Kuvapatsas. Yhtä hyvin olisitte voinut mennä hyvällä, ajattelematta sitä niin paljon, Juan. Te olette samanlainen kuin kaikki viisaat miehet. Teillä on enemmän järkeä kuin on terveellistä ihmiselle.

Paholainen. Ja ettekö ollut onnellisempi sen kokemuksen jälkeen, Señor Don Juan?

Don Juan. Onnellisempiko? En. Mutta viisaampi olin. Sillä hetkellä opin ensi kerran tuntemaan itseni ja itseni kautta koko maailman. Näin kuinka turhaa on säätää ehtoja elämän vastustamattomalle voimalle, saarnata varovaisuutta, huolellista valikoimista, avuja, kunniaa, siveyttä —

Ana. Don Juan! Jos sanotte sanankaan siveyttä vastaan, loukkaatte minua.

Don Juan. En sano mitään teidän siveyttänne vastaan, Señora, varsinkin koska se ilmestyi muodossa: yksi mies ja kaksitoista lasta. Mitä enempää olisitte voinut aikaansaada, vaikka olisitte ollut turmeltuneista turmeltunein nainen?

Ana. Minulla olisi voinut olla kaksitoista miestä eikä yhtään lasta, sen olisin voinut aikaansaada, Juan. Ja sallikaa minun huomauttaa teille, että eroitus olisi kohdannut maata, jonka täyttämistä minä edistin.

Kuvapatsas. Hyvä! Hyvä! Ana. Juan te olette nolattu, masennettu, lamautettu.

Don Juan. En ollenkaan. Sillä vaikka tuo eroitus on tosi oleellinen eroitus — Doña Ana, sen myönnän, on iskenyt suoraan asian ytimeen — se ei ole eroitus rakkaudessa eikä siveydessä eikä edes uskollisuudessakaan, sillä kaksitoista kahdentoista eri miehen lasta täyttäisi ehkä maata vaikuttavammin. Otaksukaappa että ystäväni Ottavio olisi kuollut kun olitte 30-vuotias ette ikinä olisi pysynyt leskenä. Siksi olitte liian kaunis. Otaksukaa että Ottavion seuraaja olisi kuollut, kun olitte 40-vuotias. Olisitte vielä silloinkin ollut vastustamaton. Ja nainen, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa, menee varmaan kolmannenkin kerran naimisiin, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Kaksitoista laillista lasta, korkeasti kunnioitettavan rouvan synnyttämät kolmelle eri isälle, ei ole mahdottomuus eikä sitä myöskään yleinen mielipide tuomitse. Epäilemättä sellainen rouva on lainkuuliaisempi kuin tyttö raukka, jonka me työnsimme katuojaan siitä syystä että hän oli synnyttänyt yhden laittoman lapsen maailmaan, mutta uskallatteko sanoa että hän on ankarampi itseään kohtaan?

Ana. Hän on siveämpi. Se riittää.

Don Juan. Siinä tapauksessa, mitä on siveys muuta kuin naimisissa olevain ammattiyhdistystä? Katsokaamme asioita suoraan silmiin, hyvä Ana. Elämän Voima antaa arvoa avioliitolle ainoastaan siksi, että se on keksintö, joka takaa suurimman määrän lapsia ja niille parhaan hoidon. Kunniasta, siveydestä ja muista semmoisista se ei välitä tuon taivaallisempaa. Avioliitto on kaikkein irstaisin inhimillinen laitos —

Ana. Juan!

Kuvapatsas (vastustaen). Tosiaankin! —

Don Juan (päättävästi). Sanon vielä, kaikkein irstaisin inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta kappaletta oli soitettava spinetillä — jota hän vihasi yhtä paljon kuin tekin — oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin, joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion. Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa yhdistetty?

Ana. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla. Sitten häneltä unohtuu koko tapa.

Don Juan. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.

Ana (katkerasti). Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi — ei tietysti!

Don Juan. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.

Ana. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat täydellisesti onnellisia.

Don Juan. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä, ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma. Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?

Ana. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä irstaisuus.

Don Juan. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta. Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa — että tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen, terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta, kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta, tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia ja tohtoreita ja opettajia.

Paholainen. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun valtakunnassani.

Don Juan. Niin on, kuoleman hinnasta. Mutta mies ei tahdo maksaa siitä sitä hintaa. Hän vaatii helvettinne romantillisia nautintoja jo ollessaan maan päällä. Ja hän on keksivä keinot. Aivot eivät petä, kun tahto on aivan tosissaan. Se päivä koittaa, jolloin suuret kansakunnat huomaavat asukaslukunsa vähentyvän vähentymistään. Silloin pienen huvilan vuokra nousee kalliimmaksi kuin perheasunnon, ja rikollisesti huolimattomat köyhät sekä tyhmän hurskaat rikkaat viivyttävät rodun kuolemista sukupuuttoon ainoastaan vetämällä sitä alaspäin, kun taasen ylpeän siveät, säästäväisen itsekkäät ja kunnianarat, haaveelliset ja runolliset, rahan ja mukavuuden rakastajat, menestyksen, taiteitten ja lemmen ihailijat, kaikki tulevat asettamaan hedelmättömyyden Elämän Voimaa vastaan.

Kuvapatsas. Tuo on varsin kaunopuheista, nuori ystäväni, mutta jos olisitte elänyt Anan ikään, tai vaikkapa vain minunkin ikäni, olisitte varmaan oppinut että sellaiset ihmiset, joitten ei tarvitse pelätä köyhyyttä eikä lapsia eikä perhehuolia, ja voisivat siis rauhassa nauttia olemuksestaan, sen sijaan vain antavat mielensä alttiiksi vanhuuden, rumuuden, raihnaisuuden ja kuoleman pelolle. Lapsetonta työmiestä kiusaa enemmän vaimonsa laiskuus ja alituinen huvittelemishimo kuin kaksikymmentä lasta, ja hänen vaimonsa on vielä häntäkin onnettomampi. On minullakin ollut turhamielisyyteni, sillä nuorena minua ihailivat naiset ja kuvapatsaana taidearvostelijat minua kiittävät. Mutta tunnustan suoraan, että ellen olisi löytänyt muuta tekemistä maailmassa kuin tuollaisissa nautinnoissa viertämistä, olisin katkaissut kaulani. Kun nain Anan äidin — taikka ehkä minun pitäisi, puhuakseni täyttä totta, sanoa, kun vihdoinkin sallin Anan äidin naida minut — tiesin että kylvin ohdakkeita tielleni, ja avioliitto merkitsi minulle, ylpeälle, nuorelle, tähän asti voittamattomalle upseerille samaa kuin tappio ja vankeus.

Ana (kauhistuneena). Isä!

Kuvapatsas. Olen pahoillani, jos kauhistutan sinua, kultaseni, mutta koska Juan on repinyt pois kaikki säädyllisyyden repaleetkin keskustelusta, voinen minäkin julkilausua kylmän totuuden.

Ana. Hm! Minä kai olin yksi ohdakkeista.

Kuvapatsas. Et suinkaan. Olit usein ruusunen. Katsoppas, äidilläsi oli suurin huoli sinusta.

Don Juan. Saanko siis kysyä, herra komendantti, miksi olette lähtenyt taivaasta tänne viertääkseenne nautinnoissa, kuten sanotte, hentomielisessä onnessa, joka kerran — senhän tunnustitte — olisi saattanut teidät katkaisemaan kaulanne.

Kuvapatsas (ymmällään). Niin — se on totta.

Paholainen (levottomana). Mitä! Aiotteko rikkoa sananne! (Don Juanille). Ja koko teidän viisastelunne on ollut vain naamarina käännytyskiihkolle! (Kuvapatsaalle). Oletteko jo unohtanut sen kamalan ikävyyden, josta pakenitte tänne minun turviini? (Don Juanille). Ja johtavatko teidän ennustuksenne tulevasta ihmissuvun hedelmättömyydestä ja sammumisesta mihinkään parempaan kuin siihen, että tulee parhaan kykynsä mukaan nauttia taiteesta ja lemmestä, jotka, kuten itsekin myönnätte, ovat hienontaneet, jalostaneet ja kehittäneet teitä?

Don Juan. En koskaan ennustanut ihmissuvun sammumista. Elämä ei voi tahtoa omaa sammumistaan, ei entisessä sokeassa muodottomassa tilassaan, eikä missään muodossa, johon se on ruvennut. En ollut vielä lopettanut sanottavaani, kun komendantti minut keskeytti.

Kuvapatsas. Alan epäillä tokko koskaan lopetatte, ystäväni. Te olette kovin ihastunut oman puheenne kuuntelemiseen.

Don Juan. Se on totta. Mutta koska olette kestäneet näin kauan, täytyy teidän kestää loppuun asti. Aikoja ennenkuin tuo hedelmättömyys, jonka kuvasin, kehittyy muuksi kuin selvästi aavistetuksi mahdollisuudeksi, vastatoiminta alkaa. Suuri ydintarkoitus, rodun kehittäminen, niin, rodun kehittäminen semmoiseen täydellisyyteen, jota nyt sanomme yli-inhimilliseksi, se tarkoitus, joka nyt on rakkauden ja romantiikan ja säädyllisyyden ja vaativaisuuden myrkyllisten pilvien peitossa, on puhkeava esiin kirkkaassa päiväpaisteessa tarkoituksena, jota ei sen kauemmin saa sekoittaa personallisten mielitekojen tyydyttämiseen, poikien ja tyttöjen mahdottomien autuus-unelmien toteuttamiseen tai vanhempien henkilöiden toiveisiin saada itselleen seuranpitäjiä ja rahaa. Aikaisten kirkkokuntien suorapuheisia avioliittokaavoja ei enää lyhennellä eikä poisteta puolittain, liian sopimattomina. Raitis siveys, vakavuus ja varmuus niiden selityksessä avioliiton oikeasta tarkoituksesta tulee kunnioitetuksi ja hyväksytyksi, kun taaskin niitten romantilliset valat ja lupaukset ja kuolemaanasti-uskollisuudet ja sen semmoiset poistetaan sietämättöminä tyhmyyksinä. Myöntäkää sukupuoleni kunniaksi, Señora, että me olemme aina käsittäneet että sukupuolisuhde ei ole personallista eikä ystävällistä suhdetta.

