Enempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella salassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä tämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian IV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista, oli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti kestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka sitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin oli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot olivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä, oli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava; mies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon. Mutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12 päivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä sotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen ministerinsä Wibeä tahi vakoojaa?

Presidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden Hagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen odottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään kärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä? Tuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa kihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli nyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi, mutta syntyperä, syntyperä!

"Älä ole huolissasi", vastasi presidentti, "minä olen keinon keksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi Suomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt huolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut tulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään rikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on pää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on laamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten tiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen ottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka minä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa, hän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy, jonkunlainen sukulaisuus — ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa aatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi meidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin itsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä hovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin: se ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet tuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän itse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain Ryningiksi."

"Entäs juutalainen?"

Presidentti kohotti olkapäitään.

"Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen suosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti vahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt… Hagar!"

Presidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä niistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin.

"Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen", sanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle. "Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota hän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa."

Hagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi, että vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli enemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei kukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi tietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar kumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä.

Kasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti tuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen ja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut oikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa, mikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti kasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi halusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja lapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä tulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti ja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä sodasta.

"Tiedätkö", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä, joka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen tyttärekseen, "tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on Tukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti todistukset sinun syntymisestäsi?"

"Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa, minä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa."

"Sinun tähtesi, sen huolenpidon tähden, jota hän sinulle on osottanut, tahdon tehdä, mitä voin. Se riippuu kammarikollegiosta ja on ehkä kyllä vaikea saada sitä hänelle, koska tuo hyvä mies ennen on saanut sakkoa virassaan. Hän on tuonut muassaan pöytäkirjat Karjasta. Siinä on tullut kolme uutta todistusta oikeuden tutkinnossa. Vaimo Dorothea Juhantytär muistelee, että hän kuolleen paidassa oli nähnyt vierailla kirjaimilla merkityn nimen, joka oli sen heprealaisen Jahvehin tahi Jehovahin näköinen, joka on hänen raamattunsa nimilehdellä, ja tämäkin vahvistaa juutalaisen puhetta. Eräs vanha sotamies on kuolinvuoteellaan tunnustanut, että kun hän sinä yönä oli kyydinnyt raskasta rekeä Karjaan Grabbakasta Bengsnoran taloon Mustioon, oli toisessa reessä lähtiessä istunut kaksi naista kuskin kanssa, mutta perille tullessa ainoastaan yksi nainen. Ja kun sotamies tästä oli ollut ihmeissään, oli hän saanut, pysyäksensä vaiti, neljä puolalaista kultarahaa, joissa oli kuningas Sigismundin kuva. Vielä lisäksi on yksi herra Aake Tottin ratsumiehistä tunnustanut, että hänen herransa sinä yönä oli kumoon ratsastanut erään yksinäisen naisen maantiellä, vähän matkaa Uuskylän talosta, mutta koska he ratsastivat kovaa vauhtia pakkasen takia, niin ratsumiehen ei ollut aikaa katsoa taaksensa, jäikö nainen sinne makaamaan tahi nousiko hän jaloilleen. Näistä sekä muista todistuksista lähetetään todistetut kopiat Ruben Zeville."

"Onko teidän armonne saanut tietoja veljestäni?"

"Tyhjät sanomat parhaat sanomat. Sinun iso-isäsi on taitava laskumies: hän on tasan jakava, pitää pojan ja suo tytön hänen risti-isälleen. Ole varovainen, lapsi, palveluksessasi kuningattaren luona! Se päivä tulee, jolloin hän sinun jättää niiden huomaan, jotka ovat sinua lähimpänä."

21. Kuka on maankavaltaja.

Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille, salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili, mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että hänellä siihen oli keinoja.

Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli täytynyt juorutella… ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta, kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku heistä…? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.

Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.

"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle jälki, niin minä täytän sen kullalla."

Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista, jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen, havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi kotia.

"Kuka oli länsigöötalainen?"

Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.

"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"

Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja, mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.

"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin vaakoja oli toivonut.

Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa.

"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet, kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?"

"Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen…"

"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba Sparrelta?"

"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota koskevaa."

"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?"

"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta, joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin, ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan nyt Ebba… ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen…"

"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?"

"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla, jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän lemmellisyytenne tietää."

"Lukia?"

"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian sekä papeista että kirkosta."

"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?"

"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella… röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän siinä saanut lukea…"

"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on mennyt tanskalaisen lähettilään luo?"

"Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän miehen kanssa täällä alhaalla linnassa."

Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.

"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä.

"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna taalaalaisiksi."

"Minun täytyy puhua röökinän kanssa."

* * * * *

Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin, aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä, mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää, ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista rauhaa."

Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"

"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."

"Asuvatko he Karjalassa?"

"Ei, vaan Uudellamaalla."

"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla
Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."

"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa, joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"

"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen Meditationes noitten uusien kirjojen joukossa?"

"Ovat, armollinen röökinä."

"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"

Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan. Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut, kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita, kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.

"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän teeskennellyllä levollisuudella.

Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet ja liioittelut.

"Sinäkö tuon olet kertonut?"

