"Se ei voi olla synti, sillä minulla ei ole ollut milloinkaan halua syntiin, eikä ole luultavaa, että se heräisi nyt, kun joka päivä rukoilen Jumalaa saadakseni kuolla ja päästäkseni pois kurjuudestani."
"Se on sittenkin väärin, Emmeline."
"Onko väärin, jos pakenen tulta, joka uhkaa minut polttaa?"
"Tässä tapauksessa se kuitenkin näyttäisi väärältä."
"Alwyn, Alwyn, ota minut mukaasi, minä rukoilen sinua!" huudahti Emmeline. "Minä tiedän, ettei se yleensä ole oikein, mutta tämähän on poikkeustapaus. Miksi on tämä kova koettelemus tullut minun osakseni? Enhän minä tehnyt mitään pahaa, en loukannut ketään, autoin lähimmäisiäni ja toivoin tulevani onnelliseksi. Ja kuitenkin sattui tämä onnettomuus. Pitäisikö Jumala minua pilkkanaan? Minulla ei ollut ketään auttajaa — minä taivuin; ja nyt on elämäni minulle taakka ja häpeä… Voi, jospa tietäisit, mitä tämä pyyntöni minulle merkitsee — kuinka koko elämäni riippuu siitä — niin et voisi kieltää!"
"Tämä on melkein mahdotonta kestää — taivas meitä auttakoon", huokasi Alwyn. "Emmy, sinä olet Hamptonshiren herttuatar, Hamptonshiren herttuan puoliso; sinä et saa lähteä mukaani!"
"Sinä siis työnnät minut luotasi? Voi, sinä työnnät minut luotasi!" huusi Emmeline ihan suunniltaan. "Alwyn, Alwyn, voitko todellakin sanoa, mitä sanoit?"
"Kyllä, rakkaani, minun täytyy se sanoa. Sinä et saa lähteä. Suo minulle anteeksi, mutta tässä ei ole mitään valitsemisen varaa. Vaikka menettäisimme molemmin henkemme, emme sittenkään saa paeta yhdessä. Sen kieltää Jumalan laki. Hyvästi iäksi!"
Hän riistäytyi irti, kiiruhti läpi pensaikon ja hävisi pian puitten taakse.
Kolme päivää tämän kohtauksen jälkeen lähti Alwyn — jonka kauniit piirteet olivat äkkiä käyneet luisevan ankariksi — eräänä sateisena aamuna Plymouthista matkustajalaiva _Western Glory_llä. Rannikon häivyttyä näkyvistä hän koki konemaisesti totuttautua tyyneen mielentilaan. Tätä hänen yritystään oli tukemassa se vankka moraalinen vastustusvoima, jonka varassa hän oli kyennyt voittamaan Emmelinen häikäilemättömästä luottavaisuudesta johtuneen kiusauksen, ja se onnistuikin jossakin määrin, vaikka kohiseva aallokko, johon hän päiväkaudet tuijotteli, tuntui toisinaan puhuttelevan häntä Emmelinen tutulla äänellä.
Matkan kestäessä hän sommitteli itselleen ohjelman, jonka avulla kävi mahdolliseksi lieventää niitä hyvinkin kuumeisia katumuksenpuuskia, joita hän tavan takaa tunsi ajatellessaan kuinka toisin asiat voisivat olla, ellei hän olisi kuunnellut omantuntonsa ääntä. Hän kiinnitti ajatuksensa tuntimääriksi mukanaan kuljettamissaan kirjoissa esiintyviin filosofisiin kohtiin ja salli ajatuksensa vain silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi harhautua Emmelineen — ikäänkuin sairas nautiskelija, joka järkähtämättömän, mutta samalla vastahakoisen niukasti mittailee juomia, joista hänen sairautensa johtuu. Matkan merkillisyydet olivat sen ajan merimatkoille luonteenomaiset: myrsky, tyven, hukkuminen, syntymä ja hautaus. Viimeksimainitussa murheellisessa tapauksessa oli hänen, ainoan laivassa olevan pappismiehen, toimitettava asiaankuuluvat uskonnolliset menot. Seuraavassa kuussa laiva saapui oikeaan aikaan Bostoniin, ja sieltä miehemme matkusti Providenceen etsimään erästä kaukaista sukulaista.
