Octavius hyvin nolona menee pois.

Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti). Entä siveellisyys, hyvä herra? Kuinka sen käy?

Tanner. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille. Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

Ramsden. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

Tanner. Oo — Englanti kestää kai masentumatta teidän paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

Ramsden. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

Tanner. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille täällä taikka tulevassa elämässä. (Hän kääntyy pois ja asettautuu vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä).

Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo). Ukki kulta, eikö olisi paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin). En mielelläni jätä sinua kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

Anna. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki. Minun ei sovi olla läsnä.

Ramsden. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet hyvä tyttö, Anniseni.

(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja puhuu melkein hänen korvaansa).

Anna. Jack! (Tanner kääntyy äkkiä vavahtaen) Oletko mielelläsi holhoojanani? Tahdothan olla vastuunalainen minusta, eikö totta?

Tanner. Uusin lisäys syntipukki-kokoelmaasi, eikö niin?

Anna. Että sinä viitsit kertoa tuota vanhaa, typerää leikkipuhettasi! Unohda nyt se jo! Miksi sinä aina sanot semmoista, jonka tiedät kiusaavan minua? Minä koetan miellyttää sinua niin hyvin kuin voin, Jack. Saanhan nyt sanoa sen suoraan, Jack, kun olet kerran holhoojani. Olen niin onneton ellet rupea ystäväkseni.

Tanner (katsellen häntä yhtä synkästi kuin äsken kuvapatsasta). Sinun ei tarvitse pyytää minun suosiotani. Kuinka perusteettomia meidän siveelliset arvostelumme ovat! Minusta tuntuu kuin sinulla ei olisi hiukkaistakaan omaatuntoa — ei mitään muuta kuin ulkokultaisuutta. Mutta sinä et ymmärrä eroitusta. Ja kumminkin sinussa on jotain viehättävää. Minä olen kaikesta huolimatta aina kiintynyt sinuun. Kaipaisin sinua, jos kadottaisin sinut.

Anna (tyynesti pistäen kätensä Tannerin käsivarteen ja astuen hänen kanssaan edestakaisin). Mutta onhan se vallan luonnollista, Jack. Olemmehan tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Muistatko kun —

Tanner (äkkiä irroittautuen). Seis! Minä muistan kaikki.

Anna. Oh, me olimme usein hyvin hupsuja, mutta —

Tanner. En tahdo kuulla siitä, Anna. En ole enää mikään koulupoika, enkä vielä liioin yhdeksänkymmenvuotias narrikaan, jommoiseksi tietysti tulen jos elän kyllin kauan. Se on ollutta ja mennyttä. Salli minun unohtaa.

Anna. Eikö se ollut onnellista aikaa? (Hän koettaa taas tarttuu Tannerin käsivarteen).

Tanner. Istu alas ja käyttäydy säädyllisesti. (Hän asettaa Annan istumaan tuolille kirjoituspöydän viereen). Se oli epäilemättä onnellinen aika sinulle. Sinä olit hyvä tyttö etkä koskaan joutunut pulaan. Ja kumminkaan ei pahinkaan lapsi, joka ikinä on välttänyt selkäsaunaa, olisi voinut nauttia enempää. Voin ymmärtää millä menestyksellä petit toisia tyttöjä. Sinun hyvät avusi tekivät mahtavan vaikutuksen heihin. Mutta sanoppas minulle, oletko koskaan tuntenut hyvää poikaa?

Anna. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli aina todellakin hyvä poika.

Tanner (älyten sanat todeksi). Niin. Olet oikeassa. Syystä tai toisesta et koskaan vietellyt Tavya.

Anna. Vietellyt! Jack!

Tanner. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville hänen sisimmät salaisuutensa.

Anna. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita muka olit tehnyt — poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.

Tanner (jyrkästi). Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.

Anna. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.

Tanner. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon, jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä koskaan kerroit minulle mitään.

Anna. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua itsestäsi.

Tanner. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin, vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis epätotta.

Anna En koskaan kertonut sinusta muille, Jack.

Tanner. Et. Mutta jos olisit tahtonut hillitä minua, olisit kertonut. Sinä tahdoit minua jatkamaan.

Anna (kiihkeästi). Se ei ole totta. Se ei ole totta, Jack. Minä en koskaan tahtonut sinua tekemään noita ikäviä, epämiellyttäviä, raakoja, tyhmiä, vulgääriä temppuja. Minä aina toivoin että kerrankin tekisit jotain sankarillista. (Malttaen mielensä). Anteeksi, Jack, mutta kaikki se mitä teit, ei ollut vähääkään sellaista mitä toivoin sinun tekevän. Usein olin hyvin pahoillani, mutta en voinut kertoa sinusta ja saattaa sinulle ikävyyksiä. Ja olithan vain poikanen. Tiesin että kerran kasvaisit mieheksi ja jättäisit poikamaisuudet. Ehkä olin väärässä.

Tanner (ivallisesti). Elä anna valtaa huolillesi, Anna. Ainakin yhdeksän kymmenettäosaa kaikista urostöistä, joita sulle tunnustin, olivat pelkkiä valeita. Sain varsin pian selville, että sinä et pitänyt tosista kertomuksista.

Anna. Tietysti ymmärsin että kaikki ei voinut olla totta. Mutta —

Tanner. Aiot muistuttaa minulle, että muutamat kaikkein häpeällisimmistä olivat tosia.

Anna (hellästi, Tannerin suureksi kauhuksi). En tahdo muistuttaa sinua mistään. Mutta minä tunsin henkilöt, joille ne tapahtuivat ja kuulin niistä.

Tanner. Niin. Mutta todetkin jutut minä koristelin kertoessani. Tunteellisen pojan nöyryytykset voivat naurattaa kovasti tavallisia paksunahkaisia aikaihmisiä, mutta pojalle itselleen ne ovat niin kipeitä, niin häpeällisiä, että hän ei voi tunnustaa niitä — hän ei voi muuta kuin kieltää ne kiihkeästi. Oli miten oli, ehkäpä oli hyväkin minulle hiukan koristella asioita, sillä kerran kun kerroin totuuden uhkasit sanoa sen muille.

Anna. En ikinä. En ainoatakaan kertaa.

Tanner. Uhkasitpa kerran. Muistatko kuka oli se mustasilmäinen tyttö, Rachel Rosetree? (Annan kulmakarvat vavahtavat kerran tahtomattaan). Minä panin toimeen rakkausseikkailun hänen kanssaan. Tapasimme toisemme eräänä iltana puutarhassa ja kävelimme hyvin epämukavasti käsivarret toistemme vyötäisillä ja suutelimme toisiamme erotessa ja olimme erittäin tunnollisesti romantisia. Jos tuota rakkausjuttua olisi jatkunut, olisin kyllästynyt kuoliaaksi, mutta sitä ei jatkunutkaan, sillä vallan pian Rachel jätti minut, koska hän huomasi että olin kertonut asiasta sinulle. Kuinka hän sai sen tietää? Sinulta tietysti. Sinä menit hänen luokseen ja kerroit hänelle hänen rikollisen salaisuutensa sekä pidit häntä kauhun ja nöyryytyksen vallassa uhaten kannella.

Anna. Se oli hyvin terveellistä hänelle. Velvollisuuteni oli estää häntä käyttäytymästä huonosti, ja nyt hän on siitä kiitollinen minulle.

Tanner. Onko hän?

Anna. Ainakin hänen pitäisi olla.

Tanner. Velvollisuutesi ei pakoittanut sinua estämään minua käyttäytymästä huonosti, vai mitä?

Anna. Minä estin sinua samalla kuin estin häntä.

Tanner. Oletko varma siitä? Sinä estit minua kertomasta sinulle seikkailuistani, mutta mistä tiedät estäneesi seikkailuni?

Anna. Tarkoitatko sillä että jatkoit samaan tapaan toisten tyttöjen kanssa.

Tanner. En. Sain vallan tarpeekseni romantisesta hassutuksesta Rachelin kanssa.

Anna (epäillen). Miksi sinä siis rikoit luottamussuhteemme ja tulit vallan vieraaksi minulle?

Tanner (salaperäisesti). Tapahtui silloin että sain jotain, jonka tahdoin pitää vallan yksin, jakamatta sitä sinun kanssasi.

Anna. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.

Tanner. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain, jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.

Anna (epäillen). Mitä?

Tanner. Sieluni.

Anna. Oh — ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.

