Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, — puhua minä kaipaan.
Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin sieluni on suihkuva kaivo.
Yö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin sieluni on rakastavaisen laulu. —
Näin lauloi Zarathustra.
Tanssilaulu.
Eräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän etsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut ja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian kuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta Zarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä sanat:
"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut pahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen vihollinen.
"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on raskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen jumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja kohtaan?
"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei pelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.
"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain: lähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.
"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!
Ajeliko hän ehkä liiaksi perhosia?
"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan kuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, — mutta naurettava hän on vielä itkussaankin!
"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen laulava laulun hänen tanssiinsa:
"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta, suurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on 'maailman herra'." —
Ja tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt tanssivat yhdessä:
Sinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan silloin.
Mutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä nauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.
"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa selville, se on tutkimatonta.
"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen, enkä mikään siveellinen:
"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi', 'ikuiseksi', salaperäiseksi'."
"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne — oi, te siveelliset!"
Näin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan enkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.
Ja kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi se kiivastuneena: "sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat, senvuoksi yksin sinä ylistät elämää!"
Vähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle kiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin sanomalla "totuuden".
Tällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan vain elämää — ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!
Mutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu siitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!
Sillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin: mitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?
Ja kerran kun elämä kysyi: "Kuka sitten on tuo viisaus?" — niin minä sanoin kiihkoisesti: "Oi niin! viisaus!
"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi, ahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.
"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin toutaimet houkutelluksi.
"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan huultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.
"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa itsestään, silloin se juuri on vietteleväisin."
"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja sulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti minusta?
"Ja jos sinä olisit oikeassa, — niin sanotaanko se minulle niin vasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!"
Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. —
Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.
"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.
"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät vielä, Zarathustra?
"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta elää vielä? —
"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle anteeksi minun surumielisyyteni.
"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"
Näin puhui Zarathustra.
Hautalaulu.
"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen viedä."
Näin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. —
Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.
Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää yksin purjehtivaisen sydäntä.
Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista yksinäisin! Sillä tehän olitte kuitenkin minun, ja minä olen vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia ruusuomenia puusta putosi?
Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi, te korkeasti rakastetut!
Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun pyyteitteni luo — ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!
Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä minä en ole vielä oppinut.
Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.
Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut! Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa — osuakseen minun sydämeeni!
Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni, minun omaisuuteni ja maaperäni: senvuoksi teidän täytyi kuolla nuorina ja ylen varhain!
Kohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä kohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka katseesta saa kuolon!
Mutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki ihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!
Pahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on; takaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: — näin puhun minä teille, viholliseni!
Te murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet! Leikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän muistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.
Tämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun ikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin se saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, — silmänräpäyksenä!
Näin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: "jumalaisia olkoot kaikki olennot minulle."
Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne lensi nyt tuo hyvä hetki!
"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" — niin puhui kerran minun nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!
Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen viisaus!
Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte iljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun hento kaipuuni?
Kaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte minun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin minun jaloin lupaukseni?
Sokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa sokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.
Ja kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te saitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein pahinta heille.
Totisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat hunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.
Armeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini ympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te haavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.
Ja jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän "hurskautensa" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni tukehtui teidän rasvanne höyryyn.
Ja kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut tanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te viekottelitte minun parhaimman laulajani.
Ja nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti korvaani kuin kolkko torvi!
Murhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin! Valmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit sävelilläsi minun ihastukseni!
Tanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden vertauskuvan: — ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani lausumatta!
Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!
Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?
Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.
Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni; kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.
Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!
Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla hautaraunioilla.
Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä: Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia. —
Näin lauloi Zarathustra.
Itsensävoittamisesta.
"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa ja innostaa teitä?
Tahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän tahtoanne!
Kaiken olemisen te tahdotte tehdä ensin ajateltavaksi: sillä te epäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.
Mutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän edessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja hengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.
Tämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja silloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.
Luoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte polvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.
Mutta typerät, kansa, — ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla venhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin peitettyinä, arvioimiset.
Tahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto valtaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.
