Anna (katsellen häntä tyynellä uteliaisuudella). Sinä rupeat varmaan vielä täydellä todella politikoitsijaksi, Jack.

Tanner (vallan masennettuna). Mi-mitä? Mitä? (kooten ajatuksensa). Mitä sillä on tekemistä sen kanssa mitä sanoin?

Anna. Sinä puhut niin hyvin.

Tanner. Puhut! Puhut! Se ei ole mitään muuta sinulle kuin puhetta. Mene siis takaisin äitisi luo ja auta häntä myrkyttämään Rhodan mielikuvitusta niinkuin hän jo on myrkyttänyt sinun. Kesyt elefantit juuri nautinnolla vangitsevat villejä.

Anna. Minä edistyn. Eilen olin boa constrictor, tänään olen elefantti.

Tanner. Niin olet. Siis mene matkoihisi. Minulla ei ole muuta sanottavaa.

Anna. Sinä olet niin äärettömän järjetön ja epäkäytännöllinen. Mitä voin tehdä?

Tanner. Tehdäkö? Murra kahleesi! Kulje elämäsi oman omantuntosi johtamana eikä äitisi. Puhdistaa ja elähytä mielesi, ja opi nauttimaan reippaasta matkasta moottorivaunussa, sen sijaan että nyt et näe siinä muuta kuin välikappaleen inhoittavaan juoneen. Lähde kanssani Marseillesiin ja Algieriin ja Biskraan, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Mennään vaikka alas Capeen saakka, jos haluat. Se on itsenäisyyden julistus ja kosto samalla. Sinä voit jälestäpäin kirjoittaa kirjan siitä. Se tekee lopun äidistäsi ja sinusta naisen.

Anna (miettivänä). En luule että siinä olisi mitään sopimatonta Jack. Sinä olet holhoojani ja siis isäni asemassa hänen omasta tahdostaan. Ei kellään olisi mitään sanomista siitä että matkustamme yhdessä. Se olisi äärettömän hauskaa. Kiitos, Jack, tuhat kiitosta! Minä tulen.

Tanner (kauhistuen). Sinä tulet!!!

Anna. Tietysti.

Tanner. Mutta — (hän vaikenee aivan onnettomana, sitten jatkaa heikosti). Katsoppas nyt, Anna. Jos siinä ei ole mitään sopimatonta, niin ei myöskään maksa vaivaa tehdä sitä.

Anna. Kuinka järjetön sinä olet! Sinä et koskaan tahtoisi panna minua huonoon valoon, sen tiedän.

Tanner. Juuri sitä tahdoin. Se oli syynä ehdotukseeni.

Anna. Kuinka sinä jaksat puhua tyhmyyksiä! Et ikinä tekisi mitään, joka vahingoittaisi minua.

Tanner. Ellet tahdo joutua huonoon valoon, niin elä tule.

Anna (koruttomalla vakavuudella). Minä tulen, Jack, koska sinä tahdot. Sinä olet holhoojani ja arvelen että meidän pitäisi tavata toisiamme enemmän ja oppia tuntemaan toisemme paremmin. (Kiitollisesti). Oli niin kovin ystävällistä, Jack, tarjota minulle tuollainen hauska matka, varsinkin sen perästä mitä sanoin Rhodasta. Sinä olet tosiaankin hyvä — paljoa parempi kuin luuletkaan. Milloin lähdemme?

Tanner. Mutta —

Keskustelu keskeytyy, sillä rouva Whitefield tulee talosta. Hänen vieressään kulkee amerikkalainen herra ja hänen jälessään Ramsden ja Octavius.

Hector Malone on itä-amerikkalainen, mutta hän ei ollenkaan häpeä kansallisuuttaan. Siitä syystä Englannin hienosto on hänelle suosiollinen ja pitää häntä nuorena miehenä, joka on kyllin miehekäs tunnustaakseen tuon selvän varjopuolen yrittämättä sitä peitellä tai laimentaa. He ymmärtävät ettei saa antaa hänen kärsiä asiasta, joka tietysti ei ole hänen syynsä, ja pitävät erityisen tärkeänä velvollisuutenaan kohdella häntä hyvin ystävällisesti. Hänen ritarillinen kohteliaisuutensa naisille ja hänen ylevät siveelliset mielipiteensä, jotka ovat sekä aiheettomia että harvinaisia, oudoksuttavat ehkä hieman epäsuotuisasti, ja vaikka hienon yleisön mielestä hänen hyväntahtoinen huumorinsa on jotenkin huvittavaa, sitten kun se on lakannut heitä hämmästyttämästä (se ensin aina saattaa heidät ymmälle), on heidän täytynyt pakottaa hänet ymmärtämään että hänen ei mitenkään sovi kertoa kaskuja, elleivät ne ole selvästi personallisia ja purevia, ja myöskin että kaunopuheisuus on taito, joka kuuluu alhaisempaan sivistysasteeseen kuin tässä maassa vallitsevaan. Näistä seikoista Hector ei ole vielä vallan vakuutettu. Hän arvelee yhä vielä että brittiläiset ovat taipuvaisia pitämään typeryyksiään avuina ja esittämään kaikenlaista kykenemättömyyttään hyvänä kasvatuksena. Englantilainen elämä kaipaa hänen mielestään ylentävää puhetaitoa (jota hän nimittää siveelliseksi sävyksi). Englantilainen käytöstapa ei osoita täyttä kunnioitusta naisille. Englannin hienosto puhuu kaikenlaisista asioista niin peittelemättä että se melkein tuntuu raakuudelta. Ja englantilaista seurustelua pitäisi elähdyttää leikeillä ja kertomuksilla ja muulla ajanvietolla. Hänen ei siis tee mieli oppia näitä vajavaisuuksia, koska hän näki paljon vaivaa hankkiakseen itselleen ensi luokan sivistyksen ennenkuin hän uskalsi lähteä Atlantin yli. Hän huomaa että englantilaiset joko eivät ollenkaan välitä siitä hänen sivistyksestään, eivätkä ylipäänsä mistään sivistyksestä, tai pysyttelevät kohteliaasti välttelevällä kannalla. Oikeastaan syy on siinä että Hectorin sivistys ei ole mitään muuta kuin täyteen täyttymistä sillä kirjallisuudella, joka kolmekymmentä vuotta sitten levisi Englannista ulospäin, ja jonka hän nyt on tuonut takasin ja on valmis ammentamaan esiin heti paikalla kun tulee puhe kirjallisuudesta, tieteestä tai taiteesta. Se hämmästys, jota nuo hänen hyökkäyksensä herättävät, on omiaan vahvistamaan hänen luuloaan, että hän kasvattaa Englantia. Kuullessaan ihmisten viattomasti puheskelevan Anatole Francesta ja Nietzschestä hän kukistaa heidät Matthew Arnoldilla ja vieläpä Macauleyllakin. Ollen sydämensä syvyydessä harras uskonnollinen, hän aina ensin johtaa varomattomat humoristisella uskottomuudella jättämään syrjään yleistajuisen teologian keskustellessaan hänen kanssaan siveyskysymyksistä, ja sitten hän äkkiä saattaa heidät ymmälle kysymällä eikö siis ihanne-käytöksen toteuttaminen ollut päivän selvään Jumalan kaikkivaltiaan tarkoituksena, kun hän loi rehellisiä miehiä ja puhtaita naisia. Hänen personallisuutensa miellyttävä tuoreus ja hänen sivistyksensä mykäksi hämmästyttävä vanhuus saattavat tavattoman vaikeaksi päättää ansaitseeko vaivaa tutustua häneen, sillä vaikka hänen seuransa on kieltämättä hauskaa ja elähyttävää, ei hänestä voi löytää mitään henkisesti uutta, varsinkin koska hän inhoaa politiikkaa eikä koskaan puhu kauppa-asioista, joista hän varmaan tietää paljon enemmän kuin hänen englantilaiset ystävänsä. Hän viihtyy parhaiten romantillisten kristittyjen seurassa, joilla on taipumusta rakkauteen. Siitä ystävyys, joka on syntynyt hänen ja Octaviuksen välillä.

Ulkomuodoltaan Hector on kaunisrakenteinen nuori mies, noin neljänkolmatta vanha, musta parta lyhyeksi leikattu ja hyvin hoidettu, kirkkaat, kaunismuotoiset silmät ja miellyttävän vilkas ilme kasvoissa. Hän on muotikannalta nähden moitteettomasti puettu. Astuessaan käytävätä rouva Whitefieldin rinnalla hän koettaa hartaasti olla miellyttävä ja hauska, asettaen siten rouva Whitefieldin pienoiselle järjelle raskaamman taakan kuin se kantaa jaksaa. Englantilainen jättäisi rouvan yksin pitäen luonnollisena että ikävyys ja välinpitämättömyys on oleva hänen kaltaistensa kohtalo. Rouva rukka itse tahtoisi että hänet joko jätettäisi yksin tai annettaisi puhua asioista, jotka häntä huvittavat.