Tanner. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia. Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla, mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia toisia kohtaan. — Silloin minullekin tuli velvollisuuksia. Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita minussa itsessäni.

Anna (hiljaa). Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä mieheksi, minä naiseksi.

Tanner. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä voin muistaa — saanko sanoa mitä me voimme muistaa? — vaikka me emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui, oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.

Anna. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.

Tanner. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?

Anna. Siveystuntomme hallitsee tunnetta, Jack. Elä ole tyhmä.

Tanner. Siveystuntomme! Ja eikö se muka ole tunnetta? Pitääkö paholaisen saada kaikki tunteet aivan niinkuin hyvät tuuletkin? Ellei se ole tunnetta — ellei se olisi mahtavin kaikista tunteista niin toiset tunteet lakaseisivat sen pois niinkuin hurrikanimyrsky kuivan lehden. Se on juuri tuon tunteen syntyminen, joka muuttaa lapsen mieheksi.

Anna. On muitakin tunteita, Jack. Hyvin voimakkaita.

Tanner. Kaikki muut tunteet olivat minussa jo sitä ennen, mutta ne olivat mitättömiä ja ilman päämäärää — vain lapsellista ahneutta ja julmuutta, uteliaisuutta ja kuvittelua, tapoja ja taikauskoa — muodotonta ja naurettavaa täysikasvuiselle järjelle. Kun ne kaikki äkkiä alkoivat loistaa kuin vasta sytytetyt liekit, ei valo ollut heidän omansa, vaan koittavan siveellisen tunteen paistetta. Se antoi niille arvoa, se antoi niille tietoisuuden ja merkityksen, se antoi niille ruokahalun ja järjesti ne tarkoitus- ja periaatearmeijoiksi. Sieluni syntyi siitä tunteesta.

Anna. Huomasin että kävit järkevämmäksi. Sinä olit tavattoman hävittävä olento sitä ennen.

Tanner. Hävittävä! Eikö mitä. En ollut muuta kuin vallaton.

Anna. Olit kyllä, Jack, juuri hävittävä sinä olit. Sinä turmelit kaikki vesat katkomalla oksien päät puumiekalla. Sinä särit lasit kurkkulavoista lingollasi. Sinä pistit tuleen heinäsuovan ja poliisi otti kiinni Tavyn, joka juoksi pakoon, kun hän ei saanut sinua estetyksi. Sinä —

Tanner. Huh! huh! huh! Nuo olivat kaikki tappeluita, piirityksiä, sotatemppuja, jotta saattaisimme suojella skalppejamme punaisilta indianeilta! Sinulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, Anna. Minä olen kymmenen kertaa hävittävämpi nyt kuin silloin. Siveellinen tunne on ottanut johtaakseen hävittäväisyyttäni siveellisiä päämääriä kohti. Minusta on tullut reformaattori, ja kuten kaikki reformaattorit, minäkin olen kuvienhävittäjä. Minä en enää säre kurkkulavojen laseja enkä polta heinäsuovia: minä sären uskontoja ja turmelen epäjumalia.

Anna (ikävystyneenä). Pelkään että olen liian naisellinen nähdäkseni mitään järkeä hävityksessä, hävittäminen ei voi muuta kuin hävittää.

Tanner. Niin, sepä se juuri onkin hyödyllistä. Rakentaminen ahtaa maan täyteen kaikenlaisia laitoksia, joita ahertajat keksivät. Hävittäminen puhdistaa sen ja hankkii meille hengittämistilaa ja vapautta.

Anna. Tuosta ei ole mitään hyötyä, Jack. Ei kukaan nainen ole yhtä mieltä kuin sinä.

Tanner. Se johtuu siitä että te sekoitatte rakentamisen ja hävittämisen luomiseen ja murhaan. Ne ovat vallan eri asioita. Minä jumaloin luomista ja inhoan murhaa. Niin, minä jumaloin sitä puissa ja kukkasissa, linnuissa ja petoeläimissä, ja sinussakin, Anna (Tyytyväisyyden ilme äkkiä poistaa kasvavan ouduksumisen ja ikävystymisen ilmeen Annan kasvoilta). Se oli juuri luova vaisto, joka pani sinut kiinnittänään minut itseesi siteillä, joitten jäljet tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Niin Anna, tuo vanha lapsellinen liitto välillämme oli tietämättämme lemmenliitto —

Anna. Jack!

Tanner. Oo — elä säikähdä!

Anna. Minä en säikähdä!

Tanner (oikullisesti). Mutta sinun pitäisi säikähtää. Missä ovat periaatteesi?

Anna. Jack, puhutko sinä vakavasti vai etkö?

Tanner. Siveellisestä tunteestako?

Anna. Ei, ei, mutta siitä toisesta. (Hämillään). Oh, sinä olet niin hupsu. Ei milloinkaan voi tietää kuinka sinua tulee ymmärtää.

Tanner. Sinun tulee ymmärtää minut vallan vakavasti. Minä olen sinun holhoojasi ja velvollisuuteni on parantaa sinun luonnettasi.

Anna. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit minuun?

Tanner. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi minussa —

Anna. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack raukka!

Tanner. Niin — sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta, vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten sopivan.

Anna. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.

Tanner. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.

Anna. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.

Tanner. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.

Anna. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta minua.

Tanner. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan vapautustani vastaan.

Anna (vakavasti). Kuinka väärässä sinä olet! Minä olisin tehnyt vaikka mitä tähtesi.

Tanner. Vaikka mitä, paitsi päästänyt minut irti sinusta. Silloinkin kuin vaistosi oli opettanut sinulle tuon kirotun naisten tempun koota velvollisuuksia miehen niskoille, ja heittää itsensä täydellisesti ja avuttomasti hänen armoilleen, kunnes mies vihdoin ei uskalla astua askeltakaan juoksematta ensin kysymään lupaa siltä samalta naiselta. Tunnen poika raukan, jonka hartain toivo on juosta pakoon vaimostaan. Vaimo estää häntä uhkaamalla heittäytyä sen veturin muserrettavaksi, joka vetää karkurin junaa. Niin tekevät kaikki naiset. Jos me koetamme mennä jonnekin, jonne eivät tahdo päästää meitä, ei mikään laki ole meitä estämässä, mutta kun astumme ensimäisen askeleen on heidän rintansa jalkaimme alla, heidän ruumiinsa pyörien alla lähtiessämme. Ei mikään nainen ole koskaan minua orjuuttava sillä lailla.

Anna. Mutta Jack, ethän voi kulkea maailman läpi ottamatta huomioon muitakin ihmisiä hiukan.

Tanner. Tietysti. Mutta mitä muita ihmisiä? Tuo muuten ihmisten huomioonottaminen - tai oikeastaan halpamainen pelko, jota me sanomme huomioonottamiseksi — se juuri tekee meistä sentimentaalia orjia. Sinun ottaminen huomioon, esimerkiksi, merkitsee samaa kuin luopuminen omasta tahdostaan sinun tahtosi hyväksi. Entäpäs jos sinun tahtosi olisi huonompi kuin minun? Opetetaanko naisia paremmin kuin miehiä, vai huonomminko? Opetetaanko äänestäjäjoukkioita paremmin kuin valtiomiehiä, vai huonomminko? Huonommin tietysti kummassakin tapauksessa. Ja millaiseksi maailma muuttuu kun valtiomiehet ottavat huomioon äänestäjälaumojaan ja yksityiset miehet vaimojaan? Mitä merkitsevät kirkko ja valtio tähän aikaan? Samaa kuin nainen ja veronmaksaja.

Anna (tyynesti). Minusta on niin hauska että ymmärrät politiikkaa, Jack. Siitä on sinulle varmaan paljon hyötyä, jos pääset parlamenttiin. (Tanner lyyhistyy kohoon niinkuin puhkaistu rakko). Mutta minusta on ikävää että arvelit minun vaikutustani huonoksi.

Tanner. En sanonut sitä huonoksi. Huono tai hyvä — minä en tahtonut mukaantua sen alaiseksi, enkä tahdo nytkään.

Anna. Eihän kukaan sitä pyydäkään Jack. Minä vakuutan — todellakin vakuutan — etten välitä omituisista mielipiteistäsi vähääkään. Tiedäthän että me kaikki olemme kasvatetut vapaamieliseen suuntaan. Miksi sinä siis välttämättömästi tahdot pitää minua ahdasmielisenä?

