Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi Uplannin rykmentti.
8.
Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja sotamiehiä oikealle.
Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja jalokivistä.
Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle. Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla, samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat hovin herrat ja naiset.
Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan. Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki arkkipiispa rukoukset.
Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.
Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava. Mutta Kaarle kieltäytyi.
"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.
"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi
Kaarle varmasti.
Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.
Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa, jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan. Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.
Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.
Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria vieraspitoja useaan kertaan viikossa.
Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja kohteliaampaa emäntää.
Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus, ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa syntinsä…
Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa, vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.
Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema, omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi, joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.
Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule maallikkojen osaksi.
Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.
Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen; hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen pojalta.
Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa. Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat, surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.
* * * * *
Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden joukossa Kustaa Banérkin perheineen.
"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."
"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään sijastasi", vastasi Märta.
"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva.
"Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."
"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"
Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.
Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut neuvotteluun.
Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa, Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.
Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu, ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.
Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää iloiselta.
Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.
Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle osoitettiin asianomaista kunnioitusta.
Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.
"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"
"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani", vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.
"Kuinka niin nurkassanne?"
"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"
"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."
"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"
"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"
"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."
"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."
"Mitähän se on?"
"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä rakastan, jumaloin teitä!"
"Oh, mitä ajattelette!"
"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka, niin etten voi elää ilman teitä."
"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.
"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"
"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"
"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt minut viimeisen kerran!"
"Kuinka kiihkeä olette!"
"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle mutkittelematta, rakastatko minua?"
"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.
"Mutta se on mahdollista… vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi tarttua hänen käteensä.
"Kaikki katsovat meihin!"
"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"
"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."
"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi
"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää…"
Toinen istuutui jälleen.
"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"
"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"
"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.
"Huomenna tulen isäsi luo!"
"Tiedän mitä hän vastaa."
"No?"
"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."
"Oh, se olisi julmaa!"
"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori herraseni?"
"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."
"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte vastauksen."
"Ja millainen silloin on vastaus?"
"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.
"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."
Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut. Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa; äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti mennen nuorten luo.
"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.
"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.
Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.
"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.
Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä luo.
Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut.
Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.
"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan näyttää."
Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä. Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia. Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen; juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen sukuun.
"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen siellä vielä ole."
"Aiotko kenties estää?"
"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin kaunista katsellakseen."
Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.
* * * * *
Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat. [Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. Dis-haltiattaren kunniaksi pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä, kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää. Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.
Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille. Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.
"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.
"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.
Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin, jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä käsivarresta.
"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa lumessa. Eikö se ole hirveää?"
"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet… tule, ottakaamme lapset mukaan."
Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän. Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.
Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.
Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.
Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa.
Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?
"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.
"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin. Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.
Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne jälestämme?"
"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."
"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."
Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut lainkaan panttia…
"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.
"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.
Puolalainen seurasi jälestä.
Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat sangen riemahtelevalla markkinatuulella.
"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"
"Pankaamme tasan!"
Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.
"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.
"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.
"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille, mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.
"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin hameensa taskusta.
"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin niin sisukas!"
"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait, että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.
"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle nimenne?" sanoi ylioppilas.
"Anna Banér."
"Valtaneuvoksen tytär?"
"Niin."
"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."
"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."
He täyttivät heti hänen käskynsä.
"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.
"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."
Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään, sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.
"Sellainen tyttö!"
"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"
"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."
* * * * *
Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt olemasta mukana.
Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi. Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen ympärillään.
Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."
"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti
Kustaa Brahe.
"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."
Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.
"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."
"Millä tavoin?"
"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"
Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi manata hänet kaksintaisteluun.
"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin itse häntä", vastasi kreivi.
"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."
"Millä tavoin?"
"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."
"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on, ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule kuunaan suostumaan."
"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."
"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"
"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun värejäni."
"Häpeämätön!"
"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."
"Milloin turnajaiset ovat?"
"Ensi viikolla."
"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.
Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista. Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville, palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.
Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä. Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin, herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten paljoutta, joka oli katseltavana.
Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta loistaviin ihmissilmiin.
Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin julistettiin aseleikit alkaneiksi.
Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.
Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.
Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan vaaleanpunaista nauharuusuketta.
Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.
Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi nauharuusukkeeseen viitaten:
"Ottakaa se, jos voitte!"
"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"
"Mahdotonta, rakas äiti!"
"Sanon sinulle, että hän se on."
Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän. "Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen päähän.
Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.
Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja vapaasti.
Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain, ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.
Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.
Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.
Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.
"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.
Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle. "Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja syleili häntä.
Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.
Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen kanssaan.
Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.
9.
Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.
Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan, sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin. Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston kanssa selvittäisiin!
Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä, Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina. Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi ruotsalaiset olosuhteet.
Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa, ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin, saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.
Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.
Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen; Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä tai äreitä vastauksia.
Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta. Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä, jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan, jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.
Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella, lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat katselemaan.
Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä meni melkein liian pitkälle.
Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.
Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.
Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.
Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.
Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.
Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä, että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.
Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön seremonia j.n.e.
Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin porttoon.
Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään; eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan leppymättömän vihan ja koston oppia.
Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän vallattomuuden hillitseminen.
Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen tyyneys.
* * * * *
Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi. Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.
Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.
Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan, mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin suuresti petyttyään.
Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.
Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet isoäidiltämme Bona Svorznalta."
"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi
Sigismund vilkkaasti.
"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden…?"