Ana. Ei personallista eikä ystävällistä suhdetta! Mikä suhde on personallisempaa, loukkaamattomampaa, pyhempää?

Don Juan. Loukkaamatonta ja pyhää, jos niin tahdotte Ana, mutta ei personallisen ystävällistä. Suhteenne Jumalaan on loukkaamatonta ja pyhää, mutta uskallatteko sanoa sitä personallisesti ystävälliseksi? Sukusuhteessa yleinen luova voima, jonka avuttomia välikappaleita molemmat asianomaiset ovat, voittaa ja pyyhkii pois kaiken personallisen säälin ja hävittää kaikki personalliset suhteet, Pariskunta voi olla vallan vieras toisilleen, puhua eri kieliä, olla eri rotua ja väriä, eri ikää, eri luonnetta, ilman mitään muuta sidettä kuin hedelmällisyyden mahdollisuus, jonka tähden Elämän Voima heittää heidät toistensa syliin ensi silmäyksen jälkeen. Emmekö myönnä sitä silloin kun sallimme vanhempien päättää avioliitoista kysymättä naisen mieltä? Ettekö usein ole julkilausunut paheksumistanne Englannin kansaa kohtaan, missä jalosukuiset miehet ja naiset tutustuvat toisiinsa ja liehakoivat kuin talonpojat? Ja kuinka paljon talonpoikakaan tuntee morsiantaan tai morsian häntä ennenkuin he kihlautuvat? Ette ikinä suostuisi ottamaan miestä asianajajaksenne tai perhelääkäriksenne, ellette tuntisi häntä paremmin kuin sen miehen, johon voitte rakastua ja ottaa aviomieheksenne!

Ana. Niin Juan, kyllä tunnemme tuon irstailijain viisastelun. Ei koskaan oteta huomioon seurauksia naiselle.

Don Juan. Seurauksia, niin. Ne juuri oikeuttavat hänen niin lujasti iskemään kiini mieheen. Mutta ettehän sanone semmoista kiintymistä tunteelliseksi. Yhtä hyvin voisimme nimittää poliisin tarttumista vankiinsa rakkaussuhteeksi.

Ana. Teidän täytyy siis tunnustaa että avioliitto on välttämätön, vaikka, kuten te näytte arvelevan, rakkaus onkin vähäpätöisin kaikista suhteista.

Don Juan. Mistä tiedätte että se ei ole suurin kaikista suhteista? Liian suuri ollakseen ainoastaan personallista laatua. Olisiko isänne voinut palvella maataan, jos hän olisi kieltäytynyt surmaamasta yhtään Espanjan vihollista, ellei hän itse personallisesti vihannut häntä. Voiko nainen palvella maataan, jos hän kieltäytyy ottamasta miehekseen ketään, jota hän ei personallisesti rakasta? Tiedätte että asian laita ei ole niin. Jalosukuinen nainen menee naimisiin aivan samoin kuin jalosukuinen mies taistelee, valtiollisista ja perhe-syistä, ei personallisista.

Kuvapatsas (huvitettuna). Tuo on hyvin viisas näkökohta, Juan. Minun täytyy miettiä sitä, Te olette todellakin täynnä ajatuksia. Kuinka te tuonkin keksitte?

Don Juan. Kokemus opetti sen minulle. Ollessani maan päällä ja kosiskellessani naisia, jotka seikkailut, vaikkakin niitä yleisesti tuomitaan, ovat tehneet minusta niin intresantin satujen sankarin, minulle usein vastattiin että kysymyksessäoleva neitonen lupasi suosiollisesti suvaita lähentelemistäni, jos tarkoitukseni olivat kunnialliset. Kysyessäni mitä tuo pykälä sisälsi, sain tietää että sillä tarkoitettiin, että minä ehdotin ottaa huostaani neitosen omaisuuden, jos hänellä semmoista oli, tai pitää huolta hänen loppuiästään, ellei hänellä ollut omaisuutta; että minä halusin hänen jatkuvaa seuraansa, neuvojaan ja keskusteluaan elämäni loppuun asti ja lupasin rangaistuksen uhalla aina hurmaantua niistä; ja ennen kaikkea, että ikipäiviksi kääntäisin selkäni kaikille muille naisille hänen tähtensä. En vastustanut noita ehtoja siitä syystä että ne olivat liiallisia ja epäinhimillisiä. Se oli niitten täydellinen asiaan kuulumattomuus joka minua tympeytti. Joka kerta vastasin täysin rehellisesti etten ollut koskaan uneksinutkaan noista asioista; että, ellei neidin luonne ja järki olleet samalla tasolla tai ylempänä omaa luonnettani ja järkeäni, hänen keskustelunsa tulisi vetämään minua alaspäin ja hänen neuvonsa johtamaan minua harhaan; että hänen alituinen seuransa voisi, mikäli tunsin itseäni, käydä minulle vallan sietämättömäksi; että en voinut taata tunteitani viikkoakaan eteenpäin, vielä vähemmin elämäni loppuun asti; että luonnollisen ja vapaan seurustelun estäminen toisten ihmisten kanssa tekisi minusta ahdasmielisen ja nurjan; ja että, lopuksi, esitykseni hänelle ei ollut missään yhteydessä yhteenkään näistä seikoista, vaan oli ainoastaan miehuuteni täysin selvä ilmaus hänen naisellisuuttaan kohtaan.

Ana. Tarkoitatte tietysti että se oli epäsiveellinen ilmaus.

Don Juan. Luonto, hyvä rouva, on sellainen, jota sanotte epäsiveelliseksi. Minä punastun sen puolesta, mutta en voi sitä auttaa. Luonto on parittelija, aika on turmelija ja kuolema on murhaaja. Olen aina koettanut katsoa noita asioita suoraan silmiin ja järjestää toimeni sen mukaan. Te mieluummin suosittelette noita kolmea paholaista julistaen heidän puhtauttaan heidän toimeliaisuuttaan ja heidän rakastavaa ystävyyttään, sekä perustatte toimintanne noihin imarteluihin. Onko kumma ellei tuollainen toiminta ota menestyäkseen?

Kuvapatsas. Mitä naiset teille vastasivat, Juan?

Don Juan. So soh! Luottamus luottamuksesta. Kertokaa te ensin mitä teidän oli tapana sanoa naisille.

Kuvapatsas. Minunko? Minä vannoin uskollisuutta kuolemaan asti. Sanoin että kuolisin, jos hän hylkäisi minut. Vakuutin ettei kukaan nainen ikinä voinut olla minulle sitä mitä hän oli —

Ana. Kuka hän?

Kuvapatsas. Se josta silloin sattui olemaan kysymys, kultaseni. Minä sanoin aina muutamia määrättyjä asioita. Yksi niistä oli se, että vaikka olisin 80-vuotias, yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmityn naisen suortuvista saisi minut värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä. Toinen oli se että en sietänyt ajatella ketään toista lasteni äitinä.

Don Juan (vastenmielisyydellä). Te vanha lurjus.

Kuvapatsas. En ollenkaan lurjus. Minä uskoin koko sielullani sinä hetkenä mitä sanoin. Minulla oli sydän. En ollut niinkuin te. Tämä vilpittömyys juuri tuotti minulle niin paljon menestystä.

Don Juan. Vilpittömyys! Jos on kyllin hullu uskoakseen selvää, julkeata, kirkuvata valetta, niin se on vilpittömyyttä! Jos ahnehtii naista niin paljon että pettää itsensä kiihkoillessaan pettääkseen häntä, niin se on vilpittömyyttä!

Kuvapatsas. Hitto vieköön teidän viisastelunne! Minä olin rakastunut mies enkä asianajaja. Ja naiset rakastivat minua siksi, siunatut olennot!

Don Juan. He uskottelivat sitä teille. Mitä sanotte siitä että vaikka minä menettelin jyrkästi kuin asianajaja, uskottelivat he samaa minulle? Minullakin oli hulluudenpuuskia, jolloin latelin tyhjiä ja uskoin itse. Joskus taas heräsi minussa niin suuri halu sanoa miellyttäviä asioita, että sanoin niitä tieten tahtoen. Toisin vuoroin taas puhuin omaa itseäni vastaan pirullisella kylmyydellä, joka nostatti kyyneleet silmiin. Mutta aina oli yhtä vaikea päästä pakoon. Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun, ei minulla ollut muuta neuvoa kun antautua iki päiviksi orjuuteen tai paeta.

Ana. Te uskallatte kehua minun ja isäni kuullen, että kaikki naiset pitivät teitä vastustamattomana.

Don Juan. Onko se kehumista? Minusta näyttää kuin minä aina olisin ollut säälittävin kaikista. Paitsi sitä minä sanoinkin: "Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun". Ei asia aina ollut niin. Ja silloin, oi taivas! Sitä siveellistä suuttumusta! Sitä kunnottoman viettelijän pohjatonta ylenkatsomista! Sitä Imogenen ja Iachimon kohtausta!

