Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän sillä kertaa. Nyt siivitti onni hänen askeleensa, nyt tuli hän ilosta loistavin kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä vihdoinkin tullut!"

Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät vihittiin.

XIV.

Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.

Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.

Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran — seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen — olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta — ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.

Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava — kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille — sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se — lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä — yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.

Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö — nuo salaperäiset sanansaattajat — palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran — se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen — kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen — sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.

Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.

Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja — ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.

Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan — josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" — ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen — kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.

Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella — että kreivi oli vakooja!

Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja minä siinä täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus voitettu.

Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä oleskeli tähän aikaan keskuudessamme — täälläkin palkattujen poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa — yhdeksi heistä.

Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?

Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät, oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa — nimittäin hyvää tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.

Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.

On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten jatko sitä vaatii — he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan, vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys — erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan vaimolleni hänen oikeutensa — kaikki nämä pienet perhetapahtumat ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa, joita vastaan minun oli taisteltava.

Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta, jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen, pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset, joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan — niin, yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen elämämme vaiheissa.

Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt kreivi Foscoa.

Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis — ja minä otaksuin, että kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen. Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut, oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.

Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä, joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua — sitten sen syvän ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta. "Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme — ylös! Kolme, kaks', yks' — alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.

Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja liritys ikäänkuin vastaukseksi — sitten pidätetty, tyytyväinen nauru — sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi oli tullut ulos.

Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.
Seurasin häntä.

Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa, tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston länsipengermillä olevain puotien luo.

Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle, meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin — ja tuli heti takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina. Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla. Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin, mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle", sanoi ajurille ja meni siten pois.

Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky — kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina. Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.

Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.

"Oletko valmis?" kysyin minä.

"Olen — olen kyllä", sanoi Pesca.

Menimme katsomaan näytelmää.

XV.

Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.

Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä. Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille — hän oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka — kahdestoista tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan, kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet lähemmäksi näyttämöä.

Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.

Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan, jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana, hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä hänen ympärillään erään aarian lopussa — kuten englantilainen yleisö aina tekee — huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä. Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa, jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta, taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen molemmilla puolillaan olevat naapurinsa — reippaita yksinkertaisia maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, — alkoivat nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä, suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin, niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia minulta. Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.

Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat ylös silmätäkseen ympärilleen.

Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni Pescan huomiota häneen.

"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.

"Kenen, ystäväni?"

"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin kääntyneenä."

Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.

"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"

"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä. Hän on maamiehesi — eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen nimistä?"

"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."

"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."

Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka istuivat puolellamme.

Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.

"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."

Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.

Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!

Niin, tunsi hänet — ja mikä oli kummallisempaa — pelkäsi häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen. Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän jäi seisoessaan — kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa — ja Pesca oli herättänyt hänessä tämän kauhun!

Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.

Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä, jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni sanoessaan.

"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän tuntea minut, kun minä en tunne häntä?"

Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.

Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut — ja arpinen vieraskin oli poissa.

"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua kanssasi salaa."

"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"

Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta, jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan yhteistoiminnassa hänen kanssaan.

Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.

"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista — sano sitten! — mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en tunne miestä?"

"Hän tuntee sinut — hän pelkää sinua — hän poistui teatterista välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"

Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka minusta näyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan, kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi hän hitaasti taaksepäin.

"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."

Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä — hän katsoi minua, ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa, puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.

"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."

Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.

"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin isänmaastani — et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua — anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."

Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.

"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma keino, jolla minä voin auttaa sinua?"

"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.

Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.

"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni, sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt! Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."

Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.

"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan muistiini. Jos sinä huomaat tämän johtolangan, niin pidä se hyvänäsi — älä sano mitään — polvillani pyydän minä, rukoilen minä: jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"

Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi — sitten vaikeni hän.

Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt, että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään — jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä, mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa — kuulin minä nyt sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä kertomuksessa.

[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se, jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni osassa.]

"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. — Sinä olet varmaan kuullut puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä Italiassa — minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja odottamaan täällä. Minä matkustin tänne — olen odottanut — odotan vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama — olen täällä, elätän itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa — syyn saat sinä heti kuulla — tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat istumme nyt tässä.

"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden, jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen, kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi' tarvitessani mainita jotakin siitä.