Tanner. Siinähän vaara juuri onkin. Minä tiedän että sinä et välitä, siitä syystä että olet saanut selville ettei se tee mitään. Boa constrictor ei välitä vähääkään härän mielipiteistä kietouduttuaan sen ympärille.

Anna (nousten ja äkkiä ymmärtäen). Oo-oo-oo! Nyt minä ymmärrän miksi varoitit Tavya kutsumalla minua boa constrictoriksi. Ukki kertoi minulle. (Hän nauraa ja heittää boansa Tannerin kaulaan). Eikö se tunnu suloiselta ja pehmeältä Jack?

Tanner. Sinä kauhea nainen! Aiotko heittää pois ulkokullaisuutesikin?

Anna. En ole koskaan ulkokullattu sinun kanssasi, Jack. Oletko suuttunut? (Hän vetää pois boan ja heittää sen tuolille). Ehkä minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Tanner (ylenkatseellisesti). Hyh! teeskentelyä! Miksi et olisi tehnyt niin, jos se kerran huvitti sinua?

Anna (kevyesti). Siksi — siksi että luulen sinun tarkoittaneen boa constrictorilla oikeastaan tätä (hän kietoo käsivartensa Tannerin kaulaan).

Tanner (tuijottaen häneen). Suurenmoinen julkeus! (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskiaan). Ja ajatteleppas että jos mainitseisin tästä kohtauksesta, ei ainoakaan sielu uskoisi minua, mutta jos sinä syyttäisit siitä minua, ei kukaan uskoisi vastaväitteitäni.

Anna (siirtäen pois käsivartensa hyvin arvokkaasti). Sinä olet parantumaton Jack. Mutta sinun ei pitäisi laskea leikkiä meidän mieltymyksestämme toisiimme. Ei kukaan voi ymmärtää sitä väärin. Ethän sinä ainakaan ymmärrä sitä väärin, toivon mä.

Tanner. Vereni selittää sen minulle, Anna. Raukka, raukka Ricky Ticky Tavy!

Anna (katsahtaen häneen äkkiä aivan kuin tämä olisi uusi näkökohta). Ethän vain lienee kyllin typerä ollaksesi mustasukkainen Tavylle?

Tanner. Mustasukkainen! Mistä syystä? Mutta minä en ihmettele että kahlehdit häntä niin lujasti. Minäkin tunnen kahleitten kiristyvän ympärilläni, vaikka sinä vain leikit kanssani.

Anna. Luuletko että minulla on tosi tarkoituksia Tavyyn nähden?

Tanner. Tiedän että sinulla on.

Anna (vakavasti). Ole varuillasi, Jack. Sinä teet Tavyn hyvin onnettomaksi, jos annat hänelle väärän käsityksen minusta.

Tanner. Ole huoleti, ei hän enää pääse sinua pakoon.

Anna. Usein mietin että oletkohan sinä todellakin viisas mies.

Tanner. Kas niin. Mistä tämä äkkinäinen epäluulo?

Anna. Sinä näytät ymmärtävän kaikki, jota minä en ymmärrä, mutta sinä olet täydellinen kehtolapsi niissä asioissa, joita minä tosiaankin ymmärrän.

Tanner. Sen saat ainakin uskoa, että minä ymmärrän, mitä Tavy tuntee sinua kohtaan.

Anna. Ja luuletko myöskin ymmärtäväsi, mitä minä tunnen Tavya kohtaan?

Tanner. Minä tiedän liiankin hyvin kuinka Tavy raukan käy.

Anna. Minä nauraisin sinulle Jack, ellen muistaisi isä vainajata. Muista se! Tavysta tulee hyvin onneton.

Tanner. Niin tulee, mutta hän ei tule itse tietämään sitä, poika raukka. Hän on tuhat kertaa liian hyvä sinulle. Siitä on johtuva hänen elämänsä suurin erehdys sinun suhteesi.

Anna. Luulen että miehet erehtyvät enemmän siksi että he ovat liian viisaita, kuin siksi että he ovat liian hyviä (hän istuutuu ja osoittaa ylenkatsettaan koko miessukua kohtaan olkapäitten soman sorealla asennolla).

Tanner. Tiedän vallan hyvin ettet välitä paljoa Tavysta. Mutta maailmassa on aina niin että toinen suutelee ja toinen sallii itseään suudeltavan. Tavy suutelee, ja sinä vain käännät poskesi suudeltavaksi, ja sitten heität hänet pois, jos tapaat paremman.

Anna (loukkaantuneena). Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa tuommoista minulle, Jack. Se ei ole totta eikä se ole hienotuntoista. Jos sinä ja Tavy tahdotte ymmärtää minut väärin, ei syy ole minun.

Tanner (katuvana). Anteeksi minun karkeuteni, Anna. Se kohdistuu pahaan maailmaan, ei sinuun. (Anna katsahtaa häneen tyytyväisenä ja anteeksiantavana. Tanner muuttuu heti varovaksi). Sama se. Toivoisin vain että Ramsden palaisi. En koskaan tunne itseäni varmaksi sinun seurassasi. Sinussa on semmoinen pirullinen viehätys — ei, ei se ole viehätystä vaan kekseliästä voimaa. (Anna nauraa). Juuri noin — sinä tiedät sen itse ja ylpeilet siitä. Julkisesti, häpeämättä ylpeilet siitä.

Anna. Mikä kauhea liehakoitsija sinä olet, Jack!

Tanner. Liehakoitsija!! Minä!!!

Anna. Niin juuri liehakoitsija. Sinä koetat aina suututtaa ja loukata ihmisiä, mutta sinä et koskaan todella aio päästää heitä irti itsestäsi.

Tanner. Nyt minä soitan kelloa. Tämä keskustelu on mennyt pitemmälle kuin aioin.

Ramsden ja Octavius palaavat takaisin neiti Ramsdenin kanssa, joka on älykäs vanha neiti yksinkertaisessa ruskeassa silkkipuvussa, sormissa ja kaulassa kylliksi sormuksia, lukkoneuloja ja vitjoja osoittamaan että hänen pukunsa yksinkertaisuuteen ovat syynä periaatteet eikä köyhyys. Hän astuu huoneeseen hyvin päättävästi. Molemmat miehet, nolostuneina ja masentuneina, seuraavat häntä. Anna nousee ja astuu innokkaasti häntä vastaan. Tanner vetäytyy seinän luo kuvapatsaitten väliin ja on katselevinaan kuvia. Ramsden astuu pöytänsä luo, kuten tavallista, ja Octavius pysyttelee Tannerin läheisyydessä.

Neiti Ramsden (Melkein työntäen Annaa kylkeen astuessaan rouva Whitefieldin tuolin luo ja istuessaan siihen päättävästi). Minä pesen käteni koko tässä asiassa.

Octavius (hyvin onnettomana). Tiedän että tahdotte minun viemään pois Violetin. Sen teen. (Hän kääntyy epäröiden ovea kohti).

Ramsden. Ei, ei —

Neiti Ramsden. Miksi sinä sanot ei, Roebuck? Octavius ymmärtää että minä en ajaisi pois ketään todellisesti katuvaa naista. Muita kun nainen ei ole ainoastaan paha, vaan aikoo jatkaa pahuuttaan, silloin minä eroan.

Anna. Voi, neiti Ramsden, mitä te tarkoitatte? Mitä Violet on sanonut?

Ramsden. Violet on kovin itsepäinen. Hän ei tahdo lähteä Lontoosta. En ymmärrä häntä.

Neiti Ramsden. Minäpä ymmärrän. Asia on päivän selvä, hyvä Roebuck. Hän ei tahdo mennä, sillä hän ei tahdo erota tuosta miehestä, kuka hän sitten lieneekään.

Anna. Niin, tietysti. Octavius, puhuitko sinä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei tahdo kertoa meille mitään. Eikä hän suostu mihinkään ennenkuin hän on sopinut jonkun toisen kanssa. Tietysti sen konnan kanssa, joka on hänet pettänyt.

Tanner (Octaviukselle). Anna heidän siis sopia keskenään. Mies tulee iloitsemaan saadessaan hänet lähetetyksi ulkomaille. Mikä siis on niin vaikeata tässä asiassa?

Neiti Ramsden (ottaen sanat Octaviuksen suusta). Vaikeatako? Se, että kun minä tarjouduin häntä auttamaan, en tietysti tarjoutunut hänen rikostoverikseen. Hänen täytyy joko pyhästi luvata, ettei hän ikinä enää tapaa tuota miestä, taikka sitten täytyy hänen hankkia itselleen uusia ystäviä. Jota pikemmin sitä parempi.

