"— joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö, lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät ottaneet vastaan häntä."
"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten tykö ja näiden lehmien tykö."
"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on taito ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."
"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen: tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.
"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.
"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!
"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista kauloista: — sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti kaula.
"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo, roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien tykönä."
"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä. Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?
"— rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin, tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,
"— tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: — kaikilla heillä näet ei ole pitkältä porttoon. —
"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä 'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan — silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin näiden lehmien tykö."
Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti lisäksi vaieten päätänsä.
"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole kasvanut, eikä silmäsi.
"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä. Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.
"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä. Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."
"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee hengityksen puhtaaksi:
"— myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä leppeille laiskureille ja päivävarkaille.
"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat sydämen."
— "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, — niiden kaltaisia ei ole tänään olemassa maan päällä.
"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.
Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, —
"— kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!
"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen! herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" —
"— Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin lehmä, oi Zarathustra!"
"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja imartelu-hunajalla?"
"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti pois.
Varjo.
Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen, joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut, sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni? puhui hän.
"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun valtakuntani ei ole enää tästä maailmasta, minä tarvitsen uusia vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se minun perässäni! minä — juoksen hänestä tieheni."
Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se, joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja närkästyksen itsestään.
"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?
"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!
"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."
Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri — ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.
"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et miellytä minua."
"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja sinun hyvää makuasi.
"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi: alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen, paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.
"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi!
"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, — minä olen melkein varjon kaltainen.
"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.
"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli talvikattojen ja lumen.
"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.
"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden perässä minä juoksin, — totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen kerran juossut.
"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties — nahka.
"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi, kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen äyriäinen!
"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!
"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin — totuuteen.
"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei elä enää, jota minä rakastan, — kuinka minä voisin vielä rakastaa itseäni?
"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä voisin saada — halua?
"— Onko minulla — vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti minun purjeeni juoksee?
"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, kunne hän kulkee, tietää myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.
"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.
"Tämä minun kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.
"'Missä on — minun kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen ei-missään, oi iankaikkinen — turhaan!"
Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.
"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja! Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa iltaa!
"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat uudesta turvallisuudestaan.
"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova, ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä on ahdasta ja lujaa.
"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten — sinä olet kadottanut myöskin tien!
"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös minun luolaani!
"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.
"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani — tanssitaan!" — —
Näin puhui Zarathustra.
Keskipäivällä.
— Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä, kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.
Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: — ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra näin sydämelleen:
"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä minulle tapahtuukaan?
"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä, kevyenä, höyhenkevyenä: niin — tanssii uni minun päälläni.
"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt se on, totisesti! höyhenkevyt.
"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: —
"— kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä?
"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, — pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut, tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.
"— Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: — nyt se nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista meristä. Eikö maa ole uskollisempi?
"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: — silloin on kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö. Vahvempaa touvia ei tarvita.
"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena, odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.
"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin yksikään paimen ei puhalla huiluaan.
"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma on täydellistynyt.
"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa! katso — hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö se juo juuri onnen pisaraa —
"— vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä? Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin — nauraa jumala. Hiljaa! —
"— 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran, ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt. Viisaat narrit puhuvat paremmin.
"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus, henkäys, silmänräpäys — vähä aikaan saa onnen parhaimman laadun. Hiljaa!
"— Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö minä pudonnut — kuule! iäisyyden kaivoon?
"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää — voi sydämeen? sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston jälkeen!
"— Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta — minne se lentää? Juoksenko sen perästä! Hei!
"Hiljaa — —" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)
"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää taivalta on teillä vielä jäljellä —
"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat — valvoa tällaisen unen jälkeen?"
(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti
häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) —
"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?
Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" —
"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka! Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin kaivoihin?
"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).
"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?
"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, — milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun —
"— milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?"
Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.
Tervehdys.
Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä, silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli uudelleen tuon suuren hätähuudon. Ja, kummallista! tällä kertaa se kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen, outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin huuto yhdestä ainoasta suusta.
Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi, vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, — sillä kaikkien rumien tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista. Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka, pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon, johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme riippui sen kaulan ympärillä.
Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella; mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen. Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui näin:
"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä, jota minä etsin tänään turhaan: korkeampi ihminen —:
"— minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni, hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?
"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,
"— jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: — mitä arvelette?
"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee ylimieliseksi: —
"— te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi! Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista. Puhutella epätoivoista — siihen luulee jokainen itsensä kyllin väkeväksi.
"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman — hyvän lahjan, korkeat vieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että minä tarjoan teille omani.
"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on tämän illan ja tämän yön oleva teidän.
"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän leposijanne.
"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa, piirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on ensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!
"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin ottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne, tervetuloa, kestiystäväni!"
Näin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän tervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja vaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi heidän puolestaan.
"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja tervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän edessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme —:
"— mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella ylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän silmillemme ja sydämillemme.
"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille, kuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme nähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.
"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän mielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu, että rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.
"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin korkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa virvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.
"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra: pitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta ja taipuvinta, ihanaksi, —
"— mutta viimein väkevin vihrein oksin omaa valtaansa tavoittaen, väkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on kukkuloilla kotoista,
"— väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi nousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?
"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen virvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja parantaa sydämensä.
"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni silmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on Zarathustra?
"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien kätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat yhdellä erää sydämelleen:
"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on turhaa: tai — meidän täytyy elää Zarathustran kanssa!'
"'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin kysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen tykönsä?
"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan lailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan. Kaikkialla näkee ylösnousseita.
"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös; sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.
"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia on matkalla sinun tykösi, —
"— sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästyksen ihmiset,
"— kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi toivomaan — elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, suurta toivetta!"
Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin silmin ja puhui:
"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän kanssanne selvää saksaa. Teitä minä en odottanut näillä vuorilla."
("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä viisas itäisiltä mailta!")
("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' — no niin! Se ei ole tänään huonoin maku!")
"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi
Zarathustra: mutta minulle — te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.
"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan oikeana kätenäni.
"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän laillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai kätkeköön sen itseltään: tulla säästetyksi.
"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, minä en säästä sotilaitani: kuinka te sitten kelpaisitte minun sotaani?
"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.
"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle. Minä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän pinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.
"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä kääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa kätkettyä roskaväkeä.
"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä on käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka teidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.
"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän ylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka astuu teidän ylitsenne omaan korkeuteensa.
"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen kasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus minun perintööni ja nimeeni.
"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu alas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia on jo matkalla minun tyköni, —
"— ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä eikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi,
"— ei! Ei! Kolmasti ei! Toisia minä odotan näillä vuorilla ja ilman heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,
"— korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia, jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: nauravien jalopeurojen täytyy tulla!
"Oi kestiystäväni, te kummalliset, — ettekö te kuulleet puhuttavan vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?
"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun uudesta ihanasta lajistani, — miksi ette puhu minulle mitään siitä?
"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas, tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,
"— mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni elämänpuut!"
Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja elein teki merkkejä.
Ehtoollinen.
Tässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen vieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei ole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: "Mutta Zarathustra!
"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä yksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.
"Yksi sana ajallaan: etkö sinä ole kutsunut minua aterialle? Ja täällä on monta, jotka ovat tulleet pitkiä matkoja. Ethän toki tahdo ravita meitä sanoilla?
"Minun mielestäni te olette myös ajatelleet kaikki liian paljon kuoliaaksipaleltumista, hukkumista, tukehtumista ja muita hengenvaarallisia asioita: mutta kukaan ei ole ajatellut sitä, mikä minua uhkaa, nimittäin nälkäännääntyminen." —
(Näin puhui tietäjä; mutta kun Zarathustran eläimet kuulivat nämä sanat, juoksivat ne kauhusta tiehensä. Sillä ne näkivät, että minkä olivat tuoneetkin kotia päivällä, ei se riittäisi täyttämään tätä yhtä ainoaa tietäjää.)
"— Sekä janoonnääntyminen, jatkoi tietäjä. Ja vaikkakin minä kuulen veden loiskivan täällä, viisauden puheen lailla, nimittäin rikkaasti ja väsymättä: minä — tahdon viiniä!
"Ei jokainen ole syntynyt Zarathustran lailla vedenjuojaksi. Vesi ei kelpaa myöskään väsyneille ja kuihtuneille: meille on viini soveliasta, — se vasta antaa äkillisen elpymisen ja terveyden silmänräpäyksessä."
Tässä tilaisuudessa, kun tietäjä pyysi viiniä, tapahtui, että vasemmanpuolinen kuningaskin, tuo vaitelias, puhkesi kerran puhumaan. "Viinistä, puhui hän, pidimme me huolen, minä ja veljeni, oikeanpuolinen kuningas: meillä on viiniä kylliksi, — kokonainen aasi täynnä. Niin ei puutu muuta kuin leipää."
"Leipää? vastasi Zarathustra ja nauroi. Juuri leipää vain ei erakoilla ole. Mutta ihminen ei elä yksin leivästä, vaan myöskin hyvien lampaiden lihasta, joita minulla on kaksi:
"— ne ovat kiireellisesti teurastettavat ja höystettävät salvia-yrtillä, valmistettavat, niin minä tahdon. Ei myöskään puutu juuria ja hedelmiä, kyllin hyviä itse herkuttelijoille ja nirsoille; ei myöskään pähkinöitä ja muita arvoituksia särjettäväksi.
"Näin me tahdomme nopeasti valmistaa hyvän aterian. Mutta ken tahtoo yhtyä aterialle, hänen täytyy myös ryhtyä työhön, kuninkaittenkin. Zarathustran tykönä voi kuningaskin olla kokki."
Tähän ehdotukseen olivat kaikki tyytyväisiä: paitsi että vapaaehtoinen kerjäläinen vastusti lihaa ja viiniä ja höysteitä.
"Katsokaa tuota mässääjää Zarathustraa! sanoi hän leikillisesti: lähdetäänkö luoliin ja korkeille vuorille sitä varten, että valmistetaan tällaisia aterioita?
"Nyt minä tosiaan ymmärrän, mitä hän kerran opetti meille: 'Ylistetty olkoon pieni köyhyys!' ja miksi hän tahtoo poistaa kerjäläiset."
"Ole hyvällä mielellä, vastasi Zarathustra hänelle, niinkuin minäkin olen. Pysy tavoissasi, sinä verraton, jyrsi jyviäsi, juo vettäsi, ylistä ruokiasi: kunhan se vain tekee sinut iloiseksi!
"Minä olen laki vain omilleni, minä en ole laki kaikille. Mutta ken minulle kuuluu, hän olkoon vahva luiltaan, myöskin kevyt jaloiltaan — iloinen sekä sodassa että juhlassa, ei mikään synkkänaama, ei haave-hanno, valmis vaikeimpaan kuin juhlaan, terve ja eheä.
"Parhain kuuluu minun omilleni ja minulle; ja jollei meille sitä anneta, niin me otamme sen: — parhaimman ravinnon, puhtaamman taivaan, väkevimmät ajatukset, kauneimmat naiset!" —
Näin puhui Zarathustra; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi: "Kummallista! Onko milloinkaan ennen kuultu niin älykkäitä sanoja viisaan suusta?
"Ja totisesti, kummallisinta viisaassa on se, jos hän kaikkeen muuhunkin on vielä älykäs eikä mikään aasi."
Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja ihmetteli; mutta aasi sanoi hänen puheeseensa pahansisuisesti J-A-A. Mutta tämä oli sen pitkän aterian alku, jota aikakirjoissa "Ehtoolliseksi" kutsutaan. Sen kestäessä ei puhuttu mistään muusta kuin korkeammasta ihmisestä.
Korkeammasta ihmisestä.
1.
Kun minä ensikerran tulin ihmisten tykö, silloin minä tein erakko-hulluuden, tuon suuren hulluuden: minä asetuin turulle.
Ja kun minä puhuin kaikille, niin en puhunut kenellekään. Mutta ehtoolla oli nuorallatanssija ja ruumis minun tovereitani; ja minä itse melkein ruumis.
Mutta uuden aamun mukana tuli uusi totuus minulle: silloin minä opin puhumaan: "Mitä kuuluvat minuun turku ja roskaväki ja roskaväen-melu ja pitkät roskaväenkorvat!"
Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä minulta: turulla ei kukaan usko korkeampiin ihmisiin. Ja jos tahdotte puhua siellä, no niin! Mutta roskaväki vilkuttaa silmiään: "me olemme kaikki yhtäläisiä."
"Te korkeammat ihmiset, — niin vilkuttaa roskaväki silmiään ei ole olemassa mitään korkeampia ihmisiä, me olemme kaikki yhtäläisiä, ihminen kuin ihminen, jumalan edessä — me kaikki olemme yhtäläisiä!"
Jumalan edessä! — Mutta nyt tämä jumala on kuollut. Mutta roskaväen edessä me emme tahdo olla yhtäläisiä. Te korkeammat ihmiset, menkää pois turulta!
2.
Jumalan edessä! — Mutta nyt tämä jumala on kuollut! Te korkeammat ihmiset, tämä jumala oli teidän suurin vaaranne.
Vasta sitten kuin hän vaipui hautaan olette te jälleen ylösnousseet. Nyt vasta tulee suuri keskipäivä, nyt vasta tulee korkeampi ihminen — herraksi!
Ymmärsittekö te tämän sanan, oi veljeni? Te peljästytte: pyörryttääkö teidän sydäntänne? Ammoittaako tässä pohjattomuus teitä vastaan? Haukkuuko helvetinkoira teille täällä?
No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset. Nyt vasta makaa ihmistulevaisuuden vuori synnytystuskissaan. Jumala kuoli: nyt me tahdomme, — että yli-ihminen eläisi.
3.
Surullisimmat kysyvät tänään: "kuinka on ihminen säilyvä?" Mutta Zarathustra kysyy ainoana ja ensimäisenä: "kuinka on ihminen voitettava?"
Yli-ihminen on minun sydämelläni, hän on minun ensimäiseni ja ainoani — eikä ihminen: ei lähimmäinen, ei köyhin, ei enimmän kärsivä, ei parhain. —
Oi veljeni, mitä minä ihmisessä voin rakastaa, on se että hän on ylimeno ja meno perikatoon. Ja myöskin teissä on paljon, mikä saa minut rakastamaan ja toivomaan.
Että te halveksuitte, te korkeammat ihmiset, se saa minut toivomaan.
Suuret halveksivaiset näet ovat suuria kunnioittajia.
Että te olitte epätoivoissanne, siinä on paljon kunnioitettavaa.
Sillä te ette oppineet alistumaan, te ette oppineet pieniä viisauksia.
Tänään näet tulivat pienet ihmiset herroiksi: he saarnaavat kaikki alistumista ja häveliäisyyttä ja viisautta ja ahkeruutta ja lukuunottamista ja pienien hyveiden pitkää körököröä.
Mikä naistenlajia on, mikä orjienlajista polveutuu ja varsinkin roskaväki-sotku: se tahtoo nyt tulla kaiken ihmistulevaisuuden herraksi — oi iljetys! iljetys! iljetys!
Se kysyy ja kysyy eikä väsy: "kuinka on ihminen säilyttävä itsensä, parhaiten, kauimmin, mukavimmin?" Siten — he ovat tämänpäivän herroja.
Nämä tämänpäivän herrat voittakaa, oi veljeni, — nämä pienet ihmiset: he ovat yli-ihmisen suurin vaara!
Voittakaa, te korkeammat ihmiset, pienet hyveet, pienet viisaudet, hiekkajyvä-lukuunottamiset, muurahaisrikkarihkama, viheliäinen tyytyväisyys, "useimpien onni" —!
Ja ennemmin tulkaa epätoivoon kuin alistutte. Ja, totisesti, minä rakastan teitä senvuoksi, että te ette ymmärrä elää tänään, te korkeammat ihmiset! Sillä niin te elätte parhaimmin!
4.
Onko teillä rohkeutta, oi veljeni? Oletteko te uskaliaita? Ei rohkeutta katselijain edessä, vaan erakko- ja kotkarohkeutta, jota näkemässä ei enää ole edes jumalatakaan!
Kylmiä sieluja, muuleja, sokeita, juopuneita, niitä minä en kutsu uskaliaiksi. Uskallusta on sillä, ken tuntee pelon, mutta myös masentaa pelon: ken kuilun näkee, mutta ylpeydellä.
Ken kuilun näkee, mutta kotkan-silmin, — ken kotkankynsin koppoo kuilun: hänellä on rohkeutta. — —
5.
"Ihminen on paha" — niin puhuivat kaikki viisaimmat minulle lohdutukseksi. Ah, kunhan se vain vielä tänäänkin on totta! Sillä paha on ihmisen parhain voima.
"Ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi" — niin minä opetan.
Pahin on välttämätön yli-ihmisen parhaimpaan.
Saattoi olla hyvä tuolle pienten ihmisten saarnaajalle, että hän kärsi ja kantoi ihmisen synnin. Mutta minä iloitsen suuresta synnistä suurena lohdutuksenani.
Mutta tällainen ei ole sanottu pitkiä korvia varten. Jokainen sana ei kuulu myöskään jokaisen suuhun. Ne ovat hienoja kaukaisia asioita: niitä älkööt lampaankynnet tavoittako!
6.
Te korkeammat ihmiset, luuletteko, että minä olen tullut hyvittämään sen, minkä te teitte huonosti?
Tai että minä täst'edes olen valmistava mukavamman vuoteen teille, kärsiväisille? Tai näytän teille, te epävakaiset, harhaankiivenneet uusia helpompia polkuja?
Ei! Ei! Kolmasti ei! Yhä enemmän, yhä parempia teidän lajistanne on käyvä perikatoon, — sillä teidän on kokeminen yhä pahempaa ja kovempaa. Niin vain —
— niin vain kasvaa ihminen siihen korkeuteen, missä salama osuu häneen ja murtaa hänet: kyllin korkeiksi salamaa varten.
Vähään, pitkään, kaukaisimpaan, tähtää minun mieleni ja minun kaipuuni: mitä minuun koskisi teidän pieni, nuori, lyhyt kurjuutenne!
Te ette kärsi kylliksi vielä! Sillä te kärsitte itsestänne, te ette kärsineet vielä ihmisestä. Te valhettelisitte, jos sanoisitte toisin! Te kaikki, te ette ole kärsineet, mitä minä kärsin. — —
7.
Minulle ei ole kylliksi, että salama ei enää vahingoita. Pois minä en tahdo johdattaa sitä: sen on oppiminen — tekemään työtä minun hyväkseni. —
Minun viisauteni on kokoontunut jo kauan kuin pilvi, se käy hiljaisemmaksi ja pimeämmäksi. Niin tekee jokainen viisaus, joka kerran on synnyttävä salamoita. —
Näille tämänpäivän ihmisille minä en tahdo olla valo, en heidän valoksi kutsumansa. Heidät — minä tahdon sokaista: viisauteni salama! puhkaise heidän silmänsä!
8.
Älkää tahtoko mitään yli kykynne: on olemassa katala vääryys niissä, jotka tahtovat yli kykynsä.
Varsinkin, jos he tahtovat suuria asioita! Sillä he herättävät epäluuloa suuria asioita kohtaan, nämä hienot väärentäjät ja näyttelijät! —
— kunnes viimein tulevat vääriksi itselleen, kierosilmäisiksi, maalipeittoisiksi madonreijiksi, verhotuiksi väkevien sanojen, näytekilpi-hyveitten, loistavien valhekiiltotekojen kaapuun.
Kavahtakaa tässä visusti, te korkeammat ihmiset! Sillä tänään ei minulle ole mikään kallisarvoisempaa ja harvinaisempaa kuin rehellisyys.
Eikö tämä tämäpäivä ole roskaväen. Mutta roskaväki ei tiedä itse, mikä on suurta ja pientä, mikä suoraa ja rehellistä: se on viattoman kiero, se valhettelee alati.
9.
Epäilkää tänään hyvällä epäluulolla, te korkeammat ihmiset, te uskaliaat! Te avosydämiset! Ja pitäkää perusteenne salaisina! Tämä tänään on näet roskaväen.
Mitä roskaväki ilman perusteita kerran oppi uskomaan, ken voisi sen perusteilla siltä — kukistaa kumoon?
Turulla saadaan uskomaan eleillä. Mutta perusteet tekevät roskaväen epäileväksi.
Ja jos kerran jokin totuus pääsisi voittoon, niin kysykää itseltänne hyvällä epäluulolla: "mikä väkevä eksytys on taistellut sen puolesta?"
Kavahtakaa itsenne myöskin oppineista! He vihaavat teitä: sillä he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät kuivuneet silmät, heidän edessään on jokainen lintu höyhennetty.
Sellaiset pöyhkeilevät sillä, että eivät valhettele: mutta kykenemättömyys valheeseen ei ole vielä läheskään rakkautta totuuteen. Kavahtakaa!
Vapaus kuumeesta ei ole vielä läheskään tietoa! Paleltuneita henkiä minä en usko. Ken ei osaa valhetella, hän ei tiedä, mitä totuus on.
10.
Jos te tahdotte korkealle, niin käyttäkää omia jalkojanne! Älkää antako kantaa itseänne ylös, älkää istuko vieraille selille ja vieraille päille!
Mutta sinä nouset hevosen selkään? Sinä ratsastat nyt ripeästi ylös päämaaliisi! Mutta sinun rampa jalkasi istuu myös mukana hevosen selässä!
Kun sinä olet päämaalissasi, kun sinä hyppäät hevosesi selästä: kukkulallasi juuri, korkeampi ihminen, olet sinä kompastuva!
11.
Te luovat, te korkeammat ihmiset! Raskas on vain omasta lapsestaan.
Älkää antako itsellenne mitään sanella, vakuuttaa! Ken sitten on teidän lähimmäisenne? Ja jos te toimittekin "lähimmäisen hyväksi", — niin te ette kuitenkaan luo hänen hyväkseen!
Jättäkää pois tuo "hyväksi", te luovat: teidän hyveenne juuri tahtoo, että te ette tee mitään "hyväksi" ja "tähden" ja "koska". Näiltä vääriltä pieniltä sanoilta on teidän tukittava korvanne.
"Lähimmäisen hyväksi" on vain pienten ihmisten hyvettä: siellä sanotaan "yksi yhtä hyvä kuin toinen" ja "käsi toisensa pesee": — heillä ei ole oikeutta eikä voimaa teidän omanvoitonpyyntiinne!
Teidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuakantavaisen varovaisuutta ja huolenpitoa! Mitä yksikään ei vielä silmin nähnyt, hedelmää: sitä varjelee ja säästää ja ravitsee teidän koko rakkautenne.
Missä teidän koko rakkautenne on, teidän lapsessanne, siellä on myöskin teidän koko hyveenne! Teidän työnne, teidän tahtonne on teidän "lähimmäisenne": älkää antako uskotella itsellenne mitään vääriä arvoja!
12.
Te luovat, te korkeammat ihmiset! Kenen synnyttää täytyy, hän on sairas; mutta ken on synnyttänyt, hän on saastainen.
Kysykää naisilta: ei synnytetä siksi, että se on huvitusta. Tuska saa kanat ja runoilijat kaakottamaan.
Te luovat, teissä on paljon saastaista. Se johtuu siitä, että teidän täytyi olla äitejä.
Uusi lapsi: oi kuinka paljon uutta likaa tuli myöskin maailmaan! Käykää syrjään! Ja ken on synnyttänyt, hänen tulee huuhtoa sielunsa puhtaaksi!
13.
Älkää olko siveellisiä yli voimienne! Ja älkää tahtoko itseltänne mitään vastoin todennäköisyyttä!
Kulkekaa niitä jälkiä, joita teidän isienne hyve jo kulki! Kuinka te tahtoisitte nousta korkealle, ellei teidän isienne tahto nouse teidän kanssanne?
Mutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule myöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän ei tule tahtoa merkitä pyhimystä!
Kenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä se olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?
Narriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle, jos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.
Ja jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle: "tie pyhimykseen", — minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi narrius!
Hän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta minä en usko siihen.
Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin sisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.
Oliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin erämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele valloillaan — vaan myöskin sika.
14.
Arkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy epäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein hiipivän syrjään. Yksi heitto epäonnistui teiltä.
Mutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja pilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren pilkka- ja pelipöydän ääressä?
Ja jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse senvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko senvuoksi — ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: — hyvä! Niinpä ylös!
15.
Mitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?
Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!
Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina — ihmisen tulevaisuus?
Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa: eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?
Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka paljon on vielä mahdollista!
Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!
Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen. Täydellinen opettaa toivoa.
16.
Mikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen sana, joka sanoi: "Voi niitä, jotka täällä nauravat!"
Eikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän etsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.
Hän — ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin meitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja hammastenkiristyksen hän lupasi meille.
Täytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta huonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli roskaväestä.
Ja itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin suuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei tahdo rakkautta: — se tahtoo enemmän.
Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta lajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on paha katse tätä maata kohtaan.
Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja helteiset sydämet: — he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla sellaisille kevyt!
17.
Käyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen lailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä onnestaan, — kaikki hyvät oliot nauravat.
Käynti ilmaisee, ken kulkee jo omaa rataansa: katsokaa minun käyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.
Ja, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso tuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan nopeata juoksua.
Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin puhdistetulla jäällä.
Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään unhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!
18.
Nauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse itseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään muuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.
Zarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo, lentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis, autuaan-kevytmielinen.
Zarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään maltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja syrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!
19.
Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!
Myöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta saakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa seisoa päälaellaan.
Mutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen onnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti. Niinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on kaksi hyvää nurjaapuolta, —
— huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te korkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!
Niinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki roskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat tänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.
20.
Tehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä mukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten alla.
Ken aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty olkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli kaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, —
— joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia kuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä kesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden päällä kuin nurminiityillä!
Joka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita synkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien henki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien, paiseellisten silmille!
Te korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette oppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, — tanssia itsenne ylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!
Kuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä oppikaa nauramaan itsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!
Nauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä viskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat ihmiset, oppikaa — nauramaan!
Alakuloisuuden laulu.
l.
Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat, pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.
"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni? Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!
"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset — eivätkö ne ehkä haise hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."
— Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä, eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin korkeampien ihmisten luona.
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!
"Ja jo, te korkeammat ihmiset — jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse — jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni,
"— joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän tahtoo loihtia teille, että hänen hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.
"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne, joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai 'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi kaipaavaisiksi',
"— teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte suuresta iljetyksestä, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, — teille kaikille on minun paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.
"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet — minä tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani, tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta pyhimysnaamiolta,
"— uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: — minä rakastan Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. —
"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te korkeammat ihmiset, häntä haluttaa —
"— aukaiskaa vain silmänne! — häntä haluttaa tulla alastomana, miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!
"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin; kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"
Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui sitten harppuunsa.
3.
Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaisen auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?
Sinä? — totuuden vapaa mieskö? — ne ilkkui — Ei! Runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten: peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa — sekö — totuuden vapaa mies? Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden, välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen, — vain narri, vain runoniekka!
Sekö — totuuden vapaa mies? Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: —
Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin omihinsa: — —
oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! —
silloin,
yht'äkkiä, päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas karitsoihin
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!
Näin:
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!
Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin —: repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa —
se, se on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! — —
Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —
niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? Maanpaossa luota totuuden kaiken, vain narri! Vain runoniekka!
Tieteestä.
Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!
"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja meluamaan totuudesta!
"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda tuollaisia loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja houkuttelet takaisin vankiloihin —
"— sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"
Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen, nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan vaiettava.
"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän loihtimishenkeä."
"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki istutte vielä siinä silmät himokkaina —:
"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu, kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!
"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: — meidän täytynee kai olla erilaisia.
"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me olemme erilaisia.
"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet etsin enemmän varmuutta, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö. Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto —
"— tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu, että te etsitte enemmän epävarmuutta,
"— enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, —
"— te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka minua enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien ja harhakuilujen elämää.
"Eivätkä ne, jotka johtavat pois vaarasta, miellytä teitä parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä, viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä todellinen, niin tuntuu se minusta sittenkin mahdottomalta.
"Pelko näet — se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi minunkin hyveeni, sen nimi on: tiede.
"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan — sitä ihminen kauimmin kasvatti, lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää: Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.
"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi — minusta sen nimenä on tänään: tiede." —