Malone (irvistellen). Luuletteko että se ennättää laittaa nuo esteet ennenkuin minä olen ostanut linnan?

Violet (jättäen sen aineen jokseenkin kärsimättömästi). Oh, puhukaamme järkeä, herra Malone. Myönnätte kai ettemme vielä ole sanoneet järkevää sanaakaan.

Malone. Sitä en voi myöntää. Tarkoitan mitä olen sanonut.

Violet. Sitten ette tunne Hectoria niin hyvin kuin minä. Hän on romantillinen ja pää täynnä houreita — sen hän kai on perinyt teiltä — ja hänellä täytyy olla sopiva vaimo, joka voi häntä hoitaa. Ei turhia houraileva ainakaan.

Malone. Semmoinen siis kuin te, vai mitä?

Violet (tyyneesti). Niinpä kyllä. Mutta ettehän voi pyytää että ryhdyn siihen toimeen ilman varoja, joilla voin ylläpitää hänen asemaansa.

Malone (hämmästyneenä). So, soh, hiukan hiljemmin. Minne me nyt joudummekaan. En ole tietääkseni pyytänyt teitä ryhtymään mihinkään.

Violet. Tietysti, herra Malone, voitte saattaa kaiken keskustelun mahdottomaksi, jos heti suvaitsette käsittää minut väärin.

Malone (hiukan nolona). En toki tahdo käyttää väärin valtaani, mutta minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet pois asiasta.

Straker, sen näköisenä kuin hän olisi kiiruhtanut kovasti, avaa pienen portin ja päästää sisään Hectorin, joka kiehuen suuttumuksesta astuu ruohokentälle ja suoraan isäänsä kohti. Violet, hyvin pahoillaan, nousee ylös kiiruhtaen häntä vastaan. Straker ei odota, ainakaan hän ei ole näkyvissä korvakuulon päässä.

Violet. Kuinka onnetonta! Hector hyvä, elä virka mitään. Mene pois, kunnes olen lopettanut keskusteluni isäsi kanssa.

Hector (taipumatonna). Ei, Violet. Nyt aion selvittää koko asian. (Hän työntää Violetin syrjään ja kulkee hänen ohitseen sekä tuijottaa isäänsä, jonka kasvot alkavat tummeta, kun irlantilais-veri rupeaa kiehahtelemaan). Isä, tuo ei ollut suoraa peliä.

Malone. Mitä tarkoitat?

Hector. Olet avannut minulle osoitetun kirjeen. Olet esiintynyt minuna ja tunkenut tämän neidin luo. Se on kunnotonta.

Malone (uhkaavasti). Oleppas varovainen kun puhelet minulle. Oleppas varovainen, Hector.

Hector. Olen ollut varovainen. Ja olen varovainen. Pidän varovasti huolta kunniastani ja asemastani englantilaisessa seurapiirissä.

Malone (kuumasti). Sinun asemasi on ostettu minun rahoillani. Ymmärrätkö sen?

Hector. Ja nyt olet turmellut sen avaamalla tuon kirjeen. Kirje englantilaiselta neidiltä, osoitettu toiselle — salainen kirje, arkaluontoinen kirje, yksityinen kirje! Ja isäni avaa sen! Semmoista vastaan ei kukaan mies voi taistella Englannissa. Jota pikemmin lähdemme pois, sitä parempi! (Hän manaa äänettömästi taivasta todistamaan kahden hylkiön häpeätä ja kurjuutta).

Violet (vaistomaisella vastenmielisyydellä kaikkiin tunnekohtauksiin). Elä ole järjetön Hector. Olihan luonnollista että herra Malone avasi kirjeen, koska hänen nimensä oli kuoressa.

Malone. Siinä sen nyt kuulet, Hector. Sinulla ei ole mitään järkeä. Kiitän teitä, neiti Robinson.

Hector. Minäkin kiitän teitä. Olette hyvin ystävällinen. Isäni ei ymmärrä parempaa.

Malone (raivoissaan puristaen nyrkkiään). Hector —

Hector (masentumattomalla siveelliseltä voimalla). Ei maksa vaivaa hektoroida minua. Yksityiskirje on yksityiskirje, siitä ei pääse puuhun ei pakoon.

Malone (korottaen ääntään). Minä en siedä tuommoista puhetta, kuuletko?

Violet. Ssh! Hiljaa, hiljaa! Tuolla palaavat kaikki.

Isä ja poika, hillittyinä, tuijottavat ääneti toisiinsa, kun Tanner astuu Ramsdenin kanssa pienestä portista. Anna ja Octavius seuraavat heitä.

Violet. Takaisin jo!

Tanner. Alhambra oli suljettu tänään.

Violet. Kuinka harmillista!

Tanner kulkee eteenpäin ja äkkiä huomaa seisovansa Hectorin ja tuntemattoman vanhan herran välissä, molemmat nähtävästi melkein tappelun partaalla. Hän katsoo toisesta toiseen hakien selitystä. Molemmat välttävät nyrpeästi Tannerin katsetta ja hautovat vihaansa hiljaisuudessa.

Ramsden. Onko hyvä että olet täällä päiväpaisteessa semmoisella päänkivistyksellä, Violet?

Tanner. Joko sinä olet parantunut, Malone?

Violet. Oh, minä vallan unohdin. Ette ole tavanneet toisianne ennen. Herra Malone, ettekö tahdo esitellä isäänne?

Hector (roomalaisella varmuudella). En. Hän ei ole isäni.

Malone (hyvin suuttuneena). Kiellätkö isäsi englantilaisten tuttaviesi edessä?

Violet. Ah, minä rukoilen elkää panko toimeen mitään kohtausta!

Anna ja Octavius, viivytellen portin lähellä katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja vetäytyvät hienotuntoisesti puutarhaan, jossa he voivat nauttia hämmingistä sekaantumatta siihen. Ohi kulkiessaan Anna iskee silmää äänettömällä osanotolla Violetille, joka seisoo selin pieneen pöytään katsellen avuttomalla suuttumuksella miestään, joka leijailee yhä ylemmäksi siveellisiin korkeuksiin, välittämättä vähääkään vanhan herrasmiehen miljoonista.

Hector. Olen kovin pahoillani, neiti Robinson, mutta minä taistelen periaatteen puolesta. Olen poika ja toivoakseni velvollisuutensa tunteva poika, mutta ennen kaikkea olen mies!!! Ja kun isä pitelee yksityiskirjeitäni kuin omiaan, ja sanoo että minä en saa ottaa teitä vaimokseni, jos kerran olen siksi onnellinen, että saan teidän suostumuksenne, silloin näpsähytän sormiani ja menen matkoihini.

Tanner. Violet vaimoksenne!

Ramsden. Oletteko menettänyt järkenne?

Hector (huolettomasti). Oh, en välitä siitä mitä kerroitte.

Ramsden (kauhistuneena). Hyh! Kamalata! (Hän syöksyy portille, kyynäspäät vavahtaen suuttumuksesta).

Tanner. Toinen hullu! Rakastuneet miehet olisivat teljettävät lukon taakse. (Hän luopuu Hectorista toivottomana ja kääntyy puutarhaan, mutta Malone, loukkaantuneena uuteen suuntaan, seuraa häntä ja pakoittaa hänet riidanhaluisella äänellään pysähtymään).

Malone. En ymmärrä tätä. Eikö Hector muka ole kyllin hyvä tälle neidille?

Tanner. Hyvä herra, tämä neiti on jo naimisissa ja Hector tietää sen, mutta siitä huolimatta hän ei luovu mielettömyydestään. Viekää hänet kotiin ja pankaa lukon taakse.