Kamarineitsyt ilmestyy ovelle. Anna istuu nopeasti näyttäen niin välinpitämättömältä kuin suinkin. Octavius tietämättään matkii häntä.

Kamarineitsyt. Vaunut ovat ovella, neiti.

Neiti Ramsden. Mitkä vaunut?

Kamarineitsyt. Neiti Robinsonille.

Neiti Ramsden. Ooh! (Tointuen). Hyvä on. (Kamarineitsyt poistuu). Hän on lähettänyt hakemaan vaunuja.

Tanner. Minä tahdoin jo puoli tuntia sitten lähettää hakemaan vaunuja.

Neiti Ramsden. Olen iloinen että hän ymmärtää millaiseen asemaan hän on itsensä asettanut.

Ramsden. En pidä siitä että hän lähtee pois tuolla lailla, Susanna. Ei meidän pitäisi olla liian kiihkeitä.

Octavius. Kiitos, tuhat kiitosta siitä! Mutta neiti Ramsden on vallan oikeassa, Violet ei voi viipyä kauemmin.

Anna. Etkö sinä Tavy voisi mennä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei huoli minusta kanssaan.

Neiti Ramsden. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.

Tanner. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka täällä on tullut hänen osakseen.

Ramsden (hyvin huolissaan). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.

Neiti Ramsden. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.

Tanner. Minua myöskin, erittäin iloisesti.

Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen, päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin siro hattu sekä siinä kuollut lintu — kaikki todistaa että siinä on personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis. Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa.

Violet. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan, taloudenhoitajan huoneessa.

Tanner. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.

Violet. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut ystävät ovat. Hyvästi.

Tanner. Ei, odota hetkinen. Minun täytyy sanoa jotain, jota pyydän sinua kuuntelemaan. (Violet katsoo häneen ilman vähänkään uteliaisuutta, mutta odottaa kumminkin, nähtävästi yhtä paljon vetääkseen käteensä toisen hansikkaansa, kuin kuunnellakseen Tanneria). Minä olen täydellisesti sinun puolellasi tässä asiassa. Onnittelen sinua syvimmällä kunnioituksella, siksi että sinulla on ollut niin paljon rohkeutta. Sinä olet vallan oikeassa ja perhe on vallan väärässä.

Hämmästystä. Anna ja neiti Ramsden nousevat ja kääntyvät Violetia ja Tanneria kohti. Violet hämmästyneempänä kuin kukaan, unohtaa hansikkaansa ja astuu keskelle huonetta nolona ja pahoillaan. Octavius yksin ei liiku eikä kohota päätään: hän on häpeän masentama.

Anna (rukoilevasti, jotta Tanner käyttäytyisi ihmisiksi). Jack!

Neiti Ramsden (raivossa). No sen minä sanon!

Violet (terävällä äänellä Tannerille). Kuka kertoi sen sinulle?

Tanner. Ramsden ja Tavy tietysti. Miksi he eivät olisi saaneet?

Violet. Sillä he eivät tiedä.

Tanner. Tiedä? Mitä?

Violet. He eivät tiedä että minä olen oikeassa.

Tanner. Oo - kyllä he sen tietävät sydämessään, vaikka heidän hullut taikauskonsa siveydestä ja soveliaisuudesta ja sen semmoisessa saattaa heidät moittimaan sinua. Mutta minä tiedän ja muu maailma oikeastaan myöskin tietää, vaikkei se uskalla sitä tunnustaa, että sinulla oli oikeus seurata vaistoasi, että elinvoima ja rohkeus ovat suurimmat ominaisuudet naisessa ja äitiys hänen juhlallinen vihkimisensä naisellisuuteen, ja että se seikka, että et ole laillisesti vihitty, ei hiukkaistakaan vähennä sinun arvoasi eikä meidän kunnioitustamme sinua kohtaan.

Violet (punastuen harmista). Sinä siis pidät minua huonona naisena, kuten nuo muutkin. Ja sinä luulet, että minä en ole ainoastaan menetellyt kunnottomasti, vaan vieläpä hyväksyn sinun innoittavat mielipiteesikin. Neiti Ramsden, minä olen sietänyt teidän kovat sananne siksi että tiesin teidän kerran katuvan niitä kun saitte kuulla totuuden, mutta minä en siedä semmoista inhoittavaa loukkausta, että Jack onnittelee minua siitä, että muka olen yksi noita kurjia olentoja, joita hän hyväksyy. Minä olen salannut avioliittoni mieheni tähden. Mutta nyt minä vaadin laillisen aviovaimon oikeudella että minua ei loukata.

Octavius (kohottaen päänsä sanomattomalla helpoituksen tunteella). Sinä olet naimisissa!

Violet. Niin olen. Ja teidän olisi pitänyt arvata se. Mikä syy teillä oli epäillä että minulla ei ollut oikeutta kantaa vihkisormusta? Ei kukaan teistä koskaan kysynytkään minulta. Sitä en voi unohtaa.

Tanner (rauniona). Olen täydellisesti masennettu. Tarkoitin hyvää. Pyydän anteeksi — ryömien pyydän anteeksi.

Violet. Toivon että vasta olet varovampi puheissasi. Tietysti ei kukaan ota niitä täydellä todella, mutta ne ovat epämiellyttäviä ja todistavat huonoa aistia.

Tanner (taipuen myrskyn alla). En voi puolustautua. Olen vasta varovampi puolustaessani naisia. Pelkään että olemme kaikki alentuneet sinun silmissäsi, paitsi Anna. Annan tähden suo meille anteeksi.

Violet. Niin, Anna on ollut hyvin ystävällinen. Mutta hän tiesi.

Tanner. Ahaa.

Neiti Ramsden (jäykästi). Ja kuka on se herrasmies, joka ei tunnusta vaimoaan?

Violet (nopeasti). Se on minun asiani, neiti Ramsden, eikä teidän. Minulla on omat syyni pitää avioliittoni salassa tällä haavaa.

Ramsden. En voi sanoa muuta kuin että olen kovin pahoillani, Violet. Minua vallan kauhistaa muistella kuinka olemme sinua kohdelleet.

Octavius (nolona). Anteeksi, Violet. En voi sanoa muuta.

Neiti Ramsden (yhä vielä haluttomana antautumaan). Tietysti se minkä nyt kerroit, muuttaa asiat kokonaan. Joka tapauksessa on velvollisuuteni itseäni kohtaan —

Violet (keskeyttäen hänet). Velvollisuutenne minua kohtaan on pyytää anteeksi. Se on velvollisuutenne sekä itseänne että minua kohtaan. Jos itse olisitte naimisissa oleva vaimo, ette suinkaan tahtoisi istua taloudenhoitajan huoneessa ja tulla kohdelluksi kuin pahankurinen lapsi. Siten juuri nuoret neidit ja vanhat eukot, joilla ei ole mitään vakavia velvollisuuksia, minua kohtelivat.

Tanner. Elä iske meihin, kun olemme masennetut, Violet. Minä luulin että teimme itsemme naurunalaisiksi, mutta oikeastaan onkin niin että sinä teit meidät naurunalaisiksi.

Violet. Ainakaan se ei ollut sinun asiasi, Jack.

Tanner. Eikö ollut minun asiani? Vaikka Ramsden melkein suoraan syytti minua tuoksi tuntemattomaksi herrasmieheksi.

Ramsden vastustaa kiihkeästi, mutta Violetin kylmä suuttumus sammuttaa hänen kiihkonsa.

Violet. Sinua! Kuinka inhoittavaa! Kuinka ilettävää! Kuinka halveksittavasti te olette puhuneet minusta! Jos mieheni tietäisi tuon, ei hän sallisi minun ikinä enää virkkaa sanakaan teille. (Ramsdenille). Tämän viimeisen te todellakin olisitte voinut säästää minulta.

Ramsden. Minä vakuutan etten koskaan — ainakin se on sanojeni hirveätä väärentämistä —

Neiti Ramsden. Sinun ei tarvitse selittää, Roebuck. Hän oli itse syynä kaikkeen. Hänen asiansa on pyytää anteeksi että hän petti meidät.

Violet. Voin antaa teille anteeksi, neiti Ramsden, sillä te ette voi ymmärtää, kuinka tunnen tämmöisissä asioissa, vaikka kyllä olisin odottanut enemmän järkeä henkilöiltä, joilla on suurempi kokemus. Minä ymmärrän kuitenkin että olette joutunut hyvin kiusalliseen asemaan ja paras minkä voin tehdä, on poistua heti. Hyvästi.

