"Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy."

"Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on saanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin löydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa…"

"Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!… Mutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä oppineeksi kuin te itse?" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta naimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa.

"Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen."

"Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö hän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä pitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?"

"Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo
Paavali."

"Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor. 11:7: 'vaimo on miehen doxa', hän on miehen hyvä tahi huono arvo, mutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen mielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää, vastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän tahi muut ovat toivoneet."

"Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi ehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus", vastasi Skytte teeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen puheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa.

"Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin Tukholmasta Wittenbergiin", väitti Kristiina vilkkaasti. "Varsinkin kreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa, jota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita, joilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa: miksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin? Eiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon vihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta. Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?"

"Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa", sanoi Skytte karttavasti. "Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja se oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat tehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon."

"Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos sanoisi, jos minä tekisin samoin?"

"Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että tietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on."

"Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen orjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän meitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole häpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa löytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia? Kun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan tyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen mestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan akatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne."

"Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa, jotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille miehille, jäisi valtakunta piankin autioksi."

"Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme tuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään… Katsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat… Hän ei suinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä… Noore!"

Nuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut nojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden hämillään anteeksi pyyntönsä.

"Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda valtioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää pahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta luvatkaa minulle yksi asia… Luvatkaa minulle, että Hillevi jää naimattomaksi!"

"Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni on osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle palveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta kannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi: viheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin joskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata… Hyvästi, armollisin kuningattareni… Sitä en saata!"

Ja hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin, kylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän odottavaan rekeensä asti.

7. Doxa.

Net jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.

Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla. Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta, joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.

Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana; kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse. Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain matkaa soraläjien välissä.

Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille. Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä suurelle santelipuiselle pöydälle.

"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.

"Sanoitte, teidän majesteettinne."

"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. Aurora musis amica. [Aamurusko on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."

Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta, eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli käytetty; — ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa, pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä, jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu; neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta, mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi, jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat, sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita; vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset, osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!

Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti häntä ja huudahti:

"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki kommentaattorien selitykset doxa sanasta!"

Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi odotusta merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan oppilausetta. Toiset taas käyttivät sitä henkilön arvon merkityksessä ja muutamissa kohden kunniaa; mutta oikein kyllä oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru, saattoi myöskin arvo olla huono arvo.

Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.

"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo. "Meidän latinalainen vulgatamme kääntää sen samati kuin Lutherus, gloria sanaksi. Mulier autem viri gloria est. Vanhin saksalainen käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.

"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"

"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen ajatellut."

"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"

"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?

"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen alammaisiansa?"

"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.

"Papit!… Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä, pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar? Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi. Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon kaksinkieliseen doxa sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö sinä mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?"

"Minä luin hänen Symposioniansa professori Terseruksen johdolla
Turussa."

"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!"

"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se yhdistää kaikki ja poistaa erotukset."

"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?"

Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.

"Vanhako olet?"

"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta."

"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää. Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään Ovidiuksesta tahi Tibulluksesta?"

"En olekkaan, armollinen röökinä."

"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?"

"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"… Hagarin tummat silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.

"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella. "Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet… kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa. Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä, palveliattaria… espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on, ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka ravistavat käsikahleitaan."

"Teidän majesteettinne on kuningatar."

"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena pidä! Sinä olet niin naurettava Platoinesi ilman rakkautta ja Tacituksinesi, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?"

Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton taistelu vasten nöyryyttävää vastausta.

"Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä. Minä olen pudonnut tähdistä."

Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä, että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme näkemään toisensa silmästä silmään."

Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta. "Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on puhunut myöskin minulle!"

"Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata, minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää se ehkä kyllä tapahtumatta… Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon surkean Doxa sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä reformeerattujen harhailuja…"

Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään. Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä, joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle ilmotettiin tulleeksi.

"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston puutteilla…"

8. Voitonsanoma.

Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.

Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä, missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:

"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä silmänräpäyksessä unhotti doxan ja kaiken teologian, hän unhotti sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan kiitos!"

"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina… Me olemme ottaneet 190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston… Leipzig on tuota pikaa meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa viivähtää. Meidän tappiomme…"

"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"

"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."

"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko, teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"

Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto, kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.

Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan, kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa, jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.

Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle, kun joku tuli näkyviin.

Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut, että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä. Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi, — mistäpä se tuli, että vilutti — ei hänen läheisyydessään, ei silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi unohtaa kaikki, — mutta jälestä päin?

Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa. Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun suuren seinäkellon käki kukkui!

Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva! Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!… Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi seitsemän päivää ja yhtä monta yötä.

Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne…

"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä… Nimeni pitää hänen luonaan olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön, täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän veitikan ympäri.

Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!

"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika. "Onko siellä ketään?"

"Sananlennättäjä, luullakseni."

Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"

"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."

Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta. Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut. Hän katseli nukkuvaa, joka oli — viittaan verhottu. Tuo tuli Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta, ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.

Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku. Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja käänsi itsensä pois päin.

"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"

"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan neiden kanssa."

Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.

"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa…"

"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna maata lavitsalle."

"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?" kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:

"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa."

Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi. Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa täytyi totella.

"Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä leikkasin varikselta siivet!

Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi. Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta sekä saattamaan häntä kuningattaren luo.

Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:

"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä, missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut. Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes Duvall jälleen saattaa puhua."

Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan tietämättömänä siitä, missä hän oli.

"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri hänelle, ravistaen häntä olkapäistään.

Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin, seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.

"Holm!" huudahti kuningatar.

Palvelia tuli.

"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli.
Toitota hyökkäykseen!"

Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.

Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin, valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat, kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta vai todellisuutta.

Kuningatar nauroi.

"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut vasempaan ohimoosi?"

"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa tointumiseen.

Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki sotilaallista kunniaa ja vastasi:

"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen alla.".

"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"

"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."

"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"

"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.

Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi häiritsemätöntä iloa nauttia.

"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi, näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."

"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa", vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka miehuullisen arvonsa puolesta.

"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta, kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi ratsastajaksi."

"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani kengät nauloittanut."

"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"

Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella. Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta. Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä. Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.

Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand? Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun laiturilla. Ja kuitenkin… Se ei saattanut olla kukaan muu kuin Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet siinä! Minä tässä! Tunnetko minua?

Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta. Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta, joka sulloi kaikki, — sekä turhista koetuksistansa saada Slangea henkiin… ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla… mitenkä hän näki tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja…

Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on tapahtunut, mitä tähti on ennustanut!

Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden, hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla. Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.

Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että kirkoissa Te deumia veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään, mitenkä kapteeni Duvall jaksoi.

"Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.

Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen korvaansa: "kuka minä olen?"

Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet, mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja varsinkin toisiansa kohtaan.

Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.

"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar.
"Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua Te deumia veisaamaan
Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita
itsesi valmiiksi astumaan virkaasi."

9. Kolme turvattia.

Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura.

Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty suuren Kustaa Aadolfin päivinä.

Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.

Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana, jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?

Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.

"Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi lähellä toiminta-alaansa."

"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata rouva nyreästi.

"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen."

"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä
Ring. Uskallanko kysyä sukua?"

"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän lemmellisyytenne."

Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti, että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.

"Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies."

"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa."

"Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella syytettyä.

"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi", vastasi Hagar hämmästyneenä.

"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on kylliksi todistusta."

"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista nuorta henkilöä palvelukseensa, on minun palvelukseni liikanainen. Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta."

Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten Oxenstjernojen edessä, — ei milloinkaan!

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on. Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt soupçonin, tulee se todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain tarkastuksen alle."

Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen. Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.

Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin, että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!

Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen omistansa.

"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä, sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään alkaman työsi."

