"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"
"Valitettavasti ei paremmin, mylord."
"Surullista — varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten. Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan. Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"
Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa lausumatapaa — että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä kauempaa.
Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä mistään sopimattomasta — sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa liian hyvin — mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän kysymyksen kenen oli hän löytänyt?
Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän, kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä, osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.
Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin hoidettavakseni.
Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.
Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.
"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä, että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette huomaa mitään parantumista tänään?"
"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.
"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi herra kreivi.
"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.
"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa ainetta — lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä en uskalla antaa mitään neuvoa enää — minä haluan vain tehdä Teille kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne — jaa vai ei?"
"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja minä pyydän päästä vastaamasta Teille."
Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."
Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!
Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi hänen olevan ulkolaisen.
Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan. Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö, noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta. Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli — ehkä ei vastenmielisen pidättyväistä — tavattoman hiljaista ja salaperäistä; että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän, mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi syömästä mitään tultuansa — kenties oli se varsin omituista, mutta ei ollenkaan epäilyttävää — vaikka minä itse kohteliaasti pyysin häntä aterioimaan huoneessani.
Kreivin erityisesti puollettua — hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta, jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa, ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme — varsinkin jos ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt sairaanhoitoa — ei, ei ollenkaan, valitettavasti.
Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään sairaan luo.
Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti, ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.
Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.
Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.
"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.
"Vai niin; mitä sitten, herra?"
"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson — tuo vanha paksu mies on puoskari."
Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin.
"Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"
"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä — koko kirottu joukkio!"
"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi korkeimman ylimystön jäsen — se tahtoo sanoa — ei aivan yhtä hyvän kuin englantilaisen ylimystön."
"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä vastaan."
"Edes näkemättäkään häntä, herra."
"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille, koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen; hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää. Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson, voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen puoskaroimisparannuskeinojansa — magnetismia muun muassa — minun sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan luo."
Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta. Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut, varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.
Me menimme kaikki sairashuoneeseen.
Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä, asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin. Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä neiti Halcombea, joka vielä nukkui — paitsi tohtori, joka kuiskaten kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee, olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa. Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani sairasvuoteen ääressä.
Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla, joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois; en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! — olkootpa englantilaisia tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.
Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.
"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan. Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti — minä annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."
Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson, minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna, ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella kenenkään lääkärin kanssa."
"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan", vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin neuvoa."
Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti, minkä syytä minä en voi ymmärtää.
"Hänen neuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä — hänen neuvoaan!"
Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.
Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut olla huomaamatta sitä — hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä neiti Halcombesta ja rouvastaan — jonka heikontunut terveys näytti häntä kovin huolettavan — todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi ollut joku pappi-ystävä, joka — kuten esimerkiksi minun autuas mieheni — olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa. Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani kaikissa sellaisissa kysymyksissä.
Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten minusta näytti — tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin, että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen. Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen nyt uudistetuksi paheksumiseksi.
Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.
Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.
Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle, joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.
Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?" kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."
Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti, tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä. Lady Glyde koetti vastustaa — oli surullista nähdä häntä — mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa noudatetuksi.
Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.
Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa. Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen, mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.
Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä. Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan, että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken kalpeana harmista ja kauhusta — niin, todellakin, kalpeana ja aivan neuvotonna.
Herra kreivi katsoi minuun.
"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.
Minä sanoin hänelle, ajan.
"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"
Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän kieltonsa.
"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden koko laajuudessaan?" — oli hänen seuraava kysymyksensä.
"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän tarttuvana" — hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.
"Se on lavantautia", sanoi hän.
Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella pelottomuudellaan.
"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni parhaan ymmärrykseni mukaan —"
Kreivi keskeytti hänet — ei sanoin, vaan viittaamalla vain sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja suuttui nähtävästi yhä enemmän.
"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin, että Te poistutte tästä huoneesta."
"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan", sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."
Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä, avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan kynnyksellä.
"Minun täytyy, minä tahdon tulla sisään", sanoi hän tavattoman varmasti.
Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.
Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia. Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin kovin ikävissäni", sanoi hän — "mutta minä pelkään, että tauti on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."
Lady Glyde horjui hetkisen — äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas, ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen tajuihinsa.
Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta, että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit, jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.
Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma. Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi, tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.
"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.
"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."
Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän lausuntonsa vahvistuksen.
Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.
Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.
Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi. Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen levottomuuttaan — koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut mieheni viime sairauden aikana — että minä rukoilen, ett'en kauempaa tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa, ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.
Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa. Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin — lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen ja palasi takaisin samana iltana.
Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä enää — hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa. Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan "Palautuneesta terveydestä" lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.
Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi, sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava, että herra Dawson poistui talosta.
Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson, joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi — minä en ymmärrä miksi — kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten, että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja — sittenkun hän ilman erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben — uhkasi lopettaa tyyten käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.
Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.
Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se ei juuri ollut tarpeenkaan — koska neiti Halcombe tarvitsi vain huolellista hoitoa — olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.
Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa. Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta. Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.
Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä, lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt painoi mieltäni.
Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja puhutteli minua sitten seuraavasti:
"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa koko talouteni täällä — vaikka minä luonnollisesti toivon, että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa. Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."
Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.
"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden irtisanomista?" kysyn minä.
"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."
"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä ollessanne?"
"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa — pitäkää hänet. Mitäpä tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään päivällisiä?"
"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir
Percival —."
"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita — ja jonka ei tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni täytyy ja tulevat heti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret Porcher. Hän on vahva kuin hevonen — me annammekin hänen tehdä työtä kuin hevonen."
"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."
"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."
Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun jatkua kauemmin.
"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.
Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen. Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.
Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa — emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin lapsi ja ilman lääkärinhoitoa — ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.
Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen, että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi vähemmin huomattava.
Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:
Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua — minä sanon sen mielihyvällä — palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta. Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.
Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä. Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.
Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta; mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon. Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin järjestämään asiaa.
Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.
Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen, voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita, jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä minulle tämän tehtävän.
Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin
pari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.
Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir
Percivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.
Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta, mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei mitään voinut toivoa.
Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila edelleen parani.
Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär, joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa kuin Margaret Porcher.
Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut, että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia — ne olivat epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin menettelin.
Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.
Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen
St Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.
Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää — en muuta kuin sen, että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle. Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.
Tämä vastaus oikein pelotti minua — olihan sopimatonta antaa keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu, koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan lady Glyden luo.
Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni. Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.
Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin. Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä tarkoituksessa tavata meitä.
"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.
"Marianin huoneeseen", vastasi hän.
"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."
"Eikö hän ole siellä?"
"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."
Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.
Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli lähtenyt pois Blackwater-Parkista?
"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.
"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"
Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.
"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"
"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan, mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien muidenkin, jos sinua huvittaa."
Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan. Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher, joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson! Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: —
"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin — minä rukoilen, että sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"
"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."
"Lontooseen!"
"Niin — jatkaakseen Limmeridgeen."
Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.
"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan, rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan matkustaakseen?"
"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."
Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:
"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon vahvemmalta ja paremmalta?"
"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."
Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.
"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä huolta hänestä — Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta, että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."
"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?" lausui mylady nopeasti.
"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi muistaa se."
"Minä en ole unhottanut sitä."
"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella, että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."
Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.
"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän, "lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."
"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään. Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten. Tarvitsen lasin viiniä."
Hän meni nopeasti tiehensä.
Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin. Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.
Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa, mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.
"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.
"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä — minä olen vakuutettu siitä."
"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, — minun täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa, tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"
Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.
Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni anteeksi, että tulin huoneeseen.
"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?" huudahti hän äkkiä; "ei — täällä ei punota mitään juonia; minulla ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan." Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.
"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä nyt heti iltapäivän junalla."
"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan minä Foscolle tämän illan postissa."
Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.
"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde kummastuneena.
"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa sinä voit olla yötä."
Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista kovin — miksi, sitä en voi ymmärtää.
"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän.
"Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."
"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi — eikä minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna, mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie kirjoittaa sinulle."
Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.
"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on laitani — minä en voi lukea sitä."
Kirjeessä oli vain neljä riviä — se oli niin lyhyt, niin välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan oikein, niin oli sen sisällys seuraava: —
Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme sairastavan. Sinua rakastava
Fredrik Fairlie.
"Minä en tahtoisi mennä sinne — minä haluaisin mieluummin olla pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän, älä kirjoita hänelle!"
Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.
"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä kerran entistä vakavammalla äänellä.
"Miks'en — senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona — kun se on setäsi tahto? Kysy rouva Michelsonilta."
Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa, niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen; hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.