— Minä en jaksa enää, Thoreau, hän läähätti väsyneesti. Hänen silmissään ei ollut lainkaan pelkoa; hänen äänensä sävy oli iloinenkin.

— Minä tunnen tämän harjanteen, Jan huudahti rohkaisevasti. — Siitä ei ole ainakaan kymmentä kilometriä enempää Lac Bainiin. On parasta, että jätätte aseenne.

Dixon yritti nousta, ja Jan auttoi häntä. He kulkivat hitaasti eteenpäin ja lepäsivät vähän väliä, mutta joka kerta kun Dixon nousi ylös, hänen kasvonsa vääntäytyivät tuskasta.

— Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. — Tehän voisitte lähettää apua —

— Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät, Jan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. — Jos rajuilma puhkeaisi uudelleen, niin olisitte mennyttä.

— Sanokaa — sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, — lähettikö hän teidät minua etsimään, Thoreau?

Englantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja poskiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.

— Lähettikö hän teidät?

— Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. — Mutta minä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän kanssanne.

Vähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti uudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat kulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he saattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.

Yhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi levätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään teetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin lumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia männiköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni puolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän herätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.

— Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, — äläkä herätä ketään yöllä! On kyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.

Oman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui hiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse saa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten — sitten — Melisse tulee hänen luokseen!

Hän nousi ja istuutui pienen pöydän ääreen, joka oli hänen huoneensa nurkassa.

— Ei, Melisse ei saa tulla luokseni huomenaamulla, hän kuiskasi. —
Hän ei enää milloinkaan saa nähdä Jan Thoreauta.

Hän otti kynän ja paperia ja kirjoitti. Arkin toisensa jälkeen hän rutisti kokoon ja heitti tuleen. Viimein hän kirjoitti nopeasti ja epätoivoisesti ranskaksi seuraavat harvat rivit:

— Minä olen tuonut hänet takaisin sinulle, Melisseni, ja rukoilen hyvää Jumalaa, että Hän soisi onnea sinulle! Jätän vanhan viuluni, ja aina kun soitat sillä, se puhuu sinulle Jan Thoreaun rakkaudesta.

Sitten hän taittoi paperin ja sulki sen yhtiön kirjekuoreen. Hyvin hiljaa hän meni ulos autiolle varastohuoneelle. Valoa sytyttämättä hän haki kuntoon uuden käärön, hiukan ruoka- ja ampumavaroja. Kirjekuoren hän osoitti Melisselle ja pani sen niin, että Croisset tai toimitusmies löytäisivät sen aamulla. Hänen koiransa olivat varastohuoneen takana katoksessa, ja hän meni sinne, ja kutsui niitä hiljaa ja varovasti nimeltä. Hiljaa ne tallustelivat isäntänsä perässä metsänreunaan, ja aivan vanhan hongan alle, joka vartioi hautaa, Jan pysähtyi ja ojensi äänettömänä käsivartensa pikku majaa kohti. Koirat katselivat. Kazan — silmäpuoli johtaja — tuijotti hänestä yön pimeyteen ja päästi hiljaisen ulvahduksen. Surkeasti vinkuva tuulenpuuska suhisi honkien latvoissa, ja Janin huulilta tunkivat nyyhkyttävät sanat, jotka hän oli kuullut tämän saman haudan ääressä yli seitsemäntoista vuotta takaperin, kun Williamsin kyynelten tukahduttama ääni oli kohonnut viimeiseksi rukoukseksi Cumminsin vaimon puolesta.

— Suuri Jumala suojelkoon Melisseä!

Hän kääntyi tielle, missä Jean de Gravois oli otellut englantilaisen kanssa, kuljetti koirat ja reen luikertelevaa polkua myöten yli suon ja saapui vihdoin yksinäiselle kallion yli esiinpistävälle puulle, johon hän oli kätkenyt paperinsa. Ne hän kaivoi nyt esiin puukkonsa avulla.

Päivä jo melkein koitti, ennen kuin häh löysi vuorenhuipulle jättämänsä kiväärin. Heti sen jälkeen alkoi sataa lunta. Hän oli siitä iloinen, sillä se peitti hänen jälkensä.

Kolmetoista päivää hän ajoi koiriaan paksussa lumessa etelään päin.
Neljäntenätoista hän saapui Le Pasiin, sivistyksen rajavartiopaikkaan.
Oli yö, kun hän tuli metsästä, ja etäällä Saskatchewanin toisella
puolen näkyivät välkkyvät valot.

Hetkistä ennen kuin hän lähti sen yli, hän antoi väsyneiden koiriensa pysähtyä ja käänsi kasvonsa autiota, synkkää pohjolaa kohti, mihin revontulet raukeine liekkeineen viittoivat häntä, sanoen hänelle, että vanha, vuosisatoja jatkunut elämä odotti häntä aina maapallon napapiirissä.

— Hyvä Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikkina aikoina, Melisseni, hän kuiskasi; ja hitaasti hän astui sitten koiriensa edellä virran yli toiseen maailmaan.