"Oh, se on arvoton ajatus."
"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."
"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava rajakreiville?"
"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."
"Miksi niin?"
"Unhotat meidän eri uskontomme."
"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon."
"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."
"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."
"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."
"Mutta rajakreivi…"
"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."
"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään mahdollisuutta maksamiseen."
"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista alusmaistani!"
"Tahdotko tehdä sen?"
"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin evankelisen pappini."
"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"
"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."
"Otatko siis hänet?"
"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."
Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.
Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa arvokasta vastaanottoa.
Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä keskustelua niin pian kuin mahdollista.
"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy tulla!"
Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.
"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."
"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties lykkäämme johonkin toiseen päivään…?"
"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia, jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."
"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"
"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"
Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme toisillemme?"
"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."
Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä maahan.
"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni, mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta… Ei pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin Potsmutschiin!"
"Anna!" huudahti nuori mies.
Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä, että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"
"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen kunniaan."
Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"
"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun vuorosi!"
"En voi, en saata tällä hetkellä."
Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.
Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi ilmaista."
"Tunnetko nämä kirjeet?"
"Kyllä… Varmaankin ovat ne varastetut!"
"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman tyynesti.
"Kuka, kuka on voinut…"
"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut ja tule onnelliseksi…"
Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"
"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä, että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"Eikö se ole parasta meille molemmille?"
"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"
"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."
"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi ja — rakkautesi!"
Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme ystävinä."
"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa uutta elämää."
Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan. "Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan okaat jäävät jälelle… Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni viimeiseen saakka".
Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski, joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.
Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä. Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten alamaistensa kurittamisessa.
Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa tiesivät olevansa turvassa.
On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän, jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.
Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.
Mutta kaikki turhaan!
Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä hänen mielestään oli tehtävä.
Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin Eläintarhaan, johon leiriytyi.
Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville laskelmilleen.
Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen, että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa. Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli täydesti taattu.
Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi saattamaan tahtonsa voimaan.
Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.
Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen poissaollessaan.
Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan. Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään alempiarvoisia rinnalleen.
Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.
Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston. Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali. Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää, ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.
Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.
Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14 päivä.
Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään matkalle.
Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista, että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä Ruotsiin."
Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin. Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.
Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko joukkueesta.
Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.
10.
Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi Vadstenaan.
Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.
Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen, kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.
Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin tähden.
Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa, heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi taintuneena kirkon lattialla.
Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!
Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois messusta tai lyövän laimin rippiään.
Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.
Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan kasvattejaan.
Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.
Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet pantiin prioriksi — nunnaluostariin.
Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan toisiin tärkeämpiin tehtäviin."
Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle. Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli tehtävä.
Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan… hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän vain saavutti maalinsa.
Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko nuori parvi vihkiytyä nunniksi.
Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin kysyä itsekseen:
"Ketä heistä hän rakastaa?"
Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan, sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista, ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään kuolemaan pater Edilin tähden.
Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.
Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu kokonaiseen puoleen vuoteen.
Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi sylissä.
Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin kasvoin, sinä pyhä!"
Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet, ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.
Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään kuin hänkin paterin.
Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin, sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet aikoja sitten toisten tähden?
Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan kevyesti koputtaen ovelle.
Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.
"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme häiritsemättä keskustella keskenämme."
"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.
"Teidän tähtenne!"
"Minun?"
"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."
"Huntuni?… Mitä ajattelette?"
"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."
"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."
"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."
"Olette julma, kun muistutatte siitä!"
"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään, niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."
"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".
"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon paremmin."
Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse. Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen luomaan silmänsä maahan.
"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"
"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".
Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että hänen hetkensä oli tullut.
Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen hämmennyksestään… vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä kertaakaan?"
"En!"
"Tahdotteko nyt?"
"Täälläkö?"
"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."
"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.
"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä… tunnustan, että olen unhoittanut kaiken teidän tähtenne… Voitteko antaa sen minulle anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.
Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan tyyneksi.
"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."
"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"
"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.
"Ette voinut?"
"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"
"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää… kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen palvelijattarelle?"
Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."
"Lähdette?"
"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana minuuttina oli pater poissa.
Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan pakahtumaisillaan… ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä pater Edil rakasti häntä… mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden oli hänen lähdettävä ja heidän erottava — ainaiseksi… millaista oli elämä sitten oleva… ainoa valonsäde oli langennut hänen tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet, oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?… Niin oli, jos Edil lähtisi… sillä päivänsäde oli hän… mutta oliko hänen aivan välttämättä lähdettävä?… Hänen, Richissan, tähden, oli Edil sanonut… mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?… Palava puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet hänen sielussaan.
Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.
Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja ainoastaan himmeästi valaistu.
Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.
Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto, ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit haltioituneeseen hurmostilaan.
Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi, melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"
Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan sairaaloista unelmaansa.
Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa salaisuudessa.
Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.
"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän joukkueensa".
"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.
"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."
"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei tarvita täällä enää kauemmin".
"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.
"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla äänellä.
Malaspina loi katseen heihin molempiin.
"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"
Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan ja pater Edilin keralla.
Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.
Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö ollut jokin uusi ilmestys tuleva.
"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.
Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan päättymistä", vastasi hän.
"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"
"En, teidän armonne!"
"Siis hänen?"
Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.
"Tahdotko, että minä…?"
"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."
Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli, kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.
Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa, että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään…
Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana päivänä.
Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita kiintyi Ediliin.
"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.