Ramsden astuu tutkimaan moottorivaunua. Octavius liittyy Hectoriin.

Anna (syösten iloisesti äitinsä kimppuun). Kuuletko, kuuletko mamma! Jack vie minut Nizzaan moottorivaunullaan. Eikö se ole suloista? Minä olen onnellisin ihminen Lontoossa!

Tanner (epätoivoisesti). Rouva Whitefield vastustaa sitä. Olen varma että hän vastustaa. Eikö totta Ramsden?

Ramsden. Luulen tosiaankin, että hän vastustaa.

Anna. Ethän vastusta äiti, vai mitä?

Rouva Whitefield. Minäkö vastustaisin! Mistä syystä? Luulen että se on hyvä Annalle. (Astuen Tannerin luo). Aioin muutoin pyytää sinua joskus viemään Rhodan ajelemaan. Hän on liian vähän ulkona. Mutta senhän voit tehdä palattuasi.

Tanner. Voi sitä petollisuuden syvyyksien syvyyttä!

Anna (nopeasti, johtaakseen pois huomion Tannerin huudahduksesta). Ai, minä unohdin! Ethän ole tavannut herra Malonea ennen. Herra Tanner, holhoojani — herra Hector Malone.

Hector. Hauska tutustua, herra Tanner. Enkö saisi esittää että matkaseuruetta Nizzaan hiukan laajennettaisi?

Anna. Niin juuri, me tulemme kaikki. Onhan se siis päätetty?

Hector. Minäkin olen moottorivaunun vaatimaton omistaja. Ehkä neiti Robinson sallisi minulle ilon tarjota vaununi hänen käytettäväkseen.

Octavius. Violet!

Yleinen hämilläolo.

Anna (alamaisesti). Tule äiti, meidän täytyy jättää heidät keskustelemaan matkasta. Minun pitää panna kuntoon matkapukuni.

Rouva Whitefield näyttää hämmästyneeltä, mutta Anna vie hänet pois, ja he poistuvat taloon päin.

Hector. Luulen voivani otaksua neiti Robinsonin suostuvan.

Hämilläolo kasvaa.

Octavius. Pelkään että meidän täytyy jättää Violet tänne. On olosuhteita, jotka saattavat mahdottomaksi hänen tulonsa sellaiselle retkelle.

Hector (huvitettuna mutta ei ollenkaan vakuutettuna). Liian amerikkalaistako? Täytyykö neidillä olla kaitsija?

Octavius. Ei Malone — ei aivan niinkään.

Hector. Eikö? No mikä siis on syynä vastustukseen?

Tanner (kärsimättömästi). Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle. Me emme ikinä voi säilyttää sitä salaisuutta, ellei jokainen tiedä sitä. Herra Malone, jos te menette Nizzaan Violetin kanssa, menette toisen miehen vaimon kanssa. Hän on naimisissa.

Hector (kuin ukkosen iskemänä). Mitä te sanotte.

Tanner. Sanomme sen salaisuutena.

Ramsden (arvokkaan näköisenä, jotta Malone ei epäilisi mesallianssia). Hänen avioliittoaan ei ole julaistu, sillä hän tahtoo ettei siitä mainita mitään vielä.

Hector. Osaan antaa arvoa hänen toivomuksilleen. Onko liian tunkeilevaa kysyä kuka on hänen miehensä, jos ehkä voisin puhua hänenkin kanssaan tästä matkasta?

Tanner. Me emme tiedä kuka hän on.

Hector (vetäytyen kuoreensa hyvin huomattavalla tavalla). Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää.

Hämilläolo käy entistä tuskallisemmaksi.

Octavius. Se tuntuu teistä varmaan hyvin omituiselta.

Hector. Hiukan kummalliselta. Anteeksi että sanon sen.

Ramsden (puoleksi anteeksi pyytäen, puoleksi harmissaan). Hän meni naimisiin salaisesti, ja hänen miehensä on nähtävästi kieltänyt häntä ilmoittamasta hänen nimeään. On luonnollista että kerromme sen teille, koska näytätte tuntevan intressiä neiti — hm — Violetia kohtaan.

Octavius (herttaisesti). Toivon että tämä ei tuottanut teille pettymystä.

Hector (pehmiten, tullen esiin kuorestaan taas). Niin — se on paha isku. Tuskin voin käsittää, että mies voi jättää vaimonsa sellaiseen tilaan. Se ei ole miehekästä. Eikä hienotuntoista.

Octavius. Me tunnemme sen hyvin syvästi, kuten arvannette.

Ramsden (kiukkuisesti). Se on joku nuori narri, joka ei ymmärrä mihin tuollainen salaperäisyys vie.

Hector (selvästi osoittaen siveellistä inhoa). Toivon sitä. Miehen pitää olla hyvin nuori ja hyvin narrimainen, ennenkuin voi hänelle antaa anteeksi sellaisen käytöksen. Te katsotte asiaa hyvin laimeasti, herra Ramsden. Liian laimeasti minun mielestäni. Avioliiton pitäisi todellakin jalostaman miestä.

Tanner (ivallisesti). Soo-oh.

Hector. Tuleeko minun ymmärtää teidän hymähdyksenne siten että ette ole samaa mieltä kuin minä, herra Tanner?

Tanner (kuivasti). Menkää! naimisiin ja koettakaa. Se ehkä tuntuu teistä hauskalta jonkun aikaa, mutta aivan varmaan ei jalostavalta. Miehen ja vaimon yhteinen suurin mitta ei välttämättömästi ole suurempi kuin miehen mitta yksinään.

Hector. Me arvelemme Amerikassa että naisen siveellinen kanta on korkeampi kuin miehen, ja että naisen puhtaampi luonne kohottaa miehen ja tekee hänet paremmaksi kuin hän oli ennen.

Octavius (vakuutuksella). Niin se onkin.

Tanner. Eipä ihme että amerikkalaiset naiset mieluummin elävät Europassa! Se on mukavampaa kuin seistä koko elinikänsä alttarilla ja tulla jumaloiduksi. Oli miten oli, Violetin mies ei ole jalostunut. Mitä siis voimme tehdä?

Hector (pudistaen päätään). En voi unohtaa tuon miehen käytöstä niin vähällä kuin te herra Tanner. En tahdo kumminkaan sanoa sen enempää. Olkoon hän kuka tahansa, on hän kuitenkin neiti Robinsonin mies, ja hänen tähtensä tahtoisin uskoa hyvää miehestä.

Octavius (liikutettuna, sillä hän aavistaa salaisen surun). Olen niin pahoillani, Malone. Hyvin pahoillani.

Hector (kiitollisena). Te olette hyvä poika, Robinson. Kiitos.

Tanner. Puhukaa muusta. Violet on tulossa tänne.

Hector. Pitäisin suurena ystävyytenä, hyvät herrat, jos sallisitte minun puhua pari sanaa kahden kesken neidin kanssa. Täytyy puhua tästä matkasta — ja se on hiukan vaikeata —

Ramsden (iloissaan, päästessään pakoon). Ei sen enempää. Tulkaa Tanner ja Tavy. (Hän lähtee puistoon Octaviuksen ja Tannerin kanssa moottorivaunun ohi).

Violet tulee tietä pitkin Hectorin luo.

Violet. Näkeekö kukaan?

Hector. Ei.

Violet suutelee häntä.

Violet. Onko sinun pitänyt valehdella minun tähteni?

Hector. Valehdella! Sitä ei voi enää sanoa valehtelemiseksikaan. Se on paljoa pahempaa. Minä olin aivan petoksen innostuksen vallassa. Violet, anna minun tunnustaa koko asia.

Violet (heti muuttuen vakavaksi ja päättäväksi). Ei, ei, Hector. Sinähän lupasit minulle ettet kerro.

Hector. Minä pidän lupaukseni, kunnes sinä minut siitä vapautat. Mutta minusta on niin alhaista valehdella noille ihmisille ja kieltäytyä tunnustamasta vaimoani. Se on konnamaista.

Violet. Toivoisin ettei isäsi olisi niin järjetön.

Hector. Hän ei ole järjetön. Hän on vallan oikeassa omalta katsantokannaltaan nähden. Hän epäilee Englannin keskisäätyä.

Violet. Se on kovin naurettavaa. Tiedäthän kuinka epämielelläni sanon semmoista sinulle, Hector, mutta jos minun pitäisi — hm — no ei sen enempää.