25

Jack Thornton

Sinä iltana kuultiin soittoa Le Pasissa. Jan kuuli sen, ennen kuin pääsi perille, ja koirat höristelivät korviaan. Se oli kummallista soittoa, Jan ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kazan, koirien toissilmä johtaja, alkoi ulvoa ja nosti kuononsa kummastellen ilmaan. Varjojen tavoin he soluivat pitkin suuren, valaistun rakennuksen seinämää, rakennuksen, mistä soitto kaikui ja kuului huumaavaa hälinää — naurua, töminää, laulua ja äänekästä puhetta. Ovi avautui, ja mies ja nainen astuivat ulos. Mies kirosi ja nainen nauroi hänelle — nauroi niin kuin Jan ei ollut vielä milloinkaan kuullut naisen nauravan, ja hän pidätteli hengitystään, kuunnellessaan naurun ilkkuvaa hohotusta. Toisia pareja tuli ensimmäisen perässä. Muutamat menivät hiljaa ohi. Eräs nainen, jota saattoi kaksi miestä, kirkui ja melusi ja sinkautti rekeä vasten esineen, joka kolahtaen putosi maahan. Se oli pullo. Kazan murisi. Vetokoirat luimistelivat etummaisen kintereillä. Hiljaisella kehotuksella Jan taltutteli niitä.

Aivan virran rannalla hän kohtasi matalan, vähäpätöisen rakennuksen, jonka portin yläpuolella oli lyhty ja hieman vaatelias kyltti: — Kuningas Edwardin Hotelli. Viidakko oli lähes sadan metrin päässä siitä, ja sinne Jan sitoi koiransa ja jätti rekensä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sivistyneille seuduille tullessaan hän oli myös tullut niille seuduin, missä tarvittiin lukkoja ja salpoja, missä oli ryöväreitä ja varkaita. Yksinäisyyden eikä epäluulon tunne sai hänet menemään takaisin, päästämään irti Kazanin ja ottamaan sen mukaansa.

He astuivat sisälle hotelliin, Kazan epäilevän varovaisesti. Ovi vei suureen, öljylampun valaisemaan huoneeseen. Siellä ei ollut ketään muita kuin yksinäinen mies, joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos. Aivan hiljaa, niin ettei häiritsisi toista, Jan istuutui. Kazan laski sudenpäänsä isäntänsä polville ja mulkoili lakkaamatta ja kysyvästi häneen. Jan ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut itseään niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Hänen edessään lepäsi Saskatchewan valkoisena ja hiljaa; sen takaa saattoi erottaa tumman metsänreunan, ja kaukana, kaukana siitä tuikki matalalla pohjantähti taivaanlaelta. Se kimmelteli perin raukeasti, melkein kuin tuhannet muut tähdet, joita hän näki ja revontulet näyttivät vain himmenevältä kajastukselta.

Jan tunsi jotain tukahduttavaa kurkussaan, hän sulki silmänsä ja tarttui lujasti Kazanin päähän. Huolimatta hänen suorittamastaan taistelusta, hänen ajatuksensa riensivät takaisin läpi rannattomien hiljaisten alojen, yli vuorien ja halki metsien, nopeasti, lakkaamatta, kunnes vielä kerran pohjantähti vilahti hänen päänsä päällä täydessä loistossaan ja hän oli Lac Bainissa. Hän ei tiennyt antavansa myöten nälän, väsymyksen ja metsissä käymänsä kolmetoistapäiväisen ottelun yhteisvaikutukselle. Hän oli taas Melissen luona, vanhan viulunsa luona, niiden luona, joita hän oli rakastanut.

Tällä hetkellä hän unohti, että ketään muuta henkilöä huoneessa olikaan; hän ei kuullut, kun mies muutti asentoaan, niin että hän selvästi saattoi nähdä hänet ja Kazanin. Hänen omilta huuliltaan puhjennut matala, sydäntäsärkevä nyyhkytys herätti hänet taas nykyisyyteen.

Hän suoristautui ja näki Kazanin hampaiden välkkyvän puolipimeässä. Vieras oli noussut. Tuntematon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja tuijotti häntä heikossa lampunvalossa, ja kun Jan avasi silmänsä, hän näki, että hänen ylitseen kumartuneen miehen kalpeihin, hartaihin kasvoihin oli piirrettynä suru, joka olisi voinut olla heijastus hänen omastaan. Hetken he tuijottivat molemmat hiljaa ja hengittämättä toisiinsa — ja Kazanin selkäkarvat kohosivat. Jan ymmärsi, ettei tämä mies ollut metsän poika. Mies ei kuulunut hänen väkeensä. Hänen kasvonsa puhuivat etelän kansasta, sivistyksestä. Ja kuitenkin jokin yhdisti heidät kaikista aidoista huolimatta ja teki heidät ystäviksi, ennen kuin he vielä olivat sanoneet sanaakaan toisilleen. Vieras ojensi kätensä, ja Jan tarttui siihen, ja tässä puristuksessa piili kaiken yksinäisyyden ilmaus, kaikki kumppanuuden palava ikävöiminen, joka täytti näiden molempien miesten sydämet.