Malone (katkerasti). Siis tällaisen ylhäisen yhteiskunnallisen aseman olen turmellut tietämättömyydelläni ja sopimattomalla käytökselläni! Liehakoimassa toisen vaimoa siis! (Hän astuu suuttuneena Hectorin ja Violetin väliin ja melkein ulvoo seuraavat sanat Hectorin korvaan). Sinä olet siis oppinut Englannin ylhäisön tapoja, eikö niin?

Hector. Rauhoittukaa! Minä vastaan kyllä itse tapojeni siveellisyydestä.

Tanner (astuen Hectorin oikealle puolelle säkenöivin silmin). Hyvin sanottu, Malone! Sinä näet siis että avioliittolait eivät ole samaa kuin siveellisyys. Olen samaa mieltä, mutta ikävä kyllä Violet ei ole.

Malone. Uskallan epäillä sitä, hyvä herra. (Kääntyen Violetiin). Sallikaa minun sanoa teille rouva Robinson, vai mikä lieneekään oikea nimenne, että teillä ei ollut mitään oikeutta lähettää tätä kirjettä pojalleni, koska olette toisen miehen vaimo.

Hector (raivoissaan). Nyt on mitta täysi. Isä, sinä olet loukannut minun vaimoani.

Malone. Sinun vaimoasi!

Tanner. Sinäkö siis olet se kadonnut aviomies! Toinen siveellinen petturi! (Hän lyö otsaansa ja vaipuu Malonen tuolille).

Malone. Olet mennyt naimisiin ilman minun suostumustani!

Ramsden. Olette tieten tahtoen pettänyt meitä, hyvä herra!

Hector. Kas niin. Olen kuullut vallan tarpeeksi soimauksia jo. Violet ja minä olemme naimisissa ja sillä hyvä. Sanokaa nyt sanottavanne jokainen.

Malone. Minä kyllä sanon sanottavani. Hän on ottanut miehekseen kerjäläisen.

Hector. Eipäs, vaan työmiehen! (Hänen amerikkalainen ääntämisensä antaa tuolle sanalle tavattoman vaikuttavan sävyn). Minä alan tehdä työtä elatuksekseni vielä tänä päivänä!

Malone (irvistäen vihaisesti). Helppohan sinun on alkaa, kun lienet eilen tai tänä aamuna saanut vekselin minulta. Odotahan kunnes olet sen tuhlannut. Silloin ehkä röyhkeytesi laimentuu.

Hector (vetää esiin kirjeen lompakostaan). Tässä se on. (Heittää sen isälleen). Vie nyt vekselisi ja itsesi myös pois elämästäni. En välitä vekseleistäsi enkä itsestäsi. En myy kenellekään oikeutta loukata vaimoani tuhannesta dollarista.

Malone (syvästi loukkaantuneena ja täynnä levottomuutta). Hector, sinä et tiedä mitä köyhyys on.

Hector (kiihkeästi). Tahdon oppia tietämään. Tahdon olla mies. Violet, tule kanssani omaan kotiisi. Minä pidän sinusta huolen.

Octavius (hypäten puutarhasta ruohokentälle ja juosten Hectorin vasemmalle puolelle). Anna minun puristaa kättäsi ennenkuin menet, Hector. Ihaelen ja kunnioitan sinua enemmän kuin voin sanoa. (Hän on liikutettu melkein kyyneliin puristaessaan Hectorin kättä).

Violet (myöskin miltei kyynelissä, mutta harmista). Oh, elä ole idiootti, Tavy. Hector on juuri yhtä kykenevä työmieheksi kuin sinäkin.

Tanner (nousten tuolilta toisella puolen Hectoria). Olkaa huoleti, Hectorin ei tarvitse ruveta maata kuokkimaan, rouva Malone. (Hectorille). Ei ole hätääkään pääomasta, jolla voit alottaa. Pidä minua ystävänäsi ja käytä luottoani.

Octavius (tunteellisesti). Ja minun myöskin.

Malone (kiihkeällä mustasukkaisuudella). Kuka teidän mokomia rahojanne tarvitsee? Miksi hän käyttäisi kenenkään muun luottoa kuin oman isänsä? (Tanner ja Octavius vetäytyvät pois, Octavius hiukan loukkaantuneena, Tanner rauhallisena, koska raha-asiat selvisivät. Violet katsoo ylös toivokkaana). Hector poikaseni, elä ole noin äkkipikainen. Olen pahoillani sanoistani. En tarkoittanut loukata Violetia. Peräytän joka sanan. Hän on juuri sopiva puoliso sinulle.

Hector (taputtaa häntä olalle). Hyvä on, isä ukko. Ollaan ystäviä taas. Mutta rahaa en huoli keltään.

Malone (rukoillen nöyrästi). Elä ole kova minulle Hector. Soisin mieluummin että riitelisit kanssani ja ottaisit rahani, kuin että rupeat ystäväksi ja näet nälkää. Et tiedä millainen maailma on, mutta minä sen tiedän.

Hector. En, en, en! Se asia on päätetty eikä muutu. (Hän kulkee isänsä ohi Violetin luo). Kas niin, rouva Malone, nyt lähdet kanssani hotelliin ja otat oikean paikkasi maailmankin nähden.

Violet. Mutta minun täytyy ensin käskeä Davista pakkaamaan tavaroitani, kultaseni. Menehän nyt edellä ja koeta saada minulle huone, jonka ikkunat ovat puutarhaan päin. Puolen tunnin perästä tulen.

Hector. Hyvä on! Syöthän päivällistä kanssamme isä?

Malone (kiihkeänä sopimaan). Tietysti, tietysti.

Hector. Tavataan kaikki myöhemmin. (Hän huojuttaa kättään Annalle, joka nyt on Tannerin, Octaviuksen ja Ramsdenin kanssa puutarhassa, ja menee ulos pienestä portista jättäen isänsä ja Violetin ruohokentälle).

Malone. Koetathan saada häntä järkiinsä, Violet? Tiedän että koetat.

Violet. En aavistanut että hän voi olla noin itsepäinen. Ellei hän taivu, niin minkä minä voin?

Malone. Elä masennu. Taloudelliset huolet ovat ehkä hitaita, mutta varmoja. Kyllä hän myöntyy. Lupaa että koetat tehdä minkä voit.

Violet. Koetan parastani. Tietysti on sulaa hulluutta ruveta tuolla lailla köyhäksi tieten tahtoen.

Malone. Tietysti.

Violet (hetken mietittyään). Ehkä olisi paras antaa se vekseli minulle. Hän tarvitsee sen hotellilaskuunsa. Koetan saada häntä ottamaan sen. Ei vielä tietysti, mutta myöhemmin.

Malone (kiihkeästi). Kyllä, kyllä, kyllä. Tässä se on. (Hän antaa Violetille tuhannen dollarin vekselin ja lisää viekkaasti). Tämä tietysti vain oli laskettu poikamiehelle, ymmärräthän.

Violet (kylmästi). Tietysti. (Hän ottaa vekselin). Kiitos. Ohimennen, herra Malone, nuo linnat, joista mainitsitte —

Malone. Niin?

Violet. Elkää valitko vielä, ennenkuin minä olen ne nähnyt. Sitä ei koskaan tiedä, mikä niissä voisi olla vikana.

Malone. Enhän toki. En tee mitään kysymättä neuvoa sinulta, se on varma.

Violet (kohteliaasti, muutta ilman vähintäkään kiitollisuutta). Kiitos. Se onkin parasta. (Hän menee tyynesti huvilaan ja Malone seuraa häntä alamaisesti puutarhaan asti).

Tanner (huomauttaen Ramsdenille Malonen alamaista käytöstä, kun hän sanoo hyvästi Violetille). Ja tuo mies rukka on biljonääri! Aikamme mahtavimpia! Alentuu rakkina juoksemaan ensimäisen tytön perässä, joka suvaitsee ylenkatsoa häntä! Noinkohan minunkin käy? (Hän astuu alas ruohokentälle).

