— Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan nuoren tytön neuvottomuuden. — Minäkin olisin halunnut nähdä sen!

— Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen avomielisyyden houkuttelemana. — Kahden viikon kuluttua lähtevät juoksijamme erämiesten luo.

— Ja saanko minä tulla mukaan?

— Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden ylihuomenna.

Melisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.

— Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten hiljaa. — Miksi et tullut aikaisemmin.

— Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. — Jean sanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse; siksi otin tarjouksen vastaan.

Hän otti seinältä alas turkit — Melisse oli paikannut ne häntä varten — heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.

— Jan!

Nuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan vastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.

— Miksi lähdet ylihuomenna — kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole puhunut minulle.

— Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.

— Nelson Housen tietäkö?

— Niin.

— Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi, ja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. — Minä ymmärrän, veli, hän sanoi hiljaa. — Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon! Olin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää, että hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen tulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.

Janin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta Melisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen vaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.

— Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä — Jan oli sanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän vaikeni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku ranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille savupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi hän heti lähtee etelään.

— Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli pilkallisessa hymyssä. — Olen pahoillani, että annoin sinulle valani, Jan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin papereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?

— Ehkä voin — joskus — Jan sanoi. — Juuri siksi menen etelään kahta viikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos viivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja silloin —

Hän kohautti olkapäitään.

— Ja silloin — mitä sitten?

— Silloin lähtisin iäksi.

— Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli sormillaan — ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä jättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!

— Minä lähden ylihuomenna!

Seuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja juro kuin karhu.

— Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. — Hän vain kohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin hän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?

Melisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista päivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut aikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.

Seuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli noussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut lähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja hänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään asiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi saanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.

Lukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja illat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja mieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja vietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui kuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren toisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli kuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle, kunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän kuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.

Eräänä päivänä — viikon kuluttua Janin lähdöstä — hän kertoi tytölle tuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut pitää kuin satujen maana.

— Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen lopetettuaan.

— Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te, Melisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. — Tiedättekö, että te olette kaunis?

Hänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin salatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat — tuhannesti hän oli sanonut hänelle, että hän oli kaunis — mutta hänen sydämensä ei ollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.

Oli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet toisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä Dixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja ilmaisi sen Jeanille.

Tämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Hän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet makuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja kysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:

— Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen, mitä silloin tapahtuu?

Hän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista, tummista silmistä.

— Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta syntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä kuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin? Mutta —, Jean ei odottanut vastausta. — Jos voisi hoitaa asiat niin, että vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?

— En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

— En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. — Mutta Jean de Gravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat valaa sinun tähtesi, Iowakani!

Tämä katsoi häneen hellästi.

— Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa miehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin olkapäähän. — Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut sieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?

— Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?

— Ainoastaan sinun tähtesi.

— Entä jonkun ystävän tähden?

— En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka tähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.

— Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?

— Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen vastasi hiljaa. — Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin Churchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin sinulle?

Ilosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.

— Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka lähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta — tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään muun kuin minun vuoksi?

— Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.

Kiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat
Croissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.

— Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan että olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin Cumminsin majaa kohti. — Pahus vieköön valan! hän jupisi. — Ei kumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein vähimmin!

Hän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta. — Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. — Cummins — Jan Thoreau — yhtä mielettömiä kumpikin!

20

Suudelma ja sen seuraukset

Seuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin kaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja Dixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan. Dixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja käytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä hartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä valtasi kaikki — paitsi Jeanin.

Erämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen jäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin ennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne olivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä metsään auringonpaisteisina päivinä.

Eräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään muutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän kuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne — siellä olivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi Jean de Gravoisin sydän — minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan tuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä vesaikkoon.

Hän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti pamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen käsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään kumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen hänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään, mitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.

Melisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän katseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten Melisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.

Toinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de Gravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä välkkyivät kuin tummat timantit.

— Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.

— Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. — Juokse leiriin, kaunis Melisseni!

— Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti englantilaiselle. — Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät. Hän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.

Hän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä — ja vasta kun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi hänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille päähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.

Puolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut tuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi siellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin pään yli, kun pikku ranskalainen taas — nyt äskeistä varovammin — lähestyi häntä.

Ensi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti harjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen tapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.

— Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. — Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön suuteleminen rikos?

— Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen ympärillään.

— Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. — Olen pahoillani — jos Melisse otti sen pahakseen.

— Minä tapan teidät! Jean toisti.

Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä. Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen lyönti sattui harhaan.

Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu. Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.

— Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.

Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin, ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. — Melissen pelästynyt ääni, tytön hätääntynyt väliintulo.

— Hän on kuollut, hän kirkaisi. — Te olette tappanut hänet, Jean!

Tämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin käsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi.

— Te olette tappanut hänet!

Jean katsoi Dixonia silmiin.

— Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. — Kas niin, rakas lapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!

Melissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean saattoi hänet tienmutkaan.

— Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.

Hän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.

— Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään elonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. — Hieman enemmän, ja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!

Hän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten. Nähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän lähti hitaasti Melissen perään.

Kenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren kasvoistaan.

— Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on saanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet iäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman kullastakaan!

Pian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat
Croissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli
alkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja
Melisse astui sisään.

— Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.

Tuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen eteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.

— Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. — Sano minulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille — lupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!

— En sano mitään, Melisse.

— Etkö milloinkaan, Jean?

— En milloinkaan!

Nyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän veti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.

— Kiitos, Jean, teostasi!

— Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. — Iowakan olisi pitänyt tuo nähdä!

21

Särkynyt sydän

Seuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui hänen luokseen.

— Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. — Tahtoisin kiittää teitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä anteeksi — ja nyt tahdon puristaa kättänne.

Jean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut sellaista ihmistä.

— Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään.
— Kyllä, minä puristan kättänne!

Monta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän ei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon menneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa varastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän lähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.

Tämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

— Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään tyttöä. — Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui tiellä!

— Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut
Nelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.

— Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä!
Jean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.

— Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, — ja minä olen nyt saanut oppia, että juuri siksi miehet pitävät — pitävät heistä, tarkoitan.

Jean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.

— Olenko minä kaunis, Melisse!

— E-e-et!

— No minkä tähden — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, — tuolla kotona —

— Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!

— Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?

Melisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen hänen lähtiessään pois.

— Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään varastolle. — Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku Melisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!

Ensimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin, oli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin viettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan siitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön kasvoilla, vaan jatkoi:

— Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen peurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?

Melisse pudisti päätään.

— Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi mieheksi, toimitusmies jatkoi. — On kummallista, ettei hän sanonut sinulle mitään.

Vasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin. Melisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki voimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä tyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa sitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän Jan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä iltaa hänen kanssaan.

Mutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan Thoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja partansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen olivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa nähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa. Hänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain arkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta hitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan oli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän lähestyi Jania — ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä kohti.

— Jan!

Hänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli sama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja tarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja tässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.

— Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. — Siitä onkin jo pitkä aika!

Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta. Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä — luulenpa unohtaneeni.

Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua kielillä.

Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:

— Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa enää, — Ja hän ojensi tytölle viulun.

— Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. — Illalla soitan sinulle.
— Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. — Tulethan illalla,
Jan?

— Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.

Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.

— Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti iloisesti. — Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua karhuksi nähdessään sinut.

— Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. — Kesä on tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean. Tahtoisin puhua kanssasi.

Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä toisiaan.

— Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac
Bainista, Jan kertoi. — Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä
Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.

— Tapasit — mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä toinen tarkoitti.

— Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. — Veljeni, nuo heittiöt!

— Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi itsekseen.

— Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. — Toinen on puolipöhkö, ja toinen — hän kohautti olkapäitään, — on vielä huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa, tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään hänen tyttärensä. Toinen katosi.

Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.

— Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan
Thoreau on!

— Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi rauhallisesti. — Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani — ja puhuisin Melisselle?

Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä. Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.

— Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa kamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja rakastan sinua kuin veljeäni?

— Kyllä, Jan sanoi varmasti. — Minä rakastan sinua, Jean, enemmän kuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos paljastat minut Melisselle. — Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä pikku ranskalaista kohti. — Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin? Etkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?

— Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle, Gravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. — Se ei olisi sitä, mitä sinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin mennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja hän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle. Niin olisin minä tehnyt.

— Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi mennä kotiin päin. — Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin sanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan tietää mitään.

— Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle ottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean murisi.

— Se olisi minulle parasta.

Tullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa. Molemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan varastohuoneelle.

Niin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin majalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä olivat punaiset — hän oli selvästikin itkenyt.

— Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli sormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.

— Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla
Nelsonissa.

Gravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän riensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen käsivarsiinsa.

— Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. — Mutta sitä ei ole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.

— Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. — Minä — minä — olisin särkenyt —

— Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. — Minä sanon, että se on särkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!

— Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen silmänsä rukoilivat häntä. — Sano minulle, mitä olen tehnyt — mitä voin tehdä, Jean!

— Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti. — Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen vuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen luvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa selvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että rakastat häntä!

Väri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin purppuravuo.

— Että minä rakastan häntä?

— Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!

22

Hänen lupauksensa

Gravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän tiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä ja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki sen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian paljon.

Cummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli erinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli ollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli sangen tyytyväinen Janin kotiintulosta — ja nämä kaksi asiaa olivat saaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.

Melisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään palmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta Jan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä huomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän hymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili kylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden ilmaukset.

— Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli, tehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.

— En tiedä, Jan vastasi, — en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan hän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin puna peitti hänen poskensa.

— Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti itsepintaisesti.

— Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut ansoistaan mitään.

Hän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään tuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.

— Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, — hän sanoi hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. — Minä tarvitsen apuasi astioiden pesussa, ja sitten soitamme viulua.

Hän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.

— Ummista silmäsi — äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin suonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä hiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua, ja sitten taas saksien klip, klip.

— Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen partaista poskeaan. — Hui! — ja hän värisi. — Sinun täytyy ottaa tuo kasvoistasi pois. Ellet sitä tee — —

— Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.

Melisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin poskea.

— Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.

Melisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset leikkasivat entistä nopeammin.

— Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti vihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. — Parta on suojanani kärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.

— Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä olevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.

— Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli saippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. — Minä pelkään sinua!

— Pelkäät minua?

Jan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta toiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.

— Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa tunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin — sen jälkeen kuin — —

Melisse epäröi.

— Minkä jälkeen, Melisse?

— Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin hiukseni päälaelle. — Vienosti kainostellen hän lisäsi: — Ne eivät ole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.

Hän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta, mistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön katselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi pestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai partansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi soittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka Iowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.

Ihmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon murtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen laulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan sillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun vienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen huulilta.

Hän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen painuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki kyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.

— Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen siihen.

— Kiitos, Jan!

Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun Janille.

— Nyt täytyy sinun soittaa minulle.

— Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.

Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua. Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun Melisselle takaisin.

Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.

— Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.

Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.

— Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.

— Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. — En ole nukkunut kahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!

Jan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka kuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän astui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin — hän tunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.

Yrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön varastohuoneelle.

Cummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti häneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan naulaan.

— Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. —
Miksi olet itkenyt?

— Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä mitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka — vaikka — vaikka — minä en ymmärrä —

Hän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät hänen kurkussaan.

— En minäkään ymmärrä — toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean ääreen sytyttämään piippuaan. — Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin yhtiön palveluksesta!

— Ei suinkaan — hän — kai — aio — lähteä — leiristä? Melisse änkytti.

— Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. — Toisin sanoen hän ei voi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin kotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?

— Ei mitään, Melisse vastasi.

Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta hyvää yötä.

Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä kiroten.

Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen kuohuvan oikein raivosta.

— Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. — Näette, että minä aion haeskella ketut käsiini.

— Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.

— Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean! Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!

— Kautta pyhimysten, Jean kihahti, — ja minä kun —

Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen luo.

— Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.

— Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.

Tämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien alla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.

— Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. — Sinä otat sen kylmäkiskoisesti!

Hetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen astuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla, mutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.

— Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. — Aion lähteä
Barrensiin metsästelemään.

— Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.

Melissen äänessä oli metallinkova kaiku.

Ensi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja silmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa. Sitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti silmiin.

— Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.

Hän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen pilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän oli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt tulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja ojensi Janille kätensä.

— Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi kylmästi ja nauraen suoraan hänelle. — Minä en ole rikkonut lupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?

Janista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin hän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.

— Sinä lupasit — —. Hän ei voinut jatkaa.

— Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet unohtanut rakastaa minua, hän täydensi. — Nyt teen sen.

Jan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan paksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti käsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas puhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.

— Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa rakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on nyt aika laittaa hiuksesi näin.

Hän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.

— Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää kuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä yhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin luo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen katoavan synkän männikön syvyyteen.

23

Jan palaa

Koko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla harjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi leiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti varustautua uudelleen.

Melisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet — sydän täynnä surua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Iowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa raskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun Jan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.

Ensimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan. Hänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet ja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus hänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin — joko ilon tai surun — olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen kasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima. Päättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki entisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja pitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.

Tällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon kipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä — kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet toisilleen — vanhan viulunsa tuvan seinälle.

Kun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän samaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin hänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja sydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja puhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.

— Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy lähestyi. — Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä — sinä vanha rakas viulu!

Kerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja ansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä Athabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui jalkaposti Fort Churchillista.

Kirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään — hänen ensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta — yli kaksikymmentä tiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan lähestyvää talvea Lac Bainissa.

Hän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen poskiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.

— Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. — Kirje — minulle, Jan, aina Churchillista asti!

— Kuka Herran nimessä — tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti lauseensa.

— Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. — Hän aikoo viettää osan talvea meillä.

— Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. — Minä pidän hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja — ja viulunkieliä. Soitteletko sinä paljon nykyään?

— Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?

— Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko taitoni.

— Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?

— Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa niitä.

— En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. — Ja sitten ehkä kerran voin opettaa ne sinulle uudestaan.

Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.

Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia. Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään. Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.

Raskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.

— Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. — En luule, että siitä kannattaa puhua mitään Melisselle.

Eräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan yksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli kuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.

— Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, — ja tulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.

24

Pelastettu

Ensi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de Gravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen tunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin kasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.

— Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti. — Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta takaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon lumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. — Nauraen hän tarttui Jeanin käsiin. — Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois voivat — ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään sanoakaan.

— Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. — Pikku Gravoisit ovat vain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.

— En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia myöhemmin Iowakalle, — enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä. Mistähän se johtunee?

— Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa kysyi hymyillen hänen olkansa yli.

— Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi suoraan. — Minä vihaan ulkomaalaisia — ja Melisse kuuluu Janille.

— Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.

— Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani.
Jospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan —

— Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. — Jan
Thoreau on odotuttanut liian kauan!

Kun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja Melissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti nauraen Jeaniin.

— Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?

— Siis — jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari vuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja hänen kasvonsa synkkenivät.

— Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi tupaan.

Sadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys, jolla Jan mukautui olosuhteisiin.

— Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja he kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. — Pian tulee Lac Bainissa häät!

— Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän tyynenä. — Minä pidän Dixonista.

Sielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä yhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac Bainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut sitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi leirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua — mutta Dixonia hän ei ollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja englantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään sellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut Jean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui pois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen sydäntään.

Dixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän sanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa hän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen viimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli aivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.

— Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, — ja kuitenkin näkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan Melissen Janilta!

Suuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon oli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli lyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä kymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana päivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin vuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla Dixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni Melissen luo.

— Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän sanoi. — Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin lyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on ketunruuaksi joutumista!

Oli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti huudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä oli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.

— Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. — Jos hän elää, tuon hänet mukanani kotiin sinulle.

Hitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän. Unohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin ennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna. Jan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka valkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja tämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli Janin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa niin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän tiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä painettiin kevyesti tämän rintaa vasten.

— Jan, sankarini —

Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon loistavan hänen silmistään — Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän — Jan Thoreau — sai näyttää, ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä — huomenna — ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan — tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan Ledoqin luo.

Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä Dixonia.

— Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, — mutta jos olette päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria toiveita hänen palaamisestaan.

