Hagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan, sellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo kuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi estänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa.

"Ei", jatkoi Kristiina kiivaasti, "sitä ei kirjoissa ole, ja minä tahdon elää. Tee kuin minä, sinä… älä orjaksi mene koskaan. Minä tahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä tahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi ylhäisemmäksi paitsi minua. Minua täytyy sinun tunnustaa; ilman minua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi tahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta, sen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan kissankultaa?"

"Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä… olla uskollinen enkä sitoa itseäni orjuuteen."

"Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa muissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en voi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä; sinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä varten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua annan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun väsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen jäsenelle."

"Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut oppimaton teidän armonne koulussa."

"Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria ja hovineitoja. Mitä heihin koskee minun tieni? Minä olen itse kaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle, miksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö tiedä, että minä olen ennusmerkki?…"

Kuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että hän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa. Mutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli, ja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston voidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia valtiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä. Siinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten. Löytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi voittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä, miehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista avuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi puhutella heitä Suomenmaan kielellä.

14. Joululahjoja.

Eikö hän saata tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?

Hagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi presidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista vuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa, poistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut häntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi; hän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa heidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin ennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän uskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä oli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän tuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan ystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi veljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin huolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa kankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat osaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi.

Joulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli joulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja ei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän iltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää, kun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan kuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna kalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon, jokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka sisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen.

Tämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta kuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen arvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti kultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan perille tuonut.

Knut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen isänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö.

Kustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi ilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua synkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä.

Kello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu laatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka oli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän ja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka kannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista.

"Nyt jo!" huudahti presidentti. "Vaeltavalla juutalaisella on onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen sananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin kolmessa viikossa."

Perhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se näytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli sananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta rasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta.

Ikään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään, ja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa presidentin puheille.

"Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!"

"Minä sa-sa-sanoin sen hänelle", änkötti palvelia, "mutta mi-mi-mitä
Ska-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!"

"Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!"

"E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?" mötisi Juho vastenmielisesti.

Juutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen monesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken laivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin kertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden niin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä päivääkään kauemmin enään.

"Olen pahoillani siitä", sanoi presidentti kohteliaasti, "ett'ei teidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin olisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin saanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on ollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko todistajia?"

"Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja jos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin."

Presidentti soitti.

"Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar."

Sisään käsketyt tulivat.

Rasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi tarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun neulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti lampun valossa.

"Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat huonontuneet merimatkoista."

Neljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä tarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen Claude Ballin.

"Ne ovat oikeat", sanoi hän vihdoin. "Suvaitseeko teidän armonne antaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän läsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus on vakuuttanut siinä olevan?"

Hänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka vastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa:

"Lapsi", sanoi hän, "katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi! Tämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari tehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei löydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin äidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin. Hänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen lajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen muinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä timantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim, pakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän täytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset olla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten kun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa olevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan saattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan."

Ruben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella silkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille levollisella, arvokkaalla äänellä:

"Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt aikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista, jonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi. Sen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta luultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten läsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää itsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar Ringiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun tyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee, tahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi näyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka ovat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta. Viimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan paperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen tunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä syystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia."

"Herra Zevi", vastasi presidentti, "ilolla minä olen toivomuksenne täyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en tahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista perintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä selitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että todellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä, sekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta avioliitosta."

Juutalainen mietti.

"Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee", vastasi hän, "niin on kyllin todeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos minä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet minun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten sukulaisuudesta?"

"Ei aivan tarkkaan", oli vastaus. "Mutta sitä todistusta saattaa perästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä."

"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!"

Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä."

Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.

"Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla. Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi, kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?"

"En saata paremmin lasten parasta valvoa."

"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne juhlarauhaa…"

"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut."

Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:

"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä — toivovat."

"Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies, sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä halulliseksi vastapalvelukseen."

"Erotus on siinä, teidän armonne", vastasi juutalainen, "että minun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään teidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle hyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä voin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän suostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä maantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen armollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä tyttärentytärtäni kohtaan."

