"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana,
Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi.
Miksikä sinä meistä ratsastit pois?"

"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten… minua halutti itse olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua nalkuttavat."

"Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?"

"Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua kynsäissyt."

Ebban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan mahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi, Beata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää kuumesairasta puhumasta.

"Lääkäri", kuiskasi hän Ebballe, "tahtoo tietää, mihinkä ja miten kuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?"

"Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen", vastasi Ebba Sparre viattomasti.

"Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan tempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä puhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan."

Ikään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua, että valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta tapaamasta.

Tuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen aikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset harmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui vielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies osasi käskeä: hänpä oli "se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen aikakautensa) pyöri"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti rakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä ainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta nuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle vielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän puhui "suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle".

Valtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan ajattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä ilmoittamaan.

"Minä havaitsen", sanoi hän, "suurella mielipahalla teidän majesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten vahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään voi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt onnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita ja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea persoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan löydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että se olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä joll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee teidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne olette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut pahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse kärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen, että piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta varten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille rakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän suuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä, kuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen hallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan."

Tämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä, ikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut loukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan sanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa, ettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi tarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa löytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi, ja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä mies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen holhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän oli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen isällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä kunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan omapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän — ei ainakaan vielä — uskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua tyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa mukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon Kristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen luontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista vuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa, vielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää arvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli rakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo erehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa ketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä heikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan saanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa arvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se hänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen kanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka hänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin saattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja tahtoi olla tuo "verraton", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka ilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa.

Kristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei puhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä:

"Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian ohitse."

Valtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että Kristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen, joka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään.

"Nyt on paras pysyä levossa", varoitti hän. "Kommissarius De Geer odottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne laita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa armollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä vastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka tuottaisi haittaa."

"Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että minä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi", lausui hän. "Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä tänään odotetaan."

"Hän saapui tänne tänään", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä tuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan.

"Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona illallis-aterialla klo 7."

"Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa salli", muistutti Oxenstjerna.

"Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin, joka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan suurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa, päästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut kolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin lapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä olen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen saapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän tulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon häneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot rauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun kävin siellä kesällä."

Kuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin. Valtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus kuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi olla Kristiinalle vastaansanomatta tällä haavaa. Kuume olisi saattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut kolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos kuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin valtiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille.

Mutta hän oli läsnä. Hän ei tahtonut olla kipeänä, hän ei tahtonut olla satulasta viskattuna, hän ei tahtonut, että luultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta ratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät hänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa perästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään. Hän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän puhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä aine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi kerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri kuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli muutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi näytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen kuningatar-neidoksi.

Presidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa näille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin myöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle. Norrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa ympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin päin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä edustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja kirjallisuuden.

Tänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä tilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla sotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa tahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi pitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon tuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen hänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea, jotta heikkoutensa ei tulisi ilmi.

Siinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan sekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta ennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt myöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen, että hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia vastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän tahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä halukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa.

"Mutta ei kuitenkaan vankina", virkkoi Horn. "Teitä saattaa sulkea sisään, vaan ei koskaan kukistaa", vastasi kuningatar. "Teidän elämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan seitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin."

"Tottumus tekee ihmeitä", vastasi Horn hymyillen. "Suomalaiset pirtit ja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä pehmeillä vuoteilla."

"Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne lämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin kuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana kätenä."

"Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä, kuin nähdä sitä kahleissa", vastasi sotamarsalkka. "Pahinta oli Ingolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni puolesta. Kerran", lisäsi hän, "olin niin onnellinen, että sain tehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun kunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa kuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne."

"Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi", vastasi Kristiina samaan tapaan, "kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut kiitosta ansainneensa."

Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät, ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea, iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin, olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,

"min urheus, min vakavuus, min miehuus kuolon voittaa."

Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen, mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona, huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat. Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.

"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on", sanoi kuningatar leikillään De Geerille.

"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa löytyi", vastasi kauppias levollisesti.

"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle."

Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.

"Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla murjaanilla."

"Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen."

"Mitä? Uusi Salomoko?"

"Ruben Zevi Regensburgissa."

"Hänen tunnemme aivan hyvin", nauroi valtiokansleri. "Hän oli tyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa tilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme vastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä taitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme juuri teidät Afrikaan lähettää."

Asessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen nimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan, että, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja pakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia. Stjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi ja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi, mutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli tuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki päässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja puoliparta antoivat hänelle ankaran muodon.

Presidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia vailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa suhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset Hollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi vilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa väri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin hengittääksensä.

Hän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen historiasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen kesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat varuillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni kuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat kysyvät silmäykset toisiinsa.

Mitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?… Se kesti ainoastaan muutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei ennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä kalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua entisellä leikillisellä tavallaan.

"Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se Kustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää, joka itse pitää spiritus familiarista ja niin sanoakseni tuntee kaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean erään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään saatatte tehdä kirpusta norsun!"

"Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren edessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani", vastasi Stjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa täytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä syyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta.

"Uskotelkaa vain minulle sitä!" jatkoi Kristiina iloisesti. "Jos teillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se valtiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin saisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla ulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa monenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De Geer, hän tekee rautakankia neulankärjestä."

Kello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria lopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista kunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin.

"Vie minua huoneisiini!" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli ainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia kohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa.

Ebba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi koetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata rouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta. Hän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea, mitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin monta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta, vahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat mitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin menemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin rauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata rouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen.

Mutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä, että ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön levon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi pudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet riisui, olisi seisonut hänen vieressään.

Kutsuttaisiinko lääkäriä? Ei… kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät hajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan.

"Ebba", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli koonnut, "älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt… Minä olen tänään tehnyt näytekokeen!"

Levoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen olevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä… Hän ratsasti andalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen aina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä, ne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa… korkeammalle, korkeammalle… aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!… Korkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan päällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä, sanoen… jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää.

Kun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri nukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden elinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa.

Huvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se tehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen parantunut.

4. Kellarissa.

Ei… ei mitään pelkuruutta!

Huolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea muuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin, oli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana päivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin, määrätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä tapahtui edellisenä päivänä.

"Noh", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, "koska lutus tuolla alhaalla kattoon koputti?"

"Hän ei ole koputtanut, teidän armonne."

"Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?"

"Minä odotin teidän armonne käskyä."

"Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?"

"Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?"

Vanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli kulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän lähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa palttuleipää ja sahtia.

Tuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa yhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään tulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät epämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä nurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen päällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain palaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä, saavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja tuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne kokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei voinut puolipimeässä erottaa.

Ilma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen ajatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta, jolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa, kattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän kaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä kiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos olisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin silmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän väsymyksestä nukkui.

Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä. Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä rasitti ja veltostutti.

Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja, kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita, juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt, ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta silli oli suolaista… Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua. Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.

Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta, arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä! Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin… ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä vankeudesta…

Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä. Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.

Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni… Mutta sitten minun myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta. Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?"

Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa, pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin kuitenkin ajan vietteeksi.

    En tiedä kehtoan,
    En minne tieni vie,
    En mitä halajan,
    Mi kohtaloni lie.
    Sen tiedät tähteni,
    Loisteessa taivaasi,
    Sinä sanomaton,
    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

    Kun yö on valoton,
    Ja vaivat raskaita,
    Mull' aarre toki on,
    Ja tuki tiedossa.
    Sen yksin tunteepi
    Taivainen turvani,
    Sinä sanomaton,
    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!

Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään, eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua, virtailevat ihmissydämmiin, — tuon selittämättömän jonkin luo, jota paitsi ei mikään taide ole mahdollinen.

Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä… Ei, ei mitään pelkuruutta!

Hän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin nurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen yösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska ympärilleen ja sitte hän nukkui.

Mutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän hypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen kasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli hiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa, tarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä, viskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten sillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. "Ei mitään pelkuruutta!" toisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään kellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi aamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi avattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää vartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia varoja kellarista.