Hector. Tiedän mitä aiot sanoa. Jos sinun pitäisi naida englantilaisen konttori-huonekalujen tekijän poika, pitäisivät ystäväsi sitä mesallianssina. Ja minun vanha isä hupakkoni, joka on suurin konttorihuonekalujen tehtailija maailmassa, ajaisi minut ovelle vaikka olen nainut suloisimman tytön koko Englannissa, mutta tytöllä ei ole aatelista arvonimeä. Tietysti se on hullua. Mutta sanon sulle Violet etten mielelläni petä häntä. Tuntuu aivan kuin varastaisin hänen rahansa. Miksi sinä et anna minun tunnustaa.

Violet. Meillä ei ole vaaraa siihen. Sinä saat olla kuinka romantillinen tahansa rakkausasioissa, mutta ei koskaan raha-asioissa.

Hector (taistellen tohvelisankariutensa ja tavallisten ylevien siveellisten tunteittensa välillä). Tuo on hyvin englantilaista. (Äkkiä vedoten häneen). Violet, isän täytyy saada se selville jonakin päivänä.

Violet. Tietysti, myöhemmin. Mutta elkäämme puhuko tästä joka kerta kun tapaamme, kultaseni. Sinä lupasit —

Hector. Hyvä on. Minä —

Violet (ei anna itseään keskeyttää). Minähän tästä kärsin etkä sinä. Ja mitä tulee taisteluun köyhyyden ja sen semmoisen kanssa, niin sitä vallan yksinkertaisesti en tahdo. Se olisi liian järjetöntä.

Hector. Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin lainata rahat ensin isältäni, kunnes voin seistä omilla jaloillani. Sitten kun rupean ansaitsemaan, maksan ne takaisin.

Violet (hämmästyneenä ja pahoillaan). Aiotko ruveta tekemään työtä? Tahdotko turmella avioliittomme?

Hector. En aio antaa avioliiton turmella luonnettani. Ystäväsi herra Tanner jo hiukan nauroi minulle, ja —

Violet. Se peto! Minä vihaan Jack Tanneria.

Hector (urhoollisesti). Oo — hän on vallan oikeassa. Hän tarvitsee vain hyvän naisen rakkauden jalostuakseen. Paitsi sitä hän on ehdottanut että läksisimme moottoriretkelle Nizzaan, ja minä olen aikonut viedä sinut mukana.

Violet. Kuinka hauskaa!

Hector. Niin. Mutta kuinka voimme järjestää sen asian? Katsoppas, he jo varoittivat minua lähtemästä sinun kanssasi. Kertoivat minulle salaisuutena että olet naimisissa. Sehän tietysti oli mitä hämmästyttävin salaisuus jonka he minulle uskoivat.

Tanner palaa Strakerin kanssa, joka astuu moottorivaunun luo.

Tanner. Teidän vaununne on erittäin onnistunut, herra Malone. Kuljettajanne näyttelee sitä juuri herra Ramsdenille.

Hector (innoissaan, unohtaen asemansa). Mennään Vi——

Violet (kylmästi, varoittaen häntä silmäniskuin). Anteeksi, herra Malone, en kuullut mitä —

Hector (toipuen). Pyydän että sallitte minulle ilon näyttää teille pientä amerikkalaista höyryvaunuani, neiti Robinson.

Violet. Se olisi hyvin hauskaa. (He menevät yhdessä alas tietä).

Tanner. Kuulitteko jo matkasta, Straker?

Straker (puuhaillen koneen luona). Mitä?

Tanner. Neiti Whitefield taitaa tulla minun kanssani.

Straker. Sen arvaan.

Tanner. Herra Robinson tulee myöskin matkalle.

Straker. Vai niin.

Tanner. Jos te voitte puuhailla hyvin paljon minun kanssani, ja jättää herra Robinson puuhailemaan hyvin paljon neiti Whitefieldin kanssa, on hän teille erittäin kiitollinen.

Straker (katsahtaen ympärilleen). Nähtävästi.

Tanner. "Nähtävästi!" Isoisänne olisi vain nyökäyttänyt päätään.

Straker. Isoisäni olisi nostanut lakkiaan.

Tanner. Ja minä olisin antanut teidän hyvälle, kohteliaalle isoisällenne punnan juomarahaa.

Straker. Viisi shillingiä tuntuu luultavammalta. (Hän astuu Tannerin luo). Ja mitä mieltä on neiti?

Tanner. Hän on yhtä iloinen saadessaan olla herra Robinsonin kanssa kuin herra Robinson hänen kanssaan. (Straker katsoo isäntäänsä kylmällä epäluulolla, kääntyy sitten vaunuun päin ja alkaa viheltää lempinuottiaan). Lopettakaa jo tuo kamala melu. Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte? (Straker tyynesti jatkaa ja lopettaa nuotin. Tanner kuuntelee kohteliaasti loppuun ennenkuin hän taas alkaa puhua, ja sanoo sitten juhlallisen vakavasti). Enry, minä olen aina lämpimästi puolustanut musiikin levittämistä rahvaan piiriin, mutta minä vastustan että tarjootte sitä seurueellemme joka kerta kun neiti Whitefieldin nimi mainitaan. Samoin teitte tänä aamuna.

Straker (itsepäisesti). Ei maksa vaivaa. Herra Robinson voisi yhtä hyvin heti luopua yrittämästä.

Tanner. Miksi?

Straker. Miksi! Kyllä te sen ymmärrätte. Tietysti se ei ole minun asiani, mutta teidän ei tarvitse koettaa pettää minua.

Tanner. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.

Straker (iloisen happamasti). Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.

Tanner (painavasti). Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.

Straker. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.

Tanner. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi, voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita neiti Whitefieldiin nähden?

Straker. Siksi että neiti tahtoo toista.

Tanner. Mitä tyhjiä! Ketä toista?

Straker. Teitä.

Tanner. Minua!!!

Straker. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.

Tanner (ankaralla vakavuudella). Hullutteletteko vai tarkoitatteko täyttä totta?

Straker (kiukkuisesti). Minä en koskaan hulluttele. (Rauhallisemmin). Se on selvä kuin nenä päässänne. Jos ette ole sitä huomannut, niin ette tosiaankaan ymmärrä paljoa niistä asioista. (Juhlallisena jälleen). Anteeksi, herra Tanner, mutta te kysyitte niinkuin mies kysyy mieheltä ja minä vastasin samalla tavalla.

Tanner (hurjasti vedoten taivaaseen). Siis minä, minä olen mehiläinen, hämähäkki, merkitty uhri, määrätty otus!

Straker. En tiedä mitään mehiläisestä enkä hämähäkistä. Mutta merkitty otus, se te olette, siitä ei ole epäilystä. Ja helkkarin hyvä juttu se on teille, sen minä sanon.

Tanner (äkkiä). Henry Straker: elämänne kultainen hetki on koittanut.

Straker. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Sitä ennätystä Biskraan.

Straker (kiihkeästi). Mitä?

Tanner. Voittakaa se.

Straker (tuntien tehtävänsä koko tärkeyden). Tarkoitatteko tosiaankin?

Tanner. Tarkoitan.

Straker. Koska?

Tanner. Nyt heti. Onko kone kunnossa matkaan?

Straker (masentuneena). Mutta ettehän voi —

Tanner (keskeyttäen puheen ja istuen vaunuun). Nyt lähdemme! Ensin pankkiin ottamaan rahaa, sitten kotiini hakemaan matkalaukkuani, sitten teidän kotiinne hakemaan teidän matkatarpeitanne ja sitten voittamaan parhaan ennätyksen Lontoosta Doveriin tai Folkestoneen. Sitten kanavan yli ja sitten hurjinta kyytiä Marseillesiin, Gibralttariin, Genovaan, mihin satamaan tahansa, josta pääsemme purjehtimaan mahomettiläiseen maahan, missä miehet ovat suojatut naisilta.

Straker. Nyt te laskette leikkiä.

Tanner (päättävästi). Jääkää tänne sitten. Ellette tule, lähden yksin. (Hän panee moottorin käymään).

Straker (juosten hänen jälessään). Seis! Herra! Puoli minuttia vain! Kas niin! (Hän hyppää vaunuun sen kulkiessa).

Kolmas näytös.

Ilta Sierra Nevadassa. Ruskeita vuorenrinteitä; viljellyillä paikoilla öljypuita omenapuiden asemesta, ja viljelemättömillä paikoilla viikuna-kaktuksia kultayrtin ja sananjalkojen asemesta. Ylempänä korkeita vuorenhuippuja ja jyrkänteitä, kaikki kauniita ja kuuluisia. Ei mitään villiä luontoa, vaan ennemmin erittäin ylimyksellinen vuorimaisema, vaativan taiteilija-luojan luoma. Ei mitään vulgääriä kasvullisuuden runsautta; jonkunmoinen kuivuus kentillä ja kivillä. Espanjalaista komeutta ja espanjalaista säästäväisyyttä kaikkialla.