— Olette hiljakkoin saapunut tänne? mies sanoi puoliksi kysyen. —
Teidän rekennekö on — tuolla?

— Niin, Jan sanoi.

Vieras istuutui tuolille Janin viereen.

— Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.

— Mistä leireistä?

— Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla puolella.

— En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. — En tiedä mistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen Lac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.

— Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi hiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.

— Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni — tuolla pohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne, missä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.

— Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja nyökkäsi etelään päin. — Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja onneani etsimään. — Hän nauroi hermostuneesti. — Minä saavutin molemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on Thornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. — Tulin Chicagosta.

— Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. — Olen lukenut Chicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin kaupunki?

— On, se on suurempi.

— Suuren yhtiön virkamiehethän asuvat Winnipegissa, ja toimitusmies, eikö niin?

— Hudson Bay Companynko — niin asuvat.

— Ja kun on kysymys jostain tärkeästä — oikein tärkeästä — eikö silloin ole parasta kääntyä toimitusmiehen puoleen? Jan kysyi.

— Lähempänä on päätoimisto Prince Albertissa, Thornton sanoi ja katseli kummastuneena Janin kasvojen jännittynyttä ilmettä.

— Sinne ei ole pitkä matka, Jan virkahti ja nousi nopeasti. — Entä saisiko siellä jotain tärkeää toimitettua — oikein tärkeää? — Hän laski kätensä Kazanin päähän ja kääntyi puoliksi ovea kohti.

— Ehkä paremmin kuin toimitusmiehen luona, Thornton vastasi. — Mistä sitten kysymys onkin.

Yön hiljaisuudessa kaikui koirien pitkäveteinen ulvonta.

— Kumppanit huutavat Kazania, Jan huomautti rauhallisesti, ikään kuin ei olisi kuullut Thorntonin viimeistä muistutusta. — Hyvää yötä, herra Thornton!

Koirat istuivat odottamassa Janin ja Kazanin paluuta. Jan kuljetti ne kauemmaksi, missä ne joutuivat aukiolta tiheän männikön piiloon, ja teki tulen keittääkseen kahvia ja paistaakseen peuranlihaa. Heitettyään jäätynyttä kalaa koirille, hän taittoi kuusenoksia, joille hän nuotion ääreen levitti huopansa ja odotti sitten kahvin ja lihan valmistumista. Koirat olivat jo lakanneet syömästä, kun hän itse alkoi, ja ne asettuivat mahalleen aivan hänen jalkojensa juureen, valmiina iskemään kiinni rippeisiin, joita hän heitteli niille. Jan huomasi, että ne joko murisivat tai haukahtelivat. Ne eivät myöskään tapelleet lihapaloista, joita hän viskoi niille, ja hän alkoi ihmetellä, rasittiko niitäkin sama tukaluus, mikä kalvoi hänen omaa sydäntään.

Tämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja sydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin — into valjastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen paikkaan, josta Thornton oli puhunut — Prince Albertiin — ja siellä iäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta sitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac Bainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti kätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa paperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän aikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince Albertissa. Ja sitten — tämän tehtyään — mitä olikaan Jan Thoreaun elämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle seudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta vastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen maailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella. Sen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän menisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet tuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.

Kazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta, kunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta sitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse olivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren poikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti toisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän kiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö tekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten nojaten.

Useita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki tulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien takana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat sammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä päivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi savupilven toisensa perästä piipustaan.

— Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, — te nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin ottaa sitten selvää teistä. Kas — minä ajattelin… Hän epäröi ja kolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. — Kuulkaas, poikaseni, jos olette pulassa — jos teillä on huolia — huono onni — rahan puute — niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?

— Kiitos — minulla on rahaa, Jan sanoi. — Tahdon vain mieluummin nukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti jäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?

Thornton nyökkäsi.

— Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen yli. — Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.

— Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. — Mihin aiotte — täältä?

— Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.

— Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.

— Mielelläni! Jan huudahti. — Mutta siitä tulee vaivalloinen matka. Minun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien jäljessä.

— Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. —
Toivon —

Taas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon ilmausta.

— Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä luo. — Haluatteko syödä aamiaista kanssani?

Neljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan jälkeen Prince Albertiin.

— Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.

Nyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen laitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella kirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa harmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja nimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään. Heti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja pamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita povitaskusta.

Thornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan avautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen Thorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se pohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen ajasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän oli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat kumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista tuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja ympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi avautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton kuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa kiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. — Jos tuolla ylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, — niin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin! Ja jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni heille säädyllisyyttä!

— Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. — Ei ole kysymys siitä. En tarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen — minkä äsken annoin itseltäni.

Hän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat olleet.

