Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä kertomuksessa.
Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa. Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen keskusteluun.
Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.
"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti, että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin — koetan tulla terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter, vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin vaikea oppia maalaamaan?"
Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja — vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa, jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja vahvaksi Marianin ja minun tähden." — "Niin", sanoi hän itsekseen, alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä auttamassa minua."
"Minä tulen pian takaisin, rakkahani — katsoakseni, kuinka sinä edistyt."
Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän päättymistä.
Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen. Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.
"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin tapahtuisi —."
"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan, Walter, onko jokin vaara peljättävissä — minulla on silloin rohkeutta kohdata sitä."
"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on, että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."
Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran, joka uhkasi meitä.
"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin mahdollista. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit. Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti. Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä pelkää."
"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua, Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi levottomasti kättäni — "varo itseäsi!"
Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen tiellä — tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi asianajajan ovella.
Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren &
Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.
Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni. Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä — myöhäistä toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa menemättä suoraan kotiin.
Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin levollinen tapa puhua — ei, kuten olin luullut, erikoisen harras kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa levollisuudessaan.
Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa, niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.
"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."
"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän. "Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."
"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"
"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä epävarma."
Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa, jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti sanoman.
Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka edellä ovat esitetyt.
Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:
"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"
Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin takaisin tavallista kylmäverisyyttään.
"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."
Hän teki minulle nämä kysymykset — tutkivat, epäluuloiset — jotka selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.
"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.
"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra, täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."
"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."
"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan. Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia, jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja haudattiin, ei ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa, otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä — on edelleen tunnettua, että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle, että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei. Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei, hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä — jos tämä asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle, joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne järjellisiltä näyttävät — missä on Teidän todistuksenne?"
Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita minulle vieraan katsantokannalta — ensi kerran ne pelottavat esteet, jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.
"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta —."
"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra, kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina ensinmainitun. Esimerkiksi: — Lady Glyde — kutsun häntä siten, selvyyden vuoksi — sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on todistettu, ett'ei hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä päätelmä on väärä — minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte tarjota."
"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on muutamia satoja puntia —."
Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.
"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne", sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi Foscoa vastaan ovat todet — mihin nähden suvainnette muistaa, ett'en minä myönnä sitä — niin koetetaan jokainen ajateltava este asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen, henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista vaikeimpia selvittää — niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä. ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."
Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä oli että tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja vetosin vielä kerran häneen.
"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.
"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen sanomaan: — 'käydään työhön käsin'."
"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."
"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright, toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme sitten, miten voin neuvoa Teitä."
Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.
"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta", sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi Fosco ja sir Percival Glyde."
Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi kerran hymyilevä ilme.
"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he tunnustaisivat mitään."
"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."
"Kuka pakottaa?"
"Minä."
Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.
"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa alkaa, niin tahdon vain sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut, ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette luonnollisesti —".
Minä keskeytin hänen puheensa.
"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon, että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä hetkellä ovat —."
Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.
"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä", sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin vieras isänsä kotoa — valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen äitinsä haudalla — ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen voittava."
Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua ollenkaan.
"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä, "ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin voitettu saamalla tietää tämäkin."
Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.
"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän. "Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."
Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: — Neiti
Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä.
Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.
Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.
"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"
"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."
Saatuani tämän tietää, läksin pois.
Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella olevan rauhallisimman korttelin kautta — ja erään kadun päässä pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.
Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä. Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle, toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen Englannista lähtöäni.
Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan, vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn, annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.
Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle — yhäti molemmat miehet kintereilläni — ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä, tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja jo pimeän tultua palasin minä kotiin.
Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa. Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni heikko piirustusraukka — itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta niin mieltä liikuttava — oli huolellisesti asetettu kahden kirjan tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä, joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen, olisimme me häirinneet häntä.
Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton ilme.
"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.
Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.
"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.
"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."
Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.
Kirje sisälsi nämä rivit:
"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä — minua kunnioittavasta, Teitä kunnioittavasta — kirjoitan minä, oivallinen Marian, rauhoittaakseni Teitä — sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:
"Älkää peljätkö!
"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve — seuratkaa sitä.
