Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä nylkemiseltä ja väkivallalta.

Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen vapauteen.

Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.

Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille, etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi vankityrmään.

Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille. Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä, jotka ainoastaan he tunsivat.

Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana, ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.

Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset; nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat, että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.

Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän kuin häneen.

Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin vihkituolille.

Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään kohtaan.

Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.

Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen palvelusta etsimään.

"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta kummalliselta", sanoi vanha Hannu.

Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.

"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.

"Kaikki johtui eräästä unesta."

"Unesta?… Kerro se meille!"

Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän, "pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole nähnyt kuunaan".

"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".

"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli tehtävä."

"Saitko vastauksen?"

"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen: 'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni; en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi, että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut tieheni."

"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"

"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin kotoani hänen mukaansa."

"Eikö hän sanonut nimeään?"

"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi hän."

"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"

"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."

"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.

Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän. Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.

Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien vastaan.

"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."

"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon", vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.

Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun. En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni, ja nyt alkaa sinun."

Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt, vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi", sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."

"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."

"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.

Ja niin seurasi Veera häntä.

Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika, niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle pojalleenkaan.

Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia, miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan takaisin.

Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.

Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät vain hänet.

Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"

"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi mennä naimisiin."

"Hän aikoo mennä."

"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"

"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik
Niilonpojan tekevän niin."

"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."

"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha…"

Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien nimessä olet iskenyt silmäsi?"

"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla päivillään."

Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin, silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.

Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.

"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin verisen ruumiin jaloissani!"

"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu kiihkeästi.

"Se on totta!"

"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi.
Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.

Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa morsiamiin.

Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota. Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.

Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä yllä polvesta polveen!"

Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.

Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.

Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.

Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!

Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua miestä käytettäväkseen.

Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi kertomaan heidän kohtalostaan… mutta sittenkin hän suostui, vaikka ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään. Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan, palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä, pohjalaisista parhaansa mukaan.

Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.

Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä, kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa oli Eerik Olavinpoikakin.

Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota asia lähemmin koski.

Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".

"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"

Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti epätoivoissaan.

Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä. "Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua velvollisuuksistani".

Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle, ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen… kiitän siitä ja pyydän anteeksi."

Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin odotatkaan."

"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan."

Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.

Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta aavistan…"

"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.

"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."

Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.

"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.

Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.

Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.

Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.

Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi kuuntelemaan… eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden kopinaa… tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan, ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?

Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.

Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."

Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.

Kaikki oli hiljaa!

"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties pelkää?… Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan.

Nyt hän kuuli askelia… ne lähestyivät… tumma hahmo vilahti ohi ikkunan, ja ovi lennähti auki.

Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik
Olavinpojan seistessä hänen edessään.

"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa pois.

"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."

"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä, jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta itse pirukaan."

Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä. Veeran valtasi rajaton kauhu… miehensä ja lapsensa ajatteleminen tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:

"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"

"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen huuliansa vastaan.

Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.

Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän; "ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."

Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla heitti Veera puukon luotaan.

"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.

Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat: "Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää koskaan."

Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.

* * * * *

Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.

Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli säälimättömämpää kuin konsanaan.

Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi, että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada hänet palaamaan.

Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan puoleen.

Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik
Niilonpoika.

Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.

Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi. Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä kovemmin kourin.

Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.

Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää uskaltanut palata Suomeen.

Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"

Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä, jotka he itse olivat varustaneet.

Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja hänen ratsumiehiään vastaan.

Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan, jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas vakaasti päättänyt, sanoivat he.

Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.

Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.

Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän. "Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän merta silmällä."

Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.

Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli laittanut — Klaus Fleming.

19.

KANSA NOUSEE.

Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo — jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.

Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.

Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.

Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään piilemään.

Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja me kukistamme sortajamme".

Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän tullut Isoon-Kyröönkin.

Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.

Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa, huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."

Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.

"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.

Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten poikien kera toisaalle tuumimaan.

Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.

Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin, ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi, ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.

Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja kapinan liekki leimusi korkealle.

Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä. Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.

"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle. Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.

Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.

Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt omaansakaan.

Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.

Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle, hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.

Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet. Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon, jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi. Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa Eerik kuninkaan leski vielä asui.

Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.

Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja, Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin, Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.

Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen, yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.

Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.

Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera, ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä, joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva, vai elikö hän?

Väentungoksessa syntyi hieman liikettä… ja seuraavassa tuokiossa oli näky kadonnut.

Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin katsein…

Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten… Mihin oli nyt joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta aave ei liikahtanut paikaltaan… näytti melkein odottavan häntä…

"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen huuliltaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.

"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"

"Kuollut sinulle… näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun hetkeni ei ole vielä tullut… näen verta ja kauhuja ympärilläni… kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on kauhistus puhtaille sydämille… näen sinut veren tahraamana, Ilkka, käänny takaisin!"

"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.

Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan saanut sodasta vetää pois mikään. —

Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja pääsi pakoon.

Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut… Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.

Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle, Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat nälkään.

Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita ja joutsimiehiä.

Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot, ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin juominkeihin ja mässäämiseen.

Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä, mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.

Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan. Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.

Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.

Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin katoaa."

Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä… sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista hänen tahtoaan vastaan.

Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski itsekin olla mukana leikissä.

Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi muutamia päiviä.

Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin
Suomessa kuin Ruotsissakin.

Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko lähteä pakosalle.

Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla, niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä tykkejä seurasi mukana.

Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.

Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.

Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni, muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan. Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin, ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.

Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien, pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon. Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan, ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.

Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta, kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä, ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.

Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.

Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin, ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.

* * * * *

Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen, jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.

Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon; nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin, kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.

Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.

"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.

"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän joukossaan.

"Mutta onhan pyhäkin."

"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."

Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata ilmiantajaa.

Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni selkääsi."

Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin teuraita kuin hänet.

Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.

"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja. "Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he tulevat kirkosta… minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he jo ovat."

"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."

Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos jälleen.

"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."

Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja jättivät aseensa mielisuosiolla.

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.

Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon niin pian kuin voi.

Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.

"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".

"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."

"Veera!" jupisi hän.

Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut sinua?"

"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"

"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä.
"Hänet on vietävä marskin luo."

"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.

"Polttakaamme hänet!"

Niin huutelivat sotamiehet kilvan.

"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.

Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.

"Miksi teit sen? Hän kuului meille."

"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului yksistään minulle."

"Hullu Veera!"

"Antakaa hänen olla!"

Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja ihmisiä.

"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle… he ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."

Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret rinnalle ja virkkoi hiljaa:

"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen minulle, kun kohtaamme jälleen… tuskiasi ja hätääsi säälien päätin päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."

Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan umpeen ja kulki hiljaa pois — se päivätyö oli päättynyt.

20.

KUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.

Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes rauhassa jatkaa julmaa työtään.

Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi muutamiin tuhansiin.

Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä hän oli tehnyt.

Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.

Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin; hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.

Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa. Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta vastarintaan.

Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun, sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti turkin ja veti sen yllensä.

Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa, että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin ja hukutettiin.

Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta; tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.

Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen; muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.

Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen. Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin, vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.

Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa mukaan.

Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi, sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.

Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja leiriytyi Ilmajoelle.

"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan silmistään."

Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.

Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi tyhjiin.

Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille; tahtoivatko he antautua hyvällä?

"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä suonissamme!"

Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.

Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.

Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman sotakokemuksen edut puolellaan.

Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina taistelukentälle.

Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa, annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta päivätyöstään.

Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.

Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva tarvinnut hänen apuaan.

Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka, mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen, ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat ajatukset täyttivät hänen sielunsa.

"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen vaikutustaan — tulisipa hän vain tänne… silloin saisi hänkin heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden…" hän heristi nyrkkiään.

"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun kädestäni."

Hän hypähti pystyyn — uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat: "sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja kaikkialta hänen ympäriltään.

Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen… huoneessa ei näkynyt ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.

"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut miekkaan, vaan pöydän reunaan.

Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.

Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala kalman hiljaisuus.

Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.

Eikä edes näkynyt elävää sielua… Kyllä sentään — kaukaa tien polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa… Klaus herra ei voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin jälestään… Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.

Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies — puvustaan päättäen oli hän mies — näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.

Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa. Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.

"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.

Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming, että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."

"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"

Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että hän päästi sen heti.

"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen heittääkseni kaiken sinun yllesi… Pian, pian on sinun hetkesi käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"

Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat, että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan, vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten vitjoja jälessään.

Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin ja tarttui selkään.

Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.

"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.

Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu käyntiin.

Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.

Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä ja hänen aikeitaan.

Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.

"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan, näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa saatuaan saivat he sitten mennä.

Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.

Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala. Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen; nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian lähelle Ruotsin rajaa.

Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.

Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.

Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli. Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä armahtakoon!"

Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja valituksille.

Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta sekaantua maan asioihin.

"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä syntyä?"

"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi hiljainen ääni hänen lähellään.

Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi katselivat häntä.

"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.

Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.

Hän salli sen ja sanoi vain: "Mitähän marski sanoisi?"

"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin hautaan!"

Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää, sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."

"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies tulisesti.

"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."

"Sinä et rakasta niinkuin minä."

"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."

"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun rakkauden hehkuun".

"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".

"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on luettava minun ja sisarieni kanssa?"

"Se on vienyt järkeni."

"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla leikitellen hänen hiuskiharoillaan.

Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi hän.

"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja vaipui pieneen lepotuoliin.

Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.

"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"

Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.

Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin… Mutta kaunis hän oli! Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu, joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.

Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle…

"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa astui huoneeseen.

Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.

"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli
Katinka".

"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut ja laulut lopussa."

"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."

"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"

"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"

"Et ollut syytön sinäkään!"

"En ole valinnut häntä opettajaksi."

"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"