Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin, kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi soittaa.

Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut. Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt mitään — ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän siirtyi eniten rakastamaansa — siihen soittoon, joka täytti pikku majan Cumminsin vaimon kuollessa.

Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin. Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.

Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.

Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.

— Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. —
Soita jotain iloista!

Jan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän kummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä nopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua laulua.

Cummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki tulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut miehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita miehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.

Koirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan, tuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä syöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja mahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten tippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin soitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti melskeessä vain kuiskaukselta.

Kolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja hänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta joukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti kädet pystyssä.

— Nyt! hän huusi. — Nyt!

Ja säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan kaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän vastauksen.

— Nyt! Cummins huusi taas.

Erämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti, puhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.

Cummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.

— Nyt! hän huusi.

Äänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat Mukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi lumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia miehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin. Williams — toimitusmies —, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun jälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.

— Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin tapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.

— Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta joukosta.

— Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, — suuren orjamaan tuolla puolen.

— Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. —
Se tapahtui lähellä Isoa Karhua.

Toimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Näitkö sinä sen!? hän huudahti.

Mutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni ohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen sanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran leiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka pienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla tuulella.

Entinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä vietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän hyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien toisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi tulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat käärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä laululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin puoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne hetkisen tarkkailivat Cumminsia.

Aivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski puukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi askelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.

— Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti.
Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?

Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen. Jan ei yrittänytkään päästä irti.

— Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. — Kenen puolesta te tapellut Ison Karhun luona?

— Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. — Se oli… — Toimitusmies vaikeni.

— Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.

Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.

— Niin, lähetyssaarnaaja.

Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä, raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen ja juoksi — juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa, Melissen luo pikku majaan.

Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei ymmärtänyt.

— Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun luo, enkelini, hän kuiskasi. — Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau, sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!

Hän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti viulunsa seinältä ja meni ovelle.

8

Taistelu päivänkoitteessa

Hetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä vietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko koiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.

Jan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus, ja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien. Puuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt — kuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa seisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi — heikon poikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten sähähdetty kostonuhkaus — ja lopuksi taistelu!

Kummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen näyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka oli häneltä päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja puukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja verissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon, joka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat tavoitelleet.

Williams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa oli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena. Eikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan tuntenut häntä — Jan Thoreauta.

Hän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi. Vastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi hongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä, ja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi väsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.

Se oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti ajatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin mukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti eteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.

Lähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa ja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän pysähtyi odottamaan.

— Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä lähemmäksi, ääni sanoi. — Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä kuoliaaksi!

Ääni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi voinut nähdä vieraan.

— Te tulla Churchillista? hän kysäsi.

Hänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin anteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että leimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.

— Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.

Jan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa tuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen olivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi tukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu putosi lumeen.

Hiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta takaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin. Äkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen puukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.

Tämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui iskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki riipaisi hänen takkinsa hihaan — hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin että tämä tupertui maahan.

Huumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria käännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen katoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti ajamaan takaa.

Hän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen ääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että hän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen katoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja että nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen käsistään.

Hän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä mukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla reen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena. Se antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui hänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan — juosta metsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.

Tällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä — menettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät vauhtiaan — hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun kuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin juoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin oveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä riipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu saavuttaa reki — raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa kaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka alituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen kalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.

Tämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja hänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret silmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet tuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.

Jan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä kasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla käsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen kuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään — että konna oli melkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä, jotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.

Hän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa alla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin. Hän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa — enemmän ja enemmän ilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja huohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän tavotteli ilmaa tällä tavoin.

Yhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan: piiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli eteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui suulleen lumeen kuin kuollut.

Hänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki palata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä mielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja sorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen tulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä jatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään, joka esitettiin metsänreunassa.

Kiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi muutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen kätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi, kuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti uudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää raapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi, joka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi ja nopeasti — ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja rasittumatta aivojen käskyä.

Missä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta koirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen koira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat olivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska pakottanut ne eteenpäin.

Mies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli tuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen korkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain lyhyin välein — sata metriä tai vähemmän — ja että hän aina juostuaan antoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän havainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.