Vähän aikaa Providencessä oleskeltuaan hän palasi Bostoniin ja hänen onnistui kiinteällä toimiskelulla jossakin määrin häivyttää sitä synkkämielisyyttä, joka häntä yhä ahdisti. Koska viime aikojen tapaukset olivat hämmentäneet ja heikentäneet hänen uskoansa, katsoi hän itsensä ainakin toistaiseksi kelvottomaksi hoitamaan sielunpaimenen virkaa, joten hän pyrki opettajaksi erääseen kouluun. Ennen matkalle lähtöä saadut suositukset osoittautuivat nyt arvokkaiksi, ja hän herätti pian perinpohjaisilla tiedoillaan ja luotettavuudellaan erään collegen johtokunnan huomiota. Lopulta hän erosi kouluvirastaan ja astui puhetaidon professorin virkaan mainittuun opistoon.
Niin hän eleli päivästä toiseen tehden työtä sen lujan periaatteen nojassa, että hänen oli tunnollisesti täytettävä velvollisuutensa. Pitkinä talvi-iltoina hän sepitteli sonetteja ja elegioja ilmaisten usein ajatuksiansa "Muutamissa säkeissä eräälle onnettomalle naiselle"; kesäisen loma-ajan iltapuhteina hän istui ikkunassaan katsellen miten varjot pitenivät ja vertaillen niitä oman elämänsä varjoleikkiin. Käyskellessään ulkona hän selvitti itselleen, missä oli itä ja salli sitten ajatuksensa kulkea tuhansia peninkulmia yli vesien ja mannerten arvaillen miten siellä nyt olivat asiat. Sanalla sanoen: hän käytti jokaisen vapaan hetken uneksiakseen hänestä, joka oli pelkkä muisto — eikä luultavasti milloinkaan tulisi olemaan sen enempää.
Kului yhdeksän vuotta, ja niiden aikana kadottivat Alwyn Hillin kasvot suuren osan entistä miellyttävyyttään. Hän oli oppilailleen ystävällinen ja kohtelias kaikille, joiden kanssa joutui tekemisiin, mutta hänen elämänsä ydin, hänen salaisuutensa, oli piilossa ikäänkuin hän olisi ollut mykkä. Jutellessaan ystäviensä seurassa Englannista ja siellä viettämistään vuosista hän huolellisesti vältti Batton Castlen tapahtumain ja Emmelinen mainitsemista, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan. Vaikka nuo seikat olivat hänelle äärimmäisen mielenkiintoiset, olivat ne kuitenkin vain lyhyen kauden asioita, olivat sattuneet ohikiitävänä ajankohtana, joka nyttemmin olisi hänenkin silmistään häipynyt olemattomiin, ellei siihen olisi sisältynyt merkittävää tapahtumaa.
Kun hän näihin aikoihin eräänä päivänä silmäili vanhaa englantilaista sanomalehteä, sattui hänen katseensa uutiseen, joka lyhyydestään huolimatta sisälsi kokonaisia niteitä mieltäjärkyttäviä uutisia. Siinä kerrottiin, että Hamptonshiren herttua oli kuollut jättäen jälkeensä puolison, mutta ei lapsia.
Alwynin ajatukset suuntautuivat heti uudelle uralle. Vielä kerran katsoessaan lehteä hän huomasi, että numero oli vanha, aikaisemmin huolettomasti sivuutettu. Ellei hän olisi tullut sattumalta silmänneeksi vanhoja lehtiä, olisi tapaus voinut pysyä vuosikausia häneltä salassa. Hänen uutista lukiessaan oli herttuan kuolemasta kulunut jo seitsemän kuukautta. Alwyn ei enää kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan konemaiseen synekdokeeseen, antiteesiin ja klimaksiin, sillä hän tunsi oman mielensä olevan tulvillaan näitten puhetaidollisten ilmaisumuotojen etsimättömiä esimerkkejä, joita hän kumminkaan ei rohjennut lausua julki. Kummako siis, että hänen ajatuksensa punoi onnellisten mahdollisuuksien unelmia, jotka vasta nyt, monen vuoden kuluttua, näyttivät voivan toteutua. Emmeline näet oli yhä vielä hänen ainoa rakkautensa. Kaikkien hiljaisten unelmien tuloksena oli, että Alwyn päätti mitä pikimmin palata hänen luoksensa.
Hän ei kuitenkaan voinut heti luopua virastaan. Vasta neljän kuukauden kuluttua hän vihdoin vapautui. Vaikka kärsimättömyys häntä yhä kalvoi, toisteli hän joka päivä itsekseen: "Jos hän on rakastanut minua lakkaamatta yhdeksän vuotta, niin hän varmaan rakastaa kymmenenkin. Hän ajattelee minua sitä hellemmin, kun nykyinen yksinäisyys on ehtinyt tehdä tehtävänsä. Vanhat muistot verestyvät, äskeiset kokemukset vaipuvat unohduksiin ja jokainen päivä tekee minun saapumiseni otollisemmaksi."