26

Kiusaus

Kun Jan illalla jäi yksikseen, hän alkoi uudelleen ajatella ja taistella erästä mielihalua vastaan, joka melkein oli vallata hänet. Kerran, aikoja sitten, hän oli avannut sydämensä Jean de Gravoisille, ja Jean oli antanut hänelle lohdutusta. Tänä iltana hän ikävöi saada mennä Thorntonin luo, niin kuin oli mennyt Jeaninkin tykö, ja kertoa hänelle saman tarinan ja mitä oli tapahtunut toimitusmiehen konttorissa. Hänen sydämessään oli herännyt Thorntonia kohtaan tunne, joka oli voimakkaampi kuin ystävyys — tunne, joka olisi saanut hänet taistelemaan, vieläpä kuolemaankin hänen puolestaan, kuten hän olisi tehnyt Jean de Gravoisin puolesta. Tätä tunnetta vahvisti käsitys, että jokin painoi Thorntonia, että häntäkin kalvoi yksinäisyys ja suru, jota hän koetti salata. Ja kuitenkin hän taisteli, uskoisiko vai eikö salaisuutensa uudelle ystävälleen. Se ei toisi mukanaan mitään muuta hyvää — sen hän tiesi — kuin huojentaisi osaltaan hänen omaa taakkaansa. Hän lähti kävelylle virran varrelle ja ohi toimitusmiehen ikkunoiden. Sieltä loisti vielä valoa. Toimitusmies piti lupauksensa. Hän työskenteli. Hän työskenteli myöhään; kun Jan kahden tunnin perästä tuli takaisin, hän näki, että valo yhä paloi hänen huoneessaan.

Viikon kuluttua — tai kenties kymmenen päivän — on kaikki selvänä, oli toimitusmies hänelle sanonut. Alituisesti Janin katse kääntyi pohjoista kohti, ja nytkin hän katseli sinne päin ja ihmetteli, miten hänelle käy viikon lopulla.

Kaikki valot oli sammutettu, ja ihmiset olivat menneet levolle, kun hän ja Kazan palasivat hotelliin. Mutta Thornton istui yksinään valveilla puolipimeässä, samalla tavoin kuin Jan oli ensiksi nähnyt hänet Le Pasissakin. Jan istuutui hänen viereensä.

— Jan, aloitti silloin Thornton väräjävin äänin, — oletko milloinkaan rakastanut naista — rakastanut häntä niin, että olit halukas ja valmis kuolemaan hänen tähtensä?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Jan vastasi miettimättä:

— Olen.

Silloin Thornton kumartui hänen puoleensa, tarttui hänen polviinsa, ja hänen kasvoistaan kuvastui syvä epätoivo.

— Siten minäkin rakastan erästä naista, hän jatkoi liikuttuneena. — Tyttöä, ei naista, ja hän kuuluu sinun kansaasi, Jan — hän on pohjolan asukas, viaton kuin kukka, minun silmissäni kauniimpi kuin konsanaan tapaamani naiset. Hän on Oxford Housessa. Minä olen menossa kotiin — pelastaakseni itseni.

— Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten rakastakaan sinua?

— Hän seuraisi minua maailman ääriin!

— Silloin —

Thornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän nousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat yhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta, missä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin valoihin.

— Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. — Se on sitä sivistykseksi sanottua — mutta useimmiten se on helvettiä, ja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen, kiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt, minkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne — teidän pariinne. Jumala suokoon, että voisin jäädä tänne — iäksi!

— Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. — Voit jäädä.

— Sitä en voi, Thornton voihki. — Sitä en voi — ellen —

— Mitä?

— Ellen tahdo menettää kaikkea — paitsi häntä.

Vapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.

— Ja kaikki on — on — mitätöntä, kun se uhrataan rakkauden ja onnen tähden, hän väitti. — Suuri Jumala — sen tiedän —

— Kaikki! Thornton keskeytti hänet. — Etkö ymmärrä? Minä sanoin kaikki! — Hän kääntyi puoliksi kumppaniinsa. — Minä uhraisin henkeni hänen tähtensä. Minä hautautuisin metsiin koko loppuiäkseni — hänen tähtensä. Uhraisin omaisuuteni, ystäväni, itseni, hänen tähtensä. Mutta minä en saa. Hyvä Jumala, etkö sitten ymmärrä? —

Jan tuijotti kummastuneena ja ihmetellen.

— Olen tuolla etelässä viettänyt yli kymmenen vuotta helvettiä pahemmassa — naisen kanssa, Thornton jatkoi. — Sellaista sattuu meidän joukossamme usein — sellaisia helvettejä. Matkustin tänne vapautuakseni siitä hetkeksi. Nyt sinä ymmärrät. Siellä on nainen, joka on minun vaimoni. Hän tulisi iloiseksi, jos en milloinkaan palaisi. Hän on nyt onnellinen, kun minä olen poissa, ja minä itse olen ollut onnellinen — vähän aikaa. Minä tiedän, mitä rakkaus on. Olen tuntenut sen. Olen kokenut sen. Jumala armahtakoon minua, mutta olen melkein valmis kääntymään takaisin — hänen luokseen!