Te ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän venheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, — te ja teidän hallitseva tahtonne!
Eteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen täytyy kantaa sitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää taikaa vastaan!
Ei ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te viisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, — tyhjentymätön synnyttävä elämäntahto.
Mutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta: senvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken eläväisen laadusta.
Eläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin, jotta pääsisin tietoon sen laadusta.
Satakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu oli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui minulle.
Mutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen kuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.
Ja tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään totella. Niin on eläväisen laatu.
Mutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa kuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien kuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: —
Koetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun se käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.
Niin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä käskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.
Kuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa elävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä harjoittaa kuuliaisuutta?
Kuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko minä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin saakka!
Missä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä palvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.
Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto, joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei voi tulla toimeen.
Ja kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja valta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee vallan takia alttiiksi — hengen.
Tämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja arvanheittoa kuolemasta.
Ja missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin on tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja aina mahtavamman sydämeen saakka — ja varastaa siellä valtaa.
Ja tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: "Katso, sanoi se, minä olen se, jonka alati täytyy voittaa itsensä."
Tosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin, korkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä ja yksi ainoa salaisuus.
Mieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja totisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä uhraa itsensä — vallan tähden!
Että minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä ja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa luultavasti myöskin millaisia käyriä teitä sen täytyy kulkea!
Mitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin — pian minun täytyy olla sen vastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.
Ja sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki: totisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla totuuteen!
Totisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan "tahdosta olemassaoloon": tätä tahtoa — ei ole!
Sillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on olemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!
Vain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa elämään, vaan — niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!
On paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta itse arvioimisestakin puhuu — "tahto valtaan!" —
Näin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te viisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.
Totisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi katoamatonta, — sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen voittaa itsensä.
Arvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa, te arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän sielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.
Mutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi voitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.
Ja kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen täytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.
Näin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. —
Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa. Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät myrkyllisiksi.
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua — voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! —
Näin puhui Zarathustra.
Ylhäisistä.
Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee leikillisiä hirviöitä!
Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista arvoituksista ja nauruista.
Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän: oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!
Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:
Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen, — mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.
Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä metsästäjä takaisin tiedon metsästä.
Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen totisuudestaan katsoo vielä villi eläin — voittamaton!
Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä erikseen vetäytyneitä kohtaan.
Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!
Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja punnitsijasta tahtoi elää!
Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen kauneutensa alkaisi, — ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja pitää häntä maukkaana.
Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman varjonsa yli — ja, totisesti! aurinkonsa helmaan.
Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.
Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä asettunut aurinkoon.
Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.
Valkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien käy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea maallista!
Pimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen peitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.
Hänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää toimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.
Tosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös enkelin silmän.
Vielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu hänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: — itse eetterin tulisi nostaa hänet, tuon tahdottoman!
Hän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin hänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi hänen tulisi ne vielä muuttaa.
Vielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman kateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt kauneudessa.
Totisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua, vaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.
Käsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin tulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.
Mutta juuri sankarille on kaunis kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton on kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.
Hiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on täällä enin.
Seisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on vaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!
Kun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä kutsun sellaista alastuloa.
Enkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä voimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.
Kaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.
Totisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka luulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!
Pilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja sirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä korkeammalle se nousee.
Niin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä kuvastinta oman kauneutesi edessä.
Silloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja rukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!
Tämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt sen, lähenee sitä, unessa, — yli-sankari. —
Näin puhui Zarathustra.
Sivistyksen maasta.
Liian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.
Ja kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa aikalaiseni.
Silloin minä pakenin takaisin, kotiapäin — ja yhä nopeammin: niin minä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.
Ensi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä: totisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.
Mutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, — minun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin kirjavatäpläistä!
Nauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin: "täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!" — sanoin minä.
Viisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te istuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!
Ja viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja jäljittelivät teidän värivälkettänne!
Totisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset, kuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä — tuntea!
Kirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit uusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin kaikilta merkkeinselittäjiltä!