"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis — nauttikaa siitä. Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson — viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!
"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä. Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne, — näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani. Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne. Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!
"Vielä hellä, varottava sana — isällinen kehotus varovaisuuteen, ja minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.
"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako minua — minä vannotan Teitä — älkää pakottako minua toimintaan — minua, joka olen toiminnan mies, — kun minun kunnianhimoni rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa. Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."
Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.
"Hän koettaa pelottaa sinua — varma merkki siitä, että hän itse pelkää", sanoin minä.
Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella, ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja silmistänsä.
"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä — älä säästä silloin kreiviä."
"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä, kun se hetki tulee."
Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.
"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä — varma kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"
"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken sen."
"Ja miksi huomisesta?"
"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."
"Millä tavoin?"
"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani illalla."
"Blackwateriin!"
"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota. Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani. Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."
"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän jälkeen, jolloin lääkäri oli antanut todistuksensa."
"Niin, juuri sitä tarkoitan."
"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."
"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa. Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin sir Percivalia ja kreiviä vastaan."
"Niin, niin — nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi tapahtua?"
"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä. Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa — ja huomenna olen minä aikonut sen tehdä."
"Ja jos se ei onnistu — minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter, — jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. — Jos me edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua —."
"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka voivat ja joiden täytyy auttaa minua — sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli — mutta rikolliset muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni, niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän, pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."
Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.
"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun takiani!"
"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen toivoa", vastasin minä.
Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.
"Niin, sinä olet oikeassa — oli pikkumaista ja viheliäistä puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä. Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin — kun minä vain ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."
"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:
"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin elämästä —."
"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"
"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan. Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan — minä voin ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan, niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon? Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna Catherick kertoisi salaisuutensa?"
"Niin, niin! Kuulin kyllä."
"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme. Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä — ja Anna Catherick, joka lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"
Valkopukuinen nainen
Kertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian esitetty.
Matkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin luona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut mitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.
Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa — ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? — kuinka monta päivää oli kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli matkustanut Lontooseen.
Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas, unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän, jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.
Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä päivänä sir Percival tuli sinne.
Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin. Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut, oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt, ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.
Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.
Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.
Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää ollut näkyvissä — ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut taloon.
Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret Porcheriksi.
Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan — mutta varmaa päivää, milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.
Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". — Siinä kaikki!
Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.
Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.
Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän, kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani. Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni — jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" — ja poistuin pihalle. Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin muutamiksi päiviksi.
Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei. Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua — mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin, mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan aarniometsissä — nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen Lontoon sydämmessä.
Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut tapahtunut poissa-ollessani.
Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista kuulusteluistani.
Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä. Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini, ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie — nykyisin ainoakin — mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.
Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä, jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta." Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas olisi kyllin vahva ja onnellinen — jolloin hän taas voisi katsoa minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin oli puhutellut — siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.
En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä ennen verratuiksi.
Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia hänen heikosta kohdastaan.
Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.
Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements. Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon — Todds Corneriin — ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti — Limmeridgen seudulta. Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.
Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä hänellä oli kerrottavana.
Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan — lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät surullisella tavalla.
Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen, että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa — niin, vieläpä tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti, ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.
Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin, pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta. Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä kasvatuksensakin yksityisopettajilta.
Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825 tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät, vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä perheessä oli Lauran isä.
Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa voisi olla jotain hyötyä minulle.
Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin. Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.
Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat poistuneet ystäväinsä luota — huomispäivänä minun kohtaukseni jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille. Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän asunnostamme.
Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.
Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun varrella olevaan taloon.
Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita, että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin — kuten tämä itse oli selittänyt — välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa. Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.
Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista. Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta. Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.
Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.
Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa, oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.
Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli seuraava:
Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja. Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä täydellä syyllä voitu kieltää.
Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa. Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.
Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.
Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden, kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.
Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi. Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa — ja tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven läheisyydessä.
Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen, vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti lady Glydelle.
Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.
Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun hän meni järvelle — uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin surulliset aavistukset toteutuivat — vanha sydäntauti uusiutui, ja Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.
Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä — joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä venehuoneelle — ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan, kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran, jolla oli kirja kädessä — sanalla sanoen: kreivi Foscon.