"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin panna luostarissa toimeen… ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla toivomuksiani…"

"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.

"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.

"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne…"

"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa melkein kuumeisesti.

"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon kuten tahdotte."

Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.

Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.

Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"

Richissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: "Ette tiedä mitä rukoilette."

"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin", huusivat he kuorossa.

"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin", vastasi hän, ja kehoittaen nunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.

Hän seisoi aivan liikkumatonna… hänen päänsä oli aivan pyörällä… mitä oli hänen tehtävä… mikä oli oikein, mikä väärin…? Hän kuuli korvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.

"Kallis sisar", virkkoi kiehtova ääni. "Tulen saamaan tuomioni."

"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää."

"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?" kysyi abbedissa hiljaa.

"Sinun rakkautesi, Richissa."

Richissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. "Olisi rikos suostua", sanoi hän.

"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä ymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota pyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni tekee sinun rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli tavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi madonnan valituista palvelijattarista."

"Olisipa se totta!" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.

"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja pyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin, ja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin."

Richissa peitti päänsä käsiinsä. "Minä tahdon, mutta minä en voi sitä uskoa", nyyhkytti poloinen.

Paterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: "Richissa, rakastatko minua?"

Richissa taivutti päänsä painuksiin. "Pelkään, että teen niin", pääsi häneltä kuiskaten.

"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?"

"Sitä en tiedä."

"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?"

"Sitä ei voi kukaan."

"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy jokaisella olla valittu puolisonsa… Sinä hylkäät minut, no niin, jos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen sen — sinun tähtesi."

Richissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen kasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin käsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli jotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: "Saatana!"

"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari", puuskahti Edil riemuiten.
"Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!"

Richissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.

"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.

11.

UUSI HERRA.

Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta, ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään", kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet huostaansa.

Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt. Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe, jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.

Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin tarttua kovemmin kourin.

Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä 1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa persoonassaan.

Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi äidinisänsä mukaan.

Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää.
Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.

Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen… Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.

Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki hän valkoisen rouvan… Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.

Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.

Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa. Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se tunnettiin raskaana Ruotsissakin.

Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli luovutettava takaisin.

Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan. Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle. Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.

Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota vimmoissaan, kun ei voinut mitään.

"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas sielu.

"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.

Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.

"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."

12.

VÄHÄN ROMANTIIKKAA.

Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista kiintymystä synnyinmaahansa.

"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."

Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän asettua asumaan.

Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin ympärilleen.

Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan. Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita, mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi hän kyllä päästä hänestä eroon.

Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa. Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen rikkaaksi.

Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet, josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi hän pujahtamaan syrjään.

Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.

Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista elämää.

Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna, valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen tähden.

Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä
Juhana herran puoleen.

Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä Stegeborgiin.

Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän hämilleen.

"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien onnettomain ystävä ja suojelija".

"Mitä haluatte?"

Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."

"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"

"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään toisillemme uskollisina."

Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa, ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.

"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne", sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että helposti voimme puhella toistemme kanssa."

Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.

Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi hän.

"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.

"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko sinun siitä kärsivän?"

"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."

"Onko hän itse sanonut sen?"

"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.

"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus noudattaa vapaasti himojaan."

Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle", sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".

"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"

"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"

"Kustaako?" huudahti prinsessa.

"Niin, viikkokausi sitten."

Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.

"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."

He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen turmiokseen".

"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."

"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."

"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."

Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."

"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.

"Niin, me puhuimme sinusta!"

"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid hiljaa ja tyynesti.

Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa kaksintaisteluun.

"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa olla murhaa omallatunnollaan."

"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"

"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"

"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"

"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"

"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.

"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se… olen velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."

"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."

"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt kerran…"

"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa siitä."

"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.

"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun puolustukseksesi… Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä hänet…"

"Ei, ei… minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen.

"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!… Mene nyt levolle, ja jos Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja riemussa nähdä jälleen toisenne."

"Mutta, rakkahin prinsessa!"

"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"

Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa tuhlata".

Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.

Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:

"Herra Juhana Gyllenstjerna."

"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.

"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea pöydästä.

"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin, elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä häntä."

Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset.
"Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.

Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin Juhana!"

Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta siltä saattoi hän iloita toisten onnesta… ja kun ensi puuska oli mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän hilpeästi:

"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."

Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid Brahelle", sanoi hän.

"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"

"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija meni.

Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.

Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen pitänyt olla armollisen neidin rasituksena…

"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen… Kustaa Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi…"

Olisiko Sigridin saatava lukea kirje… ei, se säikähdyttäisi häntä, onni heille, huolet hänelle…

Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.

"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että menette ensi keskiviikkona naimisiin".

"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.

"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi", keskeytti prinsessa.

"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa…"

"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.

"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.

"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan kuin muutkin vieraat."

"Jos joku saisi tietoonsa… he punoisivat paulojaan, kenties surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.

"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä kolmeen päivään."

Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.

"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."

Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"

"Ole toki järkevä… kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa. "Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."

Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".

Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin päätään.

Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana päivänä.

Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.

Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä, mutta hän ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä, ennen kaikkea Juhanaa!

Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti osoittaa iloa, jota ei tuntenut.

Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä, että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin, josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian koristeltava prinsessan jalokivillä.

"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"

"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella painaakseni kruunun päähäsi."

"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin kasvoin.

"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin teurasuhria alttarille."

"Kuka vie Juhanan?"

"Sanotpa jotakin… sen olin unohtanut… kuka on vievä hänet?… Sen saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua, sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."

Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua; prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"

Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.

Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.

"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.

"Herra Lindorm Bonde!"

Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna", huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."

Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen, että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna prinsessa suinkaan vähimmän.

Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.

Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.

Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään ja häntä pukemaan.

Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli ihastunut.

Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut kultaiset rannerenkaat.

Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.

Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa… Kuka ottaisi vastaan hänen hevosensa… hän viittaa eräälle poikaselle… nyt hän tulee… ja prinsessa rientää häntä vastaan.

"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"

"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"

"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi.
"Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."

"Ja Sigrid?"

"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle, "ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"

Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä; hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille, morsian ja minä tulemme vasemmalta."

Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.

Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon vastattiin urkulehteriltä.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä odottaen.

Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!

"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.

"Sigrid Brahe!"

"Mahdotonta!"

"Kyllä, kyllä, hän se on."

"Entäs sulhanen?"

"Juhana Gyllenstjerna."

"Oh, mikä häväistys!"

"Se on varmaan Anna prinsessan juonia…"

"Ja narrata meidät tänne!"

"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"

Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan kanssa.

Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue, morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi. Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.

Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan. Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta juhlasaliin.

Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.

Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:

"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että
Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."

"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu". Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa vierashuoneeseen."

Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan tuokioksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."

"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.

Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini läikähti yli laitojen.

"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."

Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se yleiseksi ja äänekkääksi.

"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.

"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.

Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.

Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet, jotka taistelivat ylivallasta.

Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt; jos vaadit kaikkea, et voita mitään."

Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.

"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy pois vastaamasta."

Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee mukaani."

"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."

"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"

"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.

"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa hyväksytään."

"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja käsken, että Sigrid heti seuraa minua."

"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra", puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."

Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut olemasta naisten ritarillisena puolustajana.

"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"

"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"

Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.

Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."

Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.

"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.

"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."

Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.

"Voiko hän nähdä sieluuni?… Miksi hän muuten olisi uhannut: 'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'… kun tunsi ylpeytensä loukatuksi… Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"

* * * * *

Tapaus herätti suunnatonta huomiota.

Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen keskiviikkohäät.

Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken. Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke, joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan, vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto, ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.

Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.

13.

HÄN OTTAA VALLAN.

Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä "vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja, lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.

Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.

Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa parhaansa mukaan.

Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen, oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.

Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta ja muista sellaisista asioista.

Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin; kuka oli aloittava taistelun?

Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän, että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys ryhtyä toimiin.

Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla, ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen, vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta… ja lääniherroille oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.

Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.

Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli, että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta taipua.

Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen. Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet vertoja hänelle.

Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."

Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?…

"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi
Kaarle.

"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."

"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa joutuisi kaikki rappiolle."

"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."

"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"

"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi
Hogenskild Bjelke.

"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?" kysyi Kaarle lujalla äänellä.

"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre.
"Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."

Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:

"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi. Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin kuletutan teidät sinne väkisin."

Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen apua ruhtinasta vastaan.

Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.

Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he, että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.

He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan ystäviä.

Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä. Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin lääniherroja kohtaan.

Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi asianomaisella vallalla.

Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä puoluelaisiaan… mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?

Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.

Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.

Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille hänen määräämänsä kaavan mukaan.

Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys, että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi valtakuntaan.

Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia sitovana valana.

Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä tyhjiksi.

Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.

Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia huhuja.

Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta, näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia, ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.

Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui yhteentoista.

Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä tuttuun paikkaan.

14.

TUHO.

Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.

Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin koskaan.

Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus unhoittivat hengellisen isän.

Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.

"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.

"Eeva Sparre, kuinka uskallat…" Mutta hänen sanansa katkesivat nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"

"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska ripittäytyä hänelle…"

"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.

"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan hiljaista kuiskausta…"

"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.

"En ymmärrä mikä sinun on… Olet vihainen siitä, että hän on yhtä hyvä meitä kaikkia kohtaan!"

"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."

"Etkö voi sanoa, mikä se on?"

"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."

"Abbedissa ei taida sietää häntä."

"Jollei ole päinvastoin."

"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.

"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän välittää sinusta vähintäkään?"

"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.

Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin.
Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.

Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä kiihtyvä viha — niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta kuunteli hänen viekoittelujaan.

Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle, ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.

Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin. Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty; häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi lähteä sinne pikimmiten.

Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi; erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät olleet erittäin tyynnyttäviä.

Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti hänet lähtemään matkalle.

Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen, ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan kuiskailivat keskenään.

Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän horjahti, mutta toipui heti.

Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.

Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot, joista suuret silmät tuijottivat… Silloin lähestyivät askelet, ja hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.

Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen, mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.

Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.

"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa palattuaan tuntoihinsa.

Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.

Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?

Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia, että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan. Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja ommeltava hätääkärsiville.

Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.

Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.

Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta… Vapisevin käsin hän avasi oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin… Vihdoin olivat he pihalla, kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät… Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian kadulla.

Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava kotiinsa.

Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"

Kaikki katsoivat toisiinsa. "Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?"

"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"

"Kyllä… kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten. Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?… Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä — millaisen kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?

Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa syyn.

Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun, mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle — ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.

Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi sen.

"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.

"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti tyynesti. "Olette rikosuhri."

"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä", huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua ulos ovesta.

Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi, nousi hän vavisten kiukusta.

"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä muutkaan nunnat."

"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.

"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."

Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain päiväin perästä vapautenne takaisin."

"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.

Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja juotuaan hän vaipui kohta uneen.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.

Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta. Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä, kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.

"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.

"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.

"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.

"Hänet haudataan tänä iltana… ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis hän on vainajana, siunattu Herran enkeli…" Ja nunna riensi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tänä iltana hänet siis haudataan… ja luostarin portit pidetään auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.

Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän nousi nopeasti.

"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi.
Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."

"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.

"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen — yhdellä ehdolla."

"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta säteillen. "Sanokaa se heti."

"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin kirstun ääressä."