Ja jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että teillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja yhteenliimatuista liuskoista.
Kaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.
Ken riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin paljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.
Totisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät alastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi minulle rakkautta.
Ennemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja menneisyyden varjojen luona! — Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat itse manalaisetkin kuin te!
Tämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä alastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!
Tulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet linnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta kuin teidän "todellisuutenne".
Sillä näin te puhutte: "Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman uskoa ja harhauskoa": näin te röyhistelette rintaanne — oi, vielä rinnattominakin!
Niin, miten te voisitte uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette kuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!
Itse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten niveliltä nyrjähtämistä. Epäuskottavia: näin kutsun minä teitä, te todelliset!
Kaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja kaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän valveillaolonne!
Hedelmättömiä te olette: siksi teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen täytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä — ja hän uskoi uskoon! —
Puoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja tämä on teidän todellisuutenne: "hävitä vain kaikki ansaitsee."
Oi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina kylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.
Ja hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani ja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen itselleen siitä vaimon!
"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!" — näin puhui jo moni nykyaikainen.
Niin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun te ihmettelette itseänne!
Ja voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan täytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!
Mutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on raskasta kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja lentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!
Totisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te nykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. —
Oi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä etsien katselen isän- ja äidinmaita.
Mutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen kaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.
Vieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo sydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja äidinmaista.
Niin minä rakastan nyt ainoastaan lasteni maata, tuota löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni etsimään ja etsimään.
Lapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa tulevaisuudessa — tämän nykyisyyden!
Näin puhui Zarathustra.
Tahrattomasta tiedosta.
Kun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon: niin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.
Mutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon uskoa mieheen kuussa kuin naiseen.
Tosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.
Totisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.
Sillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee ja rakastavaisten kaikkia riemuja.
Ei, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle kaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.
Hurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en suvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.
Jokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.
Katso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. —
Tämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset teeskentelijät, teille, te "puhtaasti-tietäväiset"! Teitä minä kutsun — himokkaiksi!
Tekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! — mutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, — kuun kaltaisia te olette!
Ylenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta ei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!
Ja nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä, ja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.
"Tämä olisi minulle korkeinta, — näin puhuu itselleen teidän valheellinen henkenne — katsella elämää ilman himoa eikä, koiran tavoin, kieli suusta riippuen.
"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa — koko ruumis kylmänä ja tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!
"Tämä olisi minulle rakkainta, — näin viettelee itseään tuo vietelty — rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä koskettaa sen kauneutta.
"Ja tämä olkoon minulle tahratonta tietoa kaikista kappaleista, että minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä kuin satasilmäinen kuvastin." —
Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!
Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta maata!
Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.
Missä on kauneutta? Siellä missä minun täytyy tahtoa kaikella tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva ei jäisi ainoastaan kuvaksi.
Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin. Näin puhun minä teille, te pelkurit!
Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!
Mutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te puhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään: vaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!
Totisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee uskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, — te valhettelijat?
Mutta minun sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja: kernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle putoo.
Aina minä niillä voin — sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin, minun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat — kutittelemaan teeskentelijäin neniä!
Huono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne: teidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan ovat ilmassa!
Uskaltakaa toki ensin uskoa itseänne — teitä ja teidän sisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.
Jumalan naamion te ripustitte eteenne, te "puhtaat": jumalan naamioon kätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.
Totisesti, te petätte, te "mietiskeleväiset"! Kerran oli Zarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän oivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.
Jumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te puhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin teidän taitonne!
Käärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että sisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.
Mutta minä tulin teidän lähellenne: silloin minulle valkeni päivä — ja nyt se valkenee teille, — loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!
Katsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla — aamuruskon edessä!
Sillä se tulee jo, tuo hehkuva, — sen rakkaus maahan tulee!
Viattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!
Katsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö tunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?
Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen: silloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.
Auringon janon suutelemaksi ja imemäksi se tahtoo tulla; ilmaksi se tahtoo tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!
Totisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä meriä.