Hän alkoi juosta kuin koirat — laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi hänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja tämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja kuuluvilta.

Tähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi ja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka ennusti päivänkoittoa.

Jan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa ja ponnistusta — se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina vähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta polveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.

Voittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään kuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä pelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa äärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt selvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja hän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden, suuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen taivaslakeen.

Kauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen vuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean aamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan herättänyt Jan Thoreauta.

Kului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja kääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien jälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä lumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi häneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että hän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan — hahmon, jota hän ensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut susi.

Hän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi tanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan eteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen jäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja saada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä ja vuorten yli tulevaa tuulta.

Tässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti — ja vakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja savunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä viime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että savu lähti nuotiosta — tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä, pikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti aamiaistaan.

Jan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen ruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua näki hän nuijan — lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.

Varovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta talven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja pensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin matkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä valkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja koirat.

Mies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat etukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat koirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin olisivat olleet kuolleita.

Jan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen hiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen tavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.

Väsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan painautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi edelleen.

Sentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi metreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan kattilansa yli.

Jan kohottautui hiljaa kyyrysiltään — ja mieletön hehku paloi hänen silmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa — läheistä, uhkaavaa vaaraa — ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen, mikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli Jan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan päähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui poika hänen kurkkuunsa.

— Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. — Minä olla Jan Thoreau — Jan
Thoreau — olla tullut tappamaa sinua!

Hän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja hänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua. — Minä tapaa teitä hiljalleen — hiljalleen! hän kirkui, lähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.

Iso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa sormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä uudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin riemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen tukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten kasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti vedoten tuijottavan omiinsa.

— Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. — Minä olla Jan
Thoreau ja minä tappaa sinut — tappaa sinut!

Veri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää voinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis kohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua sen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin kuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.

Musertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään. Hänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja, ja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea hengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä. Se ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan vain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada kuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin huulilta pusertui.

Molemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi ja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin hänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa selällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina, elottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan. Kun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi häneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi vuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.

Vähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen taistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja laski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.

Sarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä oli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.

9

Jean ja Jan

Kilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi alangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria reen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen vieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli iloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.

— Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran creenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. — Eikö tämä ole ihana maailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy? Se on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko kesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?

Jean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret, kauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet auringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja hyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä — maailman kauneimmalla kielellä — kaikkeen, mitä hän sanoi.

Jean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes hän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle, missä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.

— Mitä tämä on? Jean huudahti.

Hän kohotti Janin päätä ja hartioita ja huusi kimakasti Iowakaa, joka kiiruhti heittämään yltään paksuja turkkeja, joihin mies oli käärinyt hänet.

— Tämä on viulunsoittaja, josta sinulle kerroin ja joka asuu Lac Bainin leirissä! hän huusi innokkaasti. — Hän on murhattu! Hän on kuristettu kuoliaaksi, ja kasvot ovat kuin pedon repimät.

Jeanin katse harhaili ympäri, Iowakan vaipuessa polvilleen hänen viereensä. — Mikä taistelu! Jean sanoi. — Katsopas jalanjälkiä! Suuri mies ja pieni poikanen, ja murhaaja on livistänyt tiehensä reellä!

— Hän on lämmin, Iowaka sanoi. — Ehkä hän ei vielä olekaan kuollut!

Jean de Gravois hypähti pystyyn, ja hänen pienissä tummissa silmissään säkenöi vaarallinen tuli. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän seisoi reen vieressä ja heitti pois turkit, nyytit ja kaikki muut esineet, asettaan lukuunottamatta.

— Hän on kuollut, Iowaka. Katso, kuinka mustansininen hän on kasvoiltaan! Mutta Jean de Gravois ottaa varmasti selvän murhaajasta, ja sinä jäät tähän ja pystytät leirin. Hi-o-o-o-o! hän huusi koirille.

Eläimet menivät kiireesti kukin paikoilleen, sitten hän ryntäsi yli vuorenharjanteen. Kun he saapuivat tasangolle, hän asettui rekeen polvilleen ja pani aseen eteensä; ja hänen matalalla, käheällä komennollaan, joka ei kuulunut kauemmaksi kuin koirien korviin, ojensivat eläimet pitkät ruumiinsa ajaakseen takaa lähetyssaarnaajaa ja hänen koiriaan.

Jean ymmärsi, että kuka pakolainen sitten olikaan, hän ei voinut olla paljon edellä, ja hän naureskeli ja kohautteli olkapäitään nähdessään oivallisten malemute-koiriensa juoksevan kolme kertaa nopeammin kuin tavalliset koirat. Kilometrin päässä johtivat jäljet jääpeitteiselle järvelle, ja sen puolivälissä oli pakeneva lähetyssaarnaaja.

Etummainen koira päästi ilonhaukahduksen, ja hurjasti huutaen Jean heilutti piiskaansa sen selän kohdalla. Hän näki edellään olevan miehen nojautuvan reen laidan yli hoputtaakseen koiriaan, mutta niiden vauhti ei lisääntynyt. Äkkiä hän näki auringonpaisteessa jonkin välkähtävän.

— Oh! — Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. — Hän ampuu Jean de Gravoista! — Hän laski piiskansa alas, ja hänen pienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan kivääriään vetokoirien selkien yli. — Hän ampuu Jean de Gravoista, joka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.

Kun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen edestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan päähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.

Näiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat kasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja huudahti samalla hämmästyneenä:

— Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!

Hän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta sisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut. Lähetyssaarnaaja oli jo kuollut.

— Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti lämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.

— Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas kuolleeseen, — ja sitten hän hautautuu järveen.

Hän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan poikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle vapauteen.

— Menkää susien seuraan! hän huusi. — Varokaa leiriä, muuten Jean de
Gravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!

Kun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan istui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.

— Asian laita oli, kuten sanoin, Iowaka huudahti. — Hän elää!

Siten tapahtui, että Jean de Gravoisin paluu leiriin muodostui vieläkin suurellisemmaksi kuin hän itse oli ajatellut, sillä hän ei tuonut mukanaan ainoastaan kaunista puolisoa, vaan myös puolikuolleen Janin taistelukentältä, vuorelta. Mutta kokonaiseen kahteen päivään ei Jean de Gravois maininnut halaistua sanaa metsäjärvelle kuolleesta miehestä, eivätkä koiratkaan palanneet kielimään kadonneesta lähetyssaarnaajasta.

10

Punaisia lumikukkia

Niin pian kuin suuri juhla oli loppunut, alkoivat turkiseläinten pyytäjät lähteä omille teilleen. Eskimot lähtivät seuraavana aamuna. Sitä seuraavana päivänä lähtivät Mukeen länsimaalaiset. Useimmat muut suuntasivat kulkunsa yksittäin tai kaksittain erämaahan, etelään tai itään päin.

Kymmenkunta henkilöä lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi, ja näiden joukossa oli Jean de Gravois ja hänen vaimonsa. Jean odotti kolmanteen päivään. Sitten hän pistäytyi tervehtimään Jania. Poika istui sängyssään tyynyjen ympäröimänä hänen sisään tullessaan, ja Cummins istui sängynlaidalla tuudittelemassa pikku Melisseä.

Hetkisen Jean istui vaiti katsellen heitä; sitten hän viittasi
Cumminsille.

— Minä lähden Athabaskaan tänään, hän sanoi. — Sitä ennen haluan puhua pojan kanssa. Minun on sanottava hänelle jotain, jota eivät kenenkään muun korvat kuin hänen saa kuulla. Käykö se päinsä?

— Puhukaa hänen kanssansa niin kauan kuin haluatte, Cummins sanoi, — mutta älkää vaivatko häntä lähetyssaarnaajasta mainitsemalla! Te ette saa häneltä sanaakaan! Janin silmistä loisti hellyys, kun Jean de Gravois tuli hänen viereensä istumaan. Hän tiesi, että Jean oli tuonut hänet henkiin palanneena leiriin, ja jotain piili ranskalaisen miettivässä virnistelyssä ja innossa, jolla hän vilkui ympärilleen, ikään kuin ei hän olisi täysin selvillä siitä, ettei seinillä ollut korvia. Tämä sai pojan sydämen sykkimään nopeammin ja ihmettelemään, mitä Jean aikoikaan sanoa.