Ramsden (seuraten häntä). Sitä parempi jota pikemmin niin käy.

Malone (lyöden käsiään yhteen palatessaan puutarhan läpi). Siinä on kerrassa komea rouva Hectorille. En vaihtaisi häntä kymmeneen herttuattareen. (Hän astuu ruohokentälle Tannerin ja Ramsdenin väliin).

Ramsden (hyvin kohteliaana biljonäärille). Odottamaton ilo nähdä teidät tässä maailman kolkassa, herra Malone. Oletteko tullut ostamaan Alhambraa?

Malone. Eipä se olisi hullumpaa. Ainakin osaisin sitä käyttää paremmin kuin Espanjan hallitus. Mutta siitä syystä en ole tullut. Totta puhuen kuulin kuukausi sitten kuinka kaksi miestä väittelivät osake-tukosta. He eivät sopineet hinnasta, molemmat olivat nuoria ja ahneita, eivätkä tienneet että jos osakkeet olivat sen arvoiset, mitä niistä tarjottiin, ne myöskin olivat sen arvoiset, mitä niistä pyydettiin, sillä hintaero oli liian pieni merkitäkseen mitään. Huvikseni menin väliin ja ostin koko tukon. Tähän päivään asti en ole saanut selville mikä liike se on. Pääkonttori on tässä kaupungissa ja nimi on Mendoza, osakeyhtiö. Mutta lieneekö Mendoza kaivos, vai höyrylaivalinja, vai pankki, vai patentti-kone —

Tanner. Hän on mies. Minä tunnen hänet. Hänen periaatteensa ovat täysin kauppakannalla. Emmekö lähde kaupungille moottorillani, herra Malone, niin voimme pistäytyä hänen luonaan?

Malone. Paljon kiitoksia. Mutta saanko kysyä kuka —

Tanner. Herra Roebuck Ramsden, miniänne hyvin vanha ystävä. —

Malone. Hauska tutustua teihin, herra Ramsden.

Ramsden. Kiitos. Herra Tanner kuuluu myöskin meidän piiriimme.

Malone. Hauska tutustua teihinkin, herra Tanner.

Tanner. Kiitos. (Malone ja Ramsden menevät hyvin hyvinä ystävinä pienestä portista. Tanner kutsuu Octaviusta, joka kävelee puutarhassa Annan kanssa). Tavy! (Tavy tulee portaille, Tanner kuiskaa hänelle äänekkäästi). Violet on mennyt naimisiin rosvojen pankkiirin pojan kanssa. (Tanner kiiruhtaa pois Ramsdenin ja Malonen jälkeen. Anna tulee portaille ja hänen päähänsä juolahtaa kiusata Octaviusta).

Anna. Etkö mene heidän kanssaan, Tavy?

Octavius (kyyneleet äkkiä nousten silmiin). Sinä haavoitat sydäntäni, kun tahdot minua poistumaan (hän astuu alas ruohokentälle peittääkseen kasvojaan Annalta).

Anna (seuraa häntä hellitellen). Pikku Ricky Ticky Tavy! Sydän raukka!

Octavius. Se on sinun, Anna. Anna anteeksi, mutta minun täytyy puhua siitä. Minä rakastan sinua. Tiedäthän että rakastan sinua.

Anna. Mitä se hyödyttää, Tavy. Tiedäthän että äiti tahtoo naittaa minut Jackille.

Octavius (hämmästyneenä). Jackille!

Anna. Niin. Eikö se tunnu hullulta?

Octavius (kasvavalla vastenmielisyydellä). Onko siis Jack koko ajan pitänyt minua narrinaan? Siitäkö syystä hän muka on neuvonut minua välttämään sinua, että hän itse aikoo naida sinut?

Anna (säikähtäen). Ei, ei, et suinkaan saa sanoa hänelle että olen siitä sinulle kertonut. En usko hetkeäkään, että Jack tietää oman mielensä. Mutta isän testamentista näkee selvään että hän tahtoi naittaa minut Jackille. Ja äiti on sen varmasti päättänyt.

Octavius. Mutta ei suinkaan sinun aina täydy uhrautua vanhempiesi toiveille.

Anna. Isäni rakasti minua. Äitini rakastaa minua. Epäilemättä heidän toiveensa ovat minulle varmempana ohjeena kuin oma itsekkäisyyteni.

Octavius. Voi Anna, minä tiedän kuinka epäitsekäs sinä olet. Mutta usko minua — vaikka puhunkin omasta puolestani — asialla on toinenkin puoli. Onko oikein Jackia kohtaan että otat hänet ellet rakasta häntä? Ja onko oikein että säret oman onnesi ja minun, jos voisit oppia minua rakastamaan?

Anna (katsellen häntä pienellä säälillä). Tavy rakas, sinä olet herttainen olento — hyvä poika.

Octavius (nöyryytettynä). Eikö muuta?

Anna (veitikkamaisesti huolimatta säälistään). Se on aika paljon. Sen vakuutan. Sinä kai aina tulisit jumaloimaan sitä maatakin, jonka päällä astun?

Octavius. Se on totta. Se kuuluu naurettavalta, mutta se ei ole liioiteltua. Minä jumaloin sitä ja tulen aina jumaloimaan.

Anna. Aina on ankara sana, Tavy. Katsoppas minun täytyisi aina koettaa ylläpitää sinun jumaluuskäsitteitäsi minusta, enkä luule että jaksaisin, jos menisimme naimisiin. Mutta jos menen naimisiin Jackin kanssa, et koskaan tule pettymään — et ainakaan ennenkuin tulen liian vanhaksi.

Octavius. Minäkin tulen vanhaksi Anna. Kun olen 80-vuotias, niin yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmen naisen suortuvasta saa minut värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä.

Anna (vallan liikutettuna). Oh, se on runoutta, Tavy, oikeata runoutta. Se kajahtaa minulle kuin kaiku entisistä olomuodoista ja saattaa minut niin omituisesti tuntemaan että meillä on kuolematon sielu.

Octavius. Uskotko että se on totta?

Anna. Tavy, jos se on oleva totta, täytyy sinun sekä kadottaa minut että rakastaa minua.

Octavius. Oh! (Hän istautuu äkkiä pienen pöydän ääreen ja peittää kasvonsa käsillään).

Anna (vakuutuksella). Tavy, en tahtoisi mistään hinnasta särkeä sinun mielikuviasi. Minä en voi ottaa sinua, enkä liion voi antaa sinun mennä. Näen selvään mikä on paras sinulle. Sinusta täytyy tulla hempeätuntoinen vanha poika minun tähteni.

Octavius (epätoivoisena). Minä surmaan itseni!

Anna. Oo — sitä et tee, se ei olisi ystävällistä. Sinä et tule kärsimään paljon. Tulet olemaan hyvin ystävällinen naisille ja käyt usein oopperassa. Särkynyt sydän on hyvin mukava tauti miehelle Lontoossa, jos hänellä on hyvät tulot.

Octavius (koko joukon jäähtyneenä, mutta itse uskoen vain alkavansa tointua). Ymmärrän että tahdot vain olla ystävällinen, Anna. Jack on uskotellut sinulle että kyynillisyys on paras lääke minulle.

Anna (viekkaasti katsellen häntä). Katsoppas nyt — nyt jo herätän sinussa pettymystä. Sitä minä juuri pelkään.

Octavius. Mutta sinä et pelkää herättäväsi pettymystä Jackissa.