Ja tämä on minulle tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös — minun korkeuteeni! —
Näin puhui Zarathustra.
Oppineista.
Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka oli päässäni — söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."
Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen minulle.
Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.
Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.
Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani — siunattu olkoon se!
Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta, ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.
Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin pähkinänsärkemiseen.
Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja kunniallisuuksillaan.
Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois kaikista pölyisistä tuvista.
Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä aurinko paahtaa portaille.
Kuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät ohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita toiset ovat ajatelleet.
Jos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit, ja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on syntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?
Jos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän pienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan sellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin jo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!
Taitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun yksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken langanpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa ymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!
Hyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne vedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja pitävät pientä melua senohella.
Myllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee vain heittää hedelmäjyvänsä! — he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän pieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.
He tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa. Kekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden tietäminen kulkee veltoin jaloin, — hämähäkkien lailla he odottavat.
Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.
Väärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin heidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.
Me olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle vieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.
Ja kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella heitä. Siksi he suuttuivat minuun.
He eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän päittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja minun ja päittensä väliin.
Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.
Kaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun väliini: — "malkaorreksi" he kutsuvat sitä huoneissaan.
Mutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä päällä; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin olisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.
Sillä ihmiset eivät ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä minä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!
Näin puhui Zarathustra.
Runoilijoista.
"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, — sanoi Zarathustra eräälle oppilaalleen — on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja kaikki 'katoamaton' — sekin on vain vertausta."
"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä kertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'. Miksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian paljon?"
"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin, joilta saa kysyä heidän syitään.
"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin minä elin mielipiteitteni syyt.
"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä syynikin luonani?
"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja moni lintu lentää minun luotani.
"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen, joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.
"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat valhettelevat liian paljon? — Mutta Zarathustrakin on runoilija.
"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"
Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra pudisti päätään ja hymyili.
Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.
Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, — me valhettelemme liian paljon.
Me tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän jo täytyy valhetella.
Ja ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt? Moni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon sanomatonta siellä tapahtui.
Ja koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme hengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!
Ja vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat naiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme iäti-naiselliseksi itsessämme.
Ja ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka menee umpeen niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan ja sen "viisauteen".
Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten tai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin niistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.
Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat alati, että itse luonto on heihin rakastunut:
Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät kaikkien kuolevaisten edessä!
Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita, joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!
Ja vallankin yläpuolella taivasta: sillä kaikki jumalat ovat runoilija-vertausta, runoilija-veijausta!
Totisesti, alati se vetää meitä sinne — nimittäin pilvien valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: —
Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! — kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.
Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen runoilijoihin! —
Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen, mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.
Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten; mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja tulevaisesta.
Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.
He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei vajonnut alas pohjiin saakka.
Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa ollut.
Aavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta! —
He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.
Ja kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä ja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! —
Oi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää hyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.
Niin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä syntyisin.
Epäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien kuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein suolaista limaa heissä.
Mereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole riikinkukkojen riikinkukko?
Kaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan se ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.
Jurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä lähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.
Mitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen minä sanon runoilijoille.
Totisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja turhamaisuuden meri!
Katselijoita tahtoo runoilijan henki: vaikkapa olisivat puhveleita! —
Mutta tähän henkeen minä olen väsynyt: ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin se väsyy itseensä.
Muuttuneina minä näin jo runoilijat, ja heidän katseensa heitä itseään kohti suunnattuna.
Hengen parannuksentekijöitä minä näin tulevan: ne kasvoivat heistä. —
Näin puhui Zarathustra.
Suurista tapauksista.
Meressä on saari — lähellä Zarathustran autuaita saaria —, jolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin vanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin kallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi kulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.
Siihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui, että eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava vuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta puolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen yhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti, ja ääni sanoi selvästi: "on aika! On tärkin aika!" Ja kun olento oli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen suuntaan, missä tulivuori oli —, silloin he tunsivat suurimmaksi hämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki nähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä kuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon yhdessä.