Hän menee jättäen heidät tuijottamaan.

Neiti Ramsden. No sen minä sanon!

Ramsden (valittaen). Kyllä hän nyt on meille hyvin suuttunut.

Tanner. Teidän täytyy lyyhistyä kokoon vihkisormuksen edessä, Ramsden, kuten meidän muidenkin. Häpeämme malja on täysi.

Toinen näytös.

Ajotiellä maatalon puistossa lähellä Richmondia moottorivaunu on joutunut epäkuntoon. Se seisoo puuryhmän edessä, jonka ympäri tie kiertää taloon, joka osittain näkyy puitten läpi. Tanner seisoen tiellä moottorivaunun vasemmalla puolella, voisi selvään nähdä talon läntisen nurkan, ellei hänen huomionsa olisi kokonaan kiintynyt selällään makaavaan, sinisiin housuihin puettuna sääripariin, joka pistää esiin koneen alta. Hän katselee niitä tarkasti, selkä kumarassa ja kädet polviin nojaten. Hänen nahkatakkinsa ja suippo lakkinsa osoittavat että hän on moottorivaunun matkustajia.

Sääret. Ahaa! Nyt se on tehty.

Tanner. Onko kaikki kunnossa nyt?

Sääret. Kaikki hyvin!

Tanner kumartuu tarttuen kiinni säärien nilkkaan ja vetäen esiin kuin työntökärryt säärien omistajan, joka kulkee käsillään pitäen vasaraa hampaissaan. Hän on nuori mies siistissä sinisessä puvussa, puhtaaksi ajettu leuka, tummat silmät, lyhyt hyvin harjattu tukka ja hiukan säännöttömät, epäluuloisesti kaarevat kulmakarvat. Kun hän korjaa vaunua ovat hänen liikkeensä nopeat ja odottamattomat, mutta kumminkin tarkat ja huolelliset. Tanneria ja Tannerin ystäviä kohtaan hänen käytöksensä ei ole ollenkaan alamainen, vaan kylmä ja jäykkä, pitäen heidät jonkun matkan päässä, mutta antamatta kumminkaan koskaan aihetta valituksiin. Siitä huolimatta hän koko ajan pitää heitä silmällä jotenkin kyynillisesti, niinkuin ainakin mies joka tuntee maailman nurean puolen. Hän puhuu hitaasti ja hieman ivallisesti eikä ollenkaan koeta saada puhettaan herrasmaiseksi. Saattaa arvata että hänen siro ulkoasunsa on merkkinä kunnioituksesta häntä itseään ja omaa luokkaansa kohtaan, eikä niitä kohtaan, joitten palveluksessa hän on.

Hän astuu nyt moottorivaunuun koettaakseen koneistoa ja panee taas lakin päähänsä ja päällystakin yllensä. Tanner riisuu pois nahkaisen päällystakkinsa ja heittää sen vaunuun. Kuljettaja (taikka automobilisti, taikka moottoriniekka, taikka miksi tahansa nimittänemmekään häntä) katselee ympärilleen kysyvästi, työntäen samalla vasaransa vaunuun.

Kuljettaja. Joko saitte tarpeeksi, vai?

Tanner. Voin yhtä hyvin kävellä taloon ja ojentaa jalkojani hiukan sekä tyynnyttää hermojani. (Katsoen kelloaan). Tiedätte kai että olemme tulleet Hyde Park Cornerista Richmondiin kahdessakymmenessä yhdessä minuutissa.

Kuljettaja. Viidessätoista minuutissa minä sen vertaisen matkan olisin pyörähyttänyt, jos olisi ollut selvä tie.

Tanner. Mutta mistä syystä? Rakkaudesta urheiluunko, vai saadaksenne ilon kauhistuttaa onnetonta isäntäänne?

Kuljettaja. Mikä se teitä pelottaa?

Tanner. Poliisi ja niskani mahdollinen taittuminen.

Kuljettaja. Soo. Mutta jos tykkäätte kulkea hiljakseen niin voittehan mennä omnibussissa. Se on halvempaa. Te maksatte minulle että minä säästäisin teiltä aikaa ja hankkisin teille hyötyä tuhannen punnan moottorivaunusta. (Hän istuutuu tyynesti).

Tanner. Minä olen moottorivaunun sekä teidän orjanne. Joka yö minä uneksin siitä kirotusta kapineesta.

Kuljettaja. Kyllä se semmoinen haihtuu. Jos menette taloon niin saanko kysyä kuinka kauan meinaatte viipyä siellä? Siitä syystä vain että jos meinailette jutella koko aamupäivän rouvasväen kanssa, niin panen vaunun talliin ja lähden omiin hommiini. Muutoin annan sen seistä tässä odottamassa.

Tanner. Paras on odottaa tässä. En viivy kauan. Tänne pitäisi tulla nuori amerikkalainen herrasmies, eräs herra Malone yhdessä herra Robinsonin kanssa uudessa amerikkalaisessa höyryvaunussaan.

Kuljettaja (hypäten ylös ja kiirehtien vaunusta Tannerin luo). Amerikkalaisessa höyryvaunussa! Kilpaa meidän kanssa Lontoosta!

Tanner. Ehkä he ovat jo täällä.

Kuljettaja. Olisinpa minä sen tiennyt! (Syvästi moittien). Miksette kertonut siitä, herra Tanner?

Tanner. Sillä minulle on ilmoitettu että tällä vaunulla voi ajaa 84 penikulmaa tunnissa, ja minä tiedän kokemuksesta kuinka paljon te voitte ajaa, jos tiellä sattuu olemaan kilpailija. Katsokaappas Henry, on asioita, joita teidän ei ole terveellistä tietää, ja tämä asia oli yksi niitä. Rauhoittukaa nyt kumminkin, kohta saatte nauttia kylliksenne. Aiomme ajella koko päivän. Amerikkalainen ottaa vaunuunsa herra Robinsonin, hänen sisarensa ja neiti Whitefieldin. Me otamme neiti Rhodan.

Kuljettaja (tyydytettynä, miettii toista asiaa). Neiti Rhoda on neiti Whitefieldin sisar, vai mitä?

Tanner. Niin on.

Kuljettaja. Ja neiti Whitefield itse menee toiseen vaunuun? Ei teidän kanssanne?

Tanner. Mitä hittoja hän minun kanssani tulisi? Herra Robinsonhan on toisessa vaunussa. (Kuljettaja katselee Tanneria kylmällä epäluulolla ja kääntää vaunun viheltäen hiljaa tunnettua nuottia. Tanner, hiukan levottomana, aikoo jatkaa samaa ainetta, mutta kuulee samalla Octaviuksen askeleet käytävällä. Octavius tulee talosta päin, puettuna moottoripukuun, mutta ilman päällystakkia.) Me olemme menettäneet, kiitos luojan. Tuossa on herra Robinson. Hei, Tavy, onko höyryvaunu onnistunut?

Octavius. On varmaan. Me tulimme Hyde Park Corneristä tänne seitsemässätoista minuutissa. (Kuljettaja on raivoissaan ja potkaisee vaunua muristen suuttumuksesta). Kauanko te viivyitte?

Tanner. Noin kolme neljännes tuntia, tai niille paikoin.

Kuljettaja (vastustaen). So, soh, herra Tanner! Helposti olisimme ennättäneet vähemmässä kuin viidessätoista minuutissa.

Tanner. Ohimennen, saanko esitellä teidät? Herra Octavius Robinson ja herra Enry Straker.

Straker. Hauska tavata, herra Robinson. Herra Tanner pilkkaa Enry nimeä. Herrat sanovat aina Hhenry. Mutta en suinkaan minä välitä.

[Lontoon alhaison murteen huomattavimpia ominaisuuksia on se, että h jätetään pois sellaisten sanojen alusta, missä sen tulisi olla, ja lausutaan usein sanojen alussa, jossa sitä ei ole. Suoment. muist.]

Tanner. Sinä luulet vain että se todistaa huonoa aistia minussa, kun kiusottelen Strakeria, Tavy. Mutta sinä olet vallan väärässä. Tämä mies näkee enemmän vaivaa jättääkseen pois h:t kielestään, kuin hänen isänsä ennen, saadakseen ne kieleensä. Se on luokkamerkkinä hänessä. En ole elämässäni tavannut ketään, joka on niin pöhöttynyt luokkaylpeydestä kuin Enry.