Ana. Minä en pannut toimeen mitään kohtausta. Huusin vain isääni.

Don Juan. Ja hän tuli miekka kädessä pelastamaan loukattua kunniaa ja siveyttä murhaamalla minut.

Kuvapatsas. Murhaamalla! Mitä tarkoitatte? Minäkö murhasin teidät vai te minut?

Don Juan. Kuka meistä oli parempi miekkailija?

Kuvapatsas. Minä.

Don Juan. Tietysti. Ja kumminkin te, kaikenlaisten sopimattomien seikkailujen sankari, joista juuri olette meille kertonut, te olitte kyllin julkea esiintymään loukatun siveyden kostajana tuomiten minut kuolemaan! Sillä tapaturmahan vain esti teitä surmaamasta minut.

Kuvapatsas. Minulta vaadittiin semmoista menettelyä, Juan. Sillä lailla asiat ovat järjestetyt maan päällä. Minä en ollut mikään yhteiskunnan parantaja ja menettelin aina niinkuin gentlemannien oli tapana.

Don Juan. Sillä voitte ehkä puolustaa sitä että hyökkäsitte kimppuuni, mutta ette ikinä sitä julkeata ulkokultaisuutta, että yhä vieläkin esiinnytte kuvapatsaana.

Kuvapatsas. Se on kaikki seurauksena menostani taivaaseen.

Paholainen. En vieläkään käsitä, Señor Don Juan, että nuo kohtaukset teidän ja herra komendantin maallisessa elämässä mitenkään saattavat häpeään minun mielipiteitäni elämästä. Sanon vielä kerran, että täällä teillä on kaikki mitä etsitte, eikä mitään siitä, joka oli teille vastenmielistä.

Don Juan. Päinvastoin, minulla on täällä kaikki, joka oli minulle vastenmielistä, eikä mitään, jota en olisi koettanut ja kevyeksi löytänyt. Sanon teille että niin kauan kuin voin aavistaa jotain parempaa kuin oma itseni, en voi saada rauhaa ellen koeta saada sitä esiin tai ainakin raivata tietä sille. Se on minun elämäni laki. Siten minussa työskentelee elämän lakkaamaton pyrintö korkeampaan ilmaisumuotoon, laajempaan, syvempään, voimakkaampaan itsetietoisuuteen ja selvempään itsensä ymmärtämiseen. Tuon tarkoituksen ylemmyys se oli, joka supisti rakkauden minulle pelkäksi hetken huviksi, taiteen pelkäksi aistimieni kouluksi ja uskonnon laiskuuden puolustukseksi, koska se oli asettanut meille Jumalan, joka katsoi maailmaa ja näki että se oli sangen hyvä, vaikka toiselta puolen minun vaistoni, joka katsoi minun silmilläni maailmaa, näki että sitä saattoi parantaa. Sanon teille, että oman iloni, oman terveyteni, oman menestykseni haussa en ole koskaan tuntenut onnea. Ei se ollut lempi, joka syöksi minut naisen käsiin, vaan väsymys, nääntymys. Kun lapsena löin pääni kiveen, juoksin lähimmän naisen luo ja itkin pois tuskani hänen esiliinaansa. Kun kasvoin aikamieheksi ja satutin sieluni raakuuksiin ja tyhmyyksiin, joitten kanssa minun piti taistella, menettelin juuri samoin kuin lapsena. Olen nauttinut myöskin lepoajastani, voimistumisajastani, rauhastani, vieläpä nääntymisajastanikin taistelun jälkeen, mutta mieluummin kahlaisin kaikkien osastojen läpi tuossa mielettömässä italialaisessa infernossa, kuin Europan huvituksien läpi. Siksi tämä ikuisen hauskuuden asuinpaikka on käynyt niin kuolettavaksi minulle. Se on tuon vaiston puute teissä, joka on tehnyt teistä sen omituisen epäsikiön, jota nimitetään Paholaiseksi. Nimenne Kiusaaja, olette saanut siitä menestyksestä, jolla olette vetänyt ihmisten huomion pois heidän oikeasta tarkoituksestaan — tarkoituksesta, joka jossakin määrin on sama kuin minunkin — teidän tarkoitukseenne. Se seikka juuri, että he täyttävät teidän tahtonne, tai oikeammin sanoen huojuvat teidän tahdottomuutenne mukana, eivätkä täytä omaa tahtoaan, on tehnyt heistä tuollaisia tyytymättömiä, petollisia, rauhattomia, teeskenteleviä, kärttyisiä, kurjia olentoja.

Paholainen (loukkaantuneena). Señor Don Juan te olette epäkohtelias ystävilleni.

Don Juan. Hyh! Miksi minun pitäisi olla kohtelias heille tai teille? Tässä valheen pesässä pari totuutta ei haittaa. Teidän ystävänne ovat kaikki typeristä typerimpiä. He eivät ole kauniita, he ovat vain koristeltuja. He eivät ole puhtaita, he ovat vain parturin silittämiä ja tärkkipaitaisia. He eivät ole arvokkaita, he ovat vain muodikkaasti puettuja. He eivät ole sivistyneitä, he ovat ainoastaan tutkintojen suorittaneita. He eivät ole uskonnollisia, he ovat vain kirkossa kävijöitä. He eivät ole siveellisiä, he ovat vain ulkonaisia tapoja noudattavia. He eivät ole hyväavuisia, he ovat ainoastaan pelkureita. He eivät ole edes pahojakaan, he ovat vain raihnaisia. He eivät ole taiteellisia, he ovat ainoastaan hekumallisia. He eivät ole menestyviä, he ovat vain rikkaita. He eivät ole uskollisia, he ovat vain palvelevia; ei tunnollisia, vaan ainoastaan lammasmaisia; ei yleishengen elähyttämiä, vaan ainoastaan isänmaallisia; ei urhoollisia, vaan ainoastaan riidanhaluisia; ei päättäväisiä, vaan ainoastaan itsepäisiä; ei voimakkaita, vaan ainoastaan vallanhaluisia; ei itsensä hillitseviä, vaan ainoastaan tylsiä; ei itseään kunnioittavia, vaan ainoastaan turhamielisiä; ei yhteiskunnallisia, vaan ainoastaan seuraelämää hakevia; ei osanottavia, vaan ainoastaan kohteliaita; ei viisaita, vaan ainoastaan mielipiteillä täytettyjä; ei edistystä rakastavia, vaan ainoastaan kapinallisia; ei mielikuvitusta omistavia, vaan ainoastaan taikauskoisia; ei oikeutta hakevia, vaan ainoastaan kostonhaluisia; ei jalomielisiä, vaan ainoastaan sovinnollisia; ei järjestykseen harjaantuneita, vaan ainoastaan masennettuja; eikä vähääkään vilpittömiä — jok'ikinen heistä on valehtelija sielunsa ytimeen asti.

Kuvapatsas. Teidän sanatulvanne on vallan hämmästyttävä, Juan. Olisinpa minä voinut puhua tuolla lailla sotureilleni!

Paholainen. Ja kumminkin se on pelkkää lorua vain. Kaikkea tuota on ennen sanottu, mutta mitä muutoksia se on tuottanut? Paljonko maailma siitä on välittänyt?

Don Juan. Niin, se on pelkkää lorua. Mutta miksi se on pelkkää lorua? Siitä syystä, ystäväni, että kauneus, puhtaus, rehellisyys, uskonto, siveys, taide, isänmaallisuus, urhoollisuus ja paljon muuta ovat ainoastaan sanoja, joita minä tai kuka muu tahansa voi kääntää nurin niinkuin hansikkaan. Jos ne olisivat tosiasioita, täytyisi teidän myöntää syytökseni todeksi, mutta onneksi teidän itsekunnioituksellenne, perkeleellinen ystäväni, ne eivät ole tosiasioita. Kuten sanotte, ne ovat pelkkiä sanoja vain, hyödyllisiä, koska niillä voi houkutella raakalaisia sivistykseen ja sivistyneitä köyhiä alistumaan ryöstettäviksi ja orjuutettaviksi. Siinä on hallitsevan luokan perhesalaisuus, ja jos me, jotka kuulumme tuohon luokkaan, koettaisimme hankkia enemmän elämää maailmalle, sen sijaan että nyt koetamme hankkia enemmän valtaa ja mukavuutta kurjille itsellemme, niin tuo salaisuus tekisi meidät suuriksi. Koska minä nyt aatelismiehenä olen osallinen tuossa salaisuudessa, ajatelkaappa kuinka väsyttävältä minusta täytyy tuntua teidän ikuinen veisunne kaikista noista koruavuista, ja kuinka likaisen kamalaa on uhrata henkeään semmoisen edestä! Jos te edes itse uskoisitte siveysnäytelmäänne siksi paljon, että osaisitte näytellä taitavasti, olisi sitä edes hauska katsella. Mutta te ette usko. Te petätte joka tempussa, ja jos vastustajanne pettää vielä enemmän, hyökkäätte hänen päällensä ja koetatte surmata hänet.