Ei vallan kaukana pohjoispuolella sitä paikkaa, missä korkea tie kulkee Malagan ja Granadan välisen rautatien tunnelin yli, on yksi Sierra vuoriston amfiteaattereita. Edestäpäin katsoen näkee hiukan oikealla, jyrkänteen edessä romantillisen luolan, joka oikeastaan on autioksi jäänyt kaivos, ja vasemmalla pienen kukkulan, josta voi vartioida tietä, joka kulkee pitkin amfiteaatterin vasenta reunaa, ja jonka korkeimpia osia multavallit tukevat ja siellä täällä joku kiviholvi. Kukkulalla, katsellen tietä seisoo mies, joka on joko espanjalainen tai skotlantilainen. Luultavasti espanjalainen, koska hän on puettu espanjalaiseen vuohenpaimenen pukuun ja näkyy olevan Sierra Nevadassa kuin kotonaan. Mutta hyvin hän on muutoin skotlantilaisenkin näköinen. Rinteellä lähellä luolaa on tusinan verran miehiä loikoillen mukavasti hiipuvan, lakastuneista lehdistä ja risuista palaneen valkoisen tuhkan ympärillä. Heidän kasvojensa ilmeestä näkee että he pitävät itseään taiteellisen näköisinä roistoina, jotka kunnioittavat Sierraa käyttämällä sitä vaikuttavana taustana. Itse asiassa he eivät ole taiteellisen näköisiä, ja vuoristo sietää heidän läsnäoloaan samalla lailla kuin jalopeura sietää syöpäläisiä. Englantilainen poliisi tai köyhäinhoidon tarkastaja tuntisi heti, että siinä on valikoima maankiertäjiä ja vahvaruumiisia kerjäläisiä.

Tämä kuvaus heistä ei ole kokonaan ylenkatseellinen. Jokainen, joka on järjellisesti tarkannut maankiertäjiä tai käynyt katsomassa vaivaistalon tanakkaa holhokkia, myöntää, että meidän yhteiskunnalliset hylkiömme eivät kaikki ole juoppoja tai velttiöitä. Muutamat heistä ovat henkilöitä, jotka eivät sovellu siihen luokkaan mihin he ovat syntyneet. Aivan samat ominaisuudet, jotka tekevät sivistyneestä herrasmiehestä taiteilijan, voivat tehdä sivistymättömästä työmiehestä vankkaruumiisen kerjäläisen. On miehiä, jotka avuttomina vajoavat vaivaistaloihin siitä syystä että he eivät kelpaa mihinkään, mutta on myöskin semmoisia jotka joutuvat sinne siksi että he ovat kyllin viisaita ollakseen välittämättä yhteiskunnallisista tavoista (eivätkä liion katso veronmaksajien etuja), jotka vaativat ihmistä tekemään raskasta ja huonosti palkattua työtä, vaikka hän yhtä hyvin voisi marssia vaivaistaloon ilmoittaen olevansa lopen köyhä henkilö ja lain nojalla vaatia hoitajia ruokkimaan, pukemaan ja suojustamaan häntä paljoa paremmin kuin hän itse olisi voinut ruokkia, pukea ja suojustaa itseään ilman suuria ponnistuksia. Kun mies, joka on syntynyt runoilijaksi, kieltäytyy istumasta kauppiaan konttorissa ja näkee nälkää ullakkokamarissa, eläen köyhän vuokraemäntänsä, tai ystäviensä ja sukulaistensa kustannuksilla, ennemmin kuin rupeaa työhön vasten taipumustaan, taikka kun hieno neiti, siitä syystä että hän on hieno neiti, ennemmin kärsii äärimmäisintä loisen riippuvaisuusasemaa, kuin rupeaa kokiksi tai sisäköksi, niin annamme heille anteeksi. Samanlaiseen anteeksisaantiin ovat tanakkaruumiinen kerjäläinen ja hänen vaelteleva hengenheimolaisensa, maankiertäjä, oikeutetut.

Paitsi sitä, jotta mielikuvituksella varustettu mies voisi saada elämänsä jotakuinkin siedettäväksi, täytyy hänellä olla aikaa kertoa itselleen tarinoita, ja semmoinen asema että se soveltuu haaveelliseksi dekoratsiooniksi. Karkea työ ei tarjoa semmoista asemaa. Me käytämme hirvittävässä määrässä väärin työntekijöitämme. Kun sitten joku kieltäytyy antamasta itseään käyttää väärin, ei meillä ole oikeutta sanoa että hän kieltäytyy rehellisestä työstä. Olkaamme rehellisiä tässä kysymyksessä, ennenkuin jatkamme näytelmäämme, jotta voimme nauttia siitä ilman tekopyhyyttä. Jos me olisimme ajattelevia, etäälle näkeviä ihmisiä, neljä viidettäosaa meistä menisi suoraa päätä vaivaistaloon ja särkisi siten koko yhteiskunnallisen järjestelmän palasiksi, saaden aikaan erittäin hyödyllisiä ja uudestaan rakentavia seurauksia. Syy miksi emme tee niin on siinä, että teemme työtä niinkuin mehiläiset ja muurahaiset, vaistosta tai tavasta, emmekä siksi että mietimme asiaa ollenkaan. Siitäpä syystä, kun ilmaantuu mies, joka sekä voi että tahtoo tuumia ja joka sovelluttaen Kantin oppia menettelyynsä, voi syystä sanoa meille: "Jos jokainen tekisi niinkuin minä, täytyisi maailman muuttua elinkeinoihin nähden sekä hävittää orjuus ja kurjuus, jotka ovat olemassa ainoastaan siitä syystä että kaikki tekevät niinkuin te teette" — silloin kunnioittakaamme tuota miestä ja tuumikaamme vakavasti eikö olisi syytä seurata hänen esimerkkiään. Vahvaruumiinen, selväjärkinen kerjäläinen on juuri semmoinen mies. Jos hän olisi herrasmies, joka käyttäisi kaiken kykynsä hankkiakseen itselleen eläkkeen tai laiskanviran sen sijaan että hän rupeisi katulakaisijaksi, ei kukaan ihminen moittisi häntä siitä johtopäätöksestä, johon hän on tullut, nimittäin että jos ihmisellä on vara valita tahtooko hän elää pääasiallisesti yhteiskunnan kustannuksella, vaiko antaa yhteiskunnan elää hänen kustannuksellaan, olisi hulluutta valita se mikä hänelle personallisesti olisi suurempi paha.

Ajatelkaamme siis Sierran maankiertäjiä ilman ennakkoluuloja, myöntäen iloisesti että meidän tarkoituksemme — lyhyesti sanoen, olla rikkaita herrasmiehiä — on jotensakin sama kuin heidänkin, ja eroitus asemassamme ja menettelytavassamme on vallan satunnaista laatua. Pari kolme heistä ehkä on sitä laatua, että olisi viisainta surmata heidät ystävällisellä ja rehellisellä tavalla. On näet olemassa kaksijalkaisia aivan kuten nelijalkaisiakin, jotka ovat liian vaarallisia saadakseen kuljeksia ilman kahleita ja kuonokoppaa, eikä voi vaatia että toiset ihmiset tuhlaavat elämänsä vartioidakseen heitä. Mutta koska yhteiskunnalla ei ole rohkeutta surmata heitä, ja koska se ottaessaan heidät kiinni ainoastaan asettaa heidät kaikenlaisten taikauskoisesti sovittavien kidutus- ja alentamismenojen alaisiksi ja sitten päästää heidät taas irralleen enentyneillä mahdollisuuksilla pahuuteen, on juuri yhtä onnellista, että he ovat valloillaan Sierrassa, sekä semmoisen päällikön käsissä, joka näyttää siltä kuin hän ärsytettäessä ehkä voisi määrätä heidät ammuttaviksikin.