Anna (hänen kasvonsa kuvastaen vallatonta intoa — kuiskaten). En voi. Hänellä ei ole mitään liikoja luuloja minusta. Minä tulen hämmästyttämään häntä toiseen suuntaan. On paljon helpompi poistaa liian huono käsitys kuin ylläpitää ihanteellista käsitystä. Oh — tulen vallan hurmaamaan Jackin joskus.

Octavius (antautuen jälleen tyyneen epätoivoon ja alkaen jo nauttia särkyneestä sydämestään ja arasta asemastaan itse tietämättään). Sitä en epäile. Sinä tulet aina hurmaamaan hänet. Ja hän — mieletön olento — luulee tulevansa onnettomaksi!

Anna. Niin, siinäpä se vaikeus nyt onkin.

Octavius (urhoollisesti). Sanonko minä hänelle että rakastat häntä.

Anna (nopeasti). Elä, elä suinkaan. Hän pakenisi taas.

Octavius (kauhistuneena). Anna, tahtoisitko mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei tahdo?

Anna. Voi sinua lapsellista olentoa! Mies ei koskaan tahdo, jos nainen todella tahtoo. (Hän nauraa pahankurisesti). Kauhistutan sinua varmaankin. Mutta sinähän nyt jo löydät jonkun verran tyydytystä, kun olet itse vaaratta.

Octavius (vavahtaen). Tyydytystä! (Moittien). Sinä voit puhua noin minulle!

Anna. Ellei se olisi tyydytystä, et kai pyytäisi lisää sitä?

Octavius. Olenko minä siis pyytänyt sitä lisää?

Anna. Sinä tarjouduit sanomaan Jackille että minä rakastan häntä. Se on uhrautumista, luulen mä. Mutta siinä on varmaan hiukan tyydytystä myöskin. Ehkä siksi että olet runoilija. Sinä olet kuin lintu, joka painaa orjantappuran rintaansa voidakseen laulaa.

Octavius. Asia on hyvin yksinkertainen. Minä rakastan sinua ja toivon onneasi. Sinä et rakasta minua, ja siis minä en voi tehdä sinua onnelliseksi. Mutta minä voin auttaa toista miestä siihen.

Anna. Niin, se näyttää hyvin yksinkertaiselta. Mutta epäilen tokko me koskaan tiedämme syitä tekoihimme. Ainoa vallan yksinkertainen asia on mennä suoraan sitä kohti mitä tahtoo ja tarttua siihen. Otaksun etten rakasta sinua, Tavy, mutta usein minusta tuntuu kumminkin kuin tahtoisin tehdä miehen sinusta. Sinulla on hyvin hullut käsitykset naisista.

Octavius (melkein kylmästi). Olen täysin tyytyväinen käsitykseeni.

Anna. Silloin sinun pitää pysyä heistä erillään ja ainoastaan uneksia heistä. En menisi naimisiin sinun kanssasi mistään hinnasta, Tavy.

Octavius. Minulla ei ole mitään toivoa, Anna, minun täytyy tyytyä kohtalooni. Mutta en usko että vallan ymmärrät, kuinka kipeästi se koskee.

Anna. Sinä olet helläsydäminen. Omituista kuinka toisenlainen sinä olet kuin Violet. Hän on kova kuin rauta.

Octavius. Voi, ei, ei. Olen varma että Violetilla on vallan naisellinen sydän.

Anna (hiukan kärsimättömästi). Miksi sinä puhut noin? Onko siis epänaisellista olla huolellinen ja järkevä ja katsoa asioita kauppakannalta? Tahtoisitko että Violet olisi idiootti, tai jotain pahempaa — niinkuin minä?

Octavius. Jotain pahempaa — niinkuin sinä! Mitä tarkoitat Anna?

Anna. Ooh — tietysti en tarkoittanut mitään. Mutta minä kunnioitan Violetia suuresti. Hän kulkee aina omia teitään.

Octavius (huokaillen). Niinkuin sinäkin.

Anna. Niin. Mutta hän saa aikaan kaikki houkuttelematta — saattamatta ihmisiä hempeätuntoisiksi tähtensä.

Octavius (veljellisellä tunteettomuudella). En luule että kukaan voisi käydä hempeätuntoiseksi Violetin tähden, vaikka hän onkin kaunis.

Anna. Voisi kyllä, jos hän vain tahtoisi.

Octavius. Mutta ei kukaan kunnon tyttö tietysti tahallaan leiki sillä lailla miesten vaistojen kanssa.

Anna (kohottaen päätään). Voi Tavy, Tavy, Ricky, Ticky, Tavy! Taivas sitä naista auttakoon joka tulee sinun vaimoksesi!

Octavius (hänen rakkautensa leimahtaen tuleen taas, kun hän kuulee tuon nimen). Voi miksi, miksi, miksi sinä puhut noin? Elä kiduta minua. En ymmärrä.

Anna. Otaksuppas että hän ei aina puhuisi totta, ja että hän asettaisi ansoja miehille.

Octavius. Luuletko että ikinä ottaisin vaimokseni sellaisen naisen? Minä, joka olen tuntenut sinut!

Anna. Hm! No niin, kaikissa tapauksissa hän ei ikinä rupeaisi vaimoksesi, jos hän olisi vähänkään viisas. Se asia on nyt päätetty. Ja minä en voi enää puhua tästä. Sano että annat minulle anteeksi, niin lopetamme keskustelun tästä aineesta.

Octavius Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ja se asia on päättynyt. Ja vaikka haavasta vuotaakin verta, et sinä ainakaan ole koskaan sitä näkevä.

Anna. Runollinen viimeiseen saakka. Hyvästi rakas Tavy! (Hän taputtaa Tavya poskelle. Äkkiä hänen tekee mieli suudella Tavya, mutta sitten yhtä äkkinäinen vastenmielisyys häntä estää. Vihdoin hän juoksee pois puutarhan läpi huvilaan).

Octavius taas hakee turvaa pöydän luota, painaa päänsä käsivarsiinsa ja nyyhkyttää hiljaa. Rouva Whitefield, joka on käyskennellyt ympäri Granadan puodeissa, tulee portista, kädessään verkkopussissa joukko kääröjä, ja näkee Octaviuksen.

Rouva Whitefield (kiiruhtaen Octaviuksen luo ja nostaen hänen päätään). Mikä sinua vaivaa, Tavy. Oletko sairas?

Octavius. Ei, en, en.

Rouva Whitefield (yhä vielä pidellen hänen päätään, levottomasti). Mutta sinähän itket. Violetin avioliitonko tähden?

Octavius. Ei, ei. Kuka kertoi teille Violetista?

Rouva Whitefield (jättäen pään jälleen omistajalleen). Tapasin Roebuck Ramsdenin ja tuon hirveän irlantilaisen. Onko varma ettet ole sairas? Mikä sinua vaivaa?

Octavius (tunteellisesti). Ei se ole mitään ei muuta kuin miehen särkynyt sydän. Eikö se kuulu naurettavalta?

Rouva Whitefield. Mutta mistä syystä? Onko Anna tehnyt mitään?

Octavius. Ei se ole Annan syy. Ja elkää suinkaan luulko että moitin teitä.

Rouva Whitefield (hämmästyen). Mistä sitten?

Octavius (puristaen hänen kättään lohduttavasti). mistään. Sanoinhan etten moiti teitä.

Rouva Whitefield. Mutta enhän ole mitään tehnyt. Mitä tämä merkitsee?

Octavius (hymyillen surumielisesti). Ettekö arvaa? Olette vallan oikeassa pitäessänne Jackia sopivampana mieheksi Annalle kuin minua, mutta minä rakastan Annaa, ja se koskee hyvin kipeästi. (Hän nousee ja astuu ruohokentän keskelle).

Rouva Whitefield (seuraten häntä nopeasti). Sanooko Anna että minä tahdon häntä naimisiin Jackin kanssa?