Paholainen. Maan päällä tuo on jonkun verran totta, sillä ihmiset ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä panna arvoa minun rakkaus- ja kauneususkonnolleni, mutta täällä —

Don Juan. Kyllä tiedän. Täällä ei ole mitään muuta kuin rakkautta ja kauneutta. Huh! Se on vallan samanlaista kuin istuisi iankaikkisesti katselemassa muotinäytelmän ensimäistä näytöstä, ennenkuin selkkaukset alkavat. En ikinä kaikkein hirvittävimpinäkään taikauskoisen kauhun hetkinä kuvitellut helvettiä näin kamalaksi. Elän niinkuin hiusten kähertäjä alituisessa kauneuden tutkistelemisessa, leikkien kultakutreilla. Hengitän suloista ilmaa niinkuin puotipoika sokerileipomossa. Herra komendantti, onko taivaassa yhtään kaunista naista?

Kuvapatsas. Ei. Ei ainoatakaan. Kaikki variksenpelättejä. Huonosti puettuja ja ilman jalokiviä. Niinkuin 50-vuotiaat miehet.

Don Juan. Palan kärsimättömyydestä päästä sinne. Puhutaanko siellä koskaan kauneudesta, ja onko siellä mitään taiteellista väkeä?

Kuvapatsas. Vakuutan että he eivät edes ymmärrä ihaella kaunista kuvapatsasta, vaikka se kulkee heidän ohitsensa.

Don Juan. Sinne menen.

Paholainen. Don Juan, pitääkö minun puhua teille suoraan?

Don Juan. Ettekö ennen puhunut suoraan?

Paholainen. Puhuin, sen verran kuin puhuin. Mutta nyt tahdon sanoa lisää ja tunnustaa teille, että ihmiset kyllästyvät kaikkeen, niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Historia ei ole mitään muuta kuin maailman heilumista noitten molempien äärimmäisyyksien välillä Aikakausi on vain heilurin heilahdus, ja kaikki sukupolvet uskovat maailman edistyvän siitä syystä että se on alituisessa liikkeessä. Mutta kun olette elänyt minun ikäisekseni, kun olette tuhat kertaa kyllästynyt taivaaseen niinkuin minä ja herra komendantti, ja tuhat kertaa kyllästynyt helvettiin, niinkuin nyt kyllästytte, silloin ette enää kuvittele että jokainen heilahdus taivaasta helvettiin on vapautus, jokainen heilahdus helvetistä taivaaseen kehitys. Siinä missä nyt näette parannusta, edistystä, ylemmän aatteen toteuttamista, ihmisen loppumatonta astumista ylöspäin oman kuoletetun itsensä portaita myöten yhä korkeampiin asioihin, siinä ette tule näkemään muuta kuin harhakuvien ikuista leikkiä. Te huomaatte ystäväni Kohelethin lausunnon syvän totuuden, ettei ole mitään uutta auringon alla. Vanitas vanitatum —

Don Juan (kärsimättömänä). Taivasten taivaat, tämä on pahempaa kuin mitkään veisunne rakkaudesta ja kauneudesta! Sanokaa siis, viisas piru mikä olettekin, eikö ihminen ole parempi kuin mato, tai koira, tai susi, siksi että hän kyllästyy kaikkeen? Pitääkö hänen luopua syömästä siitä syystä että hän turmelee ruokahalunsa tyydyttämällä sen? Onko kenttä hedelmätön kun sitä ei viljellä? Voiko komendantti tuhlata helvetillistä voimaansa täällä kokoamatta taivaallista voimaa seuraavaa autuuskauttansa varten? Otaksutaan että suuri Elämän Voima on keksinyt ruveta heiluriksi ja käyttää maapalloa heilurin levynä; että jokaisen heilahduksen historia, joka tuntuu meistä toimimiehistä niin uudelta, oli vain edellisen heilahduksen historian kertausta; että sen lisäksi ajan käsittämättömässä äärettömyydessä aurinko heittää sylistään maan ja ottaa sen takaisin tuhansia kertoja niinkuin sirkustaiteilija heittelee palloa, ja että kaikkien kausiemme loppusumma on vain se hetki, joka kuluu heiton ja takaisin-oton välillä — eikö tuolla äärettömällä koneistolla ole mitään tarkoitusta?

Paholainen. Ei mitään, ystäväni. Te arvelette että koska teillä on tarkoitus, pitää luonnollakin olla. Yhtä hyvin voisitte otaksua että luonnollakin on sormet ja varpaat, koska teilläkin on.

Don Juan. Mutta minulla ei olisi sormia eikä varpaita, ellei niillä olisi mitään tarkoitusta. Ja minä, hyvä ystävä, olen yhtä paljon osa luonnosta, kuin omat sormeni ovat osa minusta. Niinkuin sormeni on se elin jolla tartun miekkaan ja mandoliniin, ovat aivoni se elin, jolla luonto koettaa ymmärtää itseään. Koirani aivot palvelevat ainoastaan koirani tarkoituksia, mutta minun aivoni työskentelevät saavuttaakseen tietoa, joka ei minua personallisesti hyödytä ollenkaan, vaan saattaa ruumiini minulle katkeraksi ja huononemiseni sekä kuolemani onnettomuudeksi. Ellei minulla olisi tarkoitusta itseni ulkopuolella, olisi minun parempi olla kyntömies kuin filosofi, sillä kyntömies elää yhtä kauan kuin filosofi, syö enemmän, nukkuu paremmin ja nauttii valitsemastaan vaimosta vähemmällä epäluulolla. Tuohon on syynä se että filosofi on Elämän Voiman kourissa. Tämä Elämän Voima sanoo hänelle: "Minä olen tehnyt tuhansia ihmeellisiä asioita tietämättäni, ainoastaan tahtomalla elää ja seuraamalla vähimmän vastustuksen johtamaa tietä. Nyt minä tahdon tuntea itseni ja tarkoitukseni ja valita tieni. Siksi minä olen tehnyt erityiset aivot — filosofin aivot — tarttumaan kiinni tuohon tietoon, aivan niinkuin maamiehen käsi tarttuu auran kurkeen minun puolestani. Siksi", niin sanoo Elämän Voima filosofille, "sinun täytyy koettaa tehdä työtä kuolemaasi asti, jolloin luon toiset aivot ja toisen filosofin jatkamaan työtä".

Paholainen. Mitä hyötyä on tiedosta?

Don Juan. Jotta voisi valita edullisimman tien, eikä vain pienimmän vastustuksen tietä. Eikö laiva purjehdi paremmin määräpaikkaansa, kuin pölkky uiskentelee tuuliajona sinne tänne? Filosofi on luonnon luotsi. Ja siinä juuri on ero meidän välillämme; olo helvetissä on uiskentelemista tuuliajona, olo taivaassa ohjaamista.

Paholainen. Karille luultavasti.

Don Juan. Mikä laiva useimmin joutuu karille tai pohjaan — tuuliajonako uiskenteleva, vai sekö jota luotsi ohjaa?

Paholainen. Hyvä, menkää menojanne Señor Don Juan. Minä olen mieluummin oma herrani, kuin minkään erehtyvän yleisen voiman heiteltävä. Minä tiedän että kauneus on hyvää katsella, musiikki hyvää kuunnella, rakkaus hyvää tuntea ja kaikki nämä hyviä ajatella ja hyvä on niistä puhella. Ja minä tiedän että hyvä harjaantuminen noissa tunnelmissa, tunteissa ja mietelmissä on samaa kuin hienontunut ja sivistynyt olento. Sanokoot minusta mitä tahansa maailman kirkoissa, niin tiedän että joka paikassa hienoissa seuroissa myönnetään, että pimeyden ruhtinas on gentlemanni. Se riittää minulle. Mitä tulee tuohon Elämän Voimaanne, jota te luulette vastustamattomaksi, on se hyvin helposti vastustettavissa, jos miehessä on vähääkään luonteen lujuutta. Mutta jos te olette luonnostanne vulgääri ja herkkäuskoinen, kuten kaikki reformaattorit, niin se heittää teidät ensin uskonnon helmaan, jossa te valelette vettä lasten päähän pelastaaksenne heidän sielunsa minun vallastani. Sitten se ajaa teidät uskonnosta tieteeseen, jossa te sieppaatte lapset pois vedenvalamisesta ja istutatte niihin tauteja pelastaaksenne heitä saamasta samoja tauteja satunnaisesti. Sitten se vie teidät politiikkaan, jossa teistä tulee turmeltuneitten virkailijoiden narri, tai kunnianhimoisten humbugien lakeija. Ja lopuksi seuraa epätoivo ja sortuminen, murtuneet hermot ja pettyneet toiveet, turha katumus tuosta pahimmasta ja tyhmimmästä tuhlauksesta ja uhrauksesta: nauttimiskyvyn tuhlauksesta ja uhrauksesta. Sanalla sanoen, rangaistus hullulle, joka ajaa takaa parempaa, ennenkuin hän on löytänyt hyvän.

Don Juan. Mutta ainakaan minun ei tule ikävä. Elämän Voiman palveluksella on siis etunsa kumminkin. Senpä tähden hyvästi Señor Paholainen.

Paholainen (ystävällisesti). Hyvästi, Don Juan. Tulen usein muistelemaan hauskoja puheitanne asioista yleensä. Toivotan teille paljon onnea. Taivas, kuten jo ennenkin sanoin, sopii muutamille. Mutta jos muuttaisitte mieltänne, niin elkää unohtako että portit tänne aina ovat avoinna katuvalle tuhlaajapojalle. Jos joskus tuntisitte sydämen lämpöä, harrasta, välitöntä rakkautta, viatonta iloa ja lämmintä, henkivää, sykkivää todellisuutta —

Don Juan. Sanokaamme lihaa ja verta yksin tein, vaikka olemmekin jättäneet nuo epäsiistit ainekset maan päälle.