Tämä päällikkö, joka istuu keskellä ryhmää neliskulmaisella, louhoksesta otetulla kivellä, on pitkä, voimakas mies, nenä papukaijamainen, tukka kiiltävän musta, suippoparta, viikset ylöspäin käännetyt ja koko olennossa mefistomainen teeskentely, joka on jotenkin vaikuttavaa, siitä syystä ehkä, että ympäristö täällä sallii suurempaa kerskailemista kuin Piccadillyllä, tai ehkä siksi että miehessä samalla on jotain tunteellista, joka antaa hänelle juuri sen verran miellyttäväisyyden vivahdusta, että voi suoda anteeksi tahallisen tekotaiteellisuuden. Hänen silmänsä ja suunsa eivät ole ollenkaan rosvomaiset, hänellä on miellyttävä ääni ja sukkela järki, ja ainakin hän näyttää vahvimmalta mieheltä joukossa, lieneekö sitten vai ei. Ainakin hän on parhaiten ravittu ja parhaiten puettu ja parhaiten harjoitettu. Se seikka että hän puhuu englannin kieltä, ei hämmästytä, huolimatta espanjalaisesta ympäristöstä, sillä lukuunottamatta yhtä miestä, joka näyttää juoppouden turmelemalta härkätaistelijalta ja toista, joka selvästi on ranskalainen, ovat kaikki muut joko lontoolaisia tai amerikkalaisia. Siitä syystä he tässä viittojen ja sombrerojen maassa käyttävät enimmäkseen kuluneita päällystakkeja, villaisia kaulahuiveja, kovia, pyöreitä hattuja ja likaisia ruskeita hansikkaita. Ainoastaan ani harvat pukeutuvat johtajansa mukaisesti, jonka leveä, kukonhöyhenellä koristettu sombrero ja laaja, pitkävartisiin saappaisiin asti ulottuva viitta ovat niin epäenglantilaisia kuin suinkin. Ei kukaan ole asestettu, ja ne joilla ei ole hansikkaita, työntävät kätensä syvälle taskuihin, sillä heidän kansallinen uskonsa sanoo, että ulkoilma varmaankin on vaarallisen kylmää näin yön suussa. (Nyt on niin lämmin ilta kuin kukaan järkevä mies voi toivoa).

Paitsi juoppoa härkätaistelijaa ei koko seurueessa ole muuta kuin yksi, joka näyttää olevan vanhempi kuin noin kolmekymmentä kolme vuotta. Hän on pieni punapartainen, heikkosilmäinen, huolestuneen näköinen mies, joka näyttää rahapulassa olevalta ammattilaiselta. Hän on ainoa, jolla on päässä iso hattu. Se hohtaa auringonlaskussa kuuden pencen patentti kiillokkeesta, jota nähtävästi on usein käytetty, joka kerta aikaansaaden entistä pahempia seurauksia hatturaunion pinnalla, jota sen piti parantaa. Hänellä on selluloidi kaulus ja mansetit, ja hänen ruskea, samettikauluksinen päällystakkinsa on vielä välttävässä kunnossa. Hän on ennen kaikkia seurueen kunnioitettava jäsen ja iältään varmaan yli neljänkymmenen, ehkä yli viidenkymmenen. Hän istuu oikealla puolen johtajaa ja vastapäätä häntä johtajasta vasempaan päin on kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. Yksi näistä on ranskalainen. Toiset kaksi ovat molemmat englantilaisia, toinen väittelyyn valmis, juhlallinen ja itsepäinen, toinen hurja ja pahanilkinen.

Johtaja, heittäen komeasti viittansa kulman vasemman olkansa yli, nousee puhumaan heille. Kättentaputukset, joilla häntä tervehditään, osoittavat että hän on suosittu puhuja.

Päällikkö. Ystävät ja rosvotoverit. Minulla on ehdoitus tähän kokoukseen. Me olemme nyt viettäneet kolme iltaa keskustelemalla kysymyksestä: kellä on enemmän personallista rohkeutta, anarkisteillako vai sosialidemokraateilla? Me olemme syventyneet anarkismin ja sosialidemokratian periaatteisiin. Anarkiaa on oivallisesti edustanut meidän ainoa anarkistimme, joka ei tiedä mitä anarkia merkitse (naurua) —

Anarkisti (nousten). Yksi säännöistä, Mendoza, sanoo —

Mendoza (kovasti). Ei helkkarissa! Viimeinen sääntösi vei puoli tuntia. Ja paitsi sitä anarkistit eivät usko sääntöihin.

Anarkisti (lempeästi ja kohteliaasti, mutta itsepäisesti. Hän on juuri äskeinen kunnioitettavan näköinen, vanhanpuoleinen mies selluloidi kauluksessa ja manseteissa). Se on tyhmä erehdys. Voin todistaa että —

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset (huutaen). Järjestykseen! Järjestykseen! Istu! Puheenjohtaja! Vaiti!

Anarkisti on masennettu.

Mendoza. Meillä on myöskin kolme sosialidemokraattia seassamme. He ovat keskenään kovassa riidassa, ja he ovat selittäneet meille sosialidemokratian periaatteet kolmella aivan ristiriitaisella tavalla.

Kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. 1. Herra puheenjohtaja, minä vastustan. Personallinen selitykseni — 2. Se on vale. En ole ikinä sanonut niin. Oleppas puolueeton, Mendoza. 3. Je demande la parole. C'est absolument faux. C'est faux! faux! faux! Assas-s-s-sin!!!!!!

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset. Järjestykseen! Järjestykseen! Järjestykseen!

Sosiaalidemokraatit ovat masennetut.

Mendoza. Me suvaitsemme kaikkia mielipiteitä täällä. Mutta kaikesta huolimatta toverit, suuri enemmistö meistä ei ole anarkisteja eikä sosialidemokraatteja, vaan herroja ja kristityitä.

Enemmistö (huutaen hyväksyvästi). Niin ollaan! Se on oikein.

Hurja sosialidemokraatti (raivoisassa masennustilassa). Mokomia kristityitä. Juutalaissikoja!

Mendoza (masentavalla ylevyydellä). Ystäväni! Minä olen poikkeus kaikista säännöistä. Totta on että minulla on kunnia olla juutalainen, ja kun sionistit tarvitsevat johtajaa, joka kerää rotumme sen historialliseen kotiin, Palestinaan, Mendoza on oleva ensimäisenä tarjoamassa palvelustaan (suosiollisia kättentaputuksia — hyvä! hyvä! j.n.e.) Mutta minä en ole mikään taikauskon orja. Olen itseeni sulattanut kaikki uskontunnustukset, sosialisminkin. Toiselta puolen kyllä voi sanoa että joka kerran on sosialisti, on aina sosialisti.

Sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Mendoza. Mutta käsitän hyvin että tavallinen mies — ja tavallinen rosvokin, jota tuskin voinee sanoa tavalliseksi mieheksi (hyvä! hyvä!) — ei ole filosoofi. Tavallinen järki riittää hänelle. Ja meidän asioissamme tavallinen järki riittää minulle. Mikä on siis meidän tehtävämme täällä Sierra Nevadassa jonka maurilaiset valitsivat Espanjan ihanimpana seutuna? Onko meidän tehtävämme keskustella vaikeita valtiotaloudellisia asioita? Ei. Meidän tehtävämme on pidättää moottorivaunuja sekä pitää huolta rikkauden tasaisemmasta jaosta.

Totinen sosialidemokraatti. Kaikki työllä hankittua, muistakaa se.

Mendoza (kohteliaasti). Epäilemättä. Kaikki työllä hankittua rikkautta, jota rikkaat maankiertäjät aikovat hävittää rikoksen luolissa, jotka rumentavat aurinkoisen Välimeren rantoja. Me anastamme tuon rikkauden. Me panemme sen liikkeeseen sen luokan keskuudessa, joka on sen synnyttänyt, ja joka parhaiten sitä tarvitsee — nimittäin työväen. Me teemme sen henkemme ja vapautemme uhalla, harjoittamalla kaikenlaisia hyveitä, rohkeutta, kestävyyttä, viisautta ja kohtuutta — ennen kaikkia kohtuutta. Minä itse en ole kolmeen päivään syönyt muuta kuin viikunakaktuksia ja hiilillä paistettua kaniininlihaa.

Totinen sosialidemokraatti. Ei kukaan meistäkään.

Mendoza (loukkaantuneesti). Olenko ottanut enemmän kuin osani?

Totinen sosialidemokraatti (tyyneenä). Olisiko pitänyt ottaa enemmän?

Anarkisti. Miksei hän olisi ottanut, jos olisi tahtonut? Jokaiselle tarpeen mukaan, jokaiselta varojen mukaan.

Ranskalainen (puiden nyrkkiä anarkistille). Fumiste!

Mendoza (viisaasti). Olen samaa mieltä kuin te molemmat.

Tosi englantilaiset rosvot. Hyvä! Hyvä! Bravo, Mendoza!

Mendoza. Sitä vain tahdoin sanoa että kohdelkaamme toisiamme kuin gentlemannit ja osoittakaamme personallista rohkeutta ainoastaan vihollista vastaan.

Hurja sosialidemokraatti (ylenkatseellisesti). Mistä tuokin oli lainattu?

Vuohenpaimen kukkulalla viheltää. Hän hypähtää ylös ja osoittaa kiihkeästi pohjoiseen päin tielle.

Vuohenpaimen. Automobiili! automobiili! (Hän syöksyy alas kukkulalta ja yhtyy toisiin, jotka kaikki ovat nousseet seisomaan).

Mendoza (kovalla äänellä). Aseisiin! Kellä on pyssy?