"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra helvettiin!" —
Samaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona, oli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen ystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut laivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.
Näin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän levottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa, että perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen." Mutta sielunsa pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta: niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä ilmestyi heidän keskellensä.
Ja tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:
"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi näistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.
"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': siitä ovat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.
"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä olen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina kaulaan asti.
"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa niissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan vanhat naiset pelkää.
"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä tuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?
"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen kaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä ravintosi liian pinnalta!
"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati, kun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen havainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja löyhiksi.
"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita suunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun kuumaksi.
"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja paljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.
"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut uskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on niiden ympärillä.
"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, — ne eivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.
"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: kuulumattomasti se pyörii.
"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi ja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli muumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!
"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin hulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.
"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on teidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja elävä kauneus!
"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja kärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä siitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!
"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle, mikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, — antakaa vain kukistaa itsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne — hyve! —"
Näin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut muristen ja kysyi: "Kirkko? Mikä se sitten on?"
"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä valheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo kai parhaiten oman lajisi!
"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se puhuu mielellään savulla ja melulla, — jotta se saisi sinun laillasi uskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.
"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo valtio; ja niin siitä uskotaankin." —
Kun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi ollut mieletön kateudesta. "Mitä? huusi se, tärkein eläin maan päällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä ääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista ja kateudesta.
"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:
"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!
"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.
"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen sydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!
"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi ja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!
"Mutta kullan ja naurun — sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta sen nyt tietäisit, — maan sydän on kullasta."
Kun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella minua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou! vou! ja ryömi alas luolaansa. —
Näin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat häntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle laivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. "Mitä minun tulee ajatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?
"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet jo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?
"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, — muutoin se turmelee minun maineeni."
Ja vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. "Mitä minun tulee ajatella siitä!" sanoi hän vielä kerran.
"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!'
"Mihin sitten on — tärkin aika?" —
Näin puhui Zarathustra.
Tietäjä.
"— ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat väsyivät töihinsä.
"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!'
"Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on yhtäläistä, kaikki on ollutta!'
"Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät mädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?
"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse paahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.
"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me pölyämme kuin tuhka: — niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.
"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.
Kaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!
"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän valituksemme — yli matalien lätäköiden.
"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme vielä ja elämme yhä — hautakammioissa!" —
Näin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa hiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki ympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä oli puhunut.
"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin tuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen yli!
"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien maailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!"
Näin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen päivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja kadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen. Mutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja odottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi alakuloisuudestaan.
Mutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta hänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:
"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua selittämään sen tarkoitus!
"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä siihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.
"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja haudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä vuorilinnassa.
"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat holvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua voitettu elämä.
"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja tomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan tuulettaa!
"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen vieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni huonoin.
"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä osasin avata kaikkein narisevimman portin.
"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien, kun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu, vastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.
"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin tuossa kavalassa äänettömyydessä.
"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.
"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.
"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken kantaa tuhkansa vuorille?
"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:
"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen: viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:
"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos monta tuhatta naurua.
"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.
"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.
"Mutta minun oma huutoni herätti minut: — ja minä tulin tuntoihini." —
Näin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei tiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle rakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:
"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!
"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman linnan portit auki?
"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja elämän enkeli-irvinaamoja?
"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra kaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja sille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.
"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi; voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän ylitsensä.
"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!
"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti, itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.
"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille takuuna ja tietäjänä!
"Totisesti, itse niinä sinä olet uneksinut olevasi, vihollisinasi: se oli sinun pahin unesi!
"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään — ja tulevat sinun luoksesi!" —
Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen. Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona. Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä. Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen, katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken, mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:
"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani, että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä parannusta huonoista unista!
"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti, minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" —
Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. —
Lunastuksesta.
Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui hänelle näin:
"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan vielä yhtä — sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan, voisit kai ottaa hiukan pois: — se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"
Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä pois hänen henkensä, — näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä: niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan — näin opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?