— Älkää, Jan kielsi. — Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko lumisade ennen Dixonin lähtöä.

— Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. — Epäilemättä hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja sitten kumpikin omalle tahollemme.

He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni, mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja toivottomana etelään päin.

Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet olivat jättäneet hänestä jäljelle.

Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.

Päivä valkeni — ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.

Järven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä kaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt hänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden hiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat erämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja telttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin elottomina pahan sään taukoamista.

Lumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään pehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään muutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi olevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla hän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.

Silloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä.
Toinen puoli kääröstä oli syöty!

Epätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi hänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja vähän teetä — siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan olleesta varastosta.

Kinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka paljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä varastanut hänen eväitään.

Tunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen saaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen, sulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi vielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti veitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän suuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.

Lakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan tultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä. Taskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.

Oli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.

Hänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi melkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman kanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan mikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana pelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi häntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä tavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä muistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän selvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän piirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän ajattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: — Melisse, minä rakastan sinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.

— Huomenna, hän sanoi itsekseen, — laitan sen valmiiksi.

Hänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut jauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.

— Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, — ja sitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme jauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.

Hän jätti lumikenkänsä — ne vain vaivasivat häntä — ja huopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy. Sitten hän laski patruunansa — kymmenen jäljellä!

Hän ampui laukauksen.

Kuuliko hän kaiun?

Hän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän äänen. Se tuli silmänräpäyksessä — tällä kerralla se ei selvästikään ollut mikään kaiku.

— Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.

Hän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas laukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti vastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle harjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus vastasi vuoren toiselta sivulta.

Vyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen eteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen täytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa, jossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle tultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon äänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä, vaikka se tuntui heikolta.

— Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; — mutta hänellä on varmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.

Päästyään kappaleen matkaa eteenpäin, hän tunsi savunhajua; vielä edempänä hän huomasi savu tuprun kohoavan pilviä kohti, ja viimein hän havaitsi risumajan ja näki jonkun ihmisen tulevan vastaansa nelinkontin kuin eläimen.

Hän ponnisteli sen luo, ja haamu horjui ja olisi kaatunut, ellei paksu lumi olisi ottanut vastaan. Vielä askel, ja huudahdus pääsi Janin huulilta. Se ei ollutkaan Ledoq, vaan Dixon, seisoen siinä kalpein, laihoin piirtein ja tuijottaen pyryyn!

— Hyvä Jumala, minä olen nälkään ja janoon nääntymäisilläni! englantilainen ähkyi ja ojensi käsivartensa. — Thoreau — Jumala olkoon ylistetty.

Hän horjui ja kaatui lumeen.

— Minä keitän teille vettä — ja jotain syötävää — heti! Jan sanoi.

Hänen äänensä oli soinnuton, ja maailma pyöri hänen silmissään, kun hän heitti maahan käärönsä korjatakseen tulta. Hän tunsi väsymystä, joka varmaankaan ei johtunut ainoastaan rajuilmasta. Hän ripusti kuitenkin molemmat keittoastiansa liekeille ja täytti ne lumella. Toiseen hän tyhjensi kourallisen jauhoja, jotka olivat hänen taskussaan — toiseen hän pani teetä. Viidentoista minuutin kuluttua hän vei ne englantilaiselle.

Dixon joi ahneesti lämmintä teetä, ja yhtä ahneesti hän söi keitettyä jauhovanukasta. Jan katseli nälkäisenä, kunnes kaikki oli syöty.

— Se ei tullut silmänräpäystäkään liian varhain, Thoreau, hän sanoi kiitollisena ja ojensi kätensä. — Yö vielä ja —

Äkkiä hän pysähtyi. Armias taivas, mitä tuo on?

Ensi kerran hän huomasi kumppaninsa kasvojen riutuneen ilmeen. Janin pää vaipui raukeana rinnalle. Hänen kätensä olivat jääkylmät.

— Ei se mitään ole, hän mutisi uneliaasti, — minä myöskin olen nälkään nääntymäisilläni, Dixon! Ei ole enää mitään syötävää, hän jatkoi, nähdessään toisen katsahtavan kääröön. — Minä annoin teille viimeiset jauhot. Ei ole mitään muuta kuin — suolaa ja teetä. — Raskaasti huoahtaen hän heittäytyi risumajaan.