Hän vaikeni nähdessään Janin muuttuneen ilmeen. Suorana ja liikkumattomana kuin heidän takanaan oleva honka hän seisoi siinä; vain silmät osoittivat hänen elävän. Nämä silmät eivät hellittäneet Thorntonista. Ne polttivat häntä tuossa harmaassa hämärässä; niin hän ei ollut milloinkaan nähnyt ihmissilmien tekevän. Hän odotti puolittain peloissaan, mitä Jan sanoisi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sitä kovuutta, jota Thornton näki hänen katseessaan. Se oli päinvastoin matala ja hellä.

— Sano, kuinka pitkälle olet mennyt — hänen kanssaan? Thornton ymmärsi hänet ja ojensi kätensä häntä kohti.

— Ainoastaan niin pitkälle kuin mies voi mennä maailman puhtaimman olennon kanssa, hän sanoi. — Olen tehnyt syntiä rakastamalla häntä ja salliessani hänen rakastaa itseäni, mutta siinä onkin kaikki, Jan Thoreau. Minä vannon, että siinä on kaikki!

— Ja sinä palaat etelään?

— Niin, minä palaan etelään.

Thornton ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä. Eikä hän tehnyt lähtöä sitä seuraavanakaan päivänä. Eikä kolmantena, neljäntenä eikä viidentenäkään. Sillä aikaa Jan kävi joka iltapäivä toimitusmiehen konttorissa, ja aina Thornton seurasi häntä. Jan ymmärsi, mitä tämän sisimmässä liikkui, ja hän surkutteli häntä ja suri hänen kanssaan, kunnes hänen oma salaisuutensa purkautui hänen huuliltaan. Hänelle käsittämättömällä tavalla antoi Thorntonin uhrautuminen kunnian tähden ja hänen epätoivonsa Janille voimia, ja sataankin kertaan hän kysyi itseltään, voisiko hän auttaa kumppaniaan oman kurjuutensa tunnustuksella. Kun Jan yhdeksäntenä päivänä meni toimitusmiehen konttoriin, ei Thornton ollut hänen mukanaan. Hän oli istunut yksinään kolkossa hotellihuoneen nurkassa, eikä ollut edes vilaissutkaan ylöspäin, kun Jan lähti Kazanin saattamana.

Tämä yhdeksäs päivä oli Jan Thoreaun viimeinen. Puolittain hajamielisenä hän kuunteli, kun toimitusmies sanoi hänelle lopettaneensa tehtävänsä ja pudisti hänen kättään. Oli pimeä, kun Jan tuli ulos yhtiön konttorista; tähdet tuikkivat vain aivan himmeästi. Jan seisoi yksinään hetkisen virran partaalla. Vastapäätä oli metsä, joka levisi aina maan ääriin saakka, hiljaisena ja synkkänä, ja sen yläpuolella — kuin merkkitulena, joka viittasi häntä takaisin omaan maailmaansa — heijastuivat yli taivaanlaen revontulten punaiset ja kultaiset nuolet. Ja kuunnellessaan hän erotti etäistä valittavaa ääntä, jonka hän tiesi tulevan tästä maailmasta, ja se sai Kazanin selkäkarvat nousemaan pystyyn, ja eläin päästi kolkon ulvahduksen. Janin hengitys tiheni, hänen verensä lämpeni. Tuolla — virran toisella puolen — oli häntä kutsumassa hänen oma maailmansa, ja hän, Jan Thoreau, oli vapaa menemään. Vielä tänä iltana hän hautautuisi metsän syvyyteen, ja hänen levolle laskiessaan hänen yllään olisivat rakkaat tähtensä, ja tuulet suhisisivat honkien latvoissa ja kuiskisivat hänelle suosiotaan ja veljeyttään. Hän menee — nyt. Hän sanoo hyvästi Thorntonille — ja lähtee sitten.

Hän alkoi juosta, ja Kazan juoksi hänen rinnallaan. Hän oli hengästyksissään tullessaan kaupungin ainoalle valaistulle kadulle. Hän kiiruhti hotelliin ja tapasi Thorntonin vielä samalla paikalla istumassa.

— Kaikki on selvää, Jan huudahti hiljaa. — Se on ohi, ja minä lähden jo tänä iltana, nyt heti.

Thornton nousi. — Tänä iltana! hän toisti.

— Niin, tänä iltana, nyt. Minä laitan tavarani kokoon. Tuletko mukaan?

Hän astui Thorntonin edellä pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen, missä hän oli öisin maannut. Vasta lampun sytytettyään hän huomasi Thorntonin kasvojen muuttuneen ilmeen. Tämä katseli häntä nyt uhmakkaasti; hänen kasvoillaan oli kova, ynseä sävy, silmien ympärillä oli tummia varjoja, ja suupielet olivat tiukkaan puristettu yhteen.

