Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä — nykyisin kuolleelta — herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni — suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin — niin äreä kuin se olikin — vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." — "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! — toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä — toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. —

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin minä, joka olen kouluneuvoston jäsen — keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja — alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia — ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut, että hän — oman turvallisuutensa vuoksi — vaati, että Anna oli suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat, kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään, koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle, että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia mielikuvitelmia kuin tämä — mutta ei mikään auttanut — hän ei tahtonut uskoa valaanikaan — hän oli aivan vakuutettu, että minä olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: — hän ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan. Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa. Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani. Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki — kiitos olkoon päättäväisyyteni — ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi — mikä oli sitä helpompaa, kuin joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana — en voinut kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä — asia, jota minä en suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty. Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan, kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan, nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni — jos te olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi joutunut tolkultaan — kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi, levottomaksi ja hajanaiseksi — olisitte huomanneet, ett'en minä kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt — kuinka törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia voisi joutua epäilyksen alaiseksi. — Tässä menettelitte varsin sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" — käyttääkseni ystäväni kirkkoherran lempilausetta — ei saa saastuttaa sellaisilla taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia, heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne, mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan. Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani, askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä — älkää kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle — kuten Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä kirjettä, ei hyödytä mitään — minä olen lujasti päättänyt olla tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu, ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille antamien tietojen täydellisyyttä — tietojen, jotka olette ansainnut minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 — ei koskaan myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

XI.

Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun — se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.

Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.

Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa — Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.

Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.

Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.

Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:

"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. — Marian."

Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta — monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan — eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä — estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!

En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni — minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.

Vainajan lontoolainen asianajaja — herra Merriman — oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.

Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.

Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.

Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä — kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa — oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.

Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.

Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, — ei ketään ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni. Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa, mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi, ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.

XII.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja saatuani selvän Gowers Walkista.

Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin, että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken levottomuuden poissa ollessani — huomasin samana hetkenä, kuin silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla, ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja asunnon muuttomme syy.

Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät tulevaisuuden suunnitelmat — hän puhui niistä piirustuksista, jotka hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin rakkautta.

Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa niin paljon ja vaatii niin vähän — jonka naiset omistavat — käänsi nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.

"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät väsyneeltä, Walter, — pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut kovin levottomaksi."

"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"

"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin pahempi, Walter — minä puhuin hänen kanssaan."

"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko hän luoksenne?"

"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut. Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa, mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä, toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen henkilön kanssa —"

"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"

"Ei — mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en oikein varmaan tiedä sitä."

"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"

"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella, tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."

"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"

"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt — olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä — mutta, Jumalan kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.

"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen nimikorttinsa kädessään — suuri kultareunainen kortti, jossa oli hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' — niin, tuo viheliäinen mies uskalsi minua kutsua siten — 'kallein neiti, rukoilen saada keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti. Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin kreiviä.

"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän, sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet toisistamme mitä ystävällisimmästi."

"Muistatko, mitä hän sanoi?"

"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui sinusta — mitä hän sanoi minulle, sitä en voi toistaa. Se oli pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus. Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin, ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin, mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa: Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin, mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"

"Muistan varsin hyvin, Marian."

"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan, itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa, mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä —"

"No hyvä?"

"On kovaa tunnustaa se, Walter — ja kumminkin täytyy minun tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa sen — totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä, hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota Laurasta — hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin, jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan — ja toisen kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä, minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan yrityksestäsi — kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan — ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei — olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois — yksi asia on kumminkin varma: — minä näin miehen poistuvan hänen luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes taloa, jossa me asuimme".

"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä — miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella, jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"

"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi, esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina — sekaisin säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani — sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen voittoon, jonka hän on saanut — millä minä jätän häiritsemättömään rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi, kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat minuun — hän otti juhlallisesti hatun päästänsä — kumarsi ja läksi."

"Oliko tämä hänen viime sanansa?"

"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli — erittäinkin sinun poissaolossasi — vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin sinun tavarasi — ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa työhuoneessasi."

"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"

"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko ansainnut luottamuksesi?"

Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani, koski kreivi Foscoa.

Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen epäilyänsä — hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta, voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli. Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.

"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä, "keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme, lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.' Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."

"Toinen on jäljellä — ja minun päätökseni on myöskin jäljellä." Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko sielustaan otti osaa päätökseeni.

"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat, jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa — mutta taistella uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään; antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi — jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta, ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."

Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.

"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle", vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle — minun täytyy vaieta sinullekin, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä kuolemasta —."

"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me ilmoitamme hänelle sen?"

"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä häntä kaikilta yksityiskohdilta — sano hänelle se varovasti — mutta sano hänelle että sir Percival on kuollut."

"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää miehensä kuoleman?"

"Kyllä, kyllä on."

"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"

Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.

Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."

Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.

Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.

Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.

Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.

Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.

Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.

Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa majuri Donthomelle Warneck-Halliin — jossa rouva Catherickillä oli ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa — tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin eläisi ja tahtoisi vastata minulle.

Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.

Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului seuraavasti:

Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei ollenkaan tuntenut tätä aatelista.

Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.

Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen — mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.

Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys — joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä — näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.

Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?

Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan — tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan — oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.

Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!

Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle, jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla. Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa saisin kuolla ja levätä haudassa luonasi!" Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla, toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet — tässä synkässä seurassa uinukoon hän levossa!

Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni, vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon yksinäiseen rauhaan.

XIII.

Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli — kevään, vaihtelujen kuukausi.

Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme. Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.

Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt, kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja ainoastaan tässä olivat menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.

Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme Cumberlandissa — muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.

Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni. Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen — se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä, kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen, samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät vanhalle, hyvin tutulle rannalle!

Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat, joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa, tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään — kaikki nämä epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi. Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli minun velvollisuuteni huomata se.

Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena — minä tiedän vain, että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi viikoksi menisimme meren rannalle.

Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä — kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.

Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan hänen neuvoansa.

Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti ja puhui ensin.

"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin — yhtä selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen, kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."

"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".

Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa. Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.

"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä, "päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt — tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa — pakottaa kreivi Foscon tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan, jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"

"Joka ainoan sanan", vastasi hän.

"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset — minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta, jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani. Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon. Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä mielessäni — mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."

"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."

"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa, ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen. Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi. Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen alkaa oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen vastoin hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa epäileminen — epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa. Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa oikeudenkäynti — joita meillä ei suinkaan ole — ja että herra Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi, että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi petokseksi — mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan ottako niitä laskuun — vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä, jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me tiedämme liian hyvin — sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja koettakaamme."

"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea. Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"

"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä on salahankkeen heikko kohta. — Ja jos minun onnistuu temmaista kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa hyvitystä."

"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"

"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä, Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta vakuutuksestani voin sanoa sinulle: — Lauran tulevaisuuden toiveet ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä — miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle, uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa. Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka johti hänen kättänsä. — Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"

Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti — minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.

"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni, kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"

Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.

Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä korviini.