"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua —"

"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; — "onko
Marian maannut kreivi Foscon talossa?"

"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"

Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien kautta.

"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."

Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.

Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet, vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen, joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan — mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.

"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden", sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."

"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.

Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson oli poistunut toimestaan — minä tein sen sitä mieluummin, kun minä en hyväksynyt, että sir Percival — kuten minä äsken olin kuullut vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.

Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.

"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt — hän loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."

"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.

"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä mihin tahansa — niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."

Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.

"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, — jos hän todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen — en tiedä, kuinka minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän Teiltä."

Minä epäröin — minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä — minä pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey, niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa, ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, — niin, minä kiitän Jumalaa, ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.

Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.

Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.

Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä, niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa, aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan — niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä en tiedä, millaiset hänen unensa olivat — itse ei hän katsonut sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista. Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani hänen takiansa.

Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa, että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä, että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan katsonut myladyyn.

Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle kätensä.

"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä on meidän jäähyväisemme — kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi sinulle?"

Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat ajaneet hänet ulos huoneesta.

Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista — mutta tapa, jolla hän jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.

Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa — sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen saakka — ja odotin turhaan.

Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"

"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."

Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. — "Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat kamalat unet." — "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: — "Veittehän itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" — "Kyllä, mylady."

"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon asemalla?"

"Sanoi, mylady."

Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko matkan.

Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä. Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.

"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni lippua hänelle.

Jos minulla olisi ollut aikaa siihen — jos minä olisin eilispäivänä tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää, eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän astui vaunuun.

"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa. Hyvästi — Jumala siunatkoon Teitä."

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun silmäni kyyneltyivät — hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut jäähyväiset iäksi.

"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa; koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi jälleen!"

Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin. "Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni." Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun. Hän viittasi kädellään — en nähnyt häntä enää.

Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin. Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä kävellä siellä.

Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun ja poimivan kukkia.

Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras nainen oli rouva Rubelle.

Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.

"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.

"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan matkustanut Lontooseen — Cumberlandiin?"

Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja säälivästi hymyillen.

"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."

Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.

"Missä on neiti Halcombe?"

Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja vastasi:

"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista, rouvaseni."

Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että se tapahtui itsenuhtelun tunteella — mutta kyllä tuntui minusta tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt, mitä minä nyt tiesin.

Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.

Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."

Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni, pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.

"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta nyt — eikö niin?"

Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.

"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"

"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."

"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään — kysyin vain Teiltä kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."

Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan, pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen keskiosaa.

"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä. Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje kysymyksessä."

Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli — sen kasvatuksen, niiden periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä. Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.

"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."

Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella, haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea kohden.

"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan, olisi toivomus päästä hänen talostaan.

Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.

"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."

"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."

"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista minua kohtaan seisoa tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, — minä voin helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla vain sanan. Menkää, milloin haluttaa — mutta kavahtakaa levittämästä mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä. Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu — ja sen saakoon kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä muussa talon osassa tahansa.

"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki tarkoin mieleenne — ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun teoistani, jos Te uskallatte!"

Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan ratsupiiskallaan.

Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen, jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen vastaus poistaa vihan — ja minä hillitsin sentähden tunteeni vastatessani:

"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."

"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät — älkää luulko, että minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun. Koska haluatte mennä?"

"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen sallii, sir Percival."

"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."

Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin, kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä, ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä neiti Halcomben luo.

Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.

"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.

Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä minä vastaisin.

"Muistakaa! Minä en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän. "Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen, kun Te otatte uuden paikan."

"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."

"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival —"

"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."

Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan, ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein pelottaneen minua.

Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä lopultakin tulin hänen luoksensa.

"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset vanhat huoneet sijaitsevat — oven, joka aina minun tulostani asti Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.

"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan kovin saada heti matkustaa."

"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.

"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."

Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen, että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.

Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa, vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää, ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut, minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten oli kätketty.

Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa, hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.

Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.

Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.

Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.

Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.

Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.

On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.

Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.

Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.

Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä — vaikka omatta syyttäni — olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä — niin oli vieraan nimi — oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia — ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä — ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut — ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, — paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. — Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä — paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi — muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan — isäntäni ei vielä ollut palannut — soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" — "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." — "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." — "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. — "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. — "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." —

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin — eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia — sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla — Cumberlandissa muistaakseni — olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen — niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

(Allekirjoitettu)

Hester Pinhorn (+ hänen puumerkkinsä)

2. Lääkärin todistus.

Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.

Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.

(Allekirjoitettu)

Alfred Goodricke.

    Osoite N:o 12 Craydons Gardens,
    S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.

3. Jane Gouldin todistus.

Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.

(Allekirjoitettu)

Jane Gould.

4. Hautakiven todistus.

Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.

5. Walter Hartrightin todistus.

Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen — nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.

Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin — muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.

Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon — olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.

Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.

Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.

Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.

Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus — se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon — hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta — eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.

"Walter!" kuiskasi hän — "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että minä olen vielä luonasi!"

Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.

* * * * *

Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen — siis lokakuun 16 päivänä.

Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisi heille palaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää — tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! — eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.

Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.

"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran — kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."

Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.

Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.

Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.

Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!