Pakollinen odotusaika oli pian ohi. Alwyn Hill saapui Englantiin ja ehti Battonin kylään eräänä talvipäivänä kaksi-kolmetoista kuukautta herttuan kuoleman jälkeen.
Oli iltamyöhä, mutta Alwyn ei kärsimättömyydessään voinut pidättyä lähtemästä jo samana iltana katsomaan linnaa, johon Emmeline oli astunut onnettomana valtiattarena kymmenen vuotta sitten. Hän kulki puiston halki katsellen tuttuja ääriviivoja, jotka piirtyivät tummaa taivasta vasten. Kohta kiintyi hänen huomionsa hilpeisiin maalaisiin, jotka kaksin tai kolmin kulkivat hänen edellään ja jäljessään linnan portille johtavaa ajotietä. Ollen varma siitä, ettei kukaan voinut häntä tuntea, Alwyn kääntyi erään jalankävijän puoleen kysyen mitä oli tekeillä.
"Hänen Armonsa on järjestänyt alustalaisilleen täksi illaksi tanssiaiset pitääkseen yllä herttuan ja hänen isänsä ajoilta polveutuvaa tapaa, jota hän ei ole halunnut poistaa."
"Vai niin. Hän on elänyt täällä ihan yksinään herttuan kuoleman jälkeen."
"Ihan yksinään. Ja vaikka hän ei itse otakaan vastaan vieraita, näkee hän mielellään maalaisten huvittelevan ja kutsuu heitä usein luokseen."
"Hyväsydäminen, kuten aina", mietti Alwyn.
Saapuessaan lähemmäksi hän huomasi, että suuri ajoportti oli työnnetty muuria vasten ikäänkuin olisi ollut aikomus jättää se auki ikuisiksi ajoiksi ja että käytävät ja huoneet olivat kirkkaasti valaistut. Lukemattomat kynttilät vuotivat vahaansa niitä koristaville vihreille lehdille ja iloisten talonpoikaisvaimojen silkkihameille heidän kulkiessaan ohi, kukin miehensä kainalossa, Alwyn pääsi sisään muitten mukana, sillä talo oli tänä iltana avoin kaikille. Hän seisoi kenenkään huomaamatta eräässä nurkassa. Tanssi oli juuri alkamassa.
"Vaikka Hänen Armonsa on tuskin ehtinyt riisua surupukunsa, tulee hän varmaan alas aloittaakseen tanssit naapuri Batesin keralla", virkkoi eräs.
"Kuka on naapuri Bates?" kysyi Alwyn. "Vanha mies, jota hän pitää erittäin suuressa arvossa — hänen vuokraajistaan vanhin. Hän täytti seitsemänyhdeksättä viime syntymäpäivänään."
"Aivan niin", sanoi Alwyn keventyneenä.
"Nyt minä muistan."
Tanssijat asettuivat riviin ja odottivat. Salin toisessa päässä avautui ovi, ja mustaan silkkiin puettu naishenkilö astui sisään. Hän kumarsi hymyillen ja asettui sitten johtamaan karkeloa.
"Kuka on tuo rouva?" kysyi Alwyn hämmästyksissään. "Tehän sanoitte, että Hamptonshiren herttuatar — —"
"Sehän on herttuatar", vastasi puhuteltu.
"Mutta onhan olemassa toinenkin?"
"Ei, toista ei ole olemassa."
"Mutta eihän tämä ole se Hamptonshiren herttuatar, joka — —"
Alwynin kieli takertui kitalakeen, hän ei päässyt sen pitemmälle.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi puhetoveri. Alwyn oli vetäytynyt loitolle ja nojasi seinään.
Alwyn parka mutisi jotakin pistoksesta, jonka oli muka aiheuttanut liian nopea kävely. Sitten alkoi soitto soida ja naapurin katse seurasi tuon oudon herttuattaren liikkeitä tanssin pyörteissä niin hartaasti, että hän hetkiseksi kokonaan unohti Alwynin.
Siten hän sai aikaa toipua. Hän oli mies, joka oli paljon kärsinyt ja kykeni kärsimään vieläkin. "Kuinka on tuosta henkilöstä tullut teidän herttuattarenne?" kysyi hän varmasti ja kuuluvasti, kun oli jälleen päässyt tasapainoon. "Missä on Hamptonshiren ensimmäinen herttuatar? Minä tiedän, että hän on ollut olemassa."
"Ahaa, edellinen! Aivan oikein. Hän karkasi useita vuosia takaperin erään nuoren apulaispapin kanssa. Nuoren miehen nimi oli mr Hill, ellen väärin muista."
"Ei, niin ei voi olla laita. Mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi
Alwyn Hill.
