"

"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.

"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"

Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.

Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen poveaan vasten ja jatkoi:

"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä; en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."

Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.

"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme molemmat siunaavat tätä hetkeä."

"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."

"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat katsontaa."

"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."

"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua kiittävä."

Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän sitten allapäin.

"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"

"Mieluimmin heti!"

"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän jälkeesi."

"Tahdotko päästä minusta?"

"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."

Juhana katsoi epäillen häneen.

"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"

"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.

"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"

Niin he erosivat.

"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.

Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt, että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina saattoi hänet siihen taivuttaa.

Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.

"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.

Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin, ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle, jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.

Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit, oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua hänen tahtoonsa.

Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta, ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat tekivät sen.

Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.

"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.

"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen.
Molemmat menivät sinne.

Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.

Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä ruumista.

Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä elävän."

Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi terävästi:

"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan olisi täällä."

Kaarle rypisti kulmiaan sanoen: "Mistäpä te sen tiedätte!"

Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja hänestä oli tullut linnan uusi herra.

Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä talveksi Suomeen.

Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita, sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja hyödyllisintä.

Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset", ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.

Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen, selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi kerralla.

Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.

Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta, toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.

Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli laivoilla.

Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:

"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."

Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.

* * * * *

Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.

Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta kahdelle esivallalle."

Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.

Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.

Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan Suomen asioihin.

Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen, Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.

Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis, ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.

Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään. Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.

22.

LUJA TAHTO.

Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset pystyneet masentamaan.

Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen, niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa. Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi lujana hänen rinnallaan.

Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.

Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti, joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.

Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin. Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.

Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle Vallentunaan.

Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin johdolla.

Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat takaisin Ahvenanmaalle.

Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.

Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.

Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.

Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä, joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.

Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla katsastusmies."

Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.

Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin, tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui sotamiestensä seuraamana heti linnaan.

Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan. Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan; kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf, jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja — häpeä sanoa — ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä. Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.

Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.

Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.

Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.

De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.

"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."

Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi veneeseen ja nosti purjeet.

Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä, päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi kuninkaan puolelle.

Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa, jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.

Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli tavallisesti kuningas, herttua ja sota.

Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut herttuaa.

Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta, mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.

"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja, mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään. Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston päällyskunta oli paljailla paitasillaan.

Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi herralleen.

Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä ensinkään.

Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli vangittava.

Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen poskensa kalpeat ja ääni vapisi.

Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de
Lascyn kirjeen.

Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.

Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.

Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.

Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.

Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut tyttärensä.

De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti herttualle uskollisena.

Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan, kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan puolesta.

Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf, talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.

Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta, lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen viedä sen herttuan avuksi.

Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan ja herttuan kesken.

Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.

Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan, ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti matkalle.

Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.

23.

RATKAISU.

Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet heitä vastaan.

Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre, Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen, kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän käsiinsä.

Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut lupauksensa, se hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen kuningasvaltansa riippui heistä!

Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.

Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.

Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat kasvaneensa — herttuaa korkeammiksi!

Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään. Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan, vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna prinsessaa.

Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera meritse.

Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke purjehtivat.

Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.

Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei uskaltanut puhua mitään.

Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.

He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa, joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen johdosta.

Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut… Mutta oli kauniisti tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä puolestaan yhtä ritarillisesti.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.

Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän Stegeborgista.

Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.

Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä. Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.

Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään… jumaloidun puolisonsa kuolemasta… ja siitä levottomuudesta, jolla hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen, että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei voinut elää.

Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.

Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään; heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut siitään selvemmäksi.

Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.

Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.

Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon, marssi herttua Stegeborgia vastaan.

Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin edullinen.

Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.

Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle aamutervehdyksensä.

Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.

Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon toistensa ylitse.

Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.

"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen

"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.

"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja alamaisia", nyyhkytti prinsessa.

"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää hänelle kiitollisuuden velassa."

"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää, eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."

Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"

"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.

"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli heti lopetettava.

"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan.
"Päästää vihollisemme menemään!"

"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton; se merkitsisi katolilaisten valtaa… ei, antaa heidän repiä toisiaan."

Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku muutti aseman.

Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli heti lakattava.

Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton heidän käsistään!

Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.

Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.