Paholainen (suuttuneena). Te heitätte siis ystävällisen hyvästijättöni minulle takaisin vasten hampaita, niinkö Don Juan?

Don Juan. Enhän toki. Mutta vaikka onkin paljon oppimista kyynillisestä Paholaisesta, en jaksa mitenkään kestää hempeätuntoista pirua. Señor komendantti, te tiedätte tien taivaan rajoille. Olkaa hyvä ja neuvokaa mihin suuntaan.

Kuvapatsas. Oh — raja on ainoastaan eroitus katsantokantojen välillä. Mikä tie tahansa vie teidät sinne, jos todella tahdotte sinne päästä.

Don Juan. Hyvä on. (Kumartaa Doña Analle). Señora — palvelijanne.

Ana. Mutta minähän tulen teidän kanssanne.

Don Juan. Voin löytää oman tieni taivaaseen, Ana, mutta en teidän. (Hän katoaa).

Ana. Kuinka harmillista!

Kuvapatsas (huutaen hänen jälkeensä). Bon voyage, Juan! (Hän lähettää loppusäveleen vyöryvästä akordistaan Don Juanin jälkeen hyvästiksi. Heikko kaiku ensimäisestä aavemaisesta soinnusta vastaa). Ah! Tuolla hän menee. (Puhaltaen pitkän henkäyksen huuliensa läpi). Hjuuh! Kyllä hän jaksaa puhua! He eivät ikinä tule kestämään sitä taivaassa.

Paholainen (synkkänä). Hänen lähtönsä on poliitillinen tappio. Minä en voi pidättää noita elämää jumaloivia. He menevät kaikki. Tämä on suurin tappio, mikä minua on kohdannut sen jälkeen kun se hollantilainen maalari läksi. Se poika saattoi maalata 70-vuotisen peikon yhtä suurella riemulla kuin 20-vuotisen Venuksen.

Kuvapatsas. Kyllä muistan. Hän tuli taivaaseen. Rembrandt.

Paholainen. Niin juuri, Rembrandt. Heissä on jotain epäluonnollista. Elkää kuunnelko heidän evankeliumiansa, Señor komendantti. Se on vaarallista. Karttakaa yli-inhimillisen etsimistä. Se johtaa vain järjettömästi halveksimaan inhimillistä. Ihmiselle hevoset ja koirat ja kissat ovat ainoastaan lajeja ulkopuolella siveellistä maailmaa. Yli-ihmiselle miehet ja naiset ovat myöskin ainoastaan lajeja, ja myöskin ulkopuolella siveellistä maailmaa. Tämä Don Juan oli ystävällinen naisille ja kohtelias miehille niinkuin teidän tyttärenne tässä oli ystävällinen suosikki kissoilleen ja koirilleen. Mutta sen laatuinen ystävällisyys on puhtaasti inhimillisen luonteen ja sielun kieltämistä.

Kuvapatsas. Ja kuka helkkarissa on yli-ihminen?

Paholainen. Oh — hän on Elämän Voiman intoilijain viimeinen muotikeksintö. Ettekö tavannut taivaassa uusien tulokkaiden seassa erästä saksalaispuolalaista hullua — mikä hänen nimensä nyt olikaan? Nietzsche?

Kuvapatsas. En ole koskaan kuullut hänestä.

Paholainen. Hän tuli tänne ensin, ennenkuin hän oli saanut takaisin järkensä. Minulla oli hiukan toivoa hänestä, mutta hän oli piintynyt Elämän Voiman jumaloitsija. Se oli hän, joka ensin rapsi kokoon yli-ihmisen — joka on yhtä vanha kuin Prometheus. Ja nyt 20:s vuosisata juoksee tuon vanhan hulluuden uusimman muodon perässä väsyttyään maailmaan ja lihaan ja minuun, nöyrimpään palvelijaanne.

Kuvapatsas. Yli-ihminen on hyvä mahtisana, ja hyvä mahtisana on kuin puoli voittoa. Tahtoisin mielelläni tavata tuon Nietzschen.

Paholainen. Pahaksi onneksi hän tapasi täällä Wagnerin ja joutui riitaan hänen kanssaan.

Kuvapatsas. Siinä hän oli oikeassa. Mozart on minun mieheni!

Paholainen. Oh, se ei koskenut musiikkia. Wagner oli ennen hairahtunut Elämän Voiman jumaloimiseen ja sommitteli yli-ihmisen, jota hän nimitti Siegfriediksi. Mutta hän tuli järkiinsä jälleen myöhemmin. Kun hän sitten täällä tapasi Nietzschen, soimasi tämä häntä luopioksi, ja Wagner kirjoitti lentokirjasen todistaakseen että Nietzsche oli juutalainen. Juttu loppui siten että Nietzsche vihapäissään läksi taivaaseen. Ja hyvä oli että hänestä pääsimme. Mutta nyt ystäväni, kiiruhtakaamme palatsiini, jossa tahdon viettää tuloanne suurella konsertilla.

Kuvapatsas. Ilolla. Te olette kovin ystävällinen.

Paholainen Tätä tietä, herra komendantti. Me astumme alas vanhoja muuttoportaita pitkin (hän asettuu portaille).

Kuvapatsas. Hyvä on. (Miettien). Yli-ihminen on kumminkin hyvä keksintö. Siinä on jotain kuvapatsasmaista. (Hän asettuu portaille Paholaisen viereen. Ne alkavat laskeutua hitaasti. Punaista hehkua alhaalta). Ah, tämä muistuttaa entis-aikoja.

Paholainen. Minulle myöskin.

Ana. Seis! (Portaat seisahtuvat).

Paholainen. Te Señora ette voi tulla tätä tietä! Teidät julistetaan jumalalliseksi. Mutta te ennätätte palatsiin ennen meitä.

Ana. En seisahduttanut teitä siitä syystä. Sanokaa minulle, missä löydän yli-ihmisen?

Paholainen. Häntä ei ole vielä luotu, Señora.

Kuvapatsas. Ja tuskin luodaankaan. Menkäämme jo. Tuo punainen tuli panee minut aivastamaan. (He laskeutuvat).

Ana. Ei vielä luotu! Siis minun työni ei ole vielä tehty. (Ristien itseään hartaasti). Minä uskon tulevaan elämään. (Huutaen avaruuteen). Isä — isä yli-ihmiselle!

Hän katoaa tyhjyyteen ja kaikki on tyhjää taas. Kaikki olemus näyttää kadonneen iankaikkisiksi ajoiksi. Sitten kuuluu kuin elävä ihmisääni huutaisi hiljaa jossakin. Hämmästykseksemme alkaa vuoren huippu häämöttää valoisampaa taustaa vastaan. Taivaankansi on palannut takaisin, ja me muistamme äkkiä missä olemme. Huuto käy selvemmäksi ja me eroltamme sanat: automobiili, automobiili. Todellisuus palaa yht'äkkiä kokonaan. Silmänräpäyksessä on aamu Sierrassa. Rosvot nousevat pystyyn ja astuvat tietä kohti. Vuohenpaimen juoksee alas kukkulalta ja ilmoittaa toisen moottorin saapumisesta. Tanner ja Mendoza nousevat hämmästyneinä ja tuijottavat toisiinsa aivan ymmällään. Straker istuu ja haukottelee hetkisen, ennenkuin nousee seisomaan, pitäen asiaan kuuluvana olla osoittamatta mitään sopimatonta osanottoa rosvojen kiihkoon. Mendoza katsoo nopeasti ovatko miehet kaikki varuillaan ja vaihtaa sitten pari sanaa yksityisesti Tannerin kanssa.

Mendoza. Näittekö unta?

Tanner. Pirullisesti. Entä te?

Mendoza. Minä myös. Olen unohtanut mitä se oli. Te olitte myös siinä.

Tanner. Samoin te. Merkillistä!

Mendoza. Minähän varoitin teitä. (Tieltä kuuluu laukaus). Tyhmyrit! Eivät malta olla leikkimättä pyssyllä. (Rosvot tulevat juosten ja peloissaan). Kuka ampui tuon laukauksen? (Duvalille). Sinäkö?

Duval (hengästyneenä). Minä en ole ampunut. He ampuivat ensin.

Anarkisti. Sanoinhan että ensin on valtio murrettava. Nyt olemme hukassa.

Hurja sosialidemokraatti (juosten amfiteaatterin poikki). Juoskaa pakoon kaikki.

Mendoza (tarttuen häntä kaulukseen ja heittäen hänet kumoon sekä vetäen esiin puukon). Surmaan heti sen joka liikahtaa. (Sulkee tien. Liike lakkaa). Mikä on tapahtunut?

Totinen sosialidemokraatti. Moottori —

Anarkisti. Kolme miestä —

Duval. Deux femmes —

Mendoza. Kolme miestä ja kaksi naista! Miksi ette ole tuonut heitä tänne? Pelkäättekö?

Hurja sosialidemokraatti (nousten ylös). Heillä on suojelusväkeä.

Totinen sosialidemokraatti. Kaksi varustettua vaunua täynnä sotamiehiä laakson päässä.

Anarkisti. Laukaus ammuttiin ilmaan. Se oli merkki.

Straker viheltää lempinuottiaan, joka kaikuu rosvojen korvissa kuin hautausmarssi.

Tanner. Ei se ole suojelusväkeä, vaan sotilaita, joita on lähetetty teitä kiinniottamaan. Meitä neuvottiin odottamaan heitä, mutta minulla oli kiire.

Hurja sosialidemokraatti (kauhulla). Ja tässä me, hyvä jumala, odotamme heitä. Joudutaan pois vuoristoon!