"Aivan varmaan hän karkasi. Hän kohtasi apulaispastorin linnan puistossa pari kuukautta sen jälkeen kun oli mennyt herttuan kanssa naimisiin. Useat eri henkilöt näkivät heidän kohtauksensa ja kuulivat osia heidän keskustelustaan. He sopivat matkasta, ja muutamia päiviä myöhemmin herttuatar lähti hänen seurassaan Plymouthista."
"Se ei ole totta."
"Sitten se on ovelin valhe, mitä milloinkaan on keksitty. Herttuattaren isä uskoi kuolemaansa asti, että hän matkusti apulaisen kanssa. Samassa uskossa oli herttua ja kaikki muutkin ihmiset. Asia herätti aikoinaan suurta huomiota. Herttua seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka."
"Todellako?"
"Hän seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka, ja lähetti vakoojia, jotka saivat selville, että hän oli laivakonttorista tiedustellut, oliko mr Alwyn Hill merkinnyt nimensä Western Gloryn matkustajaluetteloon. Saatuaan tietää, että niin oli laita, hän osti itselleen matkalipun käyttäen väärää nimeä. Laivan lähdettyä herttua sai kirjeen, jossa herttuatar kertoi, mitä oli tehnyt. Hän ei palannut milloinkaan. Hänen Armonsa eleli monta vuotta yksinään; vasta vuotta ennen kuolemaansa hän nai tämän ladyn."
Alwyn oli suunnattoman hämmingin vallassa. Mielenmasennuksestaan huolimatta hän seuraavana päivänä kävi tapaamassa uutta herttuatarta. Aluksi herttuatar kovin säikähti, käyttäytyi sitten pidättyvästi ja kylmäkiskoisesti, mutta suostui vihdoin puhumaan aivan avoimesti. Hän näytti herttua-vainajan papereista löydetyn kirjeen, joka todisti Alwynin saamat tiedot oikeiksi. Kirjeen oli lähettänyt Emmeline, siinä oli Western Gloryn lähtöpäivän leima ja sisältönä lyhyt ilmoitus, että hän oli matkustanut mainitulla laivalla Amerikkaan. Alwyn ryhtyi kaikin keinoin selvittämään salaisuutta. Mutta kenen puoleen hän kääntyikin, aina kerrottiin hänelle sama juttu: "Hän karkasi apulaispastorin kanssa." Ehdittyään tutkimuksissaan hieman pitemmälle hän kuitenkin sai tietoonsa muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Hän sai selville sen soutumiehen nimen, joka oli ilmoittautunut, kun herttua etsi puolisoaan, ja oli todistanut kuljettaneensa herttuattaren Western Gloryn kupeelle sateisena iltana vähän ennen laivan lähtöä.
Etsittyään tuota merkillistä soutumiestä monena päivänä Plymouth Barbieanista, mielessään nuo mahdottomat sanat "hän karkasi apulaispastorin seurassa", Alwyn vihdoin löysi hänet. Hän vakuutti puhuneensa totta, muisti vielä varsin hyvin kysymyksessä olevan tapauksen ja osasi kuvailla Emmelinen puvun yksityiskohtia myöten.
Ennenkuin ällistynyt Alwyn lähti Atlannin toiselle puolelle jatkaakseen siellä tutkimuksiaan, asettui hän kirjeellisesti yhteyteen kapteeni Wheelerin kanssa, joka oli ollut Western Gloryn päällikkönä hänen matkustaessaan.
Kapteeni voi muistaa ja päiväkirjamerkintöjensä nojalla ilmoittaa, että naishenkilö, joka oli esiintynyt Alwynin mainitsemalla nimellä, oli kysymyksessä olevana ajankohtana tullut laivaan lunastaen itselleen halvimman paikan köyhimpäin siirtolaisten joukossa, että hän matkalla kuoli sekä näytti käytöksestään päättäen vallasnaiselta. Kapteeni ei voinut aavistaakaan, miksi hän ei ollut sijoittunut ensimmäisen luokan hyttiin eikä tuonut mitään matkatavaroita mukanaan, sillä vaikka hänellä ei ollut paljon rahaa hallussaan, oli hänellä sensijaan koruja, jotka olisi voinut muuttaa rahaksi. "Me hautasimme hänet mereen", jatkoi kapteeni. "Muistan varsin hyvin, että eräs matkustajain joukossa oleva nuori pappismies toimitti hautausmenot."