Octavius. Niin, hän kertoi sen minulle.

Rouva Whitefield (mietteissään). Silloin säälin sinua, Tavy. Hän sanoo sillä tavalla siksi että hän itse tahtoo naimisiin Jackin kanssa. Vähät hän siitä välittää mitä minä sanon tai tahdon.

Octavius. Mutta hän ei sanoisi semmoista, ellei hän sitä uskoisi. Ette suinkaan epäile Annaa — petoksesta!!

Rouva Whitefield. Vähätpä siitä, Tavy. En tiedä mikä on parempi nuorelle miehelle, sekö että hän tietää liian vähän, niinkuin sinä, vaiko liian paljon, niinkuin Jack.

Tanner palaa.

Tanner. Nyt olen saattanut vanhan Malonen perille. Esitin hänet Mendoza osakeyhtiölle ja jätin molemmat rosvot keskenään sopimaan asioistaan. Halloo, Tavy! Onko jotain hullusti?

Octavius. Minun kai täytyy mennä hautomaan silmiäni. (Rouva Whitefieldille). Sanokaa hänelle toivonne. (Tannerille). Saat uskoa minua kun sanon että Anna suostuu siihen.

Tanner (hämmästyneenä). Suostuu! Mihin?

Octavius. Siihen mitä rouva Whitefield toivoo. (Hän astuu arvokkaasti huvilaan).

Tanner (rouva Whitefiieldille). Tämä on hyvin salaperäistä. Mitä te toivotte? Se on täytettävä, olkoon se mitä tahansa.

Rouva Whitefield (irvistävällä kiitollisuudella). Kiitos, Jack. (Hän istautuu. Tanner tuo toisen tuolin pöydän luota ja istuu lähelle häntä nojaten kyynäspäitään polviinsa ja kiinnittäen koko huomionsa rouva Whitefieldiin). En ymmärrä miksi toisten ihmisten lapset aina ovat niin hyviä minulle vaikka omani välittävät minusta niin vähän. Ei ole ihme etten näytä kykenevän pitämään huolta Annasta ja Rhodasta niinkuin sinusta ja Tavysta ja Violetista. Maailma on hyvin nurinkurinen. Ennen se tuntui niin suoralta ja yksinkertaiselta, mutta nyt ei kukaan näytä ajattelevan ja tuntevan niinkuin pitäisi. Ei mikään ole ollut oikeassa kunnossa enää siitä lähtien kun professori Tyndale piti sen puheensa Belfastissa.

Tanner. Niin se on. Elämä on monimutkaisempaa kuin luulimme. Mutta millä voinkaan palvella teitä?

Rouva Whitefield. Siitä minun juuri piti puhua sinulle. Tietysti sinä nait Annan kysymättä tahdonko vai enkö —

Tanner (säpsähtäen). Minusta tuntuu niinkuin minut naitettaisi Annalle kysymättä tahdonko minä vai enkö.

Rouva Whitefield (rauhallisesti). Sekin on vallan mahdollista. Tiedäthän millainen hän on, kun hän on saanut jotain päähänsä. Mutta elä syytä minua, muuta en pyydä. Tavy kertoi juuri hänen sanoneen, että minä tahdon häntä naimisiin sinun kanssasi, ja nyt on poika raukan sydän murtua siitä syystä, sillä Tavy on kovasti rakastunut Annaan, vaikka taivas yksin tietää mikä häntä Annassa viehättää. Minä en ainakaan tiedä. Ei maksa vaivaa sanoa Tavylle että Anna panee asioita ihmisten päähän kertomalla että minä tahdon sitä tai sitä, vaikkei semmoinen ajatus ikinä ole johtunut mieleenikään. Se vain kiihoittaa Tavya minua vastaan. Mutta sinä ymmärrät paremmin. Siis, jos nait hänet, niin elä syytä minua.

Tanner (painolla). Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida häntä.

Rouva Whitefield (hiljaisesti). Hän sopisi sinulle paremmin kuin Tavylle. Sinussa hän löytäisi vertaisensa, Jack. Toivoisin että hän kerran löytäisi vertaisensa.

Tanner. Ei kukaan mies vedä vertoja naiselle paitsi keppi kädessä ja naulat koroissa. Eikä aina edes silloinkaan. Kaikissa tapauksissa minä en voisi kohdata häntä keppi kädessä. Olisin suorastaan hänen orjansa.

Rouva Whitefield. Ei. Hän pelkää sinua. Sinä sanoisit hänelle ainakin totuuden hänestä itsestään. Eikä hän pääsisi siitä yhtä helposti kuin minun kanssani.

Tanner. Jokainen sanoisi minua pedoksi, jos sanoisin Annalle totuuden hänestä itsestään ja hänen oman siveysoppinsa sanoilla. Ensiksikin, Anna puhuu asioita, jotka eivät ole täysin tosia.

Rouva Whitefield. Olen iloinen että joku edes huomaa, ettei hän ole enkeli.

Tanner. Lyhyesti — sanoakseni tuon niillä sanoilla, joita suuttunut aviomies tulisi käyttämään puhuessaan suoraa kieltä — Anna on valehtelija. Ja koska hän on rakastuttanut Tavyn suin silmin, ollenkaan aikomattakaan ottaa häntä, hän on keimailija, käyttääkseni tavallista keimailijan määritelmää, jonka mukaan keimailija on nainen, joka koettaa herättää tunteita, joita hän ei aio tyydyttää. Ja koska hän nyt on saanut teidät niin pitkälle, että melkein olette valmis uhraamaan minut alttarille saadaksenne jonkun sanomaan hänelle totuuden vasten kasvoja, niin päätän että hän myöskin on petturi. Hän ei voi pettää miehiä samalla lailla kuin naisia. Siis hän tavallisesti epäröimättä käyttää personallista viehätysvoimaansa saadakseen miehet tottelemaan tahtoaan. Siitä syystä hän on vielä jotain muuta, jolle en keksi kohteliasta nimitystä.

Rouva Whitefield (lempeästi moittien). Ethän voi pyytää täydellisyyttä.

Tanner. En pyydäkkään. Mutta se minua harmittaa että Anna vaatii täydellisyyttä. Tiedän varsin hyvin että kaikki tuo puhe valehtelemisesta ja keikailemisesta ja petoksesta on vain keksitty siveellinen syytös, jonka voi heittää kenen silmille tahansa. Me kaikki valehtelemme, me kaikki petämme niin paljon kuin uskallamme, me kaikki koetamme voittaa ihailua ajattelemattakaan ansaita sitä, me kaikki koetamme kantaa niin paljon korkoja kuin suinkin viehätysvoimastamme. Jos Anna myöntäisi tuon, en riitelisi hänen kanssaan. Mutta hän ei myönnä. Jos hän saa lapsia, käyttää hän heidän valehtelemistaan huvittaakseen itseään antamalla heille selkään. Jos joku toinen nainen iskee silmänsä minuun, kieltäytyy Anna kaikesta tuttavuudesta keimailijan kanssa. Hän tekee itse mitä ikinä tahtoo, mutta vaatii kaikkien muiden seuraamaan yleisten tapojen määräyksiä. Sanalla sanoen, voin kestää mitä tahansa paitsi hänen kirottua ulkokultaisuuttaan. Sitä en kestä.

Rouva Whitefield (tyytyväisyyden valtaamana kuullessaan oman mielipiteensä niin voimakkaasti lausuttuna). Oo — hän on ulkokullattu. Sitä hän on tosiaankin!

Tanner. Miksi siis tahdotte minua naimaan hänet?