Mendoza. Hullu! Mitä sinä tiedät vuoristosta? Oletko espanjalainen? Ensimäinen paimenpoika sinut ilmiantaisi. Paitsi sitä me olemme jo pyssynkantaman sisäpuolella.

Hurja sosialidemokraatti. Mutta —

Mendoza. Vaiti! Antakaa minun pitää huolta tästä (Tannerille). Toveri, ettehän petä meitä.

Straker. Ketä te sanotte toveriksi?

Mendoza. Eilisiltana edut olivat minun puolellani. Köyhien rosvo oli rikkaitten rosvon armoilla. Te tarjositte kätenne. Otin sen.

Tanner. En aio syyttää teitä, toveri. Meillä on ollut hauska ilta yhdessä. Siinä kaikki.

Straker. Minä vain en anna kättäni mokomille.

Mendoza (kääntyen häneen, painavasti). Nuorukainen, jos minut vedetään oikeuteen, tulen julistetuksi syylliseksi, ja silloin selitän mikä ajoi minut pois Englannista, kodistani ja velvollisuuksistani. Tahdotteko että kunnioitettu Straker nimi tulee laahatuksi Espanjan tuomioistuimen loassa? Poliisi on tutkiva minut. He löytävät Louisan valokuvan. Se painatetaan kuvalehtiin. Te kalpenette. Muistakaa että olette itse syypää siihen.

Straker (tuhahdetulla raivolla). En minä välitä tuomioistuimesta. Mutta en siedä että nimeämme mainitaan yhdessä teidän nimenne kanssa, senkin mustanaamainen sika.

Mendoza. Sopimatonta kieltä Louisan veljelle. Mutta vähät siitä. Teillä on nyt kuonokoppa. Muuta en pyydä. (Hän kääntyy omien miestensä puoleen, jotka vetäytyvät levottomasti luolaan päin hänen taakseen, kun uusi seurue moottoripuvuissa tulee tieltä vallattomalla tuulella. Anna, joka suuntaa kulkunsa suoraan Tanneria kohti, kulkee ensimäisenä. Sitten seuraa Violet, joka kulkee epätasaisella maalla siten että Hector taluttaa häntä oikeasta kädestä ja Ramsden vasemmasta. Mendoza istuutuu tyynesti presidentti-kivelleen ja miehistö ryhmittyy hänen taakseen. Hänen esikuntansa asettuu hänen ympärilleen, Duval ja anarkisti oikealle puolen ja molemmat sosialidemokraatit vasemmalle).

Anna. Se on Jack!

Tanner. Kiinni!

Hector. Niinpä tosiaankin! Sanoin että siinä on Tanner. Pyörärenkaan puhkeaminen pakoitti meidät seisahtumaan. Tie on täynnä nauloja.

Violet. Mitä te täällä teette kaikkien noiden miesten kanssa?

Anna. Miksi läksitte pois sanomatta mitään?

Hector. Minä vaadin sen ruusuvihkon, neiti Whitefield. (Tannerille). Kun huomasimme että olitte lähtenyt, neiti Whitefield tahtoi minua lyömään vetoa ruusuvihosta, että muka minun moottorini ei saavuta teitä ennenkuin ennätätte Monte Carloon.

Tanner. Mutta eihän tämä tie vie Monte Carloon.

Hector. Vähät siitä. Neiti Whitefield sai selville kulkunne joka pysähdysasemalla. Hän on täydellinen Sherlock Holmes.

Tanner. Elämän Voima! Minä olen hukassa!

Octavius (hypäten iloisesti tieltä amfiteaatteriin ja astuen Tannerin ja Strakerin väliin). Hauska että olet hyvässä tallessa vanha veikko. Pelkäsimme että rosvot olivat sinut ryöstäneet.

Ramsden (joka on tuijottanut Mendozaan). Minusta tuntuu kuin olisin ennen nähnyt tämän ystävänne. (Mendoza nousee kohteliaasti ja astuu hymyillen Annan ja Ramsdenin väliin).

Hector. Minusta samoin.

Octavius. Minäkin tiedän varmaan tavanneeni teidät, mutta en muista missä.

Mendoza (Violetille). Muistatteko te minut neiti?

Violet. Vallan hyvin, mutta minun on niin vaikea muistaa nimiä.

Mendoza. Savoy hotellissa olemme nähneet toisemme. (Hectorille). Teillä oli tapana käydä tämän neidin (Violetin) kanssa siellä luncheonia syömässä. (Octaviukselle). Ja te toitte usein tämän neidin (Annan) ja hänen äitinsä päivällisille mennessänne Lyceum teaatterin. (Ramsdenille). Te, hyvä herra, tulitte usein illalliselle (alentaen äänensä salaperäiseksi mutta vallan kuuluvaksi kuiskaukseksi) monen eri neidin kanssa.

Ramsden (suuttuneena). Mitä se teitä liikuttaa?

Octavius. Violet, minä luulin että te tuskin tunsitte toisianne ennen tätä retkeä, sinä ja Malone.

Violet (suuttuneena). Tuo mies kai oli hotellin johtaja.

Mendoza. Viinuri vain. Muistan teitä kaikkia kiitollisuudella. Päätin siitä suuremmoisesta tavasta, jolla minulle annoitte juomarahoja, että jokainen teistä nautti käynnistään hotellissa hyvin paljon.

Violet. Kuinka nenäkästä! (Kääntyy selin häneen ja astuu mäelle Hectorin kanssa).

Ramsden. Se riittää, hyvä mies. Ette suinkaan odottane että nämä neidit kohtelevat teitä tuttavanaan, siitä syystä että olette palvellut heitä ruokapöydässä.

Mendoza. Anteeksi, tehän halusitte minun tuttavuuttani. Neidit seurasivat teidän esimerkkiänne. Oli miten oli, tämä teidän säätyluokkanne onnettomien tapojen ilmaisu lopettaa tämän kohtauksen. Toivon että tästä lähin kohtelette minua sillä kunnioituksella, jota vieras ja matkatoveri saa vaatia. (Hän kääntyy ylpeästi ympäri ja asettuu jälleen presidentti-istuimelleen).

Tanner. Kas niin! Matkallani löydän yhden ainoan miehen, jonka kanssa voi järjellisesti keskustella, ja vaistomaisesti te kaikki loukkaatte häntä. Uusi mieskin on samanlainen kuin te kaikki muut. Enry, te olette käyttäytynyt kuin kurja herrasmies.

Straker. Herrasmies! En ikinä minä.

Ramsden. Todellakin Tanner, tuo tapa —

Anna. Elkää välittäkö hänestä, ukki. Tunnettehan hänet jo. (Hän tarttuu Ramsdenin käsivarteen ja houkuttelee hänet Violetin ja Hectorin luo. Octavius seuraa häntä kuin koiranpenikka).

Violet (huutaen kukkulalta). Sotamiehet ovat täällä jo. He nousevat juuri pois moottoristaan.

Duval (kauhistuneena). Oh, nom de Dieu!

Anarkisti. Hullut! Valtio on musertamaisillaan teidät, siitä syystä että säästitte sitä porvariston kätyrien käskystä.

Totinen sosialidemokraatti (vihdoin keksien vastauksen). Päinvastoin, tarttumalla kiinni valtion koneistoon —

Anarkisti. Nyt se tarttuu kiinni teihin.

Hurja sosialidemokraatti (kauhu ylimmillään). Ooh! Mitä me odotamme? Mistä syystä —

Mendoza (hampaittensa välissä). Jatkakaa. Puhukaa politiikkaa, hullut, ei mikään kuulu arvokkaammalta. Jatkakaa! Minä vaadin sen!

Sotamiehet miehittävät tien vartioiden amfiteaatteria kivääreillään. Rosvot, taistellen voimakasta halua vastaan, joka on pakoittaa heidät piiloutumaan toistensa taakse, koettavat näyttää niin väliäpitämättömiltä kuin suinkin. Mendoza nousee ylpeänä, pää pystyssä. Sotilaita komentava upseeri astuu esiin tieltä amfiteaatteriin. Hän katsoo tuikeasti rosvoihin ja sitten kysyvästi Tanneriin.

Upseeri. Ketä nämä miehet ovat, Señor Ingles?

Tanner. Minun suojelusväkeäni.

Mendoza, huulilla mefistomainen hymy, kumartaa syvään. Vastustamaton irvistys välähtää rosvojen kasvoilla. He koskettavat lakkiaan, paitsi anarkisti, joka osoittaa ylenkatsettaan valtiolle käsivarret ristissä.

Neljäs näytös.

Erään huvilan puutarha Granadassa. Joka tahtoo tietää minkä näköinen se on, menköön Granadaan katsomaan. Vallan proosallisesti voi kuvitella vuoriryhmän taustassa, siellä täällä huviloita, Alhambra vuoren kukkulalla ja jotenkin suuri kaupunki laaksossa, jonne tullaan tomuista, valkoista tietä pitkin, missä lapset ajatellen ja puuhaillen muita asioita, konemaisesti vinkuvat rahaa ojentaen pienet ruskeat kouransa vastaanottamaan. Tässä kuvauksessa ei ole muuta kuin Alhambra, kerjäläiset ja teiden väri, joka ei sopisi Surreyhin yhtä hyvin kuin Espanjaan. Ero on siinä että Surreyn kukkulat ovat verraten pienet ja rumat — niitä pitäisikin oikeastaan sanoa mäiksi — mutta nämä Espanjan kukkulat ovat vuoria. Miellyttävä asutus, joka peittää niiden koon, ei vaikuta niiden arvokkaisuuteen.