Kohtaus kaikkine yksityiskohtineen valahti silmänräpäyksessä Alwynin mieleen. Oli kaunis, raikas aamu kauan, kauan sitten. Hänelle oli vast'ikään kerrottu, että he purjehtivat hieman yli sata meripeninkulmaa päivässä. Oli kerrottu miehestä mieheen, että eräs köyhä naismatkustaja oli vaikeasti sairastunut ja makasi kuumehoureissa. Tämä uutinen herätti melkoista levottomuutta, sillä aluksen terveydelliset olosuhteet eivät olleet läheskään tyydyttävät. Vähän myöhemmin lääkäri ilmoitti hänen kuolleen. Senjälkeen tuotiin Alwynille tieto, että vainaja oli haudattava mitä pikimmin, jottei tartunta pääsisi leviämään toisiin matkustajiin. Sitten nousi muistelijan mieleen hautajaistoimitus ja se huomattava osa, jota hän itse oli siinä näytellyt. Kapteeni oli pyytänyt häntä toimittamaan hautausmenot, koska ketään muuta pappismiestä ei laivassa ollut. Hän oli suostunut; laskevan auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa oli hän tehnyt tehtävänsä kokoontuneitten matkatoverien seisoessa hänen ympärillään. "Siksi annamme hänen maalliset jäännöksensä syvyyden haltuun ja toivomme ruumiin ylösnousemusta sinä päivänä, jolloin meri on luovuttava kuolleensa."
Kapteeni ilmoitti hänelle vielä laivan tarjoilijattaren ja niiden palvelijain osoitteet, jotka mainittuna aikana olivat kuuluneet laivan palveluskuntaan. Alwyn kävi heidän kaikkien luona. Vainajan vaatteet, hiusten väri ja ulkomuoto kuvailtiin niin tarkoin, ettei voinut jäädä mitään toivoa erehdyksen mahdollisuudesta.
Siten oli tapahtumain kulku vihdoin selvillä. Tuona onnettomana iltana, jolloin Alwyn oli jättänyt Emmelinen puistoon kiellettyään häntä seuraamasta hän ei ollut totellut kieltoa. Hän oli hiipinyt menijän jäljessä äänettömästi kuin säikähtynyt eläinraukka, joka ei suostu kaikkoamaan. Hänen oli mahdotonta varustautua matkalle: hänen täytyi mennä laivaan niine hyvineen. Epäilemättä oli hän aikonut ilmaista itsensä Alwynille kohta kun oli saanut kootuksi riittävän määrän rohkeutta.
Niin liukui Alwynin kymmenvuotisen romaanin viimeinen luku hänen oman katseensa ohi. Suuri yleisö ei saanut koskaan tietää, että köyhä välikannen matkustaja oli ollut Hamptonshiren herttuatar. Alwyn Hillillä ei ollut enää mitään aihetta viipyä Englannissa, joten hän pian senjälkeen lähti maasta aikomatta milloinkaan palata. Ennen lähtöänsä hän uskoi tarinansa eräälle vanhalle ystävälleen — sen henkilön isoisälle, joka nyt on kertonut tarinan teille.
* * * * *
Eräisiin seuran jäseniin, muiden muassa kirjatoukkaan, näytti hiljaisen herrasmiehen kertomus vaikuttaneen syvästi. Mutta se henkilö, jota olemme nimittäneet keikariksi ja jonka hiuksia — sivumennen sanoen — alkoi kirkastaa menneiden päivien hohde, vaikka hän ei ollut ehtinyt kolmeakymmentä kahdeksaa kauemmaksi, asteli edestakaisin lattialla useimpain toisten rauhallisesti istuessa tulisijan vaiheella ja sanoi pitävänsä enemmän iloisemmista tarinoista — sellaisista, joissa kauan erossa eläneet rakastavat lopulta pääsevät yhtymään. Sitäpaitsi hänestä olivat mieluisampia kertomukset, jotka eivät liikkuneet niin kaukaisissa ajoissa kuin hänen tänään kuulemansa.
Seuran jäsenet heti kehoittivat häntä esittämään jotakin sellaista mistä hän piti, ja keikari vastasi mielellään suostuvansa kehoitukseen. Ja vaikka varapuheenjohtaja, eversti ja useat muut katsoivat kelloaan selittäen, että heidän oli kohta poistuttava yöteloilleen läheiseen majataloon, päättivät he kumminkin vielä jäädä kuuntelemaan keikarin tarinaa.
10.
Esittänyt Keikari.