"Laskekaa minua ulos!" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea ulos ovesta.

Vastaus oli kova tuuppaus takaisin.

"Soo, vai niin", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin pahuudesta. "Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä ulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!" Samassa hän katui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi sopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi: täällä oli paholainen valloillaan.

Ovi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että Beata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin nurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan, tämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan.

"Nukutko sinä?" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että hänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään nääntynyt.

Vaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi kuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. "Laskekaa minua ulos!" sanoi hän.

"No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt", vastasi Beata rouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon tnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. "Vastaa minulle vain, millä tavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat vapautesi!"

"Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa", sanoi Hagar kiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen raivostumaan.

"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.

Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.

"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui raivoissaan saavintankoon.

Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään. Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän katosi näkyvistä.

Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset, kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt, oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.

Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.

5. Salarippi.

Olen antanut lupauksen…

Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan. Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan, collegium illustressa. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin, Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten oli loppunut.

Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira, Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen sukkaa.

Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki pitkin lattiaa edes takaisin.

"Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi."

"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen oppilas ylenkatseellisesti. — "Osottakaa minulle yksikin, joka voi vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!"

"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus
Melanchtonista", vastasi opettaja.

Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä pontevuudella:

"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä."

"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on hyvällä tasoittuva."

"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä."

Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi tulla kirkko-isineen.

"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy morsiamen luterilaiseen uskoon."

"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas, tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?"

"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan uskoon."

"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?"

"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla väärässä uskossaan."

"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni ota."

Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta. Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa, johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras uskollisuutensa saattaisi keksiä.

Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua. Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.

"En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen. "Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?"

"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!"

"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman raskasmielisyytensä…"

"Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle jälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori mies."

"Sitä paitsi", jatkoi Kristiina ykspäisesti, "ei ole mikään toivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin kuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren kruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas Sigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa.

"Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien estää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa, mutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen röökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä."

"Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä, paljon siitä riippuu!"

"Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia."

Kristiina punastui. Tämä syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi hän aikoi antaa rukkaset.

"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti edes takaisin. "Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En koskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia syitä."

"Se on monen mielipide", vastasi teoloogi levollisesti.

"Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis kirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole kielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?"

"Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua niin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?"

"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä levolliselta.

"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä, ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on siihen mahdollisempi."

Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa, mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:

"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?"

"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi, se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa."

"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani."

Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.

"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä vaitiolossa ripin salaisuutena."

"Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin… Mitä minä paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja morsianta… Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina… Etkä sinä rakasta koskaan ketään muuta? En, sanoin minä…"

Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen minulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi. Olen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa isä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin suuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat ovat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua. Sellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa me elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut herrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään kuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!"

"Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole luottamista", huokaili rippi-isä. "Ei pidä tuomita nuorta miestä häntä kuulematta."

"Olin kymmen-vuotias silloin", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä, "ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut välistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani. Miksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se on ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä vapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee totella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä löytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä paitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan, niin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö ole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?"

Johannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän teki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi:

"Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka on lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että hän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi…"

"On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on laki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että Saara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että miehellä saa olla monta vaimoa."

"Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä varten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka vapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista."

"Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka on sitten käskiä, kenenkä tulee totella?"

"Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka tuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa äidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä, vaan päin vastoin ylentää."

Kristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä:

"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" — hän tahtoi sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä, enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti! Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?"

Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä hänen kätensä huulilleen.

"Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan, mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä. Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta enään mitään puhuta."

Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis puolustamaan hallitsiatartansa.

"Couche, Fido!… Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko, jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on."

Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte istuivat molemmat.

"Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena, kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle sitä anteeksi antaa… Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua, kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä, että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?"

"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria toimia varten."

"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän, seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?"

"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata. "Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi."

"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä."

"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta sydämmeltänne! Kentiesi se antasi myöntävän vastauksen."

Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista. Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskasi:

"Mutta jos minä häntä rakastan?"

"Niin Jumalan nimessä vastatkaa myöntävästi! Silloin on täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut."

Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan kieltävästi, ja silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut myöntävästi. Mutta kun hän käski vastata myöntävästi, nousi kuningattaren sydämmeen vastustajahenki, ja hän vastasi:

"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua."

"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja. "Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan, kuten hän itse parhaaksi näkee."

Kristiina soitti.

"Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.

Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään, joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata vikansa.

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä, kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne. Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä, mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi."

Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella, mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa! ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä, mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt kuudettatoista vuottansa.

6. Oppi oppia vastaan.

Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?

Nyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli Tukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin hyväksyivät, — rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat valtiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen raukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin valtakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella niitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä liitosta "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin Kristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista Itämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata ja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi niitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun hän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella kahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja Ruotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää piirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin, aina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin valtio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa on unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan pohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman maailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman kansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus.

Naimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan pidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa tapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun siivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan kaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui loukkaavalta, — nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut kahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari samati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita, joita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut kolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he tuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva parantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä suurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota meidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja vaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon erään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut kauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät.

Tukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon puolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti Leipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä nuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen henkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä pitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin koettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar oli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs kammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa tulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta matkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut itsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille.

Kristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea tuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli ollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin vastustaja.

Talo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli muuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan. Kuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia portaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar Eleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia tytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun oven eteen.

"Täällä on oppia ilmassa", sanoi ruhtinatar. "He puhuvat latinaa tuolla sisällä."

"Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa", nauroi kuningatar ja astui huoneeseen.

Kaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat samassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen kirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen ja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos lukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella, sillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla parjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla.

"Claudite jam rivos!" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä iloisella äänellä. "Onko valtioneuvos kotona?"

Tuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He tarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen.

"Eipe alédeijan! Sano totuus!" lausui Kristiina nauraen, kun hän etsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon lauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. "Onko valtioneuvos Skytte kotona?"

"Se on kuningatar", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan.

"On… ei", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen juustonpalan jälkiä. "Iso-isä on lähtenyt linnaan."

"No saatammehan odottaa hetkisen." Kristiina katsoi taaksensa etsien tuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat tarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar tunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä tuulella.

"Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?" kysyi hän vaaleatukkaiselta.

Vaaleatukkainen kumarsi ja sopersi nimen Hillevi Kyle.

"Niin, minä muistan… Vendela Skytte, tullut naimiseen maaherra Kylen kanssa… Sinä olet ylhäistä sukua, sinä! Ei ole Ruotsissa yhtäkään, jolla olisi ollut niin verraton äiti. Mikä suuri vahinko kadottaa hänen noin nuorena! Mutta lukuhalu on veressä. Mitä te luette?"

"Xenofonia. Hagar on kiltti, hän tahtoo opettaa minua kreikkaa lukemaan. Mutta se käy hirveän huonosti vielä…"

Hagar? Tämä nimi oli jossakin yhteydessä Kolmordenin metsän kanssa. Kristiina katseli tarkemmin tuota mustahiuksista tyttöä, jonka hän oli unhottanut niin pian, kuin se kivi unhotetaan, johonka kompastuttiin eilen.

"Sinäpä se olit, joka hevoseni pelästytit", sanoi kuningatar, joka vielä tunsi okaan sydämmessään ensi suuttumuksestaan tuossa tilaisuudessa.

"Armollinen röökinä käski minun seuraamaan itseänsä veneessä Norrköpingiin", sanoi Hagar, joka ei myöskään saattanut unhottaa sitä vääryyttä, jota hän oli kärsinyt kuningattaren muistamattomuuden takia.

"Sinä luit Tacitusta. Miksikä et tullut minun luokseni
Norrköpingissä?"

"Armollinen röökinä oli kipeä. Eikä kukaan saanut tietää minkä tähden. He telkesivät minut kellariin, kun en tahtonut tunnustaa."

"Minun oli pari päivää pääni kipeä", oli Kristiinan huoleton vastaus. Mitä muut olivat kärsineet, oli vähäpätöinen asia. "Ja mihinkä sinä sitten jouduit?"