Tämä erityinen puutarha on kukkulalla vastapäätä Alhambraa, ja huvila on niin kallis ja komea kuin suinkin huvilan täytyy olla, jos mielii saada sen vuokratuksi kalustettuna ja viikkokaupalla rikkaille amerikkalaisille ja englantilaisille matkailijoille. Jos seisomme ruohokentällä ja katsomme ylös vuoriin päin, rajoittaa näköpiiriämme kivinen aitaus kivillä lasketun platformun ympäri kukkulan huipulla avaruuden laidassa. Meidän ja tuon platformun välillä on kukkatarha, jonka keskellä on suihkulähde ja pyöreä allas, ja sen ympärillä säännöllisiä kukkalavoja, hiekkakäytäviä ja leikattuja lehtikuusia komeassa järjestyksessä. Puutarha on korkeammalla kuin ruohokenttä, jossa seisomme, ja meidän täytyy astua sinne pieniä portaita myöden keskellä pengertä. Platformu taas on hiukan korkeammalla puutarhaa, josta jälleen lyhyet portaat johtavat sinne. Sieltä meillä on kiviaidan yli kaunis näköala kaupungin ja laakson yli kukkuloille, jotka etäällä muuttuvat vuoriksi. Vasemmalla meistä on huvila, jonne päästään portaita myöten puutarhan vasemmasta kulmasta. Jos palaamme platformulta puutarhan kautta alas ruohokentälle (jolloin huvila on meidän oikealla puolellamme) näemme että huvilan vuokraajilla on kirjallisia harrastuksia, sillä ei missään näy lawn-tennis verkkoja eikä krokettipalloja, mutta vasemmalla meistä on pienellä rautaisella puutarhapöydällä kirjoja, enimmäkseen keltakantisia, ja pöydän vieressä tuoli. Oikealla puolella on myöskin tuolilla pari avattua kirjaa. Ei mitään sanomalehtiä ole näkyvissä, joka seikka, yhdessä kaikenlaisten pelien puutteen kanssa voisi johtaa järkevän katselijan syvämielisiin johtopäätöksiin huvilan asukkaisiin nähden. Tällaiset mietelmät tulevat kumminkin keskeytetyksi tänä erinomaisen ihanana iltapäivänä, sillä pienelle portille vasemmalla meistä ilmestyy Henry Straker moottoripuvussa. Hän avaa portin vanhanpuoleiselle herrasmiehelle ja seuraa häntä ruohokentälle.

Tämä vanhanpuoleinen herrasmies taistelee Espanjan aurinkoa vastaan mustassa pitkässä takissa, housuissa, joissa tumman harmaat ja sinipunervat kapeat paidat sulautuvat yhteen erittäin kunnioitettavaksi väriyhteydeksi, korkeassa mustassa silkkihatussa ja mustassa kaulahuivissa, joka on köytetty solmuksi moitteettoman etumuksen yli. Siitä päättäen hän luultavasti on semmoinen mies, jonka yhteiskunnallinen asema vaatii alituista ja huolellista vakuuttamista riippumatta ilmanalasta. Hän pukeutuisi siten keskellä Saharaakin tai Mont Blanc'in huipulla. Ja koska hänessä ei ole sen luokan leimaa, joka on valinnut elämänsä tehtäväksi ensiluokan räätäliliikkeiden ja hattukauppojen taitavuuden toitottamisen, hän näyttää vulgääriltä komeudessaan, vaikka hän missä työpuvussa tahansa näyttäisi arvokkaalta. Hän on pulloposkinen, punakka mies, lyhyttukkainen, pikkusilmäinen, suu ankarapiirteinen ja pielistä alaspäin venyvä, leuka itsepäinen. Ajan tuottama ihon höllyys ilmaantuu hänellä kaulassa ja poskipelissä, mutta suun yläpuolella hän on vielä kova kuin omena, niin että kasvojen yläosa näyttää nuoremmalta kuin alaosa. Hänellä on luottamusta itseensä niinkuin ainakin semmoisella miehellä, joka on hankkinut paljon rahaa, mutta samalla hänessä on jotain semmoisen miehen raakalaisuutta, joka on hankkinut rahaa raaistavassa taistelussa, sillä hänen kohteliaisuutensa alla on aina selvään huomattava uhka, että kyllä hänellä on muitakin keinoja käytettävinään. Kaikesta huolimatta hän on mies, jota pitää jokseenkin sääliä, kun häntä ei tarvitse pelätä, sillä hänessä on joskus jotain tunteellista, ikäänkuin tuo ääretön kauppakone, joka on puristanut hänet pitkään takkiin ja silkkihattuun, ei olisi antanut hänen juuri ollenkaan astua omia teitään, vaan jättänyt hänen tunteensa nälkäisiksi ja masentuneiksi. Heti kun hän lausuu ensimäisen sanansa, on selvää että hän on irlantilainen, jonka syntyperäinen lausumatapa on takertunut kiinni häneen huolimatta monista paikan ja säädyn muutoksista. Voimme arvata vain että alkuperäisenä aineksena hänen kielessään on ollut nyrpeä Kerryn murre, mutta se kielen turmelus, joka esiintyy Lontoossa, Glasgowissa, Dublinissa ja yleensä suurissa kaupungeissa, on vaikuttanut häneen niin kauan, ettei kukaan muu kuin kiihkein cockney [Lontoon sivistymätöntä murretta puhuva. Suoment. muist.] enää uskaltaisi sanoa hänen kieltään murteeksi, sillä sen musikaalisuus on vallan hävinnyt, vaikka sen nyrpeys onkin vielä huomattavissa. Straker, joka on selvä cockney, herättää hänessä suurta ylenkatsetta englantilaisena, joka ei osaa puhua edes omaa kieltään. Straker taasen pitää tuon vanhan herrasmiehen lausumistapaa kompana, jonka kaikesta huolehtiva kaitselmus on erityisesti valmistanut brittiläisen rodun huvitukseksi, ja kohtelee häntä säännöllisesti sillä anteeksiantavaisuudella, joka on tuleva alemman ja onnettomamman ihmislajin osaksi, mutta joskus kumminkin harmistuen ja hämmästyen huomatessaan, että vanha herrasmies ikäänkuin vaatisi, että hänen irlantilaista loruaan pidettäisi täytenä totena.

Straker. Menen sanomaan neidille. Hän pyysi teitä odottamaan täällä (hän lähtee puutarhan läpi huvilaan).

Irlantilainen (joka on katsonut ympärilleen vilkkaalla uteliaisuudella). Neidille? Neiti Violetilleko?

Straker (seisahtuen äkkiä epäluuloisena). Te kai tiedätte sen?

Irlantilainen. Tiedänkö minä?

Straker (suuttuen). Tiedättekö vai ettekö tiedä?

Irlantilainen. Mitä se teitä liikuttaa?

Straker, hyvin suuttuneena, astuu alas portaita ja katsoo vieraaseen.

Straker. Sanon miksi se liikuttaa minua. Neiti Robinson —

Irlantilainen (keskeyttäen). Oo — hänen nimensä on siis Robinson. Kiitos.

Straker. Ette siis tiedä edes hänen nimeään?

Irlantilainen. Tiedän kyllä nyt kun te sen sanoitte.

Straker (hetken perästä, hämmästyksissään vanhan herran nopeista vastauksista). Mitä tarkoitatte sillä että annatte minun tuoda teidät tänne moottorivaunulla, ellette ole se henkilö, jolle toin kirjeen?

Irlantilainen. Kelle toiselle olisitte sen antanut?

Straker. Minun piti viedä se herra Ector Malonelle neiti Robinsonin käskystä. Neiti Robinson ei ole emäntäni. Minä vein kirjeen kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Minä tunnen herra Malonen, ja hän ei ole te, ei sinne päinkään. Hotellissa sanottiin että nimenne on Ector Malone —

Malone. Hector Malone.

Straker (tyyneellä ylemmyydellä). Hector teidän omassa maassanne. Semmoista se on kun elää ikänsä kaikenlaisissa nurkkapaikoissa, niinkuin Irlannissa tai Amerikassa. Täällä sanomme Ector. Ellette ole sitä ennen huomannut, tulette kohta huomaamaan.

Puheen kasvavan kiihkon tyynnyttää Violet, joka astuu alas huvilasta puutarhan poikki portaille, tullen hyvään aikaan Malonen ja Strakerin väliin.

Violet (Strakerille). Veittekö kirjeeni?

Straker. Kyllä neiti. Vein sen hotelliin ja lähetin sisään, odottaen nuorta herra Malonea. Silloin marssii ulos tämä herra ja sanoo tulevansa kanssani. Ja koska hotellissa vakuutetaan että hän on herra Ector Malone, toin hänet tänne. Ja nyt hän puhuu vallan ristiin. Mutta ellei hän ole se jota tarkoititte, niin sanokaa sana vain. Kyllä minä hänet takaisin toimitan.

Malone. Olisin hyvin kiitollinen jos soisitte minulle lyhyen keskustelun, neiti. Olen Hectorin isä, kuten tämä nerokas brittiläinen ehkä olisi arvannut kohtakin.

Straker (kylmästi vastustaen). En iki päivinä sitä olisi arvannut. Kun olemme saaneet kiillottaa teitä yhtä kauan kuin häntä, tulette ehkä hiukan saman näköiseksi. Mutta nyt on siihen vielä pitkä matka. (Violetille ystävällisesti). Te tahdotte puhua hänen kanssaan, neiti. En häiritse. (Hän nyökäyttää päätään toverillisesti Malonelle ja menee ulos pienestä portista).