Rouva Whitefield (valittavasti). Kas niin! Se on sittenkin minun syyni. En ikinä ajatellutkaan mitään sellaista ennenkuin Tavy kertoi hänen sanoneen, että minä sitä tahdoin. Mutta tiedäthän että pidän niin paljon Tavysta. Hän on kuin oma poikani. Enkä minä soisi että häntä poljettaisi ja saatettaisi onnettomaksi.

Tanner. Mutta minusta ei ole lukua, niinkö?

Rouva Whitefield. Oo — sinä olet erilainen. Sinä kyllä pidät huolta itsestäsi. Sinä pitäisit häntä kurissa. Ja täytyyhän hänen kumminkin kerran joutua naimisiin.

Tanner. Ahaa! Siinä puhuu elämän vaisto. Te vihaatte häntä, mutta tunnette kumminkin että teidän pitää naittaa hänet.

Rouva Whitefield (nousten kauhistuksissaan). Tarkoitatko että vihaan omaa tytärtäni! Et suinkaan uskone minua niin hirveäksi ja luonnottomaksi äidiksi, vaikka näenkin hänen virheensä.

Tanner (kyynillisesti). Te siis rakastatte häntä?

Rouva Whitefield. Tietysti. Kuinka omituisesti sinä puhut, Jack! Emmehän voi sille mitään että rakastamme omaa lihaamme ja vertamme.

Tanner. Tuntuu ehkä miellyttävimmältä sanoa niin. Omasta puolestani epäilen että sukutaulujen luonnollisena pohjana on luonnollinen vastenmielisyys. (Hän nousee).

Rouva Whitefield. Sinun ei pitäisi puhua noin, Jack. Toivon ettet sano Annalle, mitä olen sinulle puhunut. Tahdoin vain saada oman suhteeni selvitetyksi sinulle ja Tavylle. En voinut sietää että minua syytettiin kaikesta.

Tanner (kohteliaasti). Juuri niin.

Rouva Whitefield (tyytymättömänä). Ja nyt olen vain pahentanut asioita. Tavy on suuttunut minuun, koska en jumaloi Annaa. Ja kun sitten pantiin päähäni että Annan pitäisi mennä naimisiin sinun kanssasi, niin mitä voin sanoa muuta kuin että se olisi oikein hänelle.

Tanner. Kiitos.

Rouva Whitefield. Elä nyt taas väännä sanojani muuksi kuin mitä tarkoitan. Täytyy olla rehellinen —

Anna tulee huvilasta Violetin kanssa, joka on ajelupuvussa.

Anna (astuu äitinsä oikealle puolelle uhkaavalla kohteliaisuudella). No, äiti kultaseni. Sinulla on ollut hauska puhella Jackin kanssa. Joka sana kuuluu, ympäri taloa.

Rouva Whitefield (kalveten). Oletko sinä kuunnellut —

Tanner. Rauhoittukaa. Anna vain — hm, mehän juuri puhuimme siitä hänen tavastaan. Hän ei ole kuullut sanaakaan.

Rouva Whitefield (rohkeasti). Sama se, vaikka olisikin kuullut. Minulla on oikeus sanoa mitä haluan.

Violet (tullen ruohokentälle rouva Whitefieldin ja Tannerin väliin). Tulin sanomaan hyvästi. Lähden lempiviikkojani viettämään.

Rouva Whitefield (itkien). Voi, elä sano niin, Violet. Ilman häitä, ilman aamiaiskutsuja, ilman pukuja, ilman mitään.

Violet (hyväillen häntä). En viivy kauan.

Rouva Whitefield. Elä anna hänen viedä sinua Amerikkaan. Lupaa ettet anna.

Violet (hyvin päättävästi). En tosiaankaan. Elkää itkekö, täti. Minähän menen vain hotelliin.

Rouva Whitefield. Mutta kun lähdet tuossa puvussa ja matkakapineitten kanssa, näyttää — (hän ei voi puhua nyyhkytyksiltä, mutta jatkaa hetken perästä). Jospa sinä olisit minun tyttäreni, Violet!

Violet (lohduttaen). Olenhan minä. Nyt Anna tulee mustasukkaiseksi.

Rouva Whitefield. Anna ei välitä minusta vähääkään.

Anna. Hyi äiti! Nyt et saa itkeä enää. Tiedäthän että Violet ei pidä siitä. (Rouva Whitefield pyyhkii silmänsä ja lyyhistyy kokoon).

Violet. Hyvästi Jack!

Tanner. Hyvästi Violet!

Violet. Jota pikemmin sinäkin menet naimisiin, sitä parempi. Sinua ymmärretään paljoa vähemmin väärin sitten.

Tanner (vastahakoisesti). Minä aivan uskon että minut naitetaan vielä tänä päivänä. Te näytte kaikki päättäneen sen asian.

Violet. Hullummin sinulle voisi käydä. (Rouva Whitefieldille pannen kätensä hänen vyötäisilleen). Tulkaa minun kanssani hotelliin. Tuo pieni matka virkistää varmaan. Mennään sisään hakemaan takkia. (Hän vie rouva Whitefieldin huvilaan päin).

Rouva Whitefield (heidän astuessaan puutarhan läpi). En ymmärrä mitä minun pitää tehdä, kun te kaikki lähdette pois, eikä jää muita kuin Anna taloon, ja hän on koko ajan herrojen kanssa! Eihän sinun miehesi tietysti tahdo taloon tällaista vanhaa vaimoa. Oo — elä koeta olla kohtelias, kyllä minä tiedän mitä ihmiset ajattelevat — (Hän puheskelee itsensä ja Violetin pois kuuluvista ja näkyvistä).

Anna miettien Violetin viimeistä satunnaista huomautusta Tannerille, katselee häntä veitikkamaisesti hetkisen kiireestä kantapäihin. Vihdoin hän lausuu mielipiteensä.

Anna. Violet on vallan oikeassa. Sinun pitäisi mennä naimisiin.

Tanner (äkkiä). Anna, minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Kuuletko? En, en, en, en tahdo!

Anna (tyyneesti). Eihän kukaan ole sitä pyytänytkään. Se seikka on siis päätetty.

Tanner. Ei kukaan ole pyytänyt, mutta jokainen pitää asiata päätettynä. Se on ilmassa. Kun tulemme yhteen, poistuvat toiset jos jonkin mielettömän syyn nojalla, jättääkseen meidät kahden kesken. Ramsden ei enää solvaa minua, ja hänen silmänsä loistavat niinkuin hän jo hengessä antaisi sinut minulle kirkossa. Tavy käskee minun puhua äitisi kanssa ja antaa minulle siunauksensa. Straker kohtelee sinua julkisesti tulevana emäntänään. Hän siitä minulle ensin sanoikin.

Anna. Siitäkö syystä sinä läksit pakoon?

Tanner. Siitä syystä. Mutta ainoastaan joutuakseni ensin lemmensairaan rosvon käsiin ja sitten kiinniotetuksi kuin vallaton koulupoika.

Anna. Ellet tahdo mennä naimisiin, niin ole ilman (hän kääntyy pois ja istautuu tuolille kaikessa rauhassa).

Tanner (seuraten häntä). Tahtooko kukaan mennä hirsipuuhun? Ja kumminkin menevät miehet vastustamatta hirsipuuhun koko iäkseen, vaikka he edes voisivat iskeä sinimarjan papin silmään. Me täytämme maailman tahdon emmekä omaamme. Minulla on kamala tunne, että annan naittaa itseni siksi että maailma tahtoo että sinulla pitää olla mies.

Anna. Kai minulle joskus pitää tulla mies.