— Antakaa minun nukkua!

Kun Dixon oli tutkinut käärön vakuuttuakseen, ettei siellä ollut mitään syötävää, hän kömpi takaisin Janin luo ja pani maata hänen viereensä. Hänen herätessään oli jo valoisa päivä, ja nähtyään lumisateen tauonneen hän huusi kumppanilleen.

Jan ei liikahtanutkaan. Hetkiseksi Dixon laskeutui kuuntelemaan, hengittikö hän; sitten hän hoippui tulen luo. Taivas oli raskas ja lyijynharmaa; äänetön kolkko hiljaisuus oli seurannut lumimyrskyn vinkunaa.

Äkkiä Dixon kuuli ääntä. Lähellä hän näki variksen hyppivän sinne tänne lumella. Se huusi nälissään, ja sen suuret pöllönsilmät tuijottivat Dixoniin. Mies tuijotti vastaan, peläten liikahtavansa. Hitaasti ja varovaisesti hän ryömi hakemaan asettaan, ja se kädessä hän vajosi lumeen. Kun laukaus kajahti, Jan liikahti, mutta ei avannut silmiään edes silloin kun Dixon riemuiten huudahti hänelle, että hän oli hankkinut heille ruokaa. Hän kuuli sen ja yritti kohottautua, mutta jokin hänen tahtoaan voimakkaampi hangoitteli vastaan. Hänestä tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän taas kuuli ääntä. Hän tunsi itseään nostettavan, ja avattuaan silmänsä hän makasi pää englantilaisen olkapäähän nojaten.

— Juokaa tämä, Thoreau, hän kuuli.

Hän joi ja tajusi, ettei se ollutkaan teetä, mikä hänen kurkustaan valui alas, vaan lämmintä verta.

Yhtäkkiä hän heräsi. Dixon tarjosi lautasella hänelle muutamia pieniä lihanpalasia, ja kyselemättä hän söi. Äkkiä, kun jäljellä oli enää vain pari kolme palaa, hän lopetti.

— Hyvä Jumala, minähän olen syönyt kaiken! hän huudahti pelästyneenä.

— Mitäpä sillä väliä, nuori englantilainen vastasi, — sainhan minä teidän jauhonne, Thoreau; te olette saanut minun varikseni. Eikö se ole oikeudenmukaista?

Ja he puristivat lujasti toistensa käsiä, ja Janin sydämessä syntyi sanoja, jotka melkein purkautuivat esiin hänen huuliltaan, sanoja, jotka kaikuivat hänen aivoissaan ja muodostuivat äänettömäksi rukoukseksi: — Melisse, minä kiitän suurta Jumalaa, että sinä rakastat juuri tätä miestä! Mutta vaieten hän horjui jaloilleen ja meni ulos pimeyteen.

— Myrsky on kenties tauonnut vain hetkeksi, hän sanoi. — Me emme saa lainkaan menettää aikaa. Kuinka kauan olitte kuljeskellut, ennen kuin saavuitte tähän?

— Noin kymmenen tuntia, Dixon sanoi. — Minä pyrin kompassin mukaan länteen päin, kunnes tiesin kulkeneeni Lac Bainin ohi ja käännyin sitten pohjoista kohti.

— Oh, teillä on kompassi, Jan sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. —
Koska te tulitte niin pian tänne, niin olemme hyvin lähellä leiriä!
Sanokaa minulle, missä on pohjoinen?

— Tuolla.

— Silloin menemme etelään päin — kaakkoon. Meidän täytyy olla luoteeseen Lac Bainista.

Jan otti pyssynsä ja pani vain teen ja molemmat keittoastiat kääröön; jäljellä olevan huovan hän jätti lumeen. Englantilainen seurasi aivan hänen kintereillään, kiväärin painosta kumarassa. Vaivalloisesti he saapuivat vuoren huipulle, ja kun Jan hetkiseksi pysähtyi katsomaan ympärilleen, Dixon vaipui syvälle lumeen.