Straker. So, soh, herra Tanner. Hiukan moderatsionia!

Tanner. Moderatsionia! Kuulitko Tavy? Sinä olisit sanonut että vähempi riittää. Mutta tämä mies on saanut sivistystä ja hän tietää että me emme ole. Mikä olikaan teidän kansakoulunne, Straker?

Straker. Sherbrooke Road.

Tanner. Sherbrooke Road! Sanoisiko kukaan meistä Rugby! Harrow! Eton! tuommoisella henkisellä ylpeydellä? Sherbrooke Road on paikka, jossa pojat oppivat jotain. Eton on poikatarha, jonne meidät lähetetään siitä syystä että olemme kiusana kotona, ja siksi että myöhemmin elämässä aina kun jonkun herttuan nimi mainitaan, voimme sanoa että hän on entinen koulutoverimme.

Straker. Te ette ymmärrä yhtään niitä asioita, herra Tanner. Ei kansakoulussa opi, vaan teollisuuskoulussa.

Tanner. Se on hänen yliopistonsa, Octavius. Ei Oxford, eikä Cambridge, tai Durham, Dublin, tai Glasgow. Ei edes mikään noista lahkolaispesistä Walesissakään. Ei, Tavy. Regent Street, Chelsea Borough — en muista puoliakaan niitten nimistä — ne ovat hänen yliopistojaan. Ne eivät ole vain luokkarajoitusten myymälöitä, kuten meidän yliopistomme. Te ylenkatsotte Oxfordia, Enry, eikö niin?

Straker. En ollenkaan. Se on vallan nätti paikka semmoisille, jotka sellaisista tykkäävät. Siellä opetetaan herraksi. Teollisuuskoulussa opetetaan konemestariksi tai muuksi sellaiseksi.

Tanner. Ivaa, Tavy, pelkää ivaa! Jospa sinä voisit katsoa Enryn sieluun ja näkisit koko sen ylenkatseen syvyyden, jota hän tuntee herroja kohtaan, ja hänen ylpeytensä huipun siitä että hän on konemestari, niin kalpenisit. Hän suorastaan nauttii aina kun tämä moottorivaunu joutuu epäkuntoon, sillä se saattaa näkyviin minun herrasmaisen avuttomuuteni ja hänen työläismäisen taitonsa ja kekseliäisyytensä.

Straker. Elkää välittäkö hänestä, herra Robinson. Hän rakastaa puhumista. Mutta mehän tunnemme hänet.

Octavius (vakavasti). Mutta hänen puheessaan on paljon totta pohjalla. Minä uskon mitä hartaimmin työn ylevyyteen.

Straker (tyyneesti). Siksi että te ette ole koskaan tehnyt mitään työtä herra Robinson. Minun tehtäväni on poistaa työ. Teillä on enemmän hyötyä minusta ja yhdestä koneesta kuin kahdestakymmenestä työmiehestä.

Tanner. Herran nimessä, Tavy, elä houkuttele häntä puhumaan valtiotaloudesta. Hän tietää kaikki siitä, mutta me emme tiedä. Sinä olet vain runollinen sosialisti, Tavy. Hän on tieteellinen.

Straker (joutumatta hämilleen). Niin. Tämä keskustelu on kyllä hyvin opettavaa, mutta minun täytyy pitää huolta koneesta ja te kai tahdotte puhella tytöistänne. Kyllä minä ymmärrän. (Hän alkaa puuhailla koneen luona ja lähtee sitten astumaan taloa kohti).

Tanner. Se on hyvin tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö.

Octavius. Mikä?

Tanner. Straker. Tässä me kirjalliset ja sivistyneet henkilöt olemme vuosikausia huutaneet uutta naista, joka kerta kuin joku harvinaisen vanhanaikuinen naishenkilö joutui ilmapiiriimme, emmekä koskaan huomanneet että uusi mies oli tullut. Straker on uusi mies.

Octavius. Minä en huomaa hänessä mitään uutta, paitsi sinun hulluttelusi hänen kanssaan. Mutta en minä nyt viitsi puhua hänestä, vaan Annasta.

Tanner. Straker tiesi senkin. Luultavasti hän oppi senkin teollisuuskoulussa. No, mikä Annalla on hätänä? Oletko kosinut häntä?

Octavius (itseään syyttäen). Minä olin kyllin petomainen ja tein sen eilisiltana.

Tanner. Kyllin petomainen! Mitä tarkoitat?

Octavius (dityrambimaisesti). Jack, me miehet olemme kaikki raakoja. Me emme koskaan ymmärrä kuinka äärettömän herkkä naisen tunne-elämä on. Kuinka minä saatoinkaan sen tehdä!

Tanner. Tehdä mitä, sinä itkusuinen idiootti?

Octavius. Niin, minä olen idiootti, Jack. Jospa olisit kuullut hänen äänensä ja nähnyt hänen kyyneleensä! Minä olen valvonut koko yön ajatellen niitä. Jos hän olisi moittinut minua, olisin kestänyt sen paremmin.

Tanner. Kyyneleitä! Se on vaarallista. Mitä hän sanoi.

Octavius. Hän kysyi minulta kuinka saatoin nyt ajatella muuta kuin hänen rakasta isä-vainajaansa. Hän tukahdutti nyyhkytyksen — (hän masentuu).

Tanner (taputtaen häntä selkään). Koeta kestää se miehen tavoin, Tavy, vaikka sinusta tuntuisikin kuin olisit aasi. Se on sitä vanhaa peliä. Hän ei ole väsynyt vielä leikkiin sinun kanssasi.

Octavius (kärsimättömästi). Oh, elä puhu tyhmyyksiä aina, Jack. Luuletko tosiaankin että tuo sinun iän ikuinen ontto kyynillisyytesi ollenkaan kykenee käsittämään hänen kaltaistaan luonnetta.

Tanner. Hm! Sanoiko hän muuta?

Octavius. Sanoi. Ja siksi juuri minä asetankin sekä hänet että itseni sinun pilkattavaksesi kertomalla siitä.

Tanner (katuvana). Ei pilkattavaksi, hyvä Tavy, ei totta tosiaankaan. No, vähät siitä. Jatka.

Octavius. Hänen velvollisuudentuntonsa on niin harras, niin täydellinen, niin —

Tanner. Niin on. Jatka.

Octavius. Katsohan, näissä uusissa oloissa sinä ja Ramsden olette hänen holhoojiaan, ja hänen mielestään kaikki se velvollisuudentunto, joka ennen kohdistui hänen isäänsä, on nyt tuleva teille. Hän sanoi arvelevansa että minun olisi pitänyt ensin puhua siitä teidän molempien kanssa. Tietysti hän on oikeassa, mutta en voi auttaa että minusta tuntuu oudolta tulla sinulta juhlallisesti kosimaan holhokkisi kättä.

Tanner. Olen iloinen että rakkaus ei ole kokonaan sammuttanut huumorintunnetta sinussa.

Octavius. Tuo vastaus ei tule tyydyttämään häntä.

Tanner. Virallinen vastaukseni on tietysti: Siunaukseni teille, lapseni, olkaa onnelliset!

Octavius. Tahtoisin että lakkaisit laskemasta leikkiä tässä asiassa. Vaikkei se ole täyttä totta sinulle, on se kumminkin minulle ja hänelle.

Tanner. Tiedäthän vallan hyvin että hän on yhtä vapaa valitsemaan kuin sinäkin.

Octavius. Hän ei ajattele niin.

Tanner. Eikö tosiaankaan! No, mitä siis tahdot minun tekemään?

Octavius. Tahdon että sanot hänelle vilpittömästi ja vakavasti mitä ajattelet minusta. Sano että voit uskoa hänet minulle — nimittäin jos luulet voivasi.

Tanner. En ollenkaan epäile voivani uskoa hänet sinulle. Mutta minua huolestuttaa ajatus uskoa sinut hänelle. Oletko sinä lukenut Maeterlinckin kirjan mehiläisestä?

Octavius (vaivoin hilliten suuttumustaan). Minun ei tee mieli keskustella kirjallisuudesta tällä hetkellä.