Totinen sosialidemokraatti (ojentaen pyssyn Mendozalle). Tässä on.

Mendoza. Onko nauloja levitetty tielle?

Hurja sosialidemokraatti. On kyllä.

Mendoza. Hyvä on! (Ranskalaiselle) Tule tänne, Duval. Jos naulat eivät tee tehtävätään, tulee sinun ampua rikki pyörärenkaat. (Hän ojentaa pyssyn Duvalille, joka seuraa häntä kukkulalle. Mendoza ottaa esille oopperakiikarin. Toiset kiiruhtavat pitkin tietä ja häviävät pohjoiseen).

Mendoza (kukkulalla käyttäen kiikariaan). Kaksi vain, kapitalisti ja hänen kuljettajansa. Näyttävät englantilaisilta.

Duval. Englantilaisia! Oo yes, Cochons! (Ojentaa pyssyn). Faut tirer, n'est-ce-pas?

Mendoza. Ei. Naulat ovat tehneet tehtävänsä. Pyörärenkaat ovat rikki. He seisahtuvat.

Duval (huutaen toisille). Fondez sur eux, nom de Dieu!

Mendoza (tyynnyttäen hänen kiihkoaan). Du calme, Duval, ole hiljaa. He ottavat asian tyynesti. Menkäämme alas vastaanottamaan heitä.

Mendoza astuu alas kulkien tulen ohi ja astuen etualalle, kun Tanner ja Straker moottoripuvuissa, nahkatakissa ja moottorilakki päässä astuvat rosvojen taluttamina tieltä.

Tanner. Tätä herrasmiestäkö te sanotte päälliköksemme? Puhuuko hän englantia?

Hurja sosialidemokraatti. Tietysti. Ette kai luule että me englantilaiset antaisimme espanjalaisrahjuksen johtaa meitä.

Mendoza (arvokkaasti). Sallikaa minun esittää itseni: Mendoza, Sierran liiton presidentti. (Komeasti ylvästellen). Minä olen rosvo! Elän ryöstämällä rikkaita.

Tanner (epäröimättä). Minä olen herrasmies. Elän ryöstämällä köyhiä. Lyökäämme siis kättä.

Englantilaiset sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Yleistä naurua ja hyvää tuulta. Tanner ja Mendoza lyövät kättä. Rosvot asettuvat entisille paikoilleen.

Straker. Entäs minä?

Tanner (esitellen). Ystäväni ja kuljettajani.

Totinen sosialidemokraatti (epäluuloisesti). Kumpiko? Ystäväkö vai kuljettaja? Siinä on suuri ero.

Mendoza (selittäen). Me vaatisimme lunnaita ystävästä. Kuljettaja on vapaa vuoristossa. Vieläpä hän saa pienen prosentinkin isäntänsä lunnaista, jos hän suvaitsee vastaanottaa.

Straker. Kyllä ymmärrän. Jotta tulisin toisenkin kerran samaa tietä. Hyvä on, sietää tuumailla asiaa.

Duval (innokkaasti syösten Strakerin luo). Mon frère? (Hän syleilee Strakeria kiihkeästi ja suutelee hänen molempia poskiaan).

Straker (harmilla). Pois, mies. Elkää olko hullu! Kuka olette?

Duval. Duval, sosialidemokraatti.

Straker. Soo, vai sosialidemokraatti.

Anarkisti. Hän tarkoittaa että hän on myynyt oikeutensa parlamentti-humbugille ja porvaristolle. Kompromissi! Siinä hänen uskonsa.

Duval (raivoissaan). En ymmärrä. Hän sanoo porvaristo, kompromissi. Jamais de la vie! Miserable menteur —

Straker. Hoi siellä, kapteeni Mendoza! Paljonko täällä vielä tarjotaan tätä sorttia? Laitetaanko tästä huviretki vuoristossa, vai sosialisti-kokous?

Enemmistö. Hyvä! Hyvä! Suu kiinni! Pois tieltä! Istu alas! (Sosialidemokraatti ja anarkisti työnnetään taka-alaan. Straker, katseltuaan Sitä toimitusta hyväksyvästi, asettuu Mendozan vasemmalle puolen. Tanner istuu hänen oikealta puolellaan).

Mendoza. Saammeko tarjota teille jotain? Hiilillä paistettua kaniinia ja viikuna-kaktuksia —

Tanner. Kiitos, olemme jo syöneet.

Mendoza (seuraajilleen). Hyvät herrat, tämän päivän toimet ovat lopussa. Menkää minne haluatte aamuun asti.

Rosvot asettuvat ryhmiin laiskasti. Muutamat menevät luolaan. Toiset jäävät istumaan tai asettuvat maata taivasalle. Jotkut ottavat esiin korttipakan ja astuvat tielle päin. He tietävät että moottorivaunuissa aina on lyhdyt, jotka voidaan kääntää valaisemaan korttipeliä.

Straker (huutaen heille). Seis siellä! Ei saa ruveta rehkimään moottorivaunun kanssa, kuuletteko?

Mendoza. Ei ole pelkoa, herra kuljettaja. Ensimmäinen moottorivaunu, jonka anastimme, paransi meidät siitä taudista.

Straker (huvitettuna). Kuinka niin?

Mendoza. Se vei kolme urhoollista toveriamme, jotka eivät osanneet sitä seisahduttaa, Granadaan ja kaatoi heidät suoraan poliisiaseman eteen. Sen perästä emme koskaan koske niihin turvautumatta kuljettajan apuun. Puhelemmeko hiukan kaikessa rauhassa?

Tanner. Tietysti, tietysti.

Tanner, Mendoza ja Straker istuutuvat turpeille tulen ääreen. Mendoza kohteliaasti luopuu presidentti-oikeudestaan, joka sallii hänen istua neliskulmaisella kivellä, ja laskeutuu istumaan maahan, kuten hänen vieraansakin.

Mendoza. Espanjassa on aina tapana siirtää asiahommat seuraavaan päivään, ja paitsi sitä te olette saapuneetkin konttori-ajan jälkeen. Mutta jos kumminkin mieluummin haluaisitte sopia lunnaista heti, olen nöyrin palvelijanne.

Tanner. Huomenna ennätetään. Olen kyllin rikas maksamaan järjelliset vaatimukset.

Mendoza (kunnioittavasti ja hyvin hämmästyen tuota tunnustusta). Te olette ihmeellinen mies, hyvä herra. Vieraamme tavallisesti aina väittävät olevansa kurjan köyhiä.

Tanner. Pyh! Kurjan köyhillä ihmisillä ei ole moottorivaunuja.

Mendoza. Juuri niin mekin sanomme.

Tanner. Kohdelkaa meitä hyvin. Saatte palkan.

Straker. Ei pidä tarjota enää viikuna-kaktuksia ja hiilillä kärvennettyjä kaniineja. Elkää koettako uskotella ettei teillä muka ole parempaa antaa.

Mendoza. Viiniä, vuohia, maitoa, juustoa ja leipää voi saada selvällä rahalla.

Straker (armollisesti). Nyt puhutte järkevästi.

Tanner. Saanko kysyä oletteko kaikki täällä sosialisteja?

Mendoza (vastustaen tuota nöyryyttävää väärinkäsitystä). Eihän toki, ei. Vakuutan, ei sinne päinkään! Tietysti meillä on uudenaikaiset mielipiteet omaisuuden nykyisestä väärästä jaosta, muutoin menettäisimme itsekunnioituksen. Mutta muutoin ei ole seassamme ketään pahennusta herättävää, lukuunottamatta paria kolmea narria.

Tanner. Ei mitenkään ollut aikomukseni loukata. Olen itse hieman sosialismiin taipuva.

Straker (kuivasti). Useimmat rikkaat miehet ovat.

Mendoza. Aivan niin. Se on levinnyt tännekin asti. Myönnän sen. Se on vuosisatamme ilmassa.

Straker. Sosialismi mahtaa olla kasvamassa päin, koska teidänkin miehet alkavat siihen kääntyä.

Mendoza. Aivan niin, hyvä herra. Semmoinen liike, joka rajoittuu filosoofeihin ja rehellisiin miehiin, ei koskaan voi saada varsinaista valtiollista vaikutusvaltaa. Heitä on liian vähän. Vasta sitten kun liike osoittaa voivansa levitä rosvojenkin sekaan, se voi toivoa valtiollista enemmistöä.

Tanner. Mutta ovatko teidän rosvonne oikeastaan vähemmän rehellisiä kuin tavalliset kansalaiset?

Mendoza. Hyvä herra, puhun teille suoraa kieltä. Rosvoaminen on säännötöntä. Säännöttömät toimet houkuttelevat kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka eivät ole kyllin hyviä säännölliseen porvarilliseen elämään, ja niitä jotka ovat liian hyviä. Me olemme joko pohjamutaa tai vaahtoa. Pohjamuta on hyvin likaista, vaahto erinomaista.