Tanner. Mutta miksi minä — juuri minä kaikkien miesten seasta? Avioliitto on minulle uskoni kieltämistä, sieluni pyhätön solvaisemista, miehuuteni loukkaamista, esikoisoikeuteni myymistä, häpeällistä antautumista, tappion hyväksymistä. Minä tulen rappeutumaan niinkuin ainakin esine, joka jo on tehtävänsä tehnyt ja siis on tarpeeton enää. Sen sijaan että nyt olen mies, jolla on tulevaisuus, tulee minusta silloin mies, jolla on menneisyys. Kaikkien muitten aviomiesten rasvaisissa silmissä olen lukeva heidän tyytyväisyytensä siitä että uusi vanki on saapunut heidän kurjuuttaan jakamaan. Nuoret miehet tulevat pilkkaamaan minua menneenä miehenä. Naiset, joille aina olen ollut arvoitus ja mahdollisuus, tulevat pitämään minua vain toisen omaisuutena, jonkunmoisena toisen luokan miehenä.

Anna. Voihan vaimosi pukeutua myssyyn ja laittaa itsensä rumaksi tukeakseen sinua siveellisesti, niinkuin minun isoäitini.

Tanner. Jotta hän sitä julkeammin näyttäisi voitonriemuaan heittämällä julkisesti pois syötin, kun saalis on häkissä!

Anna. Olisiko eroitus niin suuri? Kauneus on hyvää ensi katsannolla, mutta katsooko kukaan sitä enää, kun se on ollut kolme päivää talossa? Minusta meidän taulumme olivat niin kauniit, kun isä ensin osti ne, mutta vuosikausiin en ole enää vilaissutkaan niihin. Sinä et yhtään välitä minun ulkomuodostani. Et enempää kuin jos olisin sateenvarjoteline.

Tanner. Se on vale, sinä vampyyri. Se on vale.

Anna. Imartelija! Miksi koetat viehättää minua, koska et tahdo mennä naimisiin kanssani?

Tanner. Elämän Voima! Olen Elämän Voiman kourissa!

Anna. En ymmärrä ollenkaan.

Tanner. Miksi et nai Tavya? Hän on halukas. Etkö voi olla tyytyväinen, ellet saa ponnistaa voimiasi?

Anna (kääntyen häneen aivan kuin sanoakseen hänelle salaisuuden). Tavy ei mene koskaan naimisiin. Etkö sinä ole huomannut että semmoiset miehet eivät koskaan joudu avioliittoon?

Tanner. Mitä! Mies joka jumaloi naisia! Joka ei luonnosta löydä mitään muuta kun runollisia maisemia lemmen duettoja varten! Tavy, ritarillinen, uskollinen, helläsydäminen, vilpitön Tavy! Tavyko ei menisi naimisiin? Hän on syntynyt varta vasten hurmaantumaan ensimäisestä sinisestä silmäparista, joka kadulla sattuu häntä kohtaamaan.

Anna. Niinpä kyllä. Mutta kaikissa tapauksissa semmoiset miehet aina elävät mukavissa vanhanpojan huoneustoissa särkyneine sydämineen, talonemäntiensä ihailemina, eivätkä koskaan mene naimisiin. Mutta semmoiset miehet kuin sinä aina menevät.

Tanner (lyöden otsaansa). Kuinka pelottavan, hirvittävän totta. Se on koko ikäni tuijottanut silmiini, enkä koskaan ennen ole sitä nähnyt.

Anna. Oo — naisten laita on sama. Runollinen luonne on hyvin suloinen, hyvin viaton ja runollinen, mutta se on vanhanpiian luonne.

Tanner. Karu. Elämän Voima kulkee sen ohi.

Anna. Niinpä kyllä — jos tarkoitat sitä Elämän Voimalla.

Tanner. Etkö sinä välitä Tavysta?

Anna (katsoo ympärilleen tarkasti, ollakseen varma siitä että Tavy ei kuule). En.

Tanner. Ja sinä välität minusta?

Anna (nousten hiljaa ja pudistaen sormeaan hänelle). Kas niin Jack! Käyttäydy siivosti.

Tanner. Hirveä, julkea olento! Piru!

Anna. Boa constrictor! Elefantti!

Tanner. Ulkokullattu!

Anna (pehmeästi). Täytyy olla tulevan mieheni tähden.

Tanner. Minunko tähteni! (Korjaten sanansa raivoissaan). Tarkoitan hänenkö tähtensä.

Anna (ei ole huomaavinaan korjausta). Niin, sinun tähtesi. Sinun olisi paras naida ulkokullattu nainen, Jack. Semmoiset naiset, jotka eivät ole ulkokullattuja, käyskentelevät ympäri reformipuvuissa, tulevat loukatuiksi ja joutuvat jos jonkinlaiseen kiehuvaan veteen. Ja heidän miehensä tulevat myöskin vedetyiksi sinne ja elävät kaiken ikänsä uusien rettelöiden pelossa. Etkö sinä mieluummin tahtoisi vaimoa, johon voit luottaa?

Tanner. En, tuhat kertaa en! Kiehuva vesi juuri on vallankumouksellisen oikeata elementtiä. Miehiä puhdistetaan samalla lailla kuin maitokehloja, kalttaamalla varilla vedellä.

Anna. Kylmällä vedellä on myöskin hyvät puolensa. Se on terveellistä.

Tanner (epätoivoisena). Sinä olet sukkela. Päättävällä hetkellä Elämän Voima antaa sinulle mitä ominaisuuksia tahansa. Hyvä on. Osaan minäkin olla ulkokullattu. Isäsi testamentti määräsi minut holhoojaksesi eikä kosijaksesi. Aion pysyä uskollisena kutsumukselleni.

Anna (matalalla sireeni-äänellä). Hän kysyi minulta ketä tahtoisin holhoojakseni, ennenkuin hän teki testamenttinsa, ja minä valitsin sinut.

Tanner. Sinun tahtosi siis! Ansa oli viritetty alusta alkaen.

Anna (kooten koko viehätysvoimansa). Alusta alkaen — lapsuudesta alkaen — meille molemmille — Elämän Voiman virittämä.

Tanner. Minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi. En tahdo!

Anna. Kyllä sinä tahdot.

Tanner. En, en, en.

Anna. Tahdot, tahdot, tahdot.

Tanner. En.

Anna (houkutellen — rukoillen — melkein näännyksissä). Tahdothan. Ennenkuin on liian myöhäistä katua.

Tanner (säpsähtäen aivan kuin kuulisi kaiun menneisyydestä). Milloin tämä tapahtui minulle ennen? Uneksimmeko molemmat?

Anna (äkkiä kadottaen rohkeutensa, ja tuskalla jota hän ei peitä). Ei. Me olemme valveilla, ja sinä sanoit en. Siinä kaikki.

Tanner (jyrkästi). Entä sitten?

Anna. Minä erehdyin, ei muuta. Sinä et rakasta minua.

Tanner (temmaten hänet syliinsä). Se ei ole totta. Minä lemmin sinua. Elämän Voima hurmaa minut. Pidän koko maailmaa sylissäni, syleillessäni sinua. Mutta minä taistelen vapauteni, kunniani, itseni, jakamattoman itseni puolesta.

Anna. Onnesi ansaitsee sen uhrin.

Tanner. Antaisitko sinä vapauden ja kunnian ja itsesi onnen edestä?

Anna. Ei se tule olemaan pelkkää onnea minulle. Ehkä kuolema.

Tanner (valittaen). Se pitää kiinni ja koskee. Mitä olet löytänyt minussa? Isänkö sydämen ja äidin?

Anna. Ole varovainen, Jack. Jos joku sattuisi tulemaan, kun seisomme näin, täytyisi sinun naida minut.

Tanner. Vaikka seisoisimme jyrkänteen reunalla, puristaisin sinua vain lujemmin ja hyppäisin.

Anna (läähättäen ja väsymistään väsyen). Jack, päästä minut. Olen uskaltanut niin paljon — sitä kesti kauemmin kuin luulin. Päästä minut. En kestä enää.