"En, armollinen röökinä."

"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi, niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän kohtalosi rinnalla!"

Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen, rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.

Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt kuohahti hirveästi.

"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina, "sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä! Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin, kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä, sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön! Miksikä olet vaiti?… Vastaa!"

"Minä häpeän…"

"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta, niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi, jota et ole ansainnut!"

"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata. Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua syytetään?"

Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.

"Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?"

"Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi röökinän salaisuutta."

"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi."

Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui sisään.

"Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni.

"Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa, että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia, samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa? Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa, mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!"

"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos."

"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!"

"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut sanan: oikeutta."

"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani! Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano! Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle? Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen! Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta, joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!"

"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.

"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello."

"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin tanskalaiselle lähettiläälle?"

"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti, että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.

Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun 12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään pani maata."

"Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi, että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä: mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.

"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän
luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä
Tukholmaan!… Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen.
Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi."

Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.

"Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty, saat pyytää minulta armon osotusta."

Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:

"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani."

"Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa? Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta? Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet ilman minua?"

"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti, tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?"

"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta."

"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan. Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta, ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan."

"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun hovineitoni?"

"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.

"Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä."

Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja vakavan henkilön kanssa.

"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista, joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän, että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui en garde, taisteluun valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.

"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas; hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi. Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin, vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat, etkä sinä ole valittanut. Niin, sinä saatat sen tehdä, vaan en minä. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään. Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"

Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:

"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin, joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"

"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."

"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi! Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi, kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi, sitähän en milloinkaan saata…"

Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.

Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.

Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.

"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.

"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"

22. Riseberga.

Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.

Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri. Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella, heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista: voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli upoksiin ammuttuna.

Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa. Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut. Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas Kristianin suosikkien puolelta.

Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi, aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.

Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle Oxenstjernan puoluelaisista.

Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell, olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar pääsi ottotyttäreksi.

Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle. Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat. Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa, merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.

"Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan. Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa, raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön."

Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään, ratsastaaksensa Tukholmaan.

Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse, sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä, miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva, joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä, vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta? Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti seuraaman.

Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan, jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.

"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?" kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.

Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.

"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä punaista kärsisi?"…

Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki: paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei ollut epäsuosiollinen:

"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on röökinän palveluksessa opetettu."

Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen, ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot, viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä tuttavallinen kuulustelu.

"Olet syntynyt Suomessa?"

"Olen, armollinen rouva."

"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi pyysit eroa hänen palveluksestaan?"

Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän oli hovipalvelukseen kyltynyt.

"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut latinaa ja monta kirjaa?"

"Olen, rouva äitini."

"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?"

"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."

"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa
Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"

Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua vastasi hän:

"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita johtavat."

Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista, rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.

"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen kysymys.

"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."

Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:

"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"

"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."

"Se on yksi tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?"

Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti kierrellä ja vastasi:?

"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme."

"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä? Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa. Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?"

"Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut jalansijaa.

"Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa. "Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?"

"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan."

"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa tehdä, kynttilöitä kastaa…"

"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan."

"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä? Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään pitänyt."

"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia kutovat."

"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon, että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana, jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin. Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat, että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä. Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan, tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan, Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne. Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen kaksinkertaisesti takaisin!"

Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.

Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:

"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä, paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain, mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään. Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina. Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi, joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain! Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu, toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa. Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi, rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun tuntemattomaan pohjaan: — sinä et ymmärrä rakkautta!"

Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus… Mitä nuo sanat merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!… Eikö Kersti röökinällä ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä niinkuin itseänsä, mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti. Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä, kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä, uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian vuoksi… Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!

Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin, jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua… Kesken sitä, jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli häntä viluttanut…

Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä… Ja kun hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen, seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli se, ett'ei hän löytänyt itseänsä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset, jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat. Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen? Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon, hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he. Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä…

Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan, jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute, olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:

    "Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle.
    Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana.
    Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen,
    meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse.
    Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin.
    Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun
    kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin.
    Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit

Urban.

J. K. rake sanoo tule tänne Hagar."

Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.

"Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta."

Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti, leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:

"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää itseni."

23. Regensburg.

Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!

Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin. Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70 vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi, jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen, ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban: "Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben Zevi: "Madridissa."

"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.

Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa, suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.

Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista, jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin silmiensä valon.

Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan, sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla. Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa, täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa. Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen: Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi. Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."

Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä, hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa. Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä; hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa sinua!… Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.

Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä, ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana, ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa. Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin suuttuneen iso-isänsä luo.

"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90 vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"

"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.

"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen, samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen, poikani; tämä on kunniakas erokirja."

"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi, kuin Torstensonin oppilaaksi.

"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän pimeällä arestilla."

Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys, jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa, ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan, jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui, kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia, riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi tilaisuus ilmaantuisi.

Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:

"Nouse, sinä olet vapaa!"

Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos vankeudestaan.

"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"

"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi.
"Laske minut ulos!"

"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"

Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi hänen tiellään.

"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.

Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.

"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.

Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä. Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin. Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista vuotiaaksi.

"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei enään ollut mitään kiirettä.

"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri, mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä, sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö, mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan meille alammaiset?"