Oli kylmänkolea joulunaatto. Taivas oli niin sakeassa pilvessä, että päivänvalo melkein kokonaan siihen sammui. Korttelin paksuinen lumikerros peitti maan ja jatkuva lumisade uhkasi yön kuluessa vieläkin vahventaa valkoista peitettä. Lähellä Ala-Wessexin karua rannikkoa sijaitseva matkailijahotelli näytti sellaisen sään aikana niin yksinäiseltä ja turhanaikaiselta, että ohikulkeva matkamies saattoi unhottaa kesän mahdollisuudet ja vaipua ajattelemaan sen liikemiehen uskaliaisuutta, joka oli rohjennut sijoittaa pääomaa niin autioon ja kaameaan seutuun. Kuulosti melkein sadulta se tieto, että seudulla oli vielä elokuun aikana ollut vieraita, sillä nyt oli sää sellainen, ettei se voinut houkutella ketään lähtemään kotoansa. Joka tapauksessa hotelli seisoi järkkymättä sijoillaan, ja laakson toisella puolen kohoavat kalliot, lahdelmat ja niemet, jotka kesällä olivat paikan paras viehätys, näkyivät nyt vain karuin ja kulmikkain ääriviivoin. Vastapäätä sijaitseva pikku kaupunki näytti likaisen tummalta, siitä oli hävinnyt se kaunis helmenharmaus, joka teki sen kesällä perin viehättäväksi. Matkustajahotellissa, joka vallitsi tätä näkymöä, käveli isäntä joutilaana kädet taskuissa ollenkaan ajattelematta, että vieraita voisi saapua ja kuitenkaan kykenemättä ryhtymään mihinkään työhön, joka olisi voinut hänelle korvata pakollisesta talvisesta toimettomuudesta koituvan tappion. Itse asiassa tuntui vieraan saapuminen niin epätodennäköiseltä, että tarjoilijahuoneen palvelija — sievä poika, jonka lyhyessä takissa kesäisin kiilsi metallinappeja kuin herneitä ikään — nyt esiintyi takapihalla, muuttuneena ihan tavalliseksi, nuttuun ja naulasaappaisiin puetuksi maalaispojaksi, joka lapioi lunta ja puhui puhtainta seudun murretta kokonaan unhottaen sen uuden, kohteliaan äänensävyn, jonka hän oli lämpimänä vuodenaikana oppinut hienoilta vierailta. Rakennuksen pääkäytävän ovi oli kiinni, ja ikäänkuin olisi tahdottu erikoisesti korostaa hotellin suljettua ja horrosmaista tilaa, oli oven eteen asetettu hiekkasäkki estämään tuulta pyryttämästä lunta sisään.
Isäntä meni omaan huoneeseensa valtaisan takkatulen ääreen, joka oli aivan välttämätön hänen viihtymiselleen, sillä tarjoiluhuonetta enempää kuin muitakaan suojia ei ollut lämmitetty. Kohennettuaan tulta hän palasi saliin pöydän ääreen, missä vieraitten kirja lepäsi — nyt suljettuna ja sysättynä seinää vasten. Hän avasi sen huolettomasti. Siihen ei ollut merkitty yhtään nimeä marraskuun 19 päivän jälkeen, ja mainittuna päivänäkin oli vierailija vain eräs polkupyöräilijä, jota ei ollut edes käsketty sisään.
Isännän siten kulutellessa aikaansa ilta pimeni pimenemistään. Mutta ennenkuin ehti tulla niin pimeä, ettei kiertelevän maantien kulkijaa enää voinut erottaa, pisti isännän silmään kaukana valkoisella taustalla näkyvä musta pilkku, joka nopeasti suureni ja lähestyi. Oli luultavaa, että ajoneuvot — sillä jonkinlaiset ajoneuvot siellä varmaan liikkuivat — tulisivat kulkemaan ohi jatkaen matkaansa lähimmälle asemalle. Mutta isäntä erehtyi: hänen vielä katsellessaan ikkunasta, kääntyivät ajopelit jo pihaan ja pysähtyivät oven eteen.
Kulkuneuvot olivat perin sopimattomat vuodenaikaan ja säähän: pienet, avoimet korivaunut, edessä yksi ainoa hevonen. Vaunuissa istui kaksi henkilöä, nainen ja mies, kuten runsaasta vaatetuksesta huolimatta saattoi havaita. Mies piti ohjista ja naishenkilö koki saada suojaa lumimyrskyltä painautumalla kiinteästi hänen kylkeensä. Isäntä soitti kelloa herättääkseen tallirengin huomion, sillä lumipeite oli kokonaan vaimentanut pyöräin kolinan. Rengin saavuttua astuivat tulijat vaunuista, ja isäntä meni heitä vastaan eteiseen.
Herrasmies oli suunnilleen kahdeksankolmatta ikäinen, näöltään muukalainen. Viiksiä lukuunottamatta olivat kasvot sileiksi ajellut, ja piirteet olivat säännölliset, jopa kauniitkin. Naishenkilö, joka ujostellen seisoi hänen takanaan, näytti paljoa nuoremmalta — hän oli tuskin vanhempi kuin kahdeksantoista, mutta puku teki vaikeaksi sanoa mitään varmaa hänen iästään tai ulkonäöstään.