Ja hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon, joka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron molemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin pään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut katujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut kalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan tuloon joulu-aattona.

"Thomson ja Pape!" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. "Tässä on raamattu. Vannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani ilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani jälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta."

Nuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin säilyttämään salaisuuttaan.

Pape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin ja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä sivutulollaan.

"Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin", kuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia.

"Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin pitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää katinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan. Mutta nyt soitetaan jo illalliselle."

Kurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin kuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli. Juutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen kesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään jälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta? Minkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo juutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan?

"Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa koko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja linnoineen", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut että Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle sellaisista tulevaisuuden toiveista.

Hämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta periätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi itsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren lahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen ystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä tukehuttaa tunteitansa.

Presidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut kieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä.

"Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten yhdenvertaisiansa!" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän myöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. "Sofia", sanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, "tässä on vaeltavalta juutalaiselta joululahja myöskin sinulle."

Rouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty collier, kaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti kiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava, harvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat kerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi jo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi.

"Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille sopiva!" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään olevan koristeen kimallella kynttilän valossa.

"Niin", naljaili hänen puolisonsa, "ellet olisi ruhtinaallisen henkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä neuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä vastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt käen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että meidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit."

"En ymmärrä… kaulaketju…"

"Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee jossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin tehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee maailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan ja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki ja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa heidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia, se on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä se on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä kohteliaisuutta Hagarille?"

"Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään saata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja poikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin nähdessä."

"Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita haihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä ajattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin koskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän täytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä, jolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat."

"Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!"

"Découverte d'Amerique! Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka kauan, sepä toinen asia."

"Mutta juutalainen!"

"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa liittoon."

"Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie.

"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies.

15. Ostajia ja myyjiä.

Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat, mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat kestää mitä hyvään.

"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin venynyt täällä.

Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa, palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.

"Mitä? Eikö kersantti minua näe?" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka nyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia.

"En", sanoi poika.

Lääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne kyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin niitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin niihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin niihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan äärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei ole enään mitään tehtävänä.

Kuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana, sotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana, varmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut mahdollista.

Hurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi:

"En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea. Rukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän aukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!"

Urban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa, joka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään ilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli äreän äänen kysyvän: "Mitä sinä täällä teet?"

Nyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin vuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä.

Jalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä surkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi vastata.

Mitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki olivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan, kuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti Gordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat kuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä sanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton ja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä tämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo kummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta sitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä koskaan enään…

Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen, kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.

"Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko lukenut Tobiaksesta?"

Ei mitään vastausta.

"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt? Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!"

Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.

"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun petit?"

"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!" nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin rakkautta ja lohdutusta.

"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän… Luu minun luistani ja veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani. Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon. Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden, jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso, minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?"

"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi…"

"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?"

"Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!… Kuulla vaskitorvien räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.

"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni poikani?"

"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on jälleen palveluksessa!"

"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli puolittain todellinen.

"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!"

"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen sellaisella viirillä? Mutta… löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet, on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä."

"Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä
Breitenfeldissa oli ahdistettu.

"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten sodassa?"

"Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon keksii, ei huolta huomisesta.

"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?"

"Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa kenraalimajuri Slangen määräkäskyt."

"Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen sanansaattajan sinun sijaasi."

Urban teki asiastansa selvää.

"Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin paranemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on kristittyin joulu-aatto?"

"Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta."

"Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?"

Sokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen hänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän omansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili tarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä.

"Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!"

* * * * *

Toisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar kutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut Liljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät tarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki kuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset pöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä. Tarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten kahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he vielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli todenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä maantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus mukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä nainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan köyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja myöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva merkki, olisi todistajain kautta saatava selville.

"Ja vielä on tähdelle pantava", jatkoi Kurki, "että minä myöskin tässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä, jota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta vastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat mainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa näyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä Ruthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että Urban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja hänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut mitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta syntyneet."

"Hänen täytyy, herra valtaneuvos, hänen täytyy."

"Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi olisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi sitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä puheillensa… mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä hän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä" [Kaupungin-osa Tukholmassa].

Kuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan.

Sillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua.

"Armollinen röökinäni", sanoi Kurki, "on suvainnut vaatia minun alammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla asialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen laillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten onnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä on viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa tapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa, mutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen oikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee ilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa riitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä toinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä asia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua pidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin lapsista huolta."

"Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa."

"Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi tulla juutalaisiksi."

"Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän tarjoisi kuninkaan valtakunnan!"

"Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi tässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana ja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää Ruotsiin ja pitää uskonsa."

"Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen sisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja tuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen kristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että minun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen neuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?"

"Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain hätätilan tapauksessa", jatkoi Kurki pelkäämättä. "Me emme saata teljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa koettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa."

"Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa", vastasi Kristiina päättävällä äänellä. "Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen maantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa. Riitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia, ettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää tunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin meillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy saada nimi."

"Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen, kuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi? Rehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan."

"Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut lailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin, jos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta valtakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää."

"Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar, jolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi pian ryhtyä sen hallitukseen", lausui Kurki varovaisesti, hän kun myöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta salaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan.

Kristiina nauroi.

"Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa kuluu, mutta missä juutalainen viipyy?"

Kammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli lähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti Niemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan sen alun.

"Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen jälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö? Pakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin hankkia upseerin valtakirjan! Ei… Älkää lähettäkö ajamaan häntä takaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi."

"Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen röökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?"

"Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä."

16. Ruhtinatar Radzivil.

Tahdon ennemmin tulla petetyksi, kuin ihmisiä ylenkatsoa.

Alkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin, ei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä sotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita. Torstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan naapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla epäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli epätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas. Saksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista takaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot sotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla nousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta sodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli ohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien, yli verta tiukkuvien kenttien… Vielä kesti pitkästi aikaa maailman loppuun.

Vuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat Hampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa 1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin ensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen, marraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa pidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet elää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun nuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta kuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka saisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä?

Sananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja seisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun oven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty. Puolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan seurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan Ruotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin. Kuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin kruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas Radzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan ainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin, että hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen, mahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen ruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa kättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen?

Valtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä tärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta ei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista kunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan yksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos Gyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin.

Silloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa ruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi hänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja noudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle valtiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä? Kuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä tarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen rouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa tilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi kuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että istuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta! Sehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras toisen luokan arvoon?

Viikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin milloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen pariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla ja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon pian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki kaikkialla räiskäyttää ympärilleen.

Tuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia huhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja nopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan ihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut miestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei koskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän koskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja iloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota vanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä miehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle. Oli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija vakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana porraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen korvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko Lindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen heistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi: mitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat toistensa lävitse?

Kymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin saaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta nyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta vastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi tarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan alla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän arkatuntoiseksi.

"Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?" kysyi Kristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän oli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen joukossa oli nyt myöskin Hagar Ring.

"Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä."

"Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta Circeltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi oletteko taistellut hänen puolestaan?"

"En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen röökinäni."

"Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista viiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän punastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa saatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te olette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy opettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä korkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy toimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin, herroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle täyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten… Olen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa."

Ikään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet kutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen vastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar kalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa ja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli hänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi heitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa pujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin kruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen pysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa kuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa.

"Wrangel", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille, "te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa niitten kulkea kaunomarssissa… Ei, se ei onnistuisi… Pysykää alallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten tuota puolalaista roistoväkeä!"

Käsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä satulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä purppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän kätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa lähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen puheillensa…

Jos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella tavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti vertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin kaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein saattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen ratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta ruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja sillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien keskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä ylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli olevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita.

"Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä viheriähansikkaista noitanaista", nauroi kuningatar, kun hän oli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. "Myöntäkää, Wrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista viimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia Vingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin kohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista kavaljeereista?"

"Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean huvin tähden", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa loukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään. "Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan minua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää."

"Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa puolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta? Kaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän. Vastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän viskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen."

"Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin luultavasti taistelutanterella."

"No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme… Näitkö häntä, Ebba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana jäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin lienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat syrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä joskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon ennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä välttää saatan."

Vielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin tiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän linnassa ilmoitettiin tulleeksi.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten hän aina teki valtio-asioissa, "tämä ei ole mitään leikin tekoa. Ruhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan sotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa sotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun, jonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään huomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä tullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo, kuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla sekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan seisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa, kuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin silittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle ranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa lyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä ruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen, en tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan. Puolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan. Meidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin hovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan tahi Saksaan."

"Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta. Tulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata tuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin velvollinen."

"Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka paremmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa velkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä rangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi siten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä laillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty henkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos teidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se yhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään."

"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on tarpeellista."

"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua maantiellä."

Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", — tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi, se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman käytöksensä!"

"Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa, mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän majesteetillenne hyvää yötä."

Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan: te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne, teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä, jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei… täysi valta taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni, niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.

Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä huoneesta:

"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?"

Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama, joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä. Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.

"Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella."

Biever vastasi:

"Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä."

Myrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa. Palvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista asiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat tietää tapauksen.

Hagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään rasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia. Kustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli näittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän Fidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut mitään arvoa niihin.

Rasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille, käsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä sokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm lähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras Tukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian sisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli tahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli löydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt sokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet vahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi noista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut. Myrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan aqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään vastamyrkkyä.

Ketä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui nyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa saattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut rotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään muuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja levisi kuitenkin kaupunkiin.

Kun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar välinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän oli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja Stundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka sisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja.

"Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä rasiallisen lähetti?"

"Ylhäinen rouva."

"Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?"

"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa."

"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!"

"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka."

"Tummanviheriät hansikkaat?"

"Niin. Ja vasenkätinen."

"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?"

"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan."

"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.".

Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar. Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut itsellensä turvapaikan.

Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi. Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.

"Mitä Sparre luulee?" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden katsahduksen Ebbaan. "Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset Waxholman luona tahi Furusundin luona?"

"En käsitä teidän majesteettianne."

"Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen pelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa maksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat kruunulle tappiota."

Samana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille:

"Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut minut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että tuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin erään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?"

"Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle mitään rauhaa."

"Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin koskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin siitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen. Sinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti ainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää, neljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan kirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs ruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman viheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko hänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?"

"Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!"

"Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste. Kammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi myrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää erään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla helposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen nimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa minulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa! Mitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun henkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen seitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin miksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?"

17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.

Onpa hyvä, etten ole mies.

Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn. Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä, Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia, miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista keskustelutaitoa, — latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua pussiin. — Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi, eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka halusta ottivat hänen suosionsa vastaan.

Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren läheisimpiä, se oli Ebba Sparre.

"Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?"

"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba lyhyesti.

"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?"

"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?"

"Nyt olet inhottavalla tuulella, ma belle. Ratsastaisimmeko kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia ukrainilaisia Rurikiksi ja… niin, minkä nimen toiselle antaisin?"

"Urban Niemand."

"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa…"

"Lähinnä valtakunnan kuningatarta."

"Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo Hagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on häntä vastaan?"

"Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin kaavaa. Hän leikkii kuningatarta."

"Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta leikkii?"

"Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan, kun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse."

"Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria kuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi hänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä juonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny, alhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista se on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten sanon sinulle, ma belle, että olen liiaksi lukenut historiaa hallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi Elisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa kerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä valtakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä… hoh, se olisi surkeata! Ei, niin pienenä et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän on tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi suosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita sydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua, joka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna minun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat."

Mitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole aikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma petite moue, pieni nirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on, ettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien aika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin tuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä viittauksesta "leikkii kuningatarta!"

Päivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa:

"Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle Zierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden vuoksi?"

"Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin äärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan."

"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli Nackan tiellä."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi.
Antaminen tuntuu kovin suloisella."

"Etkö ymmärrä, että minä annan kultaa? Palvelusväkeni antaa hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh, saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar, seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan, joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään. Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar, hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset. Hän on opettava sinua ottamaan mitä saat ja mistä saat, mutta myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin luiskahda."