"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain — tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen. Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: — niin kauan kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa, minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet, saavuttaaksenne sen, — ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita, mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa, milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa — mutta älkää meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."

Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä minulle — eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta, jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.

"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa. Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla — kuolla vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota — tai kenties voi isku kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota viivytetty — joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä. Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse — minä samainen pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni — liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa itseni. Nyt olen sidottu siihen — se on saanut minut valtaansa aina kuolinpäivääni saakka — kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."

Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä, katsellen tutkivasta minua — kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin miettinyt mielessäni.

"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen — sitten en koskaan tahdo palata tähän aineeseen."

Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle — nousi ylös — otti takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.

"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin, että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän. Katso tätä!"

Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa, ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.

"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies, joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni. Viime kerran vakuutan minä — kunniani kautta gentlemanina, lupaukseni kautta kristittynä — että, jos se mies, jonka sinä teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan ja toimiaan täällä Englannissa — en ole koskaan nähnyt häntä, en koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana. En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä, mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."

Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä. Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin hiljaisella äänellä:

"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"

"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."

"Hyvää yötä, Pesca."

"Hyvää yötä, ystäväni."

XVI.

Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka olin saanut — saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.

Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden tulimerkki oli hänen käsivarressaan — olin siitä niin varma, kuin hän olisi sen näyttänyt minulle — ja petos sitä seuraa kohtaan, johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa — sen huomasin minä hänen silmätessään Pescaan.

Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi — hän oli tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti tunnettavaksi, mihin hän tulikin.

Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä, että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan tänä iltana — jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi? Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä täytyisi voittaa — toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen armoille.

Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat, joihin minä antauduin.

Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan — voi sanoa, että kaikki yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.

Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani — niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa talossaankin.

Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät aikomustani.

Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen, jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:

"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road, S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki — se on maksanut henkeni."

Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen, jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.

Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje. Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.

En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään tietoja kreivin persoonasta — tai toisin sanoen saadakseen oikeuden jäädä passiiviseksi — osoitti, että hänen käsissään oli valta käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa. Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä. Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia, joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että murhaajaa on koskaan voitu huomata — kuolleista ruumiista tai niiden kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että heittäjää on koskaan tunnettu — salaisista, väkivaltaisista kuoleman tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata, että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.

Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni, sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni. Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.

Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani ovea.

Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.

"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."

"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.
Missä Laura on?"

"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."

Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.

Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.

Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä — hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.

Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.

"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."

"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."

Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:

"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi tutkivasti minuun.

"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.

"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."

"Niin — viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.

"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."

Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua minusta tullakseen ensin ovelle.

"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen, niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä palaan takaisin."

En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä — seuraavassa silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle. "Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." — "Ollaan, herra." Katsoin kelloani — se oli 11, siis ei minuuttiakaan menetettävänä.

Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä, varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean toimeni — kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni, että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen, saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä menin yksin ovelle.

Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi, arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut. Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.

Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä teatterista?

En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani, kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä. Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 — kylläkin myöhä, että kreivi olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla menneensä levolle.

Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian takia."

Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin hänelle.

Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.

Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada tietää asiani." — "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle itselleen." Hän meni — palasi taas takaisin — tällä kertaa pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.

Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon huoneessa.

XVII.

Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä, näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän naisen kreivitär Foscoksi.

Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.

Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin. Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.

"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä asia se on."

Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua, ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa. Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta. Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen, että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu näytti hänelle olevan aivan tuntematon.

"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte aikovan matkustaa."

"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"

"On, eräässä suhteessa."

"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"

"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"

"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa — ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."

Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.

"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"

"Mitä sanonkin."

Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.

"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän.
"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.

"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."

"Kuinka se tapahtuisi?"

"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."

Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta jota minä en voinut nähdä, kilahti — sitten tuli hiljaisuus. Niin, se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.

Elämäni riippui hiuskarvasta — ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana silmänräpäyksenä ajattelin minä hänen ajatuksillaan, tunsin hänen sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä oli kätkössä pöydän laatikossa.

"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku — näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis. Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."

"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"

"Kenties."

"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti ammun Teitä otsaan."

Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.

"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani", sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."

Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi. Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen hänelle käsivarren pituudelta.

Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."