— Ja minä — minäkin lähden tänä iltana, hän sanoi.

— Etelään?

— Ei, pohjoiseen, Thornton sanoi kiivaasti. Hän seisoi vastapäätä Jania ja kumartui pöydän yli, jolla kynttilä oli. — Minä olen tempautunut irti, hän jatkoi. — En palaa helvettiin. En ikinä mene takaisin etelään. Siellä olen kuollut — ainiaaksi kuollut. He eivät konsanaan enää saa kuulla minusta. He saavat ottaa omaisuuteni — kaikki. Minä lähden pohjoiseen. Aion elää sinun kansasi parissa — ja Jumalan — ja hänen kanssaan!

Jan vaipui tuolille, Thornton istuutui häntä vastapäätä.

— Minä käännyn hänen luokseen, hän toisti. — Ei kukaan saa milloinkaan tietää sitä.

Hän ei päässyt selville Janin silmien ilmeestä ja yhtä vähän hän kykeni ymmärtämään hänen pehmeiden, ruskeiden käsiensä hermostuneita nytkähdyksiä. Mutta Kazanin toinen silmä sanoi hänelle enemmän kuin Thornton kykeni arvaamaankaan, ja vastaukseksi näkyi uudelleen kohoavan onnettomuutta ennustava vavahtelu pitkin koiran selkärankaa. Thornton ei milloinkaan saanut tietää, että Janin sormet hetkeksi valtasi entinen hurja halu syöksyä kiinni ihmiskurkkuun.

— Sitä et tee, hän sanoi rauhallisesti.

— Kyllä, minä teen sen, Thornton vakuutti. — Olen tehnyt päätökseni.
Ei mikään muu kuin kuolema voi estää minua.

— On muutakin, mikä voi estää sinut ja todella estääkin, Jan ilmoitti yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. — Minä, Jan Thoreau, estän.

Thornton nousi hitaasti ja tuijotti Janin kasvoihin.

— Minä estän, Jan toisti ja nousi myös. — Enkä minä ole kuolema.

Hän astui Thorntonin eteen ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ja hänen silmissään oli taas sama ilme, joka sai Thorntonin rakastamaan häntä enemmän kuin hän milloinkaan oli maan päällä ketään miestä rakastanut.

— Minä estän, hän sanoi taas ystävällisesti. — Istuhan! Kerronpa sinulle jotain. Ja kun olen lakannut kertomasta, sinä tartut käteeni ja sanot: Jan Thoreau, minä kiitän suurta Jumalaa, että jotain sellaista on tapahtunut ennen ja se on tullut minun korviini kylliksi ajoissa, jotta voin pelastaa hänet, jota rakastan. Istu, ole hyvä!

27

Janin kertomus

Jan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli ollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin katsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään, samat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän muuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi palaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka odotti kalpeana ja hiljaa.

— Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, — aion kertoa sinulle jotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus toisesta miehestä — sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli tänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin sinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä yhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On ihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi uskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle. Sillä tämä mies jätti — niin kuin sinäkin — vaimonsa — ja kaksi lastaan — tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen suurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin lapsen — syntymättömän.

Jan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.

— En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten tapahtui, hän jatkoi. — Se oli kaunista rakkautta — naisen puolelta — ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se olisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin — kuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki — Jumalasikin — tämän Oxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani enimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on maailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin hänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä, seuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät rakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi lapsi!

Jan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun saanut.

— Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski kyntensä pöytään. — Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous — lapsi! Epäkelvoiksi — eläimiksi — niiksi heitä nimitämme — paholaisiksi — synnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan kirous niskoillaan!

Jan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin olisi juossut.

— Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi tyynemmin. — Minä olen kuullut sen — sittemmin. Siellä kuuluu kaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen — avioliiton ulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei ole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy milloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi — luontokappaleita onnettomampi — syntyi tämän kirouksen alaisena. Ymmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei kukaan olisi tullut hänen lähelleen — intiaaninaiset olisivat mieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin — hän olisi ollut hylätty olento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja pilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille koirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen — tuolla pohjoisessa.

Hän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja liikkumattomana pöydän toisella puolen.

— Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin — tunnonvaivoina mies kokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi hänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja rakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että Jumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen surunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti naisen. He lähtivät pohjoiseen — kauas Barren Landsin toiselle puolen, mutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes — hän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.

Öljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että he joutuivat pimeään.

— Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien pahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan — niin on asia — niin on asia! Kirous tuli monella tavoin — ja sitten — se tuli vihdoin tällä tavoin.

Janin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman hengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat pimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.

— Se tuli näin! Jan huohotti. — Leiriin oli saapunut muuan lähetyssaarnaaja — muuan — muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä ystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä. Poika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei ymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen äitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen — mutta ei onnistunut siinä sen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta kuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri Jumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset kokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä ketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä asuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin — palanen rasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille — ja hän kuuli tämän huudon ja juoksi sisälle — ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se tapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä oli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän rauhalliselta.

