"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma kukonlauluni pimeillä kaduilla.
"Mutta heidän hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, — poloinen ruoho, poloinen maanvaltakunta!
"Ja kohta he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti! itseensä väsyneinä — ja enemmän kuin vettä janoten tulta!
"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! — Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä julistajia: —
"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!" —
Näin puhui Zarathustra.
Öljymäellä.
Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.
Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos hyvin juoksee, niin pääsee häntä pakoon!
Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli tyventyy, — minun öljymäkeni aurinkosoppeen.
Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja vaimentaa monen pienen melun.
Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.
Kova vieras hän on, — mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.
Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! — niin on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä ummehtuneita tuliepäjumalia.
Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin, kun talvi istuu kotona minun huoneessani.
Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen —: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni; silloin nauraa minun valheunenikin.
Minäkö — ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi minä olen iloinen talvivuoteessakin.
Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.
Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.
Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä: jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.
Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla kaduilla: —
Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, —
— talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!
Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?
Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne tekisivät sen aina — vain yhden kerran!
Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: —
— sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa: totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin hyvin!
Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.
Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.
Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen tahtooni, — senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan vaikenemisen.
Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.
Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!
Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat — ne ovat minusta viisaimmat vaikenevaiset: ne joiden pohja on niin syvä, että kirkkainkaan vesi ei — anna sitä ilmi. —
Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden taivaallinen vertauskuva!
Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt, — jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?
Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta eivät huomaisi minun pitkiä sääriäni, — kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka ovat minun ympärilläni?
Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut — kuinka niiden kateus voisi sietää minun onneni!
Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani — enkä, että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!
He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: eivätkä, että minä yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien etelätuulten lailla!
He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: — mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni: viaton se on kuin lapsonen!"
Kuinka he voisivat sietää minun onneani, ellen minä asettaisi vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!
— ellen minä armahtaisi itse heidän sääliäänkin: noiden kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!
— ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja kärsivällisenä antaisi kapaloida itseäni heidän sääliinsä!
Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että se ei kätke talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään kylmänkyhmyjään.
Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys pakenemista sairaitten luota.
Kuulkoot he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.
Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä kuoliaaksi paleltuu!" — niin he valittavat!
Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran kaikelle säälille. —
Näin lauloi Zarathustra.
Ohitsekäymisestä.
Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso, vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta suuren kaupungin portille: mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui narri Zarathustralle:
"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.
"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje mieluummin kaupunginportille ja — käänny takaisin!
"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.
"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan kuivat pienet tunteet kalista!
"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?
"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?
— Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!
"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi? Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! — Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.
"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he kilistävät kultaansa.
"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.
"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä hyvettä: —
"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.
"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.
"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa jokainen tähdetön rinta.
"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen kerjäläishyve.
"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' — niin rukoilee kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein tarttuisi kapeaan rintaan!
"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin kaikkein-maallisimman ympäri —: mutta se on kaupustelijain kulta.
"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas päättää, mutta kaupustelija — säätää!
"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi
Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!
"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!
"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien silmien, limaisten sormien kaupunkia —
"— tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien, ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: —
"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea, mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: —
"— sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" — —
Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen suunsa.
"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on jo kauan inhoittanut minua!
"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?
"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri, kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.
"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole täynnä viheriöitä saaria?
"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, — miksi et varoittanut itseäsi?
"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni lentävä: mutta ei lätäköstä! —
"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta vielä narriuden ylistykseni.
"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei ole imarrellut sinua kylliksi: — senvuoksi sinun päähäsi pisti se hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, —
"— että sinulla oli syytä paljoon kostoon! Kostoa nimittäin, sinä turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin käsittänyt sinut!
"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana olisi sata kertaa oikeassa: sinä tulisit sanallasi alati — tekemään vääryyttä!"
Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin, huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:
Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.
Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen tulenpatsaan, missä se on palava!
Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. —
Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä enää ei voi rakastaa, siellä on — ohitsekäytävä! —
Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.
Luopioista.
l.
Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!
Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, — eikä vain vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: — he kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."
Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat omaa aamu-urhoollisuuttaankin!
Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä viittoi nauru minun viisaudessani: — silloin hän malttoi mielensä. Äsken näin hänen kumarana — ryömivän ristin luo.
Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.
Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa ehkä kauan-kaipaavaisesti turhaan minua ja minun torvi- ja airuthuutojani?
— Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta muut ovat pelkureja.
Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys, liikanaiset, nuo aivan-liian-monet — kaikki nämä ovat pelkureja! —
Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.
Mutta hänen seuraavat toverinsa — he tulevat kutsumaan itseään hänen uskovaisikseen: eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.
Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!
Jos he toisin voisivat, niin he toisin tahtoisivatkin. Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, — mitä valittamista siinä on!
Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, —
— puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! —
2.
"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" — niin tunnustavat nämä luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.
Heidän silmäänsä minä katson, — heille minä sanon vasten kasvoja ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen rukoilette!
Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. Sinulle on häpeää rukoilla!
Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää mukavammin: — tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "on olemassa jumala!"
Mutta täten sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi syvemmälle yöhön ja sumuun!
Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle, ilta- ja lepohetki, jolloin se ei — "lepää". Minä kuulen ja tunnen hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja rukoussipinäisen metsästyksen, —
— sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.
Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista; ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä jumala'!" — suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.
Tai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka saarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: "ristien seassa on ihanaa kehrätä!"
Tai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja uskovat itseään täten syviksi; mutta ken siinä kalastaa, missä kaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!
Tai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun laulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa nuoria naisia sydämeensä: — sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin ja heidän ylistämiseensä.
Tai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona, joka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen — ja henki pakenee kokonaan sieltä!
Tai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja vitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten alakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa alakuloisella äänellä alakuloisuutta.
Ja muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt puhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja asioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.
Viisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin luona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.
"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät tekevät sen paremmin!" —
"Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan" — näin vastasi toinen yövartia.
"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän itse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen perinpohjin."
"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään! Todistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen, että häntä uskotaan."
"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on vanhojen tapa! Niin käy meidänkin!" —
— Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa, ja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui viime yönä puutarhamuurin luona.
Mutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt minne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.
Totisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun nauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän jumalaa.
Eivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo aikoja sitten ohi? Kuka saa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja asioita!
Vanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: — ja totisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!
He eivät "hämärtyneet" kuoliaaksi, — se kaiketi on valheteltu.
Pikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi — nauraneet!
Se tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman sanan, — sanan: "On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni!" —
— vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: —
Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"
Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —
Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen lähestyvästä kotiintulostaan. —
Kotiintulo.
Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Liian kauan minä elin kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä kääntyisi luoksesi kotia!
Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' —
— joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen — sinä olet kai oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien joukossa olit hyljätympi, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun luonani!
Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja vieras:
— kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä ennen kaikkea he tahtovat tulla säästetyiksi!
Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita, paatuneita tunteita.
Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi. Jokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.
Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa, että yksi kaikkien kappalten kanssa — puhuu suoraan!
Mutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi Zarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi päällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä, eksyneenä, lähellä ruumista: —
— silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa minä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': — se oli hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit saarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja kuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:
— kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten joukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin antaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' — se oli hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi tuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten sanoi: 'Puhu ja murru!' —
— kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja masensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! —
Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi sinun äänesi minulle puhuu!
Me emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me käymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.
Sillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat täällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin valossa.
Täällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki oleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä oppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla — siellä on kaikki puhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus: sen — minä olen oppinut nyt!
Ken kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä kaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.
Minä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin niin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!
Oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä syvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!
Mutta tuolla alhaalla — siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki kuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin: kaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki puhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo veteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.
Kaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä pääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa pesässä ja hautoa munia?
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä vielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se roikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran oli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on katutoitottajien ja muiden perhosten omaa.
Oi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt sinä olet jälleen takanani: — minun suurin vaarani on takanani!
Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.
Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana säälin pienistä valheista: — näin minä elin aina ihmisten joukossa.
Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan väärin itseäni sietääkseni heitä, ja kernaasti puhuen itselleni: "sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"
Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa ihmisissä on liian paljon etualaa — mitä tekisivät kauaksinäkevät, kaukaaetsivät silmät siellä!
Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.
Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"
Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he saattaisivat olla minua kohtaan — oikeamielisiä!
Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus on nimittäin pohjaton.
Kätkemään itseni ja rikkauteni — sen minä opin tuolla alhaalla: sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,
— että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli kylliksi ja mikä hänelle oli liiaksi henkeä!
Heidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi, — niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä kutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, — niin minä opin sanoja vaihtamaan.
Haudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla lepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.
Autuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on viimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!
Väkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana aivastaa minun sieluni, — aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! —
Näin puhui Zarathustra.
Kolmesta pahasta.
l.
Unessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään kallionkielekkeellä, — tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja punnitsin maailmaa.
Oi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se minut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun aamu-unihehkulleni.
Mahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän punnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen arvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni havaitsi maailman: —
Minun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli, perhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä oli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!
Kehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava valvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia "katoamattomia maailmoita?" Sillä se puhuu: "missä voimaa on, siellä tulee myöskin luku mestariksi: sillä on enemmän voimaa."
Miten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta, ei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: —
— ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä kultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: — niin tarjosi maailma minulle itsensä: —
— ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen, joka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi: niin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: —
— ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, — lipasta, joka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin ojensi maailma itsensä tänään minulle: —
— ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei kyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: — inhimillinen hyvä olio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!
Miten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin punnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni, tuo uni ja sydämenlohduttaja!
Ja jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä sillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa vaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. —
Ken siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo kolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa vaa'alle.
Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys: nämä kolme tulivat tähän saakka parhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, — nämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.
Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen koirahirviö, jota minä rakastan.
Hyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden todistajankin minä valitsen katselemaan, — sinut, sinä erakkopuu, sinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! —
Mitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan korkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman — kasvamaan vielä korkeammaksi? —
Nyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä minä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.
2.
Hekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja paalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien "maailmaksi" kiroama: sillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.
Hekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu poltto- ja kiehutusuuni.
Hekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni, kaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä nykyisyyteen.
Hekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta jalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen säästetty viinien viini.
Hekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.
Monelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, —
— monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen toisilleen: ja ken käsitti täysin, miten vieraat mies ja nainen ovat toisilleen!
Hekuma: — mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin ympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun yrttitarhoihini! —
Vallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka julmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.
Vallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin kansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa jokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.
Vallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja onton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva rikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten jälkeen.
Vallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja orjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: — kunnes vihdoin suuri ylenkatse huutaa hänestä —.
Vallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa kaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja "katoa!" — kunnes ne vihdoin itse huutavat itselleen "katoa!"
Vallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten tykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin rakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle taivaalle.
Vallanhimo: mutta ken kutsuu sitä himoksi, jos korkea halaa alas saadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole sellaisessa halussa ja alasastumisessa!
Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet alankoihin: —
Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle! "Lahjoittava hyve" — niin nimitti Zarathustra kerran tuota nimittämätöntä.
Ja silloin tapahtui myös — ja totisesti, tapahtui ensikerran! —, että hänen sanansa ylisti itsekkäisyyttä autuaaksi, eheää, tervettä itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: —
— mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana, voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy kuvastimeksi:
— tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".
Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken halveksittavan.
Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono — se on arkaa! Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.
Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti, on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus: joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"
Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista viisautta, — sillä sellainen on arkojen sielujen laji.
Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.
Vihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo puoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet, tuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se nimittäin on orjien tapa.
Jos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos ihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä: kaikkea orjien tapaa se pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!
Huono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua, itaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä, ja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.
Ja rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja väsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä, ylen ovelapäistä pappishulluutta.
Mutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne, joiden sielu on nais- ja orjasukua, — oi, miten ilkeästi ne ovat ammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!
Ja se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että vehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja "epäitsekkäiksi" — niin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet pelkurit ja ristihämähäkit.
Mutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka, suuri keskipäivä: silloin on paljon tuleva ilmi!
Ja ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi, totisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä: "Katso, se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!" —
Näin puhui Zarathustra.
Raskauden hengestä.
l.
Minun puheenparteni — on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille mustekaloille ja kynäketuille.
Minun käteni — on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!
Minun jalkani — on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.
Minun vatsani — on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.
Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön lentämään, lentämään pois — se on nyt minun laatuni: kuinka ei jotakin siinä olisi linnun lajia!
Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen, ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja tiehensä lentänyt!
Siitä minä voisin laulaa laulun — — ja tahdon laulaa sen: vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa se omille korvilleni.
Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: — niiden kaltainen minä en ole. —
2.
Ken ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki rajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan, maan hän tulee uudesti kastamaan — "kevyeksi".
Lintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin vielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka ei vielä osaa lentää.
Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin tahtoo raskauden henki! Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa itseään: — näin minä opetan.
Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää myöskin itserakkaus!
Täytyy oppia rakastamaan itseään — näin minä opetan — eheällä ja terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.
Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä "lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset, jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.
Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten, oppia rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.
Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, — näin toimittaa raskauden henki.
Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" — niin on tämän myötäjäislahjan nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.
Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.
Ja me — me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"
Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.
Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian monta vierasta raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, — nyt hänestä tuntuu elämä erämaalta!
Ja totisesti! Moni omakin on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja tavoittaa vaikeata —,
— niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: omistaa kuori ja ihana muoto ja viisas sokeus!
Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.
Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän laihempi — oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!
Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.
Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on minun hyväni ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."
Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun kaikkeentyytyväisiksi.
Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".
Mutta pureksia ja sulattaa kaikki — se on oikea sikojen tapa. Alati sanoa J-A-A — sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! —
Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, — se sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.
Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan — oi, miten molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.
Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, — mieluummin minä eläisin varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.
Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat; ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää rakkaudesta.
Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo minä en rakentaisi itselleni majaa.
Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy odottaa — he ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.
Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, — mutta ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.
Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja tanssimaan: — lentämistä ei saavuta lentämällä!
Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, —
— liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja haaksirikkoisille! —
Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun silmäni liitää etäisyyteeni.
Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, — se oli aina minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse teitä.
Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: — ja totisesti, myöskin vastaamaan täytyy oppia sellaisiin kysymyksiin! Mutta se — on minun makuni:
— ei hyvä, ei huono, mutta minun makuni, jota minä en enää häpeä enkä pidä salassa.
Se — on nyt minun tieni, — missä on teidän? niin minä vastasin niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. Tietä nimittäin — ei ole! —
Näin puhui Zarathustra.
Vanhoista ja uusista tauluista.
l.
Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?
— minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä.
Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että minun hetkeni on läsnä, — nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven keralla.
Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.
2.
Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä ihmiselle oli hyvää ja pahaa.
Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä" ja "pahasta".
Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää ja pahaa on, sitä ei tiedä vielä kukaan: — paitsi ehkä luova!
— Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta luo sen, että jokin on hyvää ja pahaa.
Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen ja maailmanlunastajilleen.
Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut elämän puussa.
Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja korppikotkien luo — ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.
Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, — että heidän parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen pieni! — näin minä nauroin.
Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! — minun suuri kohisevasiipinen kaipuuni.
Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki aurinkojuopuneen hurmauksen:
— ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat: sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: —
— jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilija! —
Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja pakenevalta takaisin itseensä: —
— niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen, itselleen-jälleen-kuuluminen: —
Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä, missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden tutkaimella: —
Missä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni, raskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja seurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: —
Sillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan pois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja raskaita kääpiöitä? — —
3.
Siellä minä poimin myöskin tieltä sanan "yli-ihminen", ja että ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,
— että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään autuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:
— Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin ihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.
Totisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä; ja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin kirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni: runoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja arvoitusta ja hirvittävää sattumaa, —
— runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta opetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja — luoden lunastamaan kaiken, mikä oli.
Lunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! "Oli", kunnes tahto sanoo: "Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen tahtova" —
— tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin heidän kutsumaan lunastukseksi. — —
Nyt minä odotan omaa lunastustani —, jotta minä viimeisen kerran menisin heidän luoksensa.
Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän joukossaan minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa heille rikkaimman lahjani!
Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen: kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, —
— niin, että köyhinkin kalastaja kultaisin airoin soutaa! Tämän minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä katsellessani. — —
Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia tauluja, — puoleksi kirjoitettuja.
4.
Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? —
Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: älä säästä lähimmäistäsi! Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse! Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin hypätä yli."
Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!
Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei ole olemassa mitään töitten maksoa.
Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!
5.
Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään ilmaiseksi, kaikkein vähimmän elämää.
Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille elämä antoi itsensä, — me ajattelemme alati, mitä me parhaiten antaisimme vastalahjaksi!
Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille lupaa, sen me tahdomme — elämälle täyttää!"
Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja — ei tule tahtoa nauttia!
Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee omistaa ne —, mutta pikemmin tulee etsiä syytä ja tuskaa! —
6.
Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme esikoisia.
Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.
Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa: — mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!
Meissä itsessämme hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset eivät olisi uhreja!
Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani: sillä he käyvät ylitse. —
7.
Olla tosi — sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.
Oi noita hyviä! — Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta; hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.
He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy, heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, hän ei kuule omaa itseään!
Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin pahoja tähän totuuteen?
Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen, leikkaus elävään elämään — miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta sellaisesta siemenestä kasvaa — totuus!
Pahan omantunnon ohessa kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!
Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!
8.
Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli, totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."
Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki virran päällä!"
Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot, sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on järkähtämätöntä! —
Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi paikoillaan?"
"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" —, se on oikea talvioppi, hyvä asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja uunilla-kykkijöille.
"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" —: mutta tätä vastaan saarnaa suvituuli!
Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä, hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää — — murtaa porraspuut!
Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki virrassa? Eivätkö kaikki kaidepuut ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja "pahassa"?
"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi veljeni, kaikilla kaduilla!
9.
On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.
Kerran uskottiin tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja siksi uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"
Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja siksi uskottiin "kaikki on vapautta: sinä voit, sillä sinä tahdot!"
Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain luuloja, ei tietoa! ja siksi on tähän saakka hyvästä ja pahasta ollut vain luuloja, ei tietoa!
10.
"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" — tuollaisia sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja kumarruttiin ja riisuttiin kengät.
Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?
Eikö kaikessa elämässä ole — ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty — itse totuutta kuoliaaksi?
Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja kielsi kaiken elämän?
— Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!
11.
Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on alttiiksiannettu, —
— alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!
Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.
Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: — ken roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään saakka, — mutta isoisään loppuu aika.
Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan mataliin vesiin.
Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan uusi aateli, joka on kaiken roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".
Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, jotta olisi olemassa aatelia! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin: "Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa!"
12.
Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, —
— totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella, jolla on hintansa.
Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!
Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta — mitä enää ruhtinaista! — tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle, jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!
Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa lammikoissa:
— sillä osata-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu — saada-istua! —
Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään ylistettävää! —
— ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti, alati juoksi tällaisilla retkillä — vuohia ja hanhia ja risti- ja rastipäitä edellä! —