Violet (hyvin kohteliaasti). Olen pahoillani herra Malone, jos tuo mies on ollut teille epäkohtelias. Mutta mitä voimme tehdä? Hän on meidän chauffeurimme.

Malone. Teidän mikä?

Violet. Meidän moottorinkuljettajamme. Hän voi ajaa moottorilla seitsemänkymmentä penikulmaa tunnissa ja korjata sen, kun se rikkoontuu. Me olemme riippuvaisia moottorivaunuistamme ja moottorivaunumme ovat riippuvaisia hänestä, siis mekin tietysti olemme riippuvaisia hänestä.

Malone. Olen huomannut neitiseni, että jokainen tuhat dollaria, minkä englantilainen ansaitsee, näkyy saattavan hänet riippuvaiseksi yhdestä henkilöstä enemmän kuin ennen. Mutta teidän ei tarvitse pyytää anteeksi palvelijanne puolesta. Minä tahallani houkuttelin hänet puhumaan. Siten sain tietää että olette täällä Granadassa englantilaisessa seurueena, johon kuulu myöskin poikani Hector.

Violet (keskusteluäänellä). Niin. Aioimme lähteä Nizaan, mutta meidän piti seurata erästä jokseenkin oikullista jäsentä seurueessamme, joka läksi edeltäkäsin tänne. Ettekö suvaitse istua? (Hän nostaa pois kirjat läheiseltä tuolilta).

Malone (ihastuneena hänen kohteliaisuudestaan). Kiitos. (Hän istautuu katsellen Violetia uteliaasti tämän mennessä rautapöydän luo ja laskiessa kirjat sinne. Violetin käännettyä hän sanoo). Neiti Robinson, otaksun mä?

Violet (istautuen). Niin.

Malone (ottaen kirjeen taskustaan). Kirjeenne Hectorille kuuluu näin. (Violet ei voi estää pientä vavahdusta. Malone ottaa rauhallisesti esiin kultasankaiset silmälasit ja asettaa ne nenälleen): "Armaani, kaikki ovat menneet Alhambraan iltapäiväksi. Minulla oli olevinaan päänkivistys ja olen puutarhassa aivan yksin. Hyppää Jackin moottoriin, niin Straker lennättää sinut tänne. Pian, pian, pian lempivän Violetisi luo". (Malone katsoo Violetiin, mutta tämä on Jo tyyntynyt ja katsoo tyyneesti hänen silmälasiinsa. Malone jatkaa hitaasti). En tiedä nuorten seuratapoja Englannissa, mutta Amerikassa tämmöinen kirje edellyttäisi hyvin suurta tuttavuutta.

Violet. Niin kyllä. Tunnen poikanne hyvin hyvästi, herra Malone. Onko teillä mitään sitä vastaan?

Malone (hiukan nolona). E-ei, ei minulla oikeastaan ole sitä vastaan, kunhan vain tiedätte että poikani on kokonaan riippuvainen minusta, ja hänen täytyy kysyä minun mieltäni kaikissa tärkeämmissä asioissa.

Violet. Olen varma ettette tule mitenkään kohtuuttomasti häntä kohtelemaan.

Malone. Toivon samaa itsekin. Mutta teidän ikäisistänne tuntuu moni asia kohtuuttomalta, joka minusta on kohtuullista.

Violet (hiukan nytkähtäen). Mikäpä syy meidän olisi tässä teeskennellä, herra Malone. Hector tahtoo minua vaimokseen.

Malone. Arvasin kirjeestänne asian laidan. Niin, neiti Robinson, hän on oma herransa, mutta jos hän menee naimisiin teidän kanssanne, ei hän saa minulta penniäkään. (Hän ottaa pois silmälasinsa ja asettaa ne taskuunsa kirjeen kanssa).

Violet (jotenkin synkästi). Se ei ole juuri imartelevaa minulle, herra Malone.

Malone. En sano mitään teistä, neiti Robinson. Uskon mielelläni että olette rakastettava ja suloinen nuori neiti. Mutta minulla on toisia tuumia Hectoriin nähden.

Violet. Mutta ehkä ne eroavat Hectorin omista tuumista, herra Malone.

Malone. Se on mahdollista. Silloin hän saa tulla toimeen ilman minua, siinä kaikki. Otaksun että olette valmistautunut siihen. Kun nuori neiti pyytää nuorta miestä kiiruhtamaan luokseen pian, pian, pian, ei raha tunnu merkitsevän paljoa, mutta rakkaus sitä enemmän.

Violet (jyrkästi). Anteeksi, herra Malone. Minä en ole niin järjetön. Hectorilla täytyy olla rahaa.

Malone (epäröiden). Oo — hän kai voi tehdä työtä hankkiakseen rahaa.

Violet. Mitä hyötyä on rahasta, jos pitää tehdä työtä hankkiakseen sitä? (Hän nousee ylös kärsimättömästi). Se on tyhjää puhetta, herra Malone. Teidän täytyy tietysti auttaa häntä ylläpitämään asemaansa. Hän voi sitä vaatia.

Malone (happamasti). En neuvoisi teitä ottamaan häntä sen vaatimuksen perustuksella, neiti Robinson.

Violet, joka on melkein menettänyt malttinsa, koettaa hillitä itsensä, avaa puristetun nyrkkinsä ja istautuu jälleen itsetietoisella tyyneydellä ja järkevyydellä.

Violet. Mitä teillä on minua vastaan? Yhteiskunnallinen asemani on vähintäin yhtä hyvä kuin Hectorin. Sen hän myöntääkin.

Malone (viekkaasti). Te kai sanotte sen hänelle tuon tuostakin, vai mitä? Hectorin yhteiskunnallinen asema Englannissa on se, jonka minä suvaitsen ostaa hänelle. Olen tehnyt hänelle hyvän tarjouksen. Hakekoon hän historiallisimman linnan tai hovin koko Englannissa. Samana päivänä kuin hän ilmoittaa minulle että hän tarvitsee sen vaimolle, joka on sen traditsioonien arvoinen, ostan sen hänelle ja annan hänelle varoja sen ylläpitämiseksi.

Violet. Mitä tarkoitatte vaimolla, joka on sen traditsioonien arvoinen? Eikö kuka tahansa hyvin kasvatettu neiti voi esiintyä semmoisen talon emäntänä?

Malone. Ei. Hänen pitää olla syntynyt siihen. Violet. Ei Hectorkaan ole syntynyt siihen, vai mitä?

Malone. Hänen isoäitinsä oli paljasjalkainen irlantilais-tyttö, joka hoiti minua turvevalkean ääressä. Jos Hector nai samanlaisen, en aio säästää myötäjäisiä. Jos hän kohottaa itseään tai toista yhteiskunnallisesti minun rahoillani, toisin sanoen, jos siinä on joku yhteiskunnallinen hyöty saavutettavissa, silloin pidän neuvojani oikeutettuina. Jollakin täytyy olla hyötyä niistä. Mutta avioliitto teidän kanssanne jättäisi asiat aivan entiselleen.

Violet. Monet sukulaisistani vastustaisivat paljon minun avioliittoani sivistymättömän naisen pojanpojan kanssa, herra Malone. Se on ehkä ennakkoluuloa, mutta sitä on myöskin teidän tahtonne naittaa hänelle aatelisneito.

Malone (nousten ja katsoen häneen tutkivasti, mutta samalla osoittaen aika paljon kunnioitusta vasten tahtoaankin). Te tunnutte olevan aika suorapuheinen nuori neito.

Violet. En ymmärrä miksi minun pitäisi tulla lopen köyhäksi, siksi etten voi hankkia hyötyä teille. Miksi tahdotte saattaa Hectorin onnettomaksi?

Malone. Hän tulee kyllä kestämään sen. Miehet kestävät helpommin pettymyksiä rakkaudessa kuin pettymyksiä raha-asioissa. Arvaan että pidätte sitä surkeana, mutta minä tunnen nuo seikat. Isäni kuoli nälkään Irlannissa synkkänä vuonna 47. Olette ehkä kuullut sitä?

Violet. Oliko siellä katovuosi?

Malone (kiihkeällä tunteella). Ei, mutta nälkä. Kun maa on täynnä viljaa, jota se vie muille maille, ei voi puhua katovuodesta. Isäni kuoli nälkään, ja minut vietiin äitini sylissä nälkää näkemään Amerikkaan. Englannin laki ajoi minut ja omaiseni pois Irlannista. Pitäkää nyt Irlantinne. Minä ja minun kaltaiseni tulevat takaisin ja ostavat Englannin. Me ostamme siitä parhaat osat. En tahdo mitään keskisäädyn omaisuutta enkä keskisäädyn vaimoa Hectorille. Se on suoraa puhetta, kuten teidänkin.

Violet (jäätävästi säälien hänen tunteellisuuttaan). Todellako, herra Malone. Minua hämmästyttää kuulla noin vanhan ja järkevän miehen puhuvan niin romantillisesti. Luuletteko että Englannin aatelismiehet myyvät teille linnansa kun vain ojennatte kätenne?

Malone. Minulla on jo kaksi Englannin vanhimpia perhelinnoja tarjolla. Toisella historiallisella omistajalla ei ole varoja pitää huoneita kunnossa, toinen ei jaksa maksaa veroja. Mitä arvelette siitä?

Violet. Se on tietysti kovin häpeällistä. Mutta tiedättehän että hallitus varmaan ennemmin tai myöhemmin estää tuollaiset sosialistiset hyökkäykset omaisuutta vastaan.