Muutaman sekunnin Jean katseli häntä vakavana silmiin, laihat tummahipiäiset kasvot käsiin tuettuina ja outo hymy huulilla. Hän teki useita merkitseviä virnistyksiä, väänteli suutaan ja kohautti olkapäitään ja naureskeli välillä itsekseen.

— Oh, se oli kaunis taistelu! — hän sanoi hiljaa. — Sinä olet rohkea poika, Jan Thoreau!

— Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.

Tietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti pojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli ranskalainen hengeltään ja sielultaan.

— Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä selvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta alaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö järvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä tukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin lähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?

Kovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.

— Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen. — On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt antoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit omin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven muutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon mukana. Ja — Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa: — jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain, mitä et ymmärrä — niin ajattele Jean de Gravoista! Hän nousi ja kumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.

— Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. — Ehkä, Jan Thoreau, saat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei hän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät hänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla neljässä päivässä — ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että myskihärkä on aina pohjoisessa.

Hän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja kohautti olkapäitään. — Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan Thoreau? hän sanoi lähtien ulos.

Kun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.

— Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.

— Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. — Minä rakastan häntä.

Toisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana sängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset erämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin vaipuneet syvälle lumisohjoon — ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen tasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.

Nämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän oli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita ranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja silloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä hän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon puoliksi hautaantuneina.

Hänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä. Pieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt vielä uudella kuvalla — kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä, joka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.

Jan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun he saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja Cummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin huulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut hehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen näköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi lämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen Janin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta puhellessa Melissen kanssa.

Eräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen kotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika alkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä sammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti. Jännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti sitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta sisälle viulunkoppaan.

Hän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä teräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti vihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.

Muutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten sillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään kirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli kirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein toisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja häneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.

Nämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa, suloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen niihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.

Äkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan yli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön. Etelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde — keväinen täysikuu oli nousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin täytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi käsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku ihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta sädeloistosta.

Ensi kerran yksinäisessä elämässään hän kuuli tämän suuresta maailmasta, joka on kaukana erämaasta, tulevan huudon; ja äkkiä hän painoi naisen kirjeen huulilleen, innokkaasti ja lakkaamatta kuiskien:

— Minä tulla sinun luokse — kerran — kun pikku Melisse myös tulla!

Sitten hän kiersi kokoon kirjoitetut sivut, kääri ne taas haalistuneeseen punaiseen kankaaseen ja kätki ne viulukoppaan ennen kuin palasi tupaan.

Seuraavana aamuna Cummins seisoi ovella ja sanoi:

— Kuinka lämmin onkaan aurinko! Lumi ja jää on menemäisillään, Jan. On kevät! Tänään me panemme reet pois ja alamme ruokkia koiria kalalla.

Päivä päivältä aurinko nousi varmemmin, päivät kävivät pitemmiksi ja ilma lämpimämmäksi; ja lämmöstä huokui maa suloisia tuoksujaan, ja epälukuisia ääniä kuului metsän syvyydestä, näkymätön elämä siellä heräsi lumivuoteellaan pitkästä unesta. Linnut visersivät ja kuhersivat aamusta iltaan; korpit lentelivät aurinkoa kohti ja pulmusten väri muuttui päivä päivältä, kunnes niistä tuli uuden maailman uusia olentoja.

Poppelien umput paisuivat, kunnes ne halkesivat kuin liiaksi kypsyneet herneet. Karhuemot kömpivät pesistään ja niitten perässä kulkivat muutaman viikon vanhat poikaset, joita emot opettivat repimään alas pieniä vesoja, että he pääsivät umppuihin käsiksi. Hirvet tulivat suurten kallioiden huipuilta alas, missä ne syystä kyllä olivat talveansa viettäneet, ja kintereillä seurasivat sudet, jotka elivät heikoista ja sairaista hirvistä. Ja lumi suli ja virtasi pois, jää ratisi ja särkyi — kuului vain kallion, maan ja puun häipyvää pakkashuutoa; ja yö yöltä siirtyivät revontulten kalvakkaat leimut yhä kauemmaksi napaa kohti.