"Minä seurasin presidentti Kurkea Tukholmaan ja olen saanut lukea luonnontiedettä valtio-arkistonhoitaja Bureuksen johdolla. Valtioneuvos Skytte pyysi minua lukemaan kreikkaa Hillevin kanssa."

"Vai niin? Käännäppäs minulle tuo kappale Xenofonista!"

Hagar käänsi sujuvaksi latinaksi kappaleen. Kristiinan otsa kirkastui, pieni hymyily näkyi hänen ylihuulessaan, jossa oli pieni, tuskin näkyvä viiksen alku. "Tule luokseni huomenna aamulla viiden aikaan", sanoi hän, nyökäten päätään.

Hagar punastui kovin. Tämä oli toinen kerta, kun hänelle tapahtui tällainen kuninkaallinen suosion-osotus. Päättyisiköhän tämä kutsumus linnankellarissa?

Hetken perästä tuli valtioneuvos Skytte, kiireestä hengästyneenä sisälle. Hän oli linnassa saanut kuulla siitä kunniasta, joka oli tapahtunut hänen tyhjälle talollensa.

Kuningattaren edessä seisoi pitkä, kaunis 65-vuotias ukko, hänen isänsä ja iso-isänsä uskollinen palvelia, aateloittu 1603, jolloin hän vaihetti sukunimensä Skräddare sekä itse ottamansa nimen Schroderus toiseen, joka löytyi hänen äitinsä suvussa. Hän oli tullut vapaaherraksi 1624 ja ensimmäiseksi presidentiksi Götan hovioikeudessa 1634, mutta sittemmin lähetetty pois pääkaupungista Aksel Oxenstjernan toimesta. Niin unohdettuna, kuin hän nyt näytti olevan Tukholmassa, oli hän Upsalassa huomattuna, sillä siellä hän kanslerina pitkällisestä rappiotilasta oli pannut kuntoon akatemian. Sitä paitsi Skytte ei ollut se mies, joka helposti oli syrjään sysätty. Hän oli vieläkin selkkaantunut syvälle ajan valtiollisiin kysymyksiin, kutsuttiin tavan takaa jälleen astumaan paikallensa valtioneuvostoon, sekä harjoitti salaista kirjevaihtoa nuoren kuningattaren kanssa, jonka luona hän puolusti pfaltzilaista huonetta vasten valtioholhojia.

Skytteä pidettiin parhaana latinankielen puhujana, mikä Ruotsissa oli. Hänen anteeksi pyyntönsä esitettiin nyt sillä kielellä, ja kuningatar myöskin vastasi latinaksi, muistuttaen, että laiminlyömisen viha olikin ollut hänessä, koska valtioneuvos ensiksi oli hakenut häntä.

Sitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että hän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa, oli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät olleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen tyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt.

"Hänellä on Vendelan silmät ja suu", sanoi ukko, suudellen tyttöä poskelle. "Nenä on isän, sanguine mixto [sekoitettua verta]. Katsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun Vendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin Liviusta. Ja kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon kuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen pataviinitaustansa, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas tuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka tuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen lainannut Upsalasta!"

"Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi", sanoi Kristiina kauniilla katseella. "Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän kutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta se ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette osottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja tyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra valtioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut kansa!" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle Hilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: "Käytä tätä muistona siltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena! Tule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!"

Hillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan seisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi kuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta, eikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä!

"Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on samaa mielenlaatua kuin hän", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi aavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat.

"Niin, niin", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan anteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut ainoastaan omaa vertansa. "Tässä on Hagar… Hagar…"

"Hagar Ring", virkahti mainittu arasti.

"Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja kasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin sattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä. No, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo ho, hä, to; ovat pahemmat, kuin der, die, das! tässä tulee panna korko pilkulleen paikallensa."

"Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi", rohkeni Hillevi vastata, "mutta minulle se on kuin terva."

"Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee", hymyili iso-isä. "Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen majesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun taloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri kunnia tapahtui!"

Hän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi halusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli tyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle.

"Jos asia minusta riippuisi", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli istunut hänen viereensä, "niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona seisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen rinnallani kruunun turvan."

"Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä kiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä, kuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei monivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä sen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan menestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä armollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä löydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat."