Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos!
Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!
Teidän lastenne maata teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän uusi aatelinne, — tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!
Lapsissanne teidän tulee sovittaa, että te olette isienne lapsia: kaikki menneisyys teidän tulee niin lunastaa! Tämän uuden taulun minä ripustan teidän ylitsenne!
13.
"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä — se on puida olkia; elämä — se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." —
Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että se on vanha ja haisee ummehtuneelle, senvuoksi kunnioitetaan sitä paremmin. Myöskin home aateloi.
Lapset voivat puhua niin: he pelkäävät tulta, koska se poltti heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.
Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!
Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!
Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes hyvää nälkää: — ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"
Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!
14.
"Puhtaalle on kaikki puhdasta" — niin puhuu kansa. Mutta minä sanon teille: sioille tulee kaikki siaksi!
Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."
Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa takapuolelta, tuonpuoleisten odottajat!
Niille minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli, — niin paljon on totta!
Maailmassa on paljon likaa: niin paljon on totta. Mutta senvuoksi ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!
Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!
Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! —
Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon likaa! —
15.
Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, — vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.
"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä vastaan!"
"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä kääntymään pois maailmasta."
"Ja sinun oma järkesi — se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa; sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään tämän maailman," —
— Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!
Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!
16.
"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" — sitä kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.
"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" — tämän uuden taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.
Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä uusi taulu! Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! —
Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti söivät, siitä he saivat pilaantuneen vatsansa, —:
— pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!
Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.
Tulla tietoon: se on riemu jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi, hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.
Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"
Heidän korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata! Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.
Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!
Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään vankiloihin ja vangittuihin henkiin!
Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.
Ja ainoastaan luomiseen tulee teidän oppia!
Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! —
Kenellä korvat on, hän kuulkoon!
17.
Tuolla on venhe, — tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.
Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?
Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten tahdotte olla maailmaanväsyneitä!
Maailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi maasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata, rakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!
Eikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: — pieni maanmieliteko on siinä vielä! Ja silmässä — eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta maa-riemua?
Maan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä, toiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.
Ja paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin naisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.
Mutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla ruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.
Sillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin maa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja kyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo juosta hupaisesti, niin — menkää matkoihinne!
Parantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa
Zarathustra: — siis menkää matkoihinne!
Mutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän rohkeutta kuin uuden runon tekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.
18.
Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. —
Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn makaamaan: tämä urhoollinen!
Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, — tämä urhoollinen!
Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin nääntyä: —
— vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!
Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja, vilvoittavalla rankkasateella:
Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!
Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: —
— kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen sankarin hiessä — herkuttelevat! —
19.
Minä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat kanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä pyhemmistä vuorista. —
Mutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää huoli, ettei yhtään kärkkyilijää nouse teidän kanssanne!
Kärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo tulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.
Ja se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut, silloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne, teidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.
Missä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, — siihen hän rakentaa iljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä haavoittuneita soppia.
Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää useimmat kärkkyilijät.
Sillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua syvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen kimpussaan? —
— tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja leijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: —
— olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka tahtoo tahtomiseen ja pyytämiseen: —
— tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä; viisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: —
— tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja vastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: — oi, kuinka ei korkeimmalla sielulla olisi pahimmat kärkkyilijät?
20.
Oi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu, sitä pitää vielä sysättämänkin!
Kaikki tämänpäiväinen — se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä pidättää! Mutta minä — minä tahdon sitä sysätä menemään!
Tunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? — Nämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun syvyyksiini!
Parempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki! Seuratkaa minun esimerkkiäni!
Ja ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet nopeammin suistumaan! —
21.
Minä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on päälle-hakkaaja, — täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.
Ja usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä ja käy ohitse: jotta hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen varalle!
Teillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla ylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.
Arvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää itsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, —
— varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne kansasta ja kansoista.
Pitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan. Siellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän suuttuu.
Katsoa ja iskeä — se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja asettakaa miekkanne nukkumaan!
Kulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan! — pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!
Hallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa — on kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään kutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.
Katsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani lailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta rikkaläjästäkin!
He pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he kutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin eräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen — herra!'
Sillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain tahtoo myös hallita!
Ja missä oppi toisin on, sieltä — puuttuu parhainta.
22.
Jos heillä — olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten kirkuisivat! Heidän elatuksensa — se on heidän oikea huvituksensa; ja heillä on oleva tukalaa.
Petoeläimiä he ovat: "työssään" — siinäkin on vielä ryöstöä, heidän "ansaitsemisessaan" — siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi heillä on oleva tukalaa!
Parempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia, ihmisenkaltaisempia: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.
Kaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on, kaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.
Linnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä lentämään, voi! minne saakka — hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!
23.
Niin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen vahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi tanssimaan.
Ja menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran tanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei ainakin yhtä naurua syntynyt!
24.
Teidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa! Te liityitte yhteen liian varhain: niin siitä seuraa — avion rikkoutuminen.
Ja mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe! — Näin puhui minulle eräs nainen: "tosin minä rikoin avioliiton, mutta ensin rikkoi avioliitto — minut!"
Huonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin kostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät enää kuulu itselleen.
Siksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: "me rakastamme toisiamme: pitäkäämme huoli, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai onko meidän lupauksemme oleva erhetys?"
— "Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta näkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on alati olla kahden!"
Näin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun rakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin neuvoisin ja puhuisin!
Ei teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota —, siihen, oi veljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!
25.
Ken vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein etsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. —
Oi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin uusia kansoja on syntyvä ja uusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.
Maanjäristys nimittäin — se täyttää monta kaivoa, se luo paljon nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia valoon.
Maanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen maanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.
Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle, sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": — hänen ympärilleen kerääntyy kansa, se on: monia koettelevaisia.
Ken käskeä osaa, kenen totella täytyy — se tulee siellä koetelluksi! Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja epäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.
Ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta se etsii käskijää! —
— koe, oi veljeni! Eikä mikään "sopimus"! Rikkokaa, rikkokaa tuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!
26.
Oi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? —
— niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: "me tiedämme jo, mikä hyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä etsivät!"
Ja mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko!
Ja mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko.
Oi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka silloin sanoi: "he ovat farisealaisia." Mutta häntä ei ymmärretty.
Hyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän henkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on pohjattoman viisas.
Mutta tämä on totuus: hyvien täytyy olla farisealaisia, — heillä ei ole mitään valintaa!
Hyvien täytyy ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä löytää. Tämä on totuus!
Mutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan, sydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: "ketä he enimmän vihaavat?"
Luovaa he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja arvoja, rikkojaa, — häntä he kutsuvat rikolliseksi.
Hyvät nimittäin — he eivät osaa luoda: he ovat alati lopun alkua: —
— he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittaa, he uhraavat itselleen tulevaisuuden, — he ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!
Hyvät — he olivat alati lopun alkua. —
27.
Oi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran sanoin viimeisestä ihmisestä? — —
Keissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa?
Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat! — Oi veljeni, ymmärsittekö te tämänkin sanan?
28.
Te pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!
Oi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut: silloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.
Ja nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri ympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.
Vääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät; hyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat valhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.
Mutta ken löysi maan "ihminen", hän löysi myöskin maan "ihmistulevaisuus". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita, urhoollisia, kärsivällisiä!
Suorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri myrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.
Meri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat merimiessydämet!
Mitä isänmaasta! Sinne tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän lastemme maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän suuri kaipuumme! —
29.
"Miksi niin kova? — puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me sitten ole läheistä sukua?" —
Miksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te sitten ole — minun veljiäni?
Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin paljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa teidän katseessanne?
Ja jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te voisitte minun kanssani — voittaa?
Ja jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja rikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani — luoda?
Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua painaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, —
— autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, — kovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on yksin jaloin.
Tämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi! —
30.
Oi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä välttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!
Sinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa, minun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen kohtaloon!
Ja sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi varalle — jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei voittoonsa kukistunut!
Oi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi, kenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa — seisoa! —
— Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä: valmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja paisuva maitoutare: —
— valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta nuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: —
— tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty, autuas hävittävistä auringonnuolista: —
— aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen voitossa!
Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! — —
Näin puhui Zarathustra.
Elpyvä.
l.
Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, — lentäen, räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:
Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on kyllä kiekuva sinut valveille!
Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua! Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat kuuntelemaan!
Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi! Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina syntyneillekin.
Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille. Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni käskeä heitä — nukahtamaan jälleen!
Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata — puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!
Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän puoltaja, — sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!
Terve minulle! Sinä tulet, — minä kuulen sinut! Minun pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon suistanut!
Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi — — haa! päästä! Hahaa! — —
Iljetys, iljetys, iljetys — — — voi minua!
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.
Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli tullut puhua hänen kanssaan.
"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen jaloillesi?
"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.
"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää olet ollut yksin, — astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat olla sinun lääkäreitäsi!
"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli kaikkien laitojensa. —"
Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.
Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun välillä?
Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.
Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.
Minulle — miten voisi minulle olla olemassa mitään ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että me unhoitamme!
Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen: sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.
Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. —
— "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee — ja tulee takaisin.
"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi.
"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen; iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.
"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden polku." —
— Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi käydä toteen: —
— ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut! Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.
Ja te — te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa, väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä omasta lunastuksesta.
Ja te olitte kaiken tämän katsojina? Oi eläimeni, oletteko tekin julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.
Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.
Kun suuri ihminen huutaa —: heti paikalla juoksee pieni sinne; ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä "säälikseen".
Pieni ihminen, varsinkin runoilija — kuinka innokkaasti hän syyttää sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!
Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla. "Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä minulla ei ole sinua varten aikaa."
Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi", älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä valittamisessa ja syyttämisessä!
Ja minä itse — tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi, eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, —
— että kaikki pahin on hänen parhain voimansa ja kovin kivi korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi:
Ei minua ole tähän kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen olevan pahan, — vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä huutanut:
Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen parhaimpansa on niin ylen pieni!
Suuri kyllästys ihmiseen — se tukahutti minut ja oli madellut minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, tietäminen tukahuttaa."
Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.
"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt, pieni ihminen" — niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja kalvoi ja valitti päivin ja öin:
— "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa iankaikkisesti takaisin!" —
Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, — liian-inhimillisenä suurimmankin!
Liian pieni suurin! — se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni kaikkeen olemassaoloon!
Oi, iljetys! lljetys! lljetys! — — Näin puhui Zarathustra ja huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.
"Älä puhu enää, sinä elpyvä! — niin vastasivat hänelle hänen eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua yrttitarhan lailla.
"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin laululintujen luo: jotta oppisit heiltä laulamaan!
"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."
— "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!
"Että minun jälleen täytyy laulaa, — sen lohdutuksen minä löysin itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä laulun?"
— "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen; ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!
"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia lyyryjä.
"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!
"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, sinä olet iankaikkisen takaisintulon julistaja —, se nyt on sinun kohtalosi!
"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!
"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.
"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: —
"— niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin, — niin että me itse jokaisena suurena vuotena olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.
"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: — mutta sinun eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!
"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun hartioiltasi, sinä kärsivällisin! —
"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen 'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.
"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, — se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon syihin.
"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa, tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa — en uuteen elämään tai parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:
"— minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, —
"— jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille yli-ihmisen.
"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun iankaikkinen osani —, julistajana minä käyn perikatoon!
"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy
Zarathustran käyminen perikatoon." — —
Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat, että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina, nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.
Suuresta kaipuusta.
Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran" ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on "täällä" ja "silloin" ja "tuolla".
Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.
Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.
Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen kuristajankin, jonka nimi on "Synti".
Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky, annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.
Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet, tulevaisien hekuman?
Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa siinä, missä se eniten halveksii.
Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.
Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden, polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".
Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja, minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".
Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja väkeviä viinejäkin.
Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: — silloin sinä kasvoit minulle kuin viiniköynnös.
Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein kulta-viinirypälein: —
— onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä vielä odotuksestasi.
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?
Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: — ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? —
"— eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole — armahtamista?" —
Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!
Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.
Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.
"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.
— katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen veitseensä!
Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! — katso, minä hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:
— laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat, kuunnellakseen sinun kaipuutasi, —
— kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot hyppivät: —
— myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, —
— tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen viinitarhaveitsi kädessään, —
— sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön — jolle tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, —
— nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi tulevaisten laulujen autuudessa! — —
Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: että minä käskin sinun laulamaan, katso, se oli minun viimeiseni!
Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt tulee — kiittää? — Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi sieluni! Ja minun anna kiittää! —
Näin puhui Zarathustra.
Toinen tanssilaulu.
l.
"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun yösilmässäsi kimmeltävän, — minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:
"— kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan, haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!
"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan, kysyvän, sulavan keinu-katsehen:
"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi — silloin jalkani keinui tanssivimmasta jo. —
"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!
"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!
"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.
"Sun katsettas tutkin — neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä mun oppii jalkani — käymähän mutkin!
"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet — sa hurmani, mua hakenet — sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä kärsiä ma emmin!
"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin kiehtoo, sun pilkkas — liikuttaa:
"— ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan, sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!
"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen, et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!
"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!
"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?
"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista haukkuvan ulvontas oppinut liet.
"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!
"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, — sinä tahdotko koirani olla — vai kaurisko?
"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!
— Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!
"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin kernaasti — ihanampia polkuja!
"— polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!
"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.
"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos lie jano sun, — mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi yli! —
"— Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!
"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle lauloin, sa koht' olet — kirkuva!
"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai ruoskaa? — Nyt kavahda!" —
2.
Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:
"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän tiedät: melu surmaa ajatuksia, — ja juuri nyt minä saan tuollaisia hentoja ajatuksia.
"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme — me kaksi vain! Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!
"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, — täytyykö sitten olla nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?
"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät: ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!
"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." —
Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi uskollinen!
"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi; minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.
"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu öisin aina ylös luolaasi saakka: —
"— kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä —
"— sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot hyljätä minut pian!" —
"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin —" Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia keltaisia hulluja hiuskähäröitään.
"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. — —"
Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle, jonka yli viileä ilta juuri juoksi. — Mutta sillä kertaa oli Elämä minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. —
Näin puhui Zarathustra.
3.
Yksi!
Inehmo, oi!
Kaksi!
Yön kellot mitä sulle soi?
Kolme!
"Unt' untelon
Neljä!
"ma nukuin —, väistyi uni pois: —
Viisi!
"Syv' elo on,
Kuusi!
"mitata päivän miel' ei vois.
Seitsemän!
"Syv' itku sen —,
Kahdeksan!
"syvempi vielä ilon-syys:
Yhdeksän!
"Huol' itkee: kestä en!
Kymmenen!
"Vaan ilon miel' on iäisyys —,
Yksitoista!
"— on syvä, syvä iäisyys!"
Kaksitoista!
Seitsemän sinettiä.
(Eli: On- ja Aamen-laulu.)
1.
Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla harjanteella kahden meren välissä, — vaeltaa menneen ja tulevaisen välissä kuin raskas pilvi, — helteisille alangoille vihamielisenä ja kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:
Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat: on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden valon! —
Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
2.
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:
jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:
jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: —
— sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse; kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden kirkkojen päällä —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
3.
Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin tanssimaan tähtitansseja:
jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:
jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: —
— sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja jumal-heitoista: —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
4.
Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:
jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:
jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: —
sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
5.
Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:
jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:
jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi viimeinen kahle minulta —
"— ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
6.
Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:
jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:
— naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja vapautettuna oman autuutensa kautta: —
ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!
7.
Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla siivillä omaan taivaaseen lensin:
jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni tykö tuli linnun-viisaus: —
mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin, taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!
"— eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" —
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja sormuksien hääsormukseen, — takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, — se olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Sua rakastan, oi iäisyys!