Leirielämä kulki taas vanhaa latuaan. Välistä tapahtui, että joku tulija saapui metsästä, mutta hän viipyi vain päivän, pari ja otti joitakuita elintarvikkeita mukaansa. Williams laitteli kirjoja kuntoon siksi kun kauppayhtiön pääasiamiehen piti saapua Lontoosta. Cummins oli verrattain vapaana. Ennen kuin viimeinen lumi oli mennyt pois, hän ja Jan alkoivat hinata hirsiä suunniteltua hirsilinnoitusta varten. Ja ulkona auringonpaisteessa istui suurella karhuntaljalla Melisse ja katseli tavattoman innokkaasti, kuinka uutisrakennus edistyi. Cumminsin kasvot loistivat ilosta, hänen nähdessään pienokaisen konttaavan ja sätkyttelevän karhuntaljalla ja äänekkäästi ilmaisevan mieltymystään.

Jan oli maailman onnellisin nuorukainen. Aivan varmaan pikku Melisse ymmärsi heidän puuhansa, ja tämä vakaumus levisi Cumminsista ja Janista muihin leirissä oleviin, ja niinpä tapahtuikin usein, että Mukee ja Per-ee, vieläpä itse Williamskin istuivat pitkät ajat kyykyssä lumessa Melissen vieressä ja vain ihmettelivät sitä suurta ymmärrystä, millä hyvä Jumala oli suvainnut varustaa valkoisen lapset aivot. Tämä ihme antoi vilkasta puheenaihetta näille miehille, jotka hiljaisuuteen syntyneinä yleensä ajattelevat enemmän kuin puhuvat. Eräänä päivänä toi Mukee sinne kaksi intiaanilasta, jotka hän laski karhuntaljalle, missä nämä istuivat liikkumattomina ja jäykän välinpitämättöminä — selvä todistus Melissen korkeammasta kehityksestä.

— Ei minua kummastuttaisi, jos hän milloin tahansa rupeaisi puhumaan, Cummins sanoi eräänä iltana tuttavallisesti Janille, kun poika viritteli viuluaan. — Hän on lähes kuuden kuukauden vanha.

— Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.

Cummins tuijotti.

— Miksi?

Jan alensi äänensä kuiskaukseksi.

— Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon — bonbon — bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut hänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.

— Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. — Voisikohan niin tapahtua?

— Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, — ja Jan
Thoreau olla ranskalainen!

Hän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän meni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean hongan latvaa. Janille hän sanoi:

— Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia, kun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!

Seuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja melkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän aurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen varhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän istutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin Labrador-tee-pensaan nuoria vesoja.

Kun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa lyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo saalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu tuoreilla kasveilla, ja koti — jonka lisärakennus nyt oli tullut valmiiksi — oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.

Jan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin muissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään ja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä etäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen suuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut vasta eilen.

Nähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän kätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän oli rakastanut niitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten kukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut vaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan hänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja nauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen. Usein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut hänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku kotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka kömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.

Sellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet yksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja teitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla heräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä, jolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.

Vähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä samoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni, uudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten hänen omansa — joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa yli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.

Vihdoin — kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien öiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi — hän selitti, että yhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti sinne elokuun alussa.

11

Hänen tähtensä

Jan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä kului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän oli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää Melissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä. Yötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi muuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain pakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja Melisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan selvästi iloaan sen johdosta.

Kun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan joukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja sanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla. Avatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä — jota Jan ja Melisse katselivat — hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.

— Siellä Churchillissa kummastellaan, mihin on joutunut lähetyssaarnaaja, joka lähti postin mukana, Jan. Väitetään, että hän on viimeksi nähty Etawneyssa.

— Eikä täällä? Jan sanoi hätäisesti.

— Ei, mikäli tiedetään, Cummins sanoi, yhä katsellen poikaa. — Ei hänen kyytimiehensäkään ole lainkaan palannut Churchilliin. Kummastellaan sitäkin, mihin ajaja on mennyt. Yksi yhtiön virkamiehistä on tullut Etawneyihin, ja mahdollisesti hän saapuu Lac Bainiinkin. En luule hänen saavan selkoa lähetyssaarnaajasta.

— En minäkään, Jan sanoi aivan rauhallisesti. — Hän luultavasti kuollut; sudet ja ketut aikoja sitten syöneet hänet — tai mahdollisesti kalat!

Cummins jatkoi purkamistaan, ja esille ottamistaan kirjoista hän antoi kaksi Janille.