Herrasmies ilmoitti haluavansa viipyä seuraavaan aamuun ja selitti — jokseenkin suotta, katsoen siihen, että talo oli matkailijahotelli — että heille oli matkalla sattunut odottamattomia viivytyksiä. Otettuaan vieraansa vastaan niin hyvin kuin huonoina aikoina on mahdollista, isäntä käski lämmittää seurustelu- ja tarjoiluhuoneen. Sitten hän riensi takapihalle hakemaan poikaa, joka tuota pikaa peseytyi, veti hovinuttunsa esille, kiilloitti hihallaan napit ja ilmestyi halliin täysin moitteettomana. Naishenkilölle osoitettiin huone, missä hän voi riisua kosteat päällysvaatteensa, jotka lähetettiin keittiöön kuivattaviksi. Sill'aikaa hänen seuralaisensa laski pöydälle muutamia kultakolikolta ikäänkuin olisi halunnut saada asiat alun pitäen mahdollisimman miellyttävälle tolalle, ja pyysi sitten järjestämään heitä varten kuntoon parhaan yksityisen oleskeluhuoneen. Isäntä vakuutti, että yläkerran paras seurusteluhuone, jota tavallisesti saivat käyttää kaikki vieraat, jäisi tänä iltana yksinomaan heidän haltuunsa ja lähetti palvelijattarensa sytyttämään kynttilöitä. Heille valmistettiin päivällinen, joka herrasmiehen määräyksen mukaan oli tarjoiltava mainitussa huoneessa. Kohta kun nuori naishenkilö oli saapunut sinne, jätti isäntä heidät kahdenkesken, suodakseen heille tilaisuutta ilmeisesti kaivattuun levähdykseen.
Isännän mieleen oli jo useita kertoja johtunut, että pariskunnassa oli jotakin omituista, mutta hänen oli vaikea selvittää itselleen, missä omituisuus piili. Mutta vieras oli osoittanut olevansa halukas maksamaan runsaasti, joten isäntä luopui kaikista arvailuista palatakseen käytännöllisiin puuhiinsa.
Noin yhdeksän tienoissa, päivän töiden päätyttyä, hän meni jälleen halliin ja käveli siellä edestakaisin. Silloin tällöin hän loi silmäyksen ikkunaan nähdäkseen millainen ilma oli ulkona. Vastoin kaikkea odotusta oli lakannut satamasta lunta ja osittain kirkastuneelle taivaalle kohosi kuu kevyiden pilvenhattaroiden yhä purjehtiessa sen hopeisen kiekon ylitse. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yöksi tulisi pakkanen. Etäinen, kohoava tiekin piirtyi nyt näkyviin selvemmin kuin häipyvässä päivänvalossa. Mikään ei rikkonut neitseellistä, valkeata pintaa, sillä lumi oli heti peittänyt äsken saapuneitten ajoneuvojen jäljet.
Kirkkaassa kuunvalossa isäntä jälleen näki samanlaisen näyn kuin illan kajasteessa. Taasen näkyi musta täplä lähenevän pitkin rantatietä. Pian hän huomasi, että nämä ajoneuvot liikkuivat nopeammin kuin aikaisemmin tulleet pikku rattaat, ja kohta hän sai näkyviinsä kahden voimakkaan hevosen vetämät vaunut, jotka nekin ohjasivat kulkunsa suoraan kohti taloa. Tämä ilahduttava yhdenmukaisuus sai isännän vielä kerran nostamaan hiekkasäkin syrjään ja menemään portille.
Ensinnä astui vaunuista vanha herrasmies ja heti hänen jäljessään nuorempi mies. Molemmat astuivat ripeästi lähemmäksi.
"Onko tänne äskettäin saapunut nuori, tuskin yhdeksäntoista ikäinen naishenkilö hieman vanhemman herrasmiehen seurassa?" kysyi vanha herrasmies kiireesti. "Miehen kasvot ovat melkein kokonaan sileiksi ajellut, hän näyttää oopperalaulajalta ja nimittää itseään Smithozziksi."
"Me olemme saaneet äsken vieraita", vastasi isäntä sellaisella äänellä kuin olisi saapunut vähintään parikymmentä, sillä hän ei halunnut ilmaista, miten riutuvaa elämää hänen majatalonsa talvisaikaan vietti.
"Muistatteko niitten joukossa kaksi sellaista henkilöä kuin mainitsemani mies — jonkinlainen barytoni?"
"Hotellissani asuu nuori pariskunta; mutta minä en voi mennä sanomaan mitään herrasmiehen äänestä."