Straker. Varokaa! Joku pohjamutaan kuuluva voisi kuulla.

Mendoza. Ei tee mitään. Jokainen rosvo luulee kuuluvansa vaahtoon ja mielellään kuulee toisia nimitettävän pohjamudaksi.

Tanner. Te olette sukkela mies (Mendoza kumartaa hyvillään). Saanko kysyä suoran kysymyksen?

Mendoza. Niin suoran kuin haluatte.

Tanner. Kuinka teidän kaltaisenne viisaan miehen kannattaa paimentaa tuollaista laumaa ja syöttää heille viikuna-kaktuksia ja paistettuja kaniineja? Olen nähnyt paljoa tyhmempien ja aivan varmaan paljoa vähemmän rehellisten miesten istuvan Savoy hotellissa syömässä foi gras'ia ja juomassa samppanjaa.

Mendoza. Ooh! Ne ovat kaikki ennen syöneet kaniinipaistia, aivan niinkuin minä taas kerran tulen istumaan Savoyssa. Muutoin olen siellä jo ennen ollutkin — viinurina.

Tanner. Viinurina! Te hämmästytätte minua!

Mendoza (miettivästi). Niin — minä Sierran Mendoza, olin viinurina. Siitä ehkä johtuu yleiskansallisuuteni. (Äkkiä ja painavasti). Kerronko teille elämäni tarinan?

Straker (levottomana). Ellei se ole kovin pitkä, vanha veikko —

Tanner (keskeyttäen hänet). Tsh! Te olette poroporvarillinen, Henry, ilman vähääkään romantiikkaa. (Mendozalle). Te herätätte minussa mitä syvintä mielenkiintoa, herra presidentti. Elkää välittäkö Henrystä, hän voi panna maata.

Mendoza. Nainen, jota rakastin —

Straker. Aa, se on rakkausjuttu. Hyvä on. Jatkakaa. Minä vain pelkäsin että kertoisitte itsestänne.

Mendoza. Itsestäni! Itsestäni olen luopunut hänen tähtensä. Siksi olen täällä. Vähätpä siitä. Koko maailmasta olen luopunut hänen tähtensä. Hänellä oli, sen vannon, ihanin tukka mitä ikinä olen nähnyt. Hänessä oli veitikkamaisuutta, hänessä oli viisautta, hänen keittotaitonsa oli täydellinen ja hänen kiihkeä luonteensa teki hänet epävakavaksi, aavistamattomaksi, vaihtelevaiseksi, oikulliseksi, julmaksi, sanalla sanoen lumoavaksi.

Straker. Sankaritar kuuden shillingin romaanissa, paitsi keittotaitoa. Hänen nimensä oli lady Gladys Plantagenet, eikö niin?

Mendoza. Ee-ei, hyvä herra. Hän ei ollut mikään kreivitär. Valokuvista kuvalehdissä tunnen Englannin aateliston tyttäret, ja sen voin vakuuttaa että mielelläni olisin myynyt koko parven myötäjäisineen, komeuksineen, arvonimineen päivineen yhdestä ainoasta hymystä siltä tytöltä. Kansannainen hän oli, työläinen, muutoin — sallikaa minun sanoa yhtä suorasti - olisin ylenkatsonut häntä.

Tanner. Hyvin järkevätä. Rakastiko hänkin teitä?

Mendoza. Olisinko täällä, jos hän olisi minua rakastanut? Hän ei tahtonut naida juutalaista.

Tanner. Uskonnollisistako syistä?

Mendoza. Ei. Hän oli vapaa-ajattelija. Hän sanoi että jokainen juutalainen sydämensä syvyydessä pitää englantilaisia likaisina tavoiltaan.

Tanner (hämmästyneenä). Likaisina!

Mendoza. Se osoitti kuinka harvinaisen hyvin hän tunsi maailman, sillä se on epäilemättä totta. Meidän tarkat terveyssääntömme saattavat meidät mitä syvimmin halveksimaan uskottomia.

Tanner. Oletteko koskaan kuullut semmoista, Henry?

Straker. Sisareni kertoi minulle semmoista. Hän oli kokkina juutalaisessa perheessä kerran.

Mendoza. En voinut kieltää sitä. Enkä myöskään voinut poistaa sen vaikutusta hänen mieleensä. Olisin voinut kiertää minkä muun vastustuksen tahansa, mutta ei kukaan nainen siedä että häntä personallisesti epäillään epäpuhtaudesta. Kaikki houkutteluni oli turhaa, hän vastasi aina vain että hän ei ollut kyllin hyvä minulle ja neuvoi minua ottamaan vaimokseni erään kirotun ravintolatytön, jonka nimi oli Rebekka Lazarus, ja jota minä inhosin. Minä puhuin itsemurhasta. Hän tarjosi minulle sitä varten heti käärön torakanmyrkkyä. Viittasin siihen että surmaisin hänet. Hän sai hermokohtauksen. Sitten läksin Amerikkaan, jotta hän voisi nukkua rauhassa uneksimatta että minä hiivin ylös portaita katkaisemaan hänen kurkkuaan. Amerikassa menin länteen ja lyöttäydyin yhteen miehen kanssa, jota poliisit etsivät siitä syystä että hänellä oli tapana pidättää rautatiejunia. Hän se keksi että läksisimme etelä-Europaan pidättämään moottorivaunuja. Se oli tervetullut keksintö epätoivoiselle ja pettyneelle miehelle. Hän antoi minulle arvokkaita suosituksia kapitalisteille oikeata lajia. Minä muodostin yhtiön ja tämä on tuloksena. Minusta tuli johtaja, sillä juutalaisesta tulee aina johtaja järkensä ja mielikuvituksensa tähden. Mutta huolimatta rotuylpeydestäni antaisin kaiken omaisuuteni ollakseni englantilainen. Olen kuin pikku poika, leikkaan hänen nimensä puihin ja piirrän sen ruohikkoon. Ollessani yksin revin kurjaa tukkaani ja huudan Louisa —

Straker (säpsähtäen). Louisa!

Mendoza. Se on hänen nimensä — Louisa — Louisa Straker —

Tanner. Straker!

Straker (kömpien polvilleen hyvin suuttuneena). Louisa Straker on minun sisareni, kuulitteko! Mitä se on olevinaan, että tuolla lailla kerskaatte hänestä? Mitä hänellä on tekemistä teidän kanssanne?

Mendoza. Mikä draamallinen sattuma! Te olette siis Enry, hänen suosikki veljensä!

Straker. Ketä te nimitätte Enryksi? Kuka on antanut teille luvan käyttää minun nimeäni ja hänen? Minä voisi musertaa teidän paksun pääkallonne milloin tahansa.

Mendoza (suuremmoisella tyyneydellä). Jos annan teidän musertaa pääkalloni, lupaatteko kehua sillä hänelle? Se muistuttaisi hänelle Mendozaa. Muuta en pyydä.

Tanner. Tämä on oikeata rakkautta, Henry. Teidän tulisi kunnioittaa sitä.

Straker (kiivaasti). Pelkoa se on kaikesta päättäen.

Mendoza (hypäten pystyyn). Pelkoa! Nuorukainen, minä polveudun kuuluisasta tappelija-suvusta, ja kuten sisarenne hyvin tietää, te voisitte taistella kanssani juuri yhtä suurella menestyksellä kuin lastenrattaat moottorivaunun kanssa.

Straker (salaisesti peläten, mutta nousten polviltaan rohkean tappeluhaluisen näköisenä). En minä pelkää. Louisa! Louisa! Niinkuin ei neiti Straker kelpaisi teille.

Mendoza. Toivon että voisitte saada hänet ajattelemaan samoin.

Straker (raivoissaan). Kas niin —

Tanner (nousten nopeasti ja astuen väliin). Rauhoittukaa, Henry. Jos voisittekin taistella presidenttiä vastaan, ette voi taistella koko seuruetta vastaan. Istukaa ja olkaa ystäviä! Katsoihan kattikin kuninkaan silmiin, miksi siis rosvopäällikkö ei saisi katsella sisartanne? Tuollainen sukuylpeys on kovin vanhanaikuista.

Straker (masennettuna mutta muristen). Katsokoon vain häntä. Mutta elköön luulotelko että sisareni koskaan katsoi häneen. (Hitaasti laskeutuen taas turpeelle). Kun kuulee hänen kerskuvan luulisi että sisareni on pitänyt seuraa hänen kanssaan. (Hän kääntyy selin heihin ja rupeaa nukkumaan).