Tanner. En minäkään. Surmatkoon se meidät.

Anna. Niin. En välitä. Voimani ovat lopussa. Luulen pyörtyväni.

Sillä hetkellä Violet ja Octavius tulevat huvilasta rouva Whitefieldin kanssa, joka on pukeutunut ajoretkeä varten. Samaan aikaan Malone ja Ramsden Mendozan ja Strakerin seuraamina ilmestyvät portille. Tanner häpeissään päästää irti Annan, joka puolipyörryksissä kohottaa käden otsalleen.

Malone. Olkaa varovainen. Neiti on sairas.

Ramsden. Mitä tämä merkitsee?

Violet (juosten Annan ja Tannerin väliin). Oletko sairas?

Anna (horjuen, mutta ponnistaen voimiaan). Olen luvannut ruveta Jackin vaimoksi. (Hän pyörtyy. Violet polvistuu hänen viereensä ja tarttuu hänen käteensä. Tanner juoksee ja ottaa kiinni hänen toisesta kädestään koettaen nostaa hänen päätään. Octavius menee auttamaan Violetia, mutta ei tiedä mitä tehdä. Rouva Whitefield kiiruhtaa takaisin huvilaan. Octavius, Malone ja Ramsden juoksevat Annan luo ja kumartuvat hänen ylitsensä auttaakseen. Straker astuu rauhallisena Annan jalkapuoleen ja Mendoza pääpuoleen, tyyneenä ja itsetietoisena).

Straker. Hyvät naiset ja herrat. Hän ei tarvitse väkijoukkoa ympärilleen, vaan ilmaa — niin paljon kuin suinkin. Olkaa hyvä ja siirtykää — (Malone ja Ramsden sallivat hänen hiljaa työntää heidät puutarhaan päin, jonne Octavius, tuntien hyödyttömyytensä, seuraa heitä. Straker mennessään heidän perässään, seisahtuu hetkeksi opettamaan Tanneria). Elkää nostako hänen päätään, herra Tanner. Antaa sen maata maassa, että veri pääsee virtaamaan siihen.

Mendoza. Hän on oikeassa herra Tanner. Luottakaa Sierran ilmaan. (Hän vetäytyy hienotuntoisesti puutarhan portaille).

Tanner (nousten). Alistun suuremman fysiologisen taitonne alle, Henry. (Hän vetäytyy ruohokentän nurkkaan ja Octavius rientää heti hänen luokseen).

Octavius (syrjässä Tannerille, tarttuen hänen käteensä). Jack! Ole onnellinen!

Tanner (syrjässä Tavylle). En koskaan kosinut häntä. Tämä on minulle viritetty ansa. (Hän astuu puutarhaan päin. Octavius jää seisomaan kivettyneenä).

Mendoza (mennen rouva Whitefieldiä vastaan, joka tulee huvilasta, kädessään lasi konjakkia). Mitä tuo on, rouva? (Hän ottaa lasin).

Rouva Whitefield. Hiukan konjakkia.

Mendoza. Pahinta mitä voisitte hänelle antaa. Sallikaa minun — (Hän nielee sen). Luottakaa Sierran ilmaan, hyvä rouva.

Hetkeksi miehet unohtavat Annan ja tuijottavat Mendozaan.

Anna (Violetin korvaan, kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Violet, sanoiko Jack mitään, kun pyörryin?

Violet. Ei.

Anna. Ah! (äänettömällä rauhan ilmeellä hän vaipuu taas alas).

Rouva Whitefield. Voi, nyt hän pyörtyy taas!

Kaikki ovat taas juoksemaisillaan Annan luo, mutta Mendoza estää heitä varoittavalla käden liikkeellä.

Anna (veltosti). Ei, en pyörry. Minun on hyvä olla.

Tanner (äkkiä astuen päättävästi hänen luokseen ja ottaen hänen kätensä Violetin kädestä, koettaa hänen valtasuontaan). Valtasuonihan vallan jyskyttää. Nouse ylös. Mitä tyhjiä! Ylös heti! (Nostaa hänet ylös muitta mutkitta).

Anna. Niin, olen jo toipunut taas. Mutta sinä melkein surmasit minut, Jack.

Malone. Kovakourainen kosija! Mutta ne ovat aina paraat, neiti Whitefield. Onnittelen teitä, herra Tanner. Ja toivon että saamme kohta tervehtiä teitä luonamme linnassamme.

Anna. Kiitos! (Hän kulkee Malonen ohi Octaviuksen luo). Ricky Ticky Tavy! Onnittele minua. (Syrjässä hänelle). Tahtoisin sinut itkemään viimeisen kerran.

Octavius (lujasti). Ei mitään kyyneleitä enää. Olen onnellinen sinun onnestasi. Ja uskon sinuun kaikesta huolimatta.

Ramsden (astuen Malonen ja Tannerin väliin). Olet onnen poika, Jack Tanner. Kadehdin sinua.

Mendoza (tullen Violetin ja Tannerin väliin). Hyvä herra, elämässä on kaksi murhenäytelmää. Toinen on siinä että ihminen ei saa sydämensä toiveita täytetyiksi. Toinen on siinä että hän saa. Minun kohtaloni ja teidän.

Tanner. Herra Mendoza, minulla ei ole mitään sydämen toiveita. Ramsden, teidän on hyvin helppo sanoa minua onnen pojaksi. Te olette vain katsojana. Mutta minä olen toinen asianomaisista ja ymmärrän asian paremmin. Anna, eläppäs johdata Tavya kiusaukseen, vaan palaa minun luokseni.

Anna (myöntyen). Kuinka järjetön sinä olet, Jack. (Hän tarttuu Tannerin tarjoamaan käsivarteen).

Tanner (jatkaen). Minä vakuutan juhlallisesti että en ole onnen poika. Anna näyttää onnelliselta, mutta hän vain riemuitsee voitostaan, menestyksestään. Tämä ei ole onnea, vaan se hinta, josta voimakkaat myyvät onnensa. Tänä iltapäivänä me olemme molemmat luopuneet onnesta, luopuneet vapaudesta, luopuneet rauhasta ja ennen kaikkea luopuneet tuntemattoman tulevaisuuden haaveellisista mahdollisuuksista, antautuaksemme talous- ja perhehuoliin. Pyydän ettei kukaan mies käytä hyväkseen tätä tilaisuutta ruvetakseen puolijuovuksiin ja pitääkseen hupsuja puheita sekä lausuakseen epäonnistuneita sukkeluuksia minun kustannuksellani. Me aiomme kalustaa kotimme oman makumme mukaan, ja täten ilmoitan että ne seitsemän tai kahdeksan matkakelloa, ne neljä tai viisi pukulaatikkoa, vihannesmaljat, lihaveitset ja kalakahvelit, Tennysonin nahkakansiin sidotut runot ja kaikki muut kapineet, joita aiotte meille lahjoittaa, myydään heti paikalla ja tuloilla ostetaan Vallankumouksellisen käsikirjoja vapaasti lainattaviksi. Avioliitto solmitaan kolme päivää sen jälkeen kun olemme palanneet Englantiin, erityisen lupakirjan nojalla piirituomarin toimistossa, minun asianajajani ja hänen apulaisensa läsnä ollessa, jotka herrat, samoin kuin asianomaiset, ovat puetut tavalliseen kävelypukuun —

Violet (syvällä vakuutuksella). Olet sinä koko peto, Jack.

Anna (katsoen Tanneriin hellällä ylpeydellä ja hyväillen hänen käsivarttaan). Elä välitä hänestä, kulta. Jatka pakinaasi.

Tanner. Pakinaasi!

Yleistä naurua.