Tanner. Ole hiukan kärsivällinen vain. En minäkään puhu kirjallisuudesta. Kirja mehiläisestä on luonnonhistoriaa. Se on kamala opetus ihmiskunnalle. Sinä luulet olevasi Annan kosija, luulet että sinä olet takaa-ajaja, hän takaa-ajettu, että sinun asiasi on kosia, pyytää, voittaa, valloittaa. Hullu! Sinä itse olet takaa-ajettu, merkitty otus, määrätty saalis. Sinun ei tarvitse istua ja luoda ikävöiviä silmäyksiä syöttiin loukun lankojen takana. Loukun ovi on auki, ja se sulkeutuu vasta silloin kun sinä olet loukussa, ja sulkeutuu silloin iäksi.

Octavius. Jospa voisin sen uskoa — vaikka sanotkin sen pahankuriseen tapaasi.

Tanner. Hyvä mies, mitä muuta tekemistä hänellä on tässä elämässä kuin hankkia itselleen mies? Naisen täytyy koettaa päästä naimisin niin pian kuin suinkin ja miehen täytyy koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Sinulla on runosi ja murhenäytelmäsi tehtävänä, Annalla ei mitään.

Octavius. En voi kirjoittaa ilman innostusta. Eikä sitä voi kukaan muu minussa synnyttää kuin Anna.

Tanner. Mutta eikö sinun olisi varmempi hankkia sitä jonkun matkan päässä hänestä? Petrarca ei nähnyt puoleksikaan niin usein Lauraa eikä Dante Beatriceä, kuin sinä tapaat Annan, ja kumminkin he kirjoittivat ensi luokan runoutta — ainakin minulle on kerrottu niin. He eivät koskaan panneet epäjumalanpalvelustaan perhetuttavuuden koetuksen alaiseksi, ja sitä kesti kuolemaan asti. Mene naimisiin Annan kanssa, ja viikon perästä hän ei tuota sinulle enempää innostusta kuin lautasellinen pannukakkuja.

Octavius. Luulet minun kyllästyvän häneen!

Tanner. En ollenkaan. Ethän sinä kyllästy pannukakkuihinkaan. Mutta ne eivät innostuta sinua. Eikä hän liioin innostuta sinua, kun hän lakkaa olemasta runoilijan unelmana ja muuttuu tanakaksi kuudenkymmenen kilon rouvaksi. Sinun täytyy silloin pakosta uneksia jostakin toisesta, ja silloin syntyy jymy.

Octavius. Ei maksa vaivaa puhua tuolla lailla, Jack. Sinä et ymmärrä. Sinä et ole koskaan ollut rakastunut.

Tanner. Minäkö! En ole koskaan ollut rakastumatta. Minä olen rakastunut itse Annaankin. Mutta minä en ole rakkauden orja enkä rakkauden narri. Katso mehiläistä, oi runoilija: mieti sen tapoja ja ole järkevä. Herran nimessä, Tavy, jos naiset tulisivat toimeen ilman meidän työtämme ja me söisimme heidän lastensa leipää emmekä hankkisi sitä, niin he surmaisisivat meidät niinkuin hämähäkki surmaa toverinsa, tai mehiläinen kuhnurit. Ja he olisivat vallan oikeassa, ellemme kelpaisi muuhun kuin rakastamaan.

Octavius. Jospa vain olisimme kyllin hyviä rakkaudelle! Ei ole mitään rakkauden vertaista! Ei ole olemassa muuta kuin rakkaus. Ilman sitä maailma olisi synkän kauhun unelma vain!

Tanner. Ja tuo — tuo on se mies, joka minulta anoo holhokkini kättä! Tavy, luulen että meidät vaihdettiin kehdossa ja että sinä olet oikea Don Juanin jälkeläinen.

Octavius. Elä vain sano semmoista Annalle.

Tanner. Ole huoleti. Hän on merkinnyt sinut omakseen, eikä mikään voi enää pidättää häntä. Sinä olet tuomittu. (Straker palaa sanomalehti kädessä). Tässä tulee uusi mies turmellen itseään puolen pennyn lehdellä kuten tavallista.

Straker. Voitteko uskoa, herra Robinson, että kun ajelemme moottorivaunussa ostamme aina kaksi lehteä: Times hänelle ja Leader tai Echo minulle. Mutta luuletteko että minä saan vilaistakaan lehteeni? Ee-ei. Hän ryöstää aina Leaderin itselleen ja antaa minun niellä Timesinsä.

Octavius. Eikö Times mainitse vetojen voittajia?

Tanner. Enry ei välitä vedonlyönnistä, Tavy. Moottoriennätykset ovat hänen heikkoutensa. Mikä on viimeisin?

Straker. Parisista Biskraan, neljäkymmentä penikulmaa tunnissa keskimäärin, lukuunottamatta Välimerta.

Tanner. Kuinka monta tapettu?

Straker. Kaksi tyhmää lammasta vain. Mitä se tekee! Lampaat eivät maksa paljon. Omistajat olivat iloissaan kun saivat hinnan tarvitsematta raastaa niitä teurastajalle. Mutta totta vissiin siitä nostetaan juttu, ja sitten Ranskan hallitus kieltää koko ajon, ja meiltä on tilaisuus mennyt. Harmittaa niin vietävästi, kun herra Tanner ei lähde kunnolliselle matkalle niin kauan kuin vielä saa.

Tanner. Tavy, muistatko sinä eno Jamesin?

Octavius. Muistan kyllä. Kuinka niin?

Tanner. Eno Jamesilla oli ensi luokan kokki ja hän ei voinut sulattaa mitään muuta ruokaa, kuin sen kokin keittämää. Mies parka oli ujo ja vihasi seuraelämää. Mutta kokki oli ylpeä taidostaan ja tahtoi laittaa päivällisiä prinsseille ja ulkovaltojen lähettiläille. Estääkseen kokkia lähtemästä toisen palvelukseen vanhan eno raukan täytyi panna toimeen suuret päivälliskutsut kahdesti kuukaudessa ja kärsiä kaikki nolouden tuskat. Tässä on nyt sama asia minun ja Enry Strakerin, tämän uuden miehen, välillä. Minä inhoan matkustamista, mutta minä pidän aika paljon Enrystä. Hän taas ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin kiitämisestä eteenpäin nahkatakissa ja moottorilakissa, ympärillään tuuman paksulta tomua, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa oman henkensä ja minun henkeni kaupalla. Paitsi ei silloin tietysti, kun hän makaa selällään loassa koneen alla koettaen saada selville mikä paikka on ratkennut. No niin, ellen minä päästä häntä ajamaan ainakin tuhat penikulmaa, joka toinen viikko, jättää hän minut oman onneni nojaan ja menee jonkun amerikkalaisen biljonäärin palvelukseen. Ja minä saan hankkia itselleni kiltin ja kunnioittavan tallirengin, joka nostaa lakkiaan ja tietää oikean asemansa. Minä olen Enryn orja, aivan niinkuin eno James oli kokkinsa orja.

Straker (suuttuneena). Toivoisin tosiaankin että minulla olisi kone, joka kulkisi yhtä nopeaan kuin te voitte puhua, herra Tanner. Olen vain sanonut että menetätte rahaa moottorillanne ellette pidä sitä työssä. Yhtä hyvinhän voisitte hankkia itsellenne lastenvaunut ja hoitajattaren niitä työntämään, kuin moottorivaunun ja minut jos ette käytä meitä viimeiseen pisaraan asti.

Tanner (tyynnyttäen). Hyvä on, Henry, hyvä on. Kohta lähdemme taas puolen tunnin matkalle.

Straker (ylenkatseellisesti). Puolen tunnin! (Hän palaa koneen luo, istautuu ja kääntää uuden sivun sanomalehdestään hakien lisää uutisia).

Octavius. Siitä muistan, minulla on sinulle kirje Rhodalta.

Tanner (avaten sen). Arvaan että Rhoda vainuaa riitaa Annan kanssa. Tavallisesti ei ole muuta kuin yksi henkilö, jota englantilainen tyttö vihaa enemmän kuin äitiään, ja se on hänen vanhin sisarensa. Rhoda pitää paljon enemmän äidistään kuin Annasta. Hän — (harmilla) — No sen minä sanon!

Octavius. Mikä nyt?

Tanner. Rhodan piti tulla minun kanssani ajelemaan moottorivaunullani, mutta hän sanoo että Anna on sen kieltänyt.

Straker rupeaa äkkiä viheltämään lempinuottiaan huomiota herättävällä ponnella. Hämmästyneinä tuosta leivomaisesta säveleestä ja hiukan tuskastuneina ivallisesta vivahduksesta sen riemussa, he kääntyvät Strakeriin päin ja katsovat häneen kysyvästi. Mutta Straker on syventynyt sanomalehteensä, ja heidän liikkeensä ei hiota mitään tuloksia.