— Churchillissa ollessani saapui lastilaiva Lontoosta, ja siinä tulivat nämä, hän selitti. — Ne ovat koulukirjoja. Churchilliin tulee ensi talvena koulu, ja sen jälkeisenä talvena York Factoryyn. Se on ensimmäinen koulu, mikä milloinkaan on tullut viittäsataa kilometriä lähemmäksi meitä.

Seuraavina päivinä teki Jan pitkiä metsäretkiä, mietiskellen kumpaakin
Cumminsin Churchillista tuomaa ongelmaa. Pitikö hänen varottaa Jean de
Gravoista ilmoittamalla hänelle, että yhtiö aikoi tehdä tutkimuksia
lähetyssaarnaajan katoamisen johdosta?

Hänen ensi vaikuttimenaan oli heti lähteä Jeanin olinpaikoille Fond du Laciin ilmoittamaan hänelle. Mutta jos yhtiön lähetti tulisi Lac Bainiin, niin kuinka hän voisi saada tietoonsa, että lähetyssaarnaaja makaa järven pohjassa ja että Jean de Gravois oli syyllinen siihen? Jan johtui vihdoin siihen vakaumukseen, että olisi sulaa hulluutta tehdä levottomaksi pikku metsästäjää, ja hän lakkasi ajattelemasta lainkaan yhtiön lähettejä.

Mutta toinen kysymys saattoi hänelle enemmän päänvaivaa. Cumminsin tieto Churchillin koulusta sai uusia, mullistavia ajatuksia hänen päähänsä, ja näihin liittyi aina mielikuvia varttuvasta Melissestä. Tänä vuonna tulisi koulu Churchilliin, ja sitä seuraavana vuonna York Factoryyn, mutta sitten ei enää tulisi lainkaan koulua. Kun Melisse kasvaisi, ei siis olisi mitään koulua lähempänä kuin, kuten Jan arveli, maailman toisessa laidassa. Miksei hän voisi käydä koulua Melissen sijasta ja koota aarteita, joista hän aikaa voittaen voisi tehdä tyttösenkin osalliseksi?

Oli suurenmoinen ajatus — varmaankin suurin, mitä hän oli milloinkaan elämässään uneksinut — että hän, Jan Thoreau, oppisi lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä ihmiset kaukana etelässä taisivat, voidakseen olla apuna muodostamassa tuota majassa olevaa pikku olentoa hänen kaltaisekseen, joka nukkui korkean hongan alla. Hänen sydämensä täytti vuoroin pelko, vuoroin toivo, kaipuu ja kunnianhimo; ja vasta silloin kun lähestyvän talven ensimmäiset kylmät tuulet viuhuen tulivat pohjoisesta ja idästä, hän pääsi täyteen selvyyteen itsestään, ja hän ilmoitti Cumminsille aikeensa.

Kerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien Churchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena päivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden porontaljatakin.

Toisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun Melisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä kauan syliinsä suljettuna — Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet takaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja katselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja äänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien tuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin sormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.

— Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. — Hän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään kuullakaan. Minä luulen — että hän tietää — nyt — —

Cummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui, kunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli jotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka lepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.

— Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri sinä iltana?

— Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan kuiskasi. — Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun tulla sinä iltana, sen vuoksi — kuin haltioituneena hän katsahti kumppaninsa kasvoihin, — sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän lopetti.

Cummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti pojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän otti esille nahkakukkaron.

— Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi hiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. — Ota tämä!

— Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka kuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla — kuinka te sanoo?

Hymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti, melkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.

— Silloin ei Jan Thoreau tule milloinkaan takaisin Melissen luo! hän huudahti varmalla äänensävyllä. — Sinä aiot Churchilliin käydäksesi koulua, etkä tehdäksesi käsin työtä. He lähettävät sinut. Ymmärrätkö, poika? He?! Hänen äänensä vapisi huomattavasti. — Kumpaan suostut? Tahdotko ottaa rahat, vai etkö tahdo milloinkaan palata Lac Bainiin.

Äänettömänä Jan ojensi kätensä ja otti nahkakukkaron.

Hehkuva puna purppuroi hänen poskiaan. Cummins katseli ihmeissään pojan silmien omituista ilmettä.