Mendoza (Tannerille, käyden tuttavallisemmaksi huomatessaan olevansa vallan kahden kesken osaaottavan kuuntelijan kanssa vuoriston hiljaisessa tähtiyössä. Kaikki muut ovat nukuksissa). Juuri semmoinen oli hänkin. Hänen järkensä ulottui eteenpäin kahdenteenkymmenenteen vuosisataan ja hänen yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja perhetunteensa taaksepäin keskiaikaan asti. Oo, kuinka Shakespearin sanat näkyvät sopivan kaikkiin tunteemme vivahduksiin.

    Louisaa lemmin! Tuhantenkin veljein
    Rakkaus ei yhteensä voi täyttää
    Mun lempen määrää —

Ja niin edespäin. Olen unohtanut lopun. Minä olen kykenevä mies. Olen voimakas mies. Kymmenessä vuodessa olisin omistanut ensi luokan hotellin. Silloin tapasin hänet ja — tässä näette! Olen rosvo, lainhylky. Ei Shakespearkaan voi täysin ymmärtää mitä tunnen Louisaa kohtaan. Sallikaa minun lukea teille muutamia rivejä, joita itse olen kirjoittanut hänestä. Olkoonpa niiden taidearvo kuinka pieni tahansa, ne kumminkin ilmaisevat paremmin kuin mitkään satunnaiset sanat mitä tunnen. (Hän vetää esiin pakan hotellilaskuja, jotka hän on täyttänyt käsikirjoituksellaan ja laskeutuu polvilleen tulen ääreen koettaen saada selkoa niistä. Ensin hän kohentaa tulta kepillä saadakseen sen hehkumaan).

Tanner (taputtaen häntä epäkohteliaasti olalle). Heittäkää ne tuleen, presidentti.

Mendoza (hämmästyneenä). Mitä?

Tanner. Te uhraatte uranne monomanian tähden.

Mendoza. Sen tiedän.

Tanner. Te ette tiedä. Ei kukaan mies tekisi semmoista rikosta itseään kohtaan, jos hän todella ymmärtäisi mitä hän tekee. Kuinka voitte katsella näitä majesteettisia vuoria, tätä korkeata taivasta, kuinka voitte hengittää tätä hienon viileätä ilmaa ja samalla puhua kuin kirjailija-narri jossakin Bloomsburyssä?

Mendoza (pudistaen päätään). Sierra ei ole sen parempi kuin Bloomsburykään, kun se on kadottanut uutuuden viehätyksen. Paitsi sitä nämä vuoret herättävät unelmia naisista — naisista, joilla on komean loistava tukka.

Tanner. Louisasta, toisin sanoin. Ne eivät tule herättämään minussa mitään unelmia naisista. Minun sydämeni on terve.

Mendoza. Elkää kehuko ennen aamua. Tämä on omituinen unelmien maa.

Tanner. No, saadaan nähdä. Hyvää yötä. (Hän laskeutuu maahan nukkuakseen).

Mendoza huoahtaen seuraa hänen esimerkkiään ja muutaman minuutin ajan on rauha Sierrassa. Sitten Mendoza äkkiä nousee istumaan ja sanoo rukoilevasti Tannerille —

Mendoza. Sallikaa minun lukea edes pari riviä teille ennenkuin nukutte. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla teidän arvostelunne.

Tanner (unisesti). Lukekaa. Minä kuuntelen.

Mendoza.

    Näin ensi kerran sun helluntaina
    Louisa, Louisa —

Tanner (koettaen herätä). Hyvä presidentti, Louisa on sangen sievä nimi, mutta helluntaina ei ole oikein hyvä loppusointu sille.

Mendoza. Tietysti ei. Louisahan tässä on refrenginä.

Tanner (myöntyvästi). Jassoo. Vai refrenginä. Anteeksi. Jatkakaa.

Mendoza. Ehkette välitä siitä runosta. Luulen että pidätte enemmän tästä. (Hän lukee pehmeällä, sointuvalla äänellä ja hitaasti).

    Louisa, mä lemmin!
    Sua lemmin Louisa!
    Louisa, Louisa, Louisa, mä lemmin!
    Sun nimes on sieluni sointu Louisa
    Sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa!

    Mendoza, hän lempii,
    Sua lempii Mendoza!
    Mendoza hän elää vain sulle Louisa.
    Sua ainoona onnenaan pitää Mendoza,
    Sua lempii Mendoza, Louisa, Louisa!

(Liikutettuna). Ei ole vaikeata kirjoittaa kauniita runoja semmoisesta nimestä. Louisa on suloinen nimi, eikö totta?

Tanner (puoli nukuksissa vastaa heikolla murinalla).

Mendoza.

    Jos oisit Louisa
    Nyt vaimo Mendozan,
    Mendozan Louisa, Louisan Mendoza!
    Ois autuas aina Louisan Mendoza
    Ja lempisi kaivattuansa Louisaa.

Se on oikeata runoutta — sydämestä pursunutta — syvimmästä sydämestä. Luuletteko että se liikuttaa häntä?

Ei mitään vastausta.

(Alistuen kohtaloonsa). Nukuksissa kuten tavallista. Tyhjää renkutusta maailmalle — taivaallista musiikkia minulle. Hullu olin kuin tuolla lailla paljastin sydämeni! (Hän asettautuu maata mutisten). Louisa, mä lemmin, sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa —

Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen. Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta, ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen, omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään, kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:

Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka? Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat, kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa — tai muualla — olemme tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?

Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään surumielisyyteen [musiikkia]:

Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä, kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan, jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla, epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja päättäväisyyttä sekä kärsimystä.

Vanha eukko. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on niin kauhea.

Don Juan. Uusi tulokasko?

Vanha eukko. Niin. Luullakseni kuolin tänä aamuna. Tunnustin syntini, sain viimeisen voiteluksen, makasin vuoteellani perheeni ympäröimänä ja katseeni kiinnitettynä ristiin. Sitten tuli pimeä, ja kun taas näin valon, oli se tätä valoa, jossa kävelen näkemättä mitään. Olen kulkenut tuntimääriä kamalan yksin.

Don Juan (huoahtaen). Ah — te ette ole vielä kadottanut käsitystä ajasta. Se kyllä katoaa iankaikkisuudessa.

Vanha eukko. Missä me olemme?

Don Juan. Helvetissä.

Vanha eukko (ylpeästi). Helvetissä! Kuinka te uskallatte?

Don Juan (tyyneesti). Miksemme olisi Señora?

Vanha eukko. Ette tiedä kelle puhutte. Minä olen vallasnainen, kirkon uskollinen tytär.

Don Juan. En epäile sitä ollenkaan.

Vanha eukko. Mutta kuinka siis voisin olla helvetissä? Ehkä kiirastulessa. En ole ollut täydellinen — kukapa olisikaan! Mutta helvetissä! Ooh — te ette puhu totta.

Don Juan. Helvetissä, Señora, sen vakuutan teille. Kaikkein paraimmassa osassa helvettiä, se on, kaikkein yksinäisimmässä — vai ehkä te pitäisitte enemmän seurasta.

Vanha eukko. Mutta minä olen vilpittömästi katunut. Olen tunnustanut —

Don Juan. Kuinka paljon?

Vanha eukko. Enemmän syntejä kuin koskaan teinkään. Minä nautin tunnustamisesta.

Don Juan. Aa — se on yhtä paha kuin tunnustaa liian vähän. Kaikissa tapauksissa, Señora, joko erehdyksestä tai tieten tahtoen olette tuomittu aivan niinkuin minäkin, eikä tässä ole muuta neuvoa kuin koettaa asettaa asiansa niin hyvin kuin voi.

Vanha eukko (suuttuneena). Oh, ja minä olisin voinut olla niin paljoa pahempi! Kaikki hyvät tekoni ovat hukkaan menneet! Se on vääryyttä!

Don Juan. Eikö mitä. Teitä varoitettiin vallan selvästi edeltäkäsin. Pahoista teoistanne anteeksianto toisen ansiosta, armo ilman oikeutta. Hyvistä töistänne oikeus ilman armoa. Täällä on paljon hyvää väkeä.

Vanha eukko. Olitteko te hyvä mies?

Don Juan. Olin murhaaja.

Vanha eukko. Murhaaja! Oo — kuinka he uskaltavat lähettää minut murhaajien seuraan! Minä en ansainnut sitä, olin hyvä nainen. Tässä on joku erehdys. Missä voin saada sen korjatuksi?

Don Juan. En tiedä saadaanko erehdyksiä korjatuksi täällä. Luultavasti eivät myönnä erehtyneensä, vaikka olisivatkin.

Vanha eukko. Mutta keltä voisin kysyä?

Don Juan. Minä kysyisin Paholaiselta, Señora. Hän tietää parhaiten tämän paikan tavat. Minä en koskaan ole niitä oikein oppinut.