— 30 —

Octavius (tointuen taas). Mainitseeko hän mitään syytä?

Tanner. Syytä! Loukkaus ei koskaan hae syytä. Anna kieltää häntä olemasta kahden kesken kanssani millään ehdolla. Sanoo että olen vallan sopimaton henkilö seurustelemaan nuoren tytön kanssa. Mitä arvelet nyt ihanteestasi?

Octavius. Sinun tulee muistaa mikä raskas vastuunalaisuus nyt on Annan niskoilla, kun hänen isänsä on kuollut. Rouva Whitefield on liian heikko johtamaan Rhodaa.

Tanner (tuijottaen häneen). Toisin sanoen, sinä olet samaa mieltä kuin Anna.

Octavius. En. Mutta luulen ymmärtäväni hänet. Täytyyhän sinun myöntää että mielipiteesi eivät ole juuri soveliaita muodostamaan nuoren tytön mieltä ja luonnetta.

Tanner. En ikinä myönnä mitään sellaista. Sen myönnän että nuoren tytön mieltä ja luonnetta tavallisesti muodostetaan kertomalla hänelle valheita; mutta minä vastustan nyt sitä erityistä valetta että minulla olisi tapana väärinkäyttää tyttöjen luottamusta.

Octavius. Sitä Anna ei sanokaan, Jack.

Tanner. Mitäs muuta hän tarkoittaa?

Straker (huomaten Annan tulevan talosta päin). Neiti Whitefield, hyvät herrat. (Hän astuu alas moottorivaunusta ja kävelee alas käytävää, kuten ainakin mies, joka tietää ettei häntä enää tarvita).

Anna (astuen Octaviuksen ja Tannerin väliin). Hyvää huomenta, Jack. Tulin sanomaan sinulle että Rhoda paralla on semmoinen päänkivistys, ettei hän voi tulla kanssasi tänään ajelemaan. On niin sääli häntä, lapsi raukkaa.

Tanner. Mitä sanot nyt, Tavy?

Octavius. Ethän voi sitä väärin ymmärtää, Jack. Anna osoittaa sulle mitä ystävällisintä huomaavaisuutta, vaikkapa hänen siitä syystä täytyisi pettää sinua.

Anna. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Tahtoisitko parantaa Rhodan päänkivistyksen, Anna?

Anna. Tietysti.

Tanner. Sanoppas hänelle siis kaikki se minkä äsken sanoit minulle, ja lisää vielä että satuit tulemaan kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin vastaanottanut Rhodan kirjeen ja lukenut sen.

Anna. Rhoda on kirjoittanut sinulle!

Tanner. Ja selittänyt kaikki.

Octavius. Elä välitä hänestä, Anna. Sinä olit oikeassa — vallan oikeassa. Anna teki ainoastaan velvollisuutensa, Jack, ja sinä tiedät sen. Teki sen niin ystävällisesti sinua kohtaan kuin suinkin.

Anna (mennen Octaviuksen luo). Kuinka hyvä sinä olet, Tavy, ja kuinka avulias! Kuinka hyvin sinä ymmärrät!

Octavius säteilee.

Tanner. Sillä lailla! Kiristää kahleita. Rakastathan häntä, Tavy, eikö niin?

Octavius. Hän tietää sen.

Anna. Hsh. Häpeä nyt, Tavy!

Tanner. Oh, minä annan luvan. Olenhan holhoojasi. Ja minä luovutan sinut Tavyn huostaan seuraavaksi tunniksi. Itse lähden ajelemaan moottorivaunulla.

Anna. Ei Jack. Minun täytyy puhua sinulle Rhodasta. Ricky, menetkö sisälle pitämään seuraa amerikkalaiselle ystävällesi. Hän on hiukan mamman tiellä näin aikaisin aamupäivällä. Mamman täytyy saada lopettaa taloustoimensa.

Octavius. Kiirehdin sinne heti, Anna rakas (hän suutelee Annan kättä).

Anna (hellästi). Ricky Ticky Tavy!

Octavius katsoo Annaan paljon sanovalla punastuksella ja kiirehtii pois.

Tanner (jyrkästi). Kuuleppas nyt Anna. Nyt sinä ajoit karille. Ja jos Tavy ei olisi niin pelastumattomasti rakastunut sinuun, olisi hän huomannut mikä parantumaton valehtelija sinä olet.

Anna. Sinä ymmärrät asian väärin, Jack. Minä en uskaltanut sanoa Tavylle totuutta.

Tanner. Et. Sinun uskalluksesi menee tavallisesti päinvastaiseen suuntaan. Mitä pirua sinä tarkoitit sanomalla Rhodalle että minä olen liian turmeltunut seurustellakseni hänen kanssaan? Kuinka minun suhteeni häneen ikinä enää voi tulla siedettäväksi, kun sinä olet myrkyttänyt hänen mielensä noin inhoittavalla tavalla.

Anna. Minä tiedän ettet koskaan voisi käyttäytyä huonosti —

Tanner. Miksi siis valehtelit hänelle?

Anna. Minun täytyi.

Tanner. Täytyi!

Anna. Äiti käski.

Tanner (silmät välähtäen). Ahaa! Olisihan minun pitänyt ymmärtää se. Äiti! Aina vain äiti!

Anna. Se on tuo sinun hirveä kirjasi. Tiedäthän kuinka kaino äiti on. Kaikki kainot naiset ovat riippuvaisia ulkonaisista tavoista. Meidän täytyy olla, Jack, muutoin meidät ymmärretään niin sydämettömästi, niin hirvittävästi väärin. Sinäkin, joka olet mies, et voi sanoa suoraan ajatuksiasi herättämättä väärinkäsitystä ja saamatta sanojasi selitetyiksi mitä huonoimmalla tavalla. Myönnän, että minäkin olen selittänyt sanojasi huonosti. Tahtoisitko että Rhoda parkaa käsitettäisi väärin ja että hänestä puhuttaisi pahaa samalla lailla? Olisiko oikein, jos äiti sallisi hänen antautua sellaisen kohtelun alaiseksi, ennenkuin hän on kyllin vanha itse päättämään omissa asioissaan?

Tanner. Toisin sanoin, se joka tahtoo välttää väärinkäsitystä, valehdelkoon, juorutkoon, loukatkoon, teeskennelköön niin paljon kuin suinkin jaksaa. Siihen johtaa kuuliaisuus äitiäsi kohtaan.

Anna. Minä rakastan äitiäni, Jack.

Tanner (kiihoittaen itsensä yhteiskunnalliseen raivoon). Onko se pätevä syy, jonka tähden et saa pitää omaa sieluasi omanasi. Oh, en kärsi tuota nuoruuden rikollista alistumista vanhuudelle. Katseleppas muodissa olevaa seurapiiriä semmoisena kuin tunnet sen. Mitä se on olevinaan? Ihanaa keijukaistanssia. Ja mitä se oikeastaan on? Hirvittävä kulkue kurjia tyttöjä, jokainen kyynillisen, kavalan, ahneen, toiveitten pettämän, tyhmästi kokeneen, alhaismielisen vaimon kynsissä, jota hän nimittää äidikseen, ja jonka velvollisuus on myrkyttää tyttären mieli ja myydä hänet sitten enimmin tarjoovalle. Miksi nuo onnettomat orjat naivat kenen tahansa, olkoonpa hän kuinka vanha ja kurja tahansa, ennemmin kuin jäävät naimatta? Sillä avioliitto on ainoa keino, joka pelastaa heidät noitten elähtäneitten ystävien vallasta, jotka peittävät itsekkäät aikeensa ja kateellisen vihansa nuoriin kilpailijoihin äidillisen velvollisuuden ja perheystävyyden naamarin alle. Kaikki tuo on inhoittavaa, ja luonnon ääni vaatii tyttärelle isän hoitoa ja pojalle äidin. Isän ja pojan ja äidin ja tyttären laki ei ole rakkauden laki. Se on vallankumouksen ja vapautuksen laki, joka on siirtävä nuoret ja kykenevät vanhojen ja kuluneitten sijalle. Sen sanon sinulle että miehuuden ja naisellisuuden ensimäinen velvollisuus on itsenäisyyden julistus. Se mies, joka vetoaa isänsä valtaan, ei ole mikään mies. Se nainen, joka vetoaa äitinsä valtaan, ei ansaitse vapaan kansalaisen nimeä.