— Minä maksaa teille ja Melisselle tämä raha satakertaisena! hän sanoi raskaasti. — Minä vannoo sen, ja minä vannoo, että Jan Thoreau ei valehtele!

Tietämättä hän oli, ottaessaan nahkakukkaroa toisella kädellään, ojentanut toisen viulua kohti, joka riippui seinällä. Cummins kääntyi ja katsahti häneen. Pojan käsi oli vaipunut alas, ja hänen poskensa olivat kalmankalpeat.

Seuraavana päivänä hän lähti. Kukaan ei kuullut hänen jäähyväissanojaan Melisselle tai ollut todistamassa viimeisiä hyvästelyjä, sillä Cummins ymmärsi pojan surun ja lähti majasta hetkeksi ennen kuin Mukee oli valmis koirineen. Viimeiseksi hän kuuli Janin hiljaa ja vienosti soittavan lapselle. Kun Mukee kolmea viikkoa myöhemmin palasi leiriin, hän kertoi, ettei Jan puhunut koko matkalla ja että hän oli viulullaan soittanut surulauluja myöhään öisin.

12

Huhu etelästä

Se oli pitkä talvi Cumminsille ja Melisselle. Vielä pitempi se oli Janille. Hänellä oli ollut mukanaan kirje Lac Bainin toimitusmieheltä Churchillin toimitusmiehelle, ja hänelle antoi asunnon eräs kauppa-aseman virkamies — nuori, punakka englantilainen. Tämä oli hilpeä, hyväntahtoinen nuorimies, ja saatuaan tietää, että hänen uusi toverinsa oli tullut koko matkan Barren Landsista käydäkseen uutta yleistä koulua, hän tarjoutui heti yksityisopettajaksi.

Hän opetti Janin kaikkein ensiksi puhumaan oikein, sanomaan "on" "olla"-sanan sijaan. Se oli vaikea tehtävä Janille, mutta hän käytti koko tarmonsa oppiakseen, ja niin hän vähitellen alkoi lausua ajatuksensa niin kuin muutkin.

Koulu alkoi marraskuussa, ja Jan kävi siinä parinkymmenen oppilaan kanssa, jotka olivat kokoontuneet neljänkymmenentuhannen neliökilometrin alalta. Kaksi valkoista nuorukaista ja yksi puoliverinen oli tullut Etawneysta; Nelson Housen toimitusmies oli lähettänyt sinne poikansa, ja Little Churchillin ylävesiltä saapui kolme muuta.

Ensi hetkestä lähtien tuli Janista soittonsa vuoksi yhtiön lähettämän opettajan suosikki. Hän lueskeli päivät ja yöt, ja toisen kuukauden lopussa oli vain Nelson Housesta kotoisin oleva nuorukainen hänen ainoa kilpailijansa. Hänen paras tiedonlähteensä ei kuitenkaan ollut opettaja, vaan Mac Donald. Hän ei itse asiassa tuntenut mitään varsinaista etelän kansojen tiedonhalua. Tietoja hän talletti vain Melissen varalle. Mutta Mac Donald antoi hänelle, mitä hänen sielunsa ikävöi — kuvan elämästä, sellaisena kuin se oli erämaan ulkopuolella olevassa maailmassa, siinä maailmassa, jonne jokin kummallinen sisäinen ääni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi muuttuen viittaili hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään.

Ajatellessaan Melisseä ja Lac Bainia hän uneksi tästä toisesta maailmasta; ja useita kertoja talven kuluessa hän otti viulunkopasta esille pienen käärön ja luki yhä uudelleen ja uudelleen sen kätkemiä kirjotettuja sivuja.

— Kerran menen sinne, hänellä oli tapana sanoa itsekseen. — Kerran, kun Melisse tulee vähän vanhemmaksi ja voi seurata mukana.