"Ette tietenkään. Minä olen ihan sekaisin. Saapuivatko he korivaunuissa, kaikin puolin huonosti varustettuina?"
"He saapuivat vaunuissa, kuten useimmat vieraamme."
"No niin. Minun täytyy heti päästä heitä tapaamaan. Anteeksi, että esiinnyn näin kursailematta. Viekää meidät heidän huoneeseensa."
"Mutta te unohdatte, sir, että nämä kenties eivät olekaan teidän tavoittamanne henkilöt. Olisi tuhmaa, jos sallisin teidän häiritä heitä kesken ateriaa. Ehkäpä menettäisin siten kaksi hyvää vierasta."
"Olette oikeassa, epäilemättä. He kukaties eivät olekaan meidän etsimämme henkilöt Minä huomaan, että levottomuuteni saa minut tekemään liian äkkinäisiä päätelmiä!"
"Kaikesta päättäen minä kumminkin uskon, että olemme oikeassa, setä Quantock", virkkoi nuori mies, joka siihen mennessä ei ollut sanonut sanaakaan. Isännän puoleen kääntyen hän jatkoi: "Ei liene saapunut niin paljon matkustavaisia tämäniltaisen, hieman epämiellyttävän sään vallitessa, että olisitte voinut kerrassaan unohtaa, kuinka pariskunta saapui ja miten rouvashenkilö oli puettu?" Hän puhutteli isäntää tyynesti ja kylmästi, hieman ivallisesti.
"Aivan niin, miten hän oli puettu; sinä olet oikeassa, James. Miten oli hän puettu?"
"Minulla ei ole tapana tutkia vieraitteni vaatteita", vastasi isäntä kuivasti. Aikaisemmin saapuneen vieraan aulius oli hänet suostuttanut. "Mutta herrat voivat ottaa silmäilläkseen hänen päällysvaatteitaan, jos haluatte", lisäsi hän huolettomasti. "Ne ovat keittiössä kuivamassa."
Ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliin lausettaan, oli vanha herra huudahtanut "ah!" ja rientänyt sinne päin, missä hän otaksui keittiön sijaitsevan, mutta huomattuaan osuneensa pimeään komeroon, jossa majatalon porsliiniastiat kouraantuntuvalla tavalla ilmoittivat hänen erehtyneen, hän palasi kiireesti takaisin.
"Suokaa anteeksi; jos tietäisitte, millaiset tunteet mielessäni liikkuvat (en voi niitä nyt teille selittää), niin ette panisi pahaksenne. Minä tietysti mielelläni korvaan kaikki, mitä olen rikkonut."
"Älkää olko millännekään, sir", vastasi isäntä. Enemmittä keskusteluitta hän sitten ohjasi vieraansa keittiöön. Vanha herra kävi heti käsiksi nuoren naishenkilön viittaan, joka riippui selkäpuun varassa, ja huudahti: "James, James, se on hänen! Tiesinhän minä, että olimme heidän jäljillään!"
"Se on tosiaankin hänen", vastasi veljenpoika tyynesti (hän näet oli melkoista rauhallisemmassa mielentilassa kuin hänen seuralaisensa).
"Viekää meidät heti heidän huoneeseensa", käski vanha herra.
"William, onko herrasväki seurusteluhuoneessa jo lopettanut ateriansa?"
"On sir, aikoja sitten", kaikui vastaan lukemattomien metallinappien takaa.
"Vie nämä herrat heti heidän luoksensa. Te kai jäätte yöksi, hyvät herrat? Käskettekö riisua hevoset valjaista?"
"Kuokkikaa hevoset ja peskää niiden turvat. Jäämmekö vai emme, riippuu olosuhteista", lausui tyynimielinen nuorukainen lähtien setänsä ja palvelijan jäljessä portaita ylös.
"Kuulehan James", virkkoi setä, pysähtyen portaitten ensimmäiselle askelmalle, "minä luulen olevan parasta, että yllätämme heidät. Muuten hän voi heittäytyä ikkunasta tai tehdä jotakin muuta yhtä epätoivoista!"
"Tietysti me astumme sisään muitta mutkitta." Hän huusi palvelijaa, joka oli rientänyt edelle.
"Minä en voi kyllin kiittää sinua, James, että olet niin tehokkaasti tukenut minua tässä asiassa", huudahti vanha herra tarttuen kumppaninsa käteen. "Lisääntyvä raihnauteni olisi tehnyt minulle mahdottomaksi saavuttaa hänet tänä iltana, ellet sinä olisi suonut aulista apuasi!"
"Tunnen itseni kovin onnelliseksi, setä, voidessani teitä auttaa tässä kuten muissakin seikoissa. Olisin vain toivonut saavani seