"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.
"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."
3.
Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta paluupäivänsä hän oli päättänyt.
Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja linnanherroilta.
Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan
Sigismundin käskyjä.
Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen käsiinsä.
Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä luopumaan päällikkyydestään.
Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa noutamaan.
Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi, että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei hän voinut tulla sinne.
Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella, oli lähetettävä jälestä.
Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos
Kaarlen otsa synkistyi.
* * * * *
Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen. Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla. Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.
Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan; ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa ylöspäin.
Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.
Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli Lejonhufvud ja Klaus Fleming.
Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia, puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli helppo tuntea erilaisista puvuistaan.
Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin. Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki läheisyydessään.
Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili rannalla.
Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.
Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.
Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein vastustaja.
Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.
Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja omantuntonsa edessä.
Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.
Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli
Lejonhufvudiin.
Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati, että heidät oli asetettava oikeuden eteen.
Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.
Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen henkivartiostonsa saattueenaan.
Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa, jotka seurasivat herttuaa laivalle.
"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.
"Missä, missä?"
"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää odottavan jotakin."
Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.
"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.
Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi hän.
Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.
"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"
"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."
Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.
"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni, karhua."
Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi nuorta rakastavaista.
Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi portaita ylöspäin.
Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.
Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa kohtaan lisääntyi.
Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja oli seuraava!… Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?
Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto… saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä…
Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista… parasta oli antaa asiain kehittyä itsestään…
Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.
Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.
Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät hänestä.
Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän käsissään.
Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus poistettu.
Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.
"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"
Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.
Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä toteuttamaan niitä ainoatakaan.
Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että jesuiitat oli ajettava maasta pois.
Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt mihin ryhtyä.
Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä saattoi panna paljastusta pelkäämättä.
Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä asui paavin lähettiläs Malaspina.
Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut, jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat karvalakit.
Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat, salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.
Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.
Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin pakenivat kuin taistelivat.
Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään. He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat heitä.
Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut syvälle jo heidän saapuessaan.
Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.
Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.
"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."
"Lahjoitettava pois?"
"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole mitään sitä vastaan."
"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."
"Naisetkin?"
"Luulen, että he ovat pahimmat."
"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla, houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja ei saa olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan tietysti katolisen kirkon palvelijoita."
"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"
"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä suhteista, jotka — jotka koskevat kuninkaallista perhettä… Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä täällä… olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on hänelle sukua… ja on välttämätöntä saada tietoon…"
"Kyllä, teidän ylevyytenne."
"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"
"Sitä en voi sanoa."
"Silloin on tapahtunut jotakin."
"Jotakin hirveää."
"Puhu, mies, mitä sitten?"
"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja tuijottaen eteensä.
"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."
"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.
Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä tänne veli Antoine".
"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.
"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään; kutsu hänet heti tänne."
"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.
Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla äänellä.
"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi munkki.
"Puhu selvemmin!"
"Hän on kuollut!"
"Kuollut!"… Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.
"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"
"Murhanneet?"
"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä… hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"
"Mistä löysitte hänet?"
"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata pois heikäläisten ruumiit."
"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen… Oletteko korjanneet ruumiin pois?"
"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville… väkijoukko seurasi kintereillä ja tukki tien… erittäinkin oli vaikeaa saada hänet tänne… Eikö kuulunut mitään melua?"
"Ei, miten varhain se oli?"
"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit ja kantajat!"
"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"
"Alakerrassa, vasemmalla."
Malaspina riensi ulos.
"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän kaikkien palavan helvetin tulessa…"
Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.
Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia alamaisiaan.
Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.
Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja loistava.
Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.
Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset
Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.
Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon, johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.
Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.
Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää — tuuli puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä töllistelemään.
Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.
Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.
Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.
Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa, sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen, kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa tunkeutumasta tielle.
Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.
Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta ennustaviin huudahduksiin.
Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät, ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti tunnustettu koko valtakunnassa.
Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä "jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.
Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.
Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin suinkin.
Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi; muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.
Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon, ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään, suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.
Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi.
Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.
Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus — kuten he nimittivät Malaspinaa — oli lörpötellyt liian kauan kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän vuoronsa.
Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi henkivartioston päällikölle.
Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.
Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.
Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein, kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.
Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.
Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.
Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.
"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."
Välähdys, pamahdus!… Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!
Soihdut valaisivat kamalia kuvia — silvottuja ihmisiä, virtailevaa verta.
Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon uppoavan kylkiluittensa väliin.
Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.
Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.
Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.
Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.
Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:
"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"
"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"
"Alas antikristus!"
"Alas kaikki munkit!"
Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen kätyreikseen.
Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan, mutta ei sekään pystynyt häneen.
Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään seurausta.
Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi versomistaan.
Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.
Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin ryhtyisi… Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se ei onnistunut.
Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.
Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund, kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.
Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän tahtoisi ajatusaikaa.
Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi Puolasta poistumaan.
Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut — kuunnellut molemmin korvin… Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.
Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.
Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.
Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa sitkeyden.
Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin
taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän.
Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava
Upsalaan helmikuussa 1594.
Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.
Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen vahvistamista.
Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.
Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin neuvottelemaan hänen kanssansa.
Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada paljon pahennusta aikaan.
6.
Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla ja täydessä puvussaan.
Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu, ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy, joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa, ranteita ja sormia.
Hän oli silloisessa Kolmen kruunun linnassa; upeissa suojissa oli jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.
Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät, joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa — hän ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan — oli jotakin lapsellisen puhdasta, mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.
Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli jäänyt Puolaan.
Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna
Mariani", kuiskasi hän.
Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.
Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.
Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun, samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet kuningasta ilahuttamaan".
Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.
Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki käy hyvin!"
"Ei, se ei käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."
"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."
"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"
"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"
"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin ilkeitä puolisoani kohtaan."
"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."
"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."
"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa tunnustettu —"
"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä pidän sinusta niin paljon."
"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi prinsessa hellästi… "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."
"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja hyväiltävänä."
"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä mukaasi."
"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään, ikävään maahan."
"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan, kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin, kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja puiden lehtisilmikot puhkeavat… vastaasi lehahtaisi niin huumaava lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka… ei, pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"
"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan…"
"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista vaahtoaan… sitä ei voi ikinä unhoittaa."
"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä… tunsin kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan, ja se rakasti, palvoi minua… ja sitten temmattiin minut kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."
"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena joutumistasi veljeni puolisoksi."
"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin… En ole koskaan saanut olla nuori!"
"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.
"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"
"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni arvoinen."
"Epäiletkö sitä?"
"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi syytäkin epäluuloihin."
"Etkö voi niitä hälventää?"
"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."
"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"
"Katketkoon sitten… vaadin rajatonta luottamusta!"
"Uskallat paljon!"
"Elämäni onnenkin!"
Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.
* * * * *
Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui täälläkin hänen suhteestaan Annaan.
Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.
Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?… Ei koskaan, koskaan!
Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.
Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää saattanut olla kysymystäkään…
He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka… minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei voisi täyttää kukaan!
7.
Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.
Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.
Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys, he saavat syyttää itseään."
Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.
Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.
Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti matkalta saavuttua.
Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan pimenemiseen.
Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta, ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa, lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.
Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä, ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen edellisen paikalle.
Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.
"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"
"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen tulla pitemmälle."
Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen lukuisan seurueensa keralla.
Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää, ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko komeuden.
Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta ruumissaattue kunniamerkkeineen… sen jälkeen nuori kuningas… sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät, kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren Kustaa herttuan keralla.
Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen nopeudella suusta suuhun.
"Kas, antikristus!" huudettiin.
"Pois ilmestyskirjan peto!"
"Hän on paavin kätyri!"
"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"
"Alas pimeyden apostoli!"
"Ajakaa hänet tiehensä!"
"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen hetkensä!"
Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina, jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja ihmetteli, mitä he kirkuivat.
Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan raivosta.
Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.
"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa seurauksista."
"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.
"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.
"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.
"Mahdotonta!" huusi Kaarle.
"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.
"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.
"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi
Kustaa Banér.
"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."
Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi verenvuodatus, jos… jos en…"
"Olen siitä täysin vakuutettu."
"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten ja kalpeana painautui häntä vasten.
"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"
Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen
Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.
Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen kulkueesta syrjään.
"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin koko tätä kerettiläisjoukkuetta."
Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä, ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja juhlallisesti suoltui kirkkoon.
"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.
"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden… vielä ehdimme liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"
Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta paikoiltaan.
"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?… Voi teitä kaikkia — kaikkia sinä päivänä, jolloin…"
"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja riensi pois.
Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.
Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta ylivoiman tieltä.
Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.
Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään. Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja vieneen pois.
Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet vainajana.
Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.
Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.
Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan, jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.
Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.
Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna, leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli kuninkaaseen.
Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan, palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.
Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.
He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan, polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.
Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin, katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.
* * * * *
Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.
"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet", sanoi Klaus Bjelke.
"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.
"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät myös, jos hän saa toimia omin päin!"
"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."
"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana, silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."
"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa mitään."
"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."
"Sitä ei Angermannus tee koskaan."
"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."
"Mutta herttua?"
"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."
"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.
"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.
"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".
"Kuten herttua tahtoo!"
"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."
"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös tuhonneet aateliston tulevaisuuden."
"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"
"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."
"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua ainoastaan määrätyillä ehdoilla…"
"Se on riippuva olosuhteista."
"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen laskea hänen menettelynsä."
"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".
"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä hänen kanssaan."
"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."
Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat, vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa, vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.
Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.
Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää, köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.
Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin — allekirjoituksetta.
Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin aatelia kohtaan… jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin odotettavissa tulevaisuudessa?
Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan, mutta yhä häntä pelättiin.
Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.
Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.
"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein epätoivoissaan.
"Kertokaa minulle kaikki!"
Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.
"Onko hän pahin este?"
"Epäilemättä!"
"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"
"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen välttämättömyyteen… mutta hän ei tahdo."
"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"
"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on vain, kuka…"
"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.
"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se tehtävä pian."
"Niin aionkin!"
Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi kerran tuli kuninkaan luo.
Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä, joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.
Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.
Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.
Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän
Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.
Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte maksaa sen hengellänne!"
Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän ketä puhutteli.
Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan mitä oli kyseissä.
Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran, mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan teidän majesteettinne kruunaukseen".
Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi
Kaarle herttua omiensa luo.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen, Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle noudatti viittausta ja meni heti kotiin.
Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi edistää roomalaisen kirkon etuja.
Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.
Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista, osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.
Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta. Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle. Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä neuvostoltakin.
Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu, vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset — toistaiseksi. Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt; "lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".
Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.
Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.
Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on tehtävä."
"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä melkein haukotellen.
"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!…"
"Voinko tehdä sen?"
"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää; se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."
"Luulette siis…" puuskahti Sigismund.
"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta sitoumuksistaan."
"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"
Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää tarvitsi olla levoton!
Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätökset.
Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon, jossa veisattiin Te Deum.
Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.
Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.
Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan virkaansa.
Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti, upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.