— Se on totta, Thornton — siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin kukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se poika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.

Seurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua
Thornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti
Thoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.

— Ja — siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.

— Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. — Kirous on seurannut minua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen tehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka äitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan sain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen. Sillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack, ja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan toden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan — joka oli suuri — ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan voisi löytää sitä — suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti, kuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen ja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen luopunut kaikesta — sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu niille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu lapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti — on — kuollut.

— Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. — On niin paljon vielä kerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea käsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut sinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka kirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman, kuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut toiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään kansaan, ilman ystäviä, ilman — sitä — jonka sinäkin tahdoit uhrata tämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano! Ethän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri Jumala palkitseva sinua!

Hän kuuli Thorntonin nousevan.

— Sytytänkö kynttilän?

— Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen. Toisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. — Jan, hän sanoi hiljaa, — minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen Jumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me lähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain puolisieluisina villeinä — mutta me olemme sokeita. Sinä olet opettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri, ihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden — etelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän elämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin lähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa hänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon — uskon — niin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.

— Sen kyllä voit, hän sanoi. — Minä vien sinulta tämän tervehdyksen perille, ja teenpä enemmänkin — minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau on onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun kansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin sinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien lumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä, ja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.

— Ystäväni… Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta.
— Entä sinä — löydänkö sinutkin taas? — —

— Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni — hänelle
—, Jan sanoi.

— Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.

Jan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän istui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui hiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa oli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.

28

Soittoa vielä kerran

Tänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja hän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä kasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän läiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi sopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona. Hänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina ollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin milloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa kuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän tunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan yhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan hänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.

Ja ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet, rakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan — nämä tähdet, jotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen elämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta voimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau tiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen jumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin tähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien ja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki ja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi, ja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä tuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä yhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen liikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä olentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä — muuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa nyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle edellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden latvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen — niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin — ne eivät milloinkaan jättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli rakastanut metsää — nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa hänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta rakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän eli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti metsineen, hän uneksi niistä.

Melkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja tapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin Thornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin — pohjoiseen ja itään. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri metsiään.

Hän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia ruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne hän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä. Sitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään — aina poispäin Lac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet ilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen ja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan hän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden perästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's Riverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja alkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut Thorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon olinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.

Kun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford Houseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli jonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista. Kukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä nurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni ranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut kuulleet, hän pysäytti vieraan.

— Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. —
Oletteko ollut siellä?

— Olen, toinen vastasi, — olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä rekikeliä.

— Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään.
— Haluaisin tietää — onko siellä tapahtunut mitään muutoksia.
Tapasitteko Cumminsia — toimitusmiestä?

— Kyllä, hän oli siellä.

— Entä — entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?

— Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!

— Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta sinne. — Toimitusmiehellä oli tytär — Melisse —

— Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet kärsimättömästi. — Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan — luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön, kuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani, hyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!

Hän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten hän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti käärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä kulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä ystävällisiin varjoihin…

— Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran, kun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä kasvoihin, hän sanoi: — Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen kanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!

Tämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei palannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle puoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen päin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja kolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn leiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford Houseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi syrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.

Jan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän myöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja vinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä haukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta huudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen tuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään käsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän veti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku lasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin, uskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka kummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki tuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen kettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.

Kumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin päätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa kuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan viimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen. Kesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun hän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa, viimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa maailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut…

Hän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen kappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa vetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle, mihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä vetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat ruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja Jan teki nuotion.

Tänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä elämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat epäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat särkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia varjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän hänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan hänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin kuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin, yksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin alkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti uinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli kuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja Melissen välillä oli katkennut.

Päivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen käärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja seuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle paikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella oli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta ylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi ja istahti kallionkielekkeelle — hänen ja revontulten himmeiden liekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus. Alhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne päin, missä tiesi tupansa odottavan häntä — sekin mustana ja hiljaisena.

Ensi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa — että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku majalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia aikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan. Tuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi nyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi taistellut Kazanin tähden — antanut henkensä hänen tähtensä — niin kuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon vanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi kaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan Thoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa haudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa… Kuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin, kun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman kielissä.

— Melisse, Melisse…

Hän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi kauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti tähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen suloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät hänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä avaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä sykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä taivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa pohjoisesta päin — että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen huutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.

Ja hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan tähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin käsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään — sitten se kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja houkutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi aistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin monta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin silloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui Janin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten, ja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi kynttilä!

Hiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen viulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan — elävät kädet soittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen hänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel askelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas ihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä häntä, oliko — oliko —

Vielä askel…

Suuri Jumala, nyt hän kuuli — se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa soittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen, kuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja syöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi äkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli joku läpi tämän valon juosten häntä vastaan — Melisse, entinen ihana Melisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään, pyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan itseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja väsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi kuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli Melissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi hänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään yhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän ei enää kyennyt näkemään:

— Kazan — kuoli — yöllä —

Kauan Jan taisteli vapautuakseen tästä pimeydestä, ja kun se vihdoin onnistui ja hän taas avasi silmänsä ja heräsi tästä kummallisesta unesta, hän havaitsi Melissen istuvan vieressään ja syleilevän häntä ja pitävän hänen päätään rintaansa vasten — Melissen, ihanat hiukset auki, juuri sellaisena kuin hän ennen oli halunnut katsella häntä, ja vanhan rakkauden hohde silmissään, vaikka se nyt loistikin entistään paljon ihanampana.

— Jan — Jan — me olemme etsineet sinua — niin kauan —, hän huudahti vihdoin. — Me olemme etsineet sinua — aina siitä asti, kun lähdit Lac Bainista. Jan, rakas Jan, minä rakastan sinua niin — ja sinä melkein särjit sydämeni. Rakas, rakas Jan —, hän nyyhki ja silitteli hänen poskeaan, — minä tiedän nyt, miksi sinä lähdit pois — minä tiedän — ja minä rakastan sinua niin, että — että minä kuolen — jos sinä taas minut jätät.

— Sinä tiedät! Jan sopersi. Hän nousi makuusijaltaan, sulki molemmin käsin hänen kauniit silmänsä ja tuijotti häneen, silmissään jonkun verran tuota entistä pelkoa. — Sinä tiedät — ja — kuitenkin — sinä tulet luokseni!

— Minä rakastan sinua, Melisse sanoi, hiipi hänen luokseen ja laski päänsä hänen povelleen. Ja antaessaan sormiensa solua Janin pitkässä tukassa, hän kumartui suutelemaan häntä. — Minä rakastan sinua!

Jan syleili häntä ja kätki kasvonsa hänen hiuksiinsa, ja hän tunsi
Melissen poven vavahtelevan ilosta.

— Minä rakastan sinua, tämä kuiskasi taas, ja hänen kimmeltelevien hiuksiensa alla heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja hän kuiskasi yhä uudelleen ja uudelleen: — Minä rakastan sinua!

Ulkopuolella hyppi Jean de Gravois tähtien valaisemassa metsänreunassa edestakaisin, ja Iowaka katseli häntä.

— No, mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisistasi? huudahteli Jean vähintään sadatta kertaa. — Mitä sinä nyt sanot, kaunottareni? — Ja samalla hän kietoi vähintään sadatta kertaa kätensä Iowakan kaulaan ja suuteli häntä, kunnes tämä työnsi hänet luotaan. — Eikö ollutkin oikein rikkoa Pyhän Neitsyen nimessä vannoma valani ja puhua Melisselle, miksi Jan oli tullut mielettömäksi? Eikö ollutkin oikein, sanon minä? Ja eikö Melisse tehnytkin juuri niin kuin minä tuolle hupsulle Janille sanoin hänen tekevän? Ja eikö hän vihannutkin englantilaista koko ajan? Mitä? Etkö osaa puhua, sysimusta enkelini?

Taas hän sulki Iowakan syliinsä, eikä hän tällä kertaa päästänytkään häntä, vaan käänsi hänen kasvonsa niin, että tähtivalo lankesi niihin.

— Entä tunteeko Jan Thoreau yhä vielä kirouksen hartioillaan? hän jatkoi hiljaa. — Heipä hei, sen asian olemme me hoitaneet kuntoon, sinä, suloinen Iowakani, ja miehesi, Jean de Gravois! Minulla on tämä — taskussani — kirje, Prince Albertissa olevan toimitusmiehen allekirjoittama, jolle kerroin Janin historian, ajaessani hänen jälkiään tänne — kirje, jossa sanotaan, että toinen nainen kuoli ennen kuin Jan Thoreaun tuleva isä meni naimisiin hänen tulevan äitinsä kanssa. Ja ymmärrätkö nyt, miksi en kertonut Melisselle tuosta kirjeestä, rakkaani? Juuri todistaakseni tuolle Jan-typerykselle, että Melisse rakasti häntä — olipa hän sitten mikä tahansa. Mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisista, sinä prinsessan tytär — sinä — sinä —

— Maailman suurimman miehen vaimo, Iowaka täydensi hymyillen. — Mutta, hupsu Jean, emmehän voi tässä iankaiken seistä. Minä alan palella. Ja sitä paitsi, etkö luule, etkö luule, että Jan tulisi iloiseksi nähdessään minut?

— Hupsu — hupsu — hupsu, Jean de Gravois mutisi heidän astellessaan käsikädessä tähtivalossa. — Hän, Iowakani, rakkaani, väittää, että minä olen hupsu — ja tämänkin jälkeen! Hyvä Jumala, mitä sitten on miehen tehtävä näyttääkseen suurelta vaimonsa silmissä?