"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.

"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.

Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten; pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta salaovesta… ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan pimeä.

Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.

Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla kirkossa?" kysyi hän vavisten.

"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei sitä voida temmata pois."

"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa tietä kuin oli tullutkin.

Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan… hän ryömi kokoon kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli tuntia oli kulunut.

Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli noussut… huitoi käsivarsiaan… nyt… nyt hän seisoi jaloillaan!

Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.

"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.

Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.

Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.

Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."

"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen kurkkuunsa.

Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.

"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.

"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."

Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian näköpiiristä.

"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei luostarille mitään vahinkoa olekaan."

Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen. Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.

Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla laupeudentöillään.

Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.

* * * * *

Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.

Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta. Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.

Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin ottamaan vastaan pelättyä herraa.

"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.

"Olen, teidän armonne!"

"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"

"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden ristinmerkin.

"Ettekö tee muuta mitään?"

"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"

"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."

"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi
Anastasia terävästi.

"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua. "Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."

"Emme koskaan!" huudahti hän.

"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä luostariin loppuiäksenne!"

"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta autuaaksitekevästä kirkosta."

"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko nunnaparvi innotellen.

"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua kärsimättömästi.

"Meillä ei ole mitään sellaisia!"

"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.

"Armollinen herra!"

Kaikki lankesivat polvilleen.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti paikalla!"

Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle, tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.

Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan. Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää, paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta, ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja…

Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas, kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta luostarista.

Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi. Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei entinen nunna tahtonut tietää mitään.

Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi linnamme."

"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.

"Lutherin."

"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.

"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja
Kätchen syleili ja suuteli häntä.

"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.

"Oletko niin vihainen?"

"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."

Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.

15.

VAHVIN VOITTAA.

Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.

Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.

Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle kuninkaalleen.

Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti kansan ja monet herroistakin puolelleen.

Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle. Se oli aivan liikaa siedettäväksi.

Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.

Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.

Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään; suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa edustajaa.

Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän tavoitteli kruunua, ja kuningas Kaarle oli varmaan vaativa kuuliaisuutta ritaristoltakin.

* * * * *

Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.

Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.

Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä. Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa, tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa kutsua valtiopäivät koolle.

Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet herttuaa jäämään paikoilleenkaan.

He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.

Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan. Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla kuninkaan kiellon tähden.

Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.

Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta, tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."

Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.

Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä, ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan. Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten, ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa. Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti sinne neuvostokin.

Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten, milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat haaksirikkoon.

16.

YKSINÄINEN.

Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut. Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing, olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten lörpöttelyä… hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän armonne…"

"Ymmärrän… jospa vain uskaltaisin…"

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu…"

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!" huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi; Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä", sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen; raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä, viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa, kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa, joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen viereensä penkille.

Hän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. "Te pelkä?"

"Niin, niin!"

Vieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Anta minulle pusu!"

"Ei, ei!"

"Avatako minä lukku ja huuta apu?"

"Menkää täältä!"

"Ensin pusu!"

Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:

"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"

Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos. Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.

Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli kärsiä… ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön…

Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin. Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.

Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän kotiin niine hyvineen.

Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.

"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.

"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä sanoa", vastasi Elsa.

"Samantekevä minulle."

Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä kiihkeydestään.

Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!

Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.

Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä on koituva hänen surmansa…"

Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.

"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.

"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla pisteliäästi.

Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli kurittanut hävytöntä puolalaista."

"Ja hän lankesi syliinne?"

"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."

"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"

"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"

"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin minä".

"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren niin levottomaksi."

"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen epätietoinen, kummanko huvin valitsen."

"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä viemään hevoset talliin?"

"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten suloista on viivyttää nautintoa?"

"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."

"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen, rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen, jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."

"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi
Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.

"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."

"Tekikö ranskalainen taikoja?"

"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."

"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."

"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."

"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."

Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen, jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.

Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua muusta kuin huimapäästä pojastaan.

Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.

"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.

"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla tahtomattaankin väristen.

Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.

"Herttua… herttua!"

"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni
Gunillasta.

"Ei, ei vielä ainakaan."

"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.

"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.

"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."

Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä", sanoi hän; "hän pitää sinusta!"

Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme kalmankalpeilla kasvoillaan.

Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.

Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen. Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.

Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja kaikki oli lopussa.

Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.

"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.

Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan muuta kuin että hänen poikansa nukkui.

Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla. Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.

"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.

"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.

Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.

Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.

Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin mukana, jos suinkin jaksoi.

Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta, ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän vähäiset tarpeensa.

Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa morsiuspuvuksikin.

Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen armonsa tyytyväinen sisällykseen.

Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.

Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia, ilmoitettiin markiisi de Lascy.

"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä häntä!"

Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka oli uskaltanut…

Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut häntä varmasti… etsi kenties muistoistaan.

Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt ensi kerran parisen vuotta sitten.

"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"

Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä, sitä hän ei voinut sanoa… Hänellä oli ollut pikku seikkailukin… tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.

Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt, Elsa?"

"Muukalainen… se oli hän…"

"Onko hän tavannut sinut?"

"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."

"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi kuningatar itsekseen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.

"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.

"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.

Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen:
"Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"

"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä, jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset kuin meillä pikku eläjillä!"

"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin sydämelleen", vastasi sairas.

Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin, pudisti vanhus päätänsä.

Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.

Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen. Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."

17.

MEREN TOISELLA PUOLEN.

[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]

Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan, jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.

Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä väristyksellä.

Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa, josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin. Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.

Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen. Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee ihailuamme.

Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet linnaleiristäkin.

Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua "sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin puolet.

* * * * *

Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen, joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.

Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera. Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin. Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.

Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain keralla.

Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä, että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.

Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta kaikkine väkineen omassa muonassaan.

Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.

Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti miesten eteen.

"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan suulleen.

"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.

"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen asioissa."

"En tiedä tehneeni mitään pahaa."

"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"

Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.

"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus", vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.

"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."

Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla, yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi hän.

Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.

Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä kauniimpi kuin konsanaan.

Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan monet perikatoon."

"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.

Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy.
"Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän
Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä
meitä parhaiten miellyttää."

"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi
Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.

"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja nyt, pojat, lähdettiin!"

Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.

Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja kynttäkantta tiehensä.

Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai töintuskin hänet pidätetyksi:

"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"

"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa häntä paremmin."

"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."

"Sellaisen saan kai pian pystyyn."

"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt ripillä."

"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan sillaikaa tuvan."

"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut minulle suureksi hyödyksi."

"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."

"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."

Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi. Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen, sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut, muuttakoon tänne."

Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten asia oli järjestettävä.

* * * * *

Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.

Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään
vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik
Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko
Pohjanmaan.

Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.

Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan lakia ja vapautta.

Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin estää juurtumasta Pohjanmaalle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.

Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki, kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".

Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.

Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.

Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.

Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä, "jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.

Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri virtaili.

Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan; hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat liikkumattomina äidin vieressä.

Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei ollut aiottu ihmiskorville.

Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."

Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja hän seurasi suosiolla.

"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.

"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.

"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut menettää henkeään."

"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa pyristellä sitä vastaan."

Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.

Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää kohtaloansa.

Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.

Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas. Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen… pieni kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.

Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma saaliistaan.

"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta huudahtaen… Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?…

Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia sanoja:

"Voi teitä, Suomen vitsaus… Niinkuin heinäsirkat täyttävät he maan… mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta… Me annamme kymmenen henkeä yhdestä sortajamme hengestä… miehet, naiset ja lapset lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki… Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat sortajiamme kukistamaan!"

Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin, ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.

Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.

"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt itse helvettiin."

Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat, mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan; siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt karkurin.

Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse paholainen.

Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.

18.

KULOVALKEA.

Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan, tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja väliin ruoskien renkejään.

Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi, ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan. Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui, ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.

Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni, Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa, ainoan, jota hän tahtoi palvella.

Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.

Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema. Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto kuten maakin oli hänen hallussaan.

Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen. Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja herättivät suuttumuksen ohella naurua.

Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.

Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa vihollinen.

Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.

Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti kantoivat.

Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut Suomen ruhtinas.

Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan kesken.

Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli, mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua, voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua, että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun talonpojan.

Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme tuonnempana näkemään.

Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin, mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun. Kullakin oli omat tehtävänsä.

Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys olosuhteihin Pohjanmaalla.

* * * * *

Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen soihtujen valossa.

Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat, ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.

Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi, mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.

Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita kunkin omalle haaralleen.

Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.