Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa. Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.

Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä nimessä yösijaa.

"Me — tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme vähään ja maksamme hyvin."

Dordei jatkoi sekoittamistansa.

"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."

Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen viereen kultarahan.

"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon kuin muut herrasvuoteesta."

Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi itkemään.

"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.

Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä Urban Niemandilta."

Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen nimellistä henkilöä.

"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka äiti kuoli täällä torpassa."

"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa, jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi muistanut!

"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta naisesta kullalla palkita."

"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä, ikään kuin olisi se ollut eilen.

Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle? Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita, kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."

Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä, aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.

"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni, sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut… täällä sinun piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt…

Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa odottavat ylentymistänsä…

Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle, että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa: vanhurskaan siemen on siunattu!"

Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia! Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, — hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, — hän, joka oli nähnyt Vapahtajan, — hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä, kun hän kantoi ristinsä taakkaa, — hän, joka kulki rauhatonna ympäri maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias! Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei, oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!… Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.

Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen torpan… Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!… Jos vain rahat olivat oikeita?

Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"

Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa — he läksivät papin luo neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi hameensa taskuun.

Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus. Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.

"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei väittää.

"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten almut ihmisiä autuuteen auttavat.

Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa, kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin, Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut, niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."

Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat, tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille, joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön. Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo, tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo, joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän erään spiritus familiariksen, joka opetti tytön ymmärtämään kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa. Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että tyttö oli fenomenon, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin ingeinium velox, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea käsitysvoima.

Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän, myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli, että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.

11. Linnanpalo.

Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!

Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä, että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.

Kuningatar Kristiina oli unhottanut doxan ja kaikki jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, — liittoon, josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen kirjastohuone.

Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa, presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.

"He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan. Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet? Aristotelesta!"

"Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön minä olen ollut… en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan…"

"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"

"Erittäin onnellinen, teidän armonne, erittäin onnellinen! Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua kohtaan."

"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva mielenlaatu… kuten sinulla itselläsikin… mutta hän on vielä enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se, jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä kantamaan."

"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän on suuri nyt jo!"

"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään yhden-arvoista?"

"Tiedän, teidän armonne."

"Ei opissakaan…"

Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"

"Kyllä, teidän armonne."

"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita, varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää. Sinulla on mahtava vihollinen."

"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella minua Beata rouvan vihaa vastaan."

"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."

"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti palvellut hänen sijastaan."

"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"

"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti on ollut minun kumminani."

"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä. Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."

Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä, jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen. Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo on lohduttava seura.

Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku… melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti, huomaamatta… salavihkaisesti…

Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä… Niin, se oli tulipalo, se oli valkean loiste… tässä tuulessa!

Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen. Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.

"Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar.

Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista eikä voinut töistään vastata… tämä oli suurin kaikista vioista kuningattaren palveluksessa.

Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen tarjottava.

"Etelätornissa palaa!"

"Hullutuksia!"

Hän ajettiin pois herjasanoilla.

Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa linnanpäällikön asunnon alla.

"Etelätornissa palaa!"

"Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä, kersantin.

"Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui portaissa.

Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta taisteltava.

Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.

"Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi.

Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin, joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni, kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.

Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin, mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa, missä niitten ei pitäisi oleman.

Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään unohti hän kaiken mielenmaltin.

"Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen kelvannut.

Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli, ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.

Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa, ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin. Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia. Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto, viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon pelastettavaa tahi kadotettavaa.

Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille, mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi, sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.

Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.

"Näetkö häntä… tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!" Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin. Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.

"Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se palakoon."

"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan, että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja sodassa pannaan kaikki alttiiksi."

Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä, mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja hiilikaasua.

"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut", lausui Fleming.

"Eikä kukaan ole vahingoittunut?"

"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on."

Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa, jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet. He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.

"Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna", huomautti
Fleming. "Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia."

"Se on kersantti Niemand… Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!… Kutsukaa lääkärini tänne!"

Lääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki.

"Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että hän saattaa tulla henkiin." Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä varten äsken valmistettuun sairashuoneeseen.

Vasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja lepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa ylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei sanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä korjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot.

Uudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston ylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä olevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon panemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä, että se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan luona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset häät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli rakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen aikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt Upsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat maa-kylien näköisiä.

12. Juutalainen ja valtiomies.

Mitä hän tahtoi?

Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa. Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän, laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla, kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän. Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin oli tulossa, luultavasti rutto.

Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla. Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.

"Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla, varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo ennen kuin Kurkea.

"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti, mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.

"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle, ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen tytön."

"Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar
Ringin?"

"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi saada hänen sukuperästään varman tiedon."

"Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä…"

"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko luvallista katsoa sitä?"

"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa."

"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana… Eikö mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan? Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä."

Presidentti mietti.

"Ala-ikäisten perintö… hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet hukkuisivat matkalla tänne?"

"Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000, jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen menee, ei saata sillä summalla palkita."

"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin.
Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?"

"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa."

"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne, sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?"

Presidentin käytös kävi ylpeäksi.

"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä voin auttaa?"

Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.

"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina ilman panttia…"

"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?"

"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja kolmen prosentin koron."

"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa… Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa teille avuliaisuutta, missä saatan."

"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa. Saatanko saada häntä nähdä?"

"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello 8. Sopiiko se teille?… Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren syntymäpäivä. Mutta nyt illalla… Nyt oitis. Minä lähetän vaununi…" Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!"

"Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?"

"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa. Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.

Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan, niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän. Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi, että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin, prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa? Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat… Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut, mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa? Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla? Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?

Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä, saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja, jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua. Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin? Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä, joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa kosmopoliitti Ruotsiin.

"Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi sukuperästään?"

"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta."

"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista."

Juutalainen huokasi.

"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta pitämään."

"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat heprean kielestä."

"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä, Ruotsissa?"

"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun varrella… Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar."

Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa otti.

Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa, huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo, ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.

Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin hänen kuihtunutta poskeansa.

"Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi, rahakauppias Regensburgista."

Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä epämääräistä pelkoa.

"Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen."

"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä, hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen sinun, mutta jos tietäisit…"

Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.

"Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen, en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen vuoksi… minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä. Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää."

"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan."

"Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan, sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat. Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella. En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne nimi on."

"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin puheille?"

"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"

"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."

Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi. Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:

"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"

Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan ja Hagar samati.

"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.

"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi ovella ja herkisti korviansa.

"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa", puheli presidentti leikillään.

13. Suomalainen Raamattu.

Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.

Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista, hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa, jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä hovipalveluksesta.

Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon. Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät. Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää, että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua, kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä —. Kerrottiin, että nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa chaconnissa, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.

"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään kynttilän valolta.

"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.

Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin, neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita; joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he. Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa? Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he, niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan suljettuna simpukan kuoreen.

Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi, sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. Ja nyt tuo katse… Hagar pakeni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.

Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen famulansa, kirjanpuhdistajansa — Hagar ei vaatinut korkeampaa arvoa — tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna, josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten sallimus. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.

Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä maailmassa.

Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja, mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja, joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä. Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan, että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.

Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään; kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:

"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!"

Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.

"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!"

"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan."

"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun kautta saattaisi käsittää sanan.

Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan:

"Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty
Henrich Kejsarilda anno 1642."

Kuningatar hymyili.

"Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja vuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin helppoa."

"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar, lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius, Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).

"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää
Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi.
Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!"

"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa."

"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi alle, ille tahi uxen. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa, että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään. Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava. Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!"

Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina, että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa, joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren kuningattaren korvissa raa'alta.

"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen malmihelinän."

"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar.

Kristiina kohotti olkapäitään.

"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa…
Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin
Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät
doxa sanan suomeksi."

"Kunnia", vastasi Hagar.

"Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin… Tiedätkö sinä", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran jälkeläisiä, "tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?"

"Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona."

"Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari ei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta koko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla. Kurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä Ruotsiin sinun henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään sinua ja veljeäsi."

"Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!"

"No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana uskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut. Sinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut päähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten, niin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta jotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä Uudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän on minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä vielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli Karlshaminassa…"

"Karjassa."

"Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja Snappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs laiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan ja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja hienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä. Nuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan parempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei olisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta kieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään, mitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa, mutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen vaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat olivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa. Kun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat he lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja palvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo todisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen salaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!"

Hagar oli ääneti.

"Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla ilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on ollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli mies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa: yksi vaimo eikä kaksi. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä miehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja vahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa… Tämän on Liljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme perille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme huolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi petokseksi."

"Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa", vastasi
Hagar arasti.

"Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä auttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata vangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä… Kipeä nainen sellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle maantielle… Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun risti-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan juutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen pakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri kulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa."

"Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen armoansa presidenttiä?"

"Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa on palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua tullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille… selitä minulle Genesiin 2 luku!"

He nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien, äsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien sokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko ajatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut, samalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas silmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli. Puolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa vastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre. Se ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä.

Hän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin he molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien aartehistossa:

"Uskotko sinä kirjoja?"

"Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä", vastasi Hagar.

"Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla oleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: Skia kapnu, sauhun varjo."

"Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä."

"Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet, viskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta, joka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi, tiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja hengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten nautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä maailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on voittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun? Löytyykö tuollaista kirjoissa, sano?"