"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi, mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi, ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja hän uhkasi minua vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen ollut vankina, mutta hän telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin…"

"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli häpeällinen. Hagar… tarpeellista on, että sanot minulle kaikki, mitä syntyperästäsi tiedät."

Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse, kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.

Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti ja aprikoiden.

"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta rikkaasta suvusta. Isäsi… Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"

"Yöllä vasten joulukuun 8:tta."

"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa."

"Niin on minulle sanottu."

"Samojen tähtien alla?"

"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin puhunut minulle ja veljelleni… hänelle, joka nimittää itsensä Niemandiksi… hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!"

"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes, enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä, nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa. Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni — se kyllä on mahdollista, en tiedä sitä vielä — niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, kaikki, sinä ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura… Sellainen pieni mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!… Hyvä, sinä tiedät nyt kuka minä olen ja kuka sinä olet, yhtä kuin Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi Ebba Sparrea… Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi… 1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla. Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi: isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä elossa oli."

"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar, joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia. Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä, kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?

"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä, jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa… tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu."

"Armollinen röökinä… Minä pyydän… Älkää enään!"

"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa, jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa, taikka mikä sen pitäjään nimi on?"

"Karja."

"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan, koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut kumoon."

Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa. Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona. Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen, silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä miehen että hevosen ylitse.

Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.

Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik, hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa; hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä. Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.

"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.

"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.

Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille rannasta.

"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.

Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden vuoden ikäistä lasta.

"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!"

Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan. Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi… Vihdoin puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen jäänkappaleitten väliin.

Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä: musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota suosiollisuuttaan.

Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon, niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen kunniatervehdyksensä kuningattarelle.

"De votre majesté le très humble serviteur!"

"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?"

Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.

"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti Niemand sormukseni."

Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen, jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.

Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja
Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?"

"Urban Niemand, kersantti…"

"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä."

"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan."

"He? Kutka he?"

"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa."

"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?"

"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä."

Kristiinan veri kuohahti.

"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona minun urhoollisessa sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa, pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön. Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?"

"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä tahtoivat."

"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä.

"Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja meni kuolemaan?"

"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne tahtoo niin määrätä."

"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala ja sielusi autuus sitä vaadi… Hän pitää minua paavina, tuo! Minä valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia, ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!… Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit Petri Ravennelii Bibliotheca sacrasta?"

Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.

"Niin, eikö ole sillä tavalla? Ccos cci curant, insanos insani… [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi… Niemand, minä puhun hänen arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän järkesi… Kuka oli isäsi?"

Nuorukainen oli ääneti.

"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri, joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää, jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään vanhemmistasi?"

"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa."

"Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.

"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs juutalainen."

"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa.
Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit
Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?"

"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle takaisin."

"Neunburgissa? Näytä minulle neula!"

Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä, mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.

"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?"

"En tiedä. Aake herralta, luulen… Kenraalimajuri Slange on tuntenut isäni… Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli kuulleensa Slangen huulilta.

"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa… Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet tuonut perille voitonsanoman… sinä et huonosti ratsasta. Pyydä minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen uskoon!"

Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä onnellisen keksinnön.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa
Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin."

Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.

"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja. Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"

"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman vulgataa… siinä on kummallisia kuvia… Minulla ei koskaan ole ollut kuvakirjaa."

"En kehu makuasi, mutta ota vulgata Aadamin kylkiluineen sekä seitsemine vihanmaljoineen… kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten veljesi… Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"

"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.

Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi. Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa, hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä äänellä:

"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla!
Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään.
Ja tuolla… tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse!
Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"

Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme, — se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, — sitten heidän jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen, kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.

10. Vaeltava juutalainen.

Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.

Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista, Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604, on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa 1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja muutamat väittivät itse nähneensä hänen.

Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista, että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla. Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!

Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita, ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi. Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja juutalaiselta.

Melkein samaan aikaan — aivan samaan aikaan, vakuutti kansa, sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa ilmaantua yhtä haavaa? — nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista, se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita, jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.