Nuoresta Mac Donaldista oli Lac Bainin poika jonkinlainen löytö. Tuota skotlantilaissyntyistä nuorukaista vaivasi ääretön koti-ikävä, ja mitä voimakkaammaksi tämä koti-ikävä tuli, sitä enemmän hän kertoi tarkkaavaisesti kuuntelevalle Janille siitä maailmasta, mistä hän oli tullut. Hän kertoi hänelle tarinan vanhasta kanuunasta, joka oli hylättynä mättäiden ja pensaiden keskellä, siellä missä vuosia sitten oli sijainnut linna Churchillissa. Hän kuvaili ensimmäisen laivan saapumista tuohon suureen lahteen; kertoi Hudsonista ja hänen miehistään, suurista sodista, jollaisista hänen kuulijansa ei milloinkaan ollut uneksinutkaan, kuninkaista ja kuningattarista ja ihmeellisistä kansakunnista. Iltaisin hän luki Janille ääneen mukanaan tuomistaan kirjoista.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä rauhattomammaksi kävi kummallinen henki, joka tästä toisesta maailmasta huusi metsän nuorelle miehelle. Välillä se kehotti häntä uskomaan Mac Donaldille sen, mitä oli kätkettynä hänen viulunkoppaansa.

Eräänä sunnuntaina hän oli vähällä paljastaa salaisuuden, kun Mac
Donald sanoi:

— Minä menen ensi kesänä saapuvalla laivalla. Etkö tulisi mukana, vai mitä arvelet, Jan?

Janin koko sisin joutui kapinaan, ja vain sattuma esti häntä sanomasta, mitä hänen sydämellään oli.

Keväällä Jan palasi Lac Bainiin yhtiön varastoja kuljetettaessa. Seuraavana syksynä hän seurasi koulua Yorkin kauppapaikkaan, ja kolmantena vuonna Nelson Houseen. Sitten yhtiön opettaja kuoli, eikä ketään tullut hänen tilalleen.

Kolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja syleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle, ettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka syleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa ojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan piili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.

— Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi? hän sanoi. — Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen paikkaan.

Cummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein ymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen silmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän soinnun.

— Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun, hän sanoi vitkaan, — emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin Melisse ei lähde yksinään.

Siitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä. Hän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli kasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen olemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja auringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen sydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.

Päivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku sisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja palkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani merkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi kullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean varjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja Cummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.

Näin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä kahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota levittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan välillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin laskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.

Huhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne moninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli lähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen rajoilta aina lahdelle asti.

13

Punainen Kauhu

Yhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä, ja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli vielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja — kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa vesijuoksua Athabaskaan asti — oli todistamassa, minkälaisen veron se oli vaatinut.

Alkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea ensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja hän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson Housesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.

— Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille, — ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala yksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita; olemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn ja Churchillin väliltä.

Samana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.

— Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset yhtiöltämme, hän selitti.

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden länsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen majesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta. Williamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen kädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.

— Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. — Muuta emme voi tehdä!

Hän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja kaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin alueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen pantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä kalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta. Ne ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita edelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä, joiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.

Jan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä oli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän tapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan kankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset valjasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa kangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta majaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta. Kolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään samana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän yöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.

Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty. Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä. Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.

Säikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä hurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei noussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli huurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta mitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti kinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän jätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen lainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.

Hänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että Williams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön varastohuoneen edustalle.

— Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. — Ammuin pyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa! Langlois on kuollut!

— Hyvä Jumala! Williams voihki.

Hänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi paksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa koirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.

Seuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän kintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton Waterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.

Päivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin käsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja peuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista vuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin, joka oli kaikkein nuorin.

Jan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien Kostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat harvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian ymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken rantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi kuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain kaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.

Leirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja suuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka tätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin. Sadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin, jonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa se, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli uhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne, jotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun käsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.

Cummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui heidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua he astuivat peräkkäin ulos.

— Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. — Williams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran tavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu Lac Bainissakin.

Jan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.

— Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. — Tulisoihtu palaa hänen ovensa ulkopuolella!

Mukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen puoliverisen isän ääneksi — sanaton huuto, joka välistä kohosi ja välistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan niin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins hoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.

Kauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.

— Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. — Mene takaisin Melissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa halkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä olevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa — hänen kanssaan — kunnes kaikki on ohi! Mene!

— Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti voimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. — Teidän asianne on jäädä Melissen luo!

— Minun paikkani on miesten mukana!

— Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.

— Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti. — Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut — jokin — etkö ymmärrä? Ja sen jälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin nyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo — viuluinesi!

— Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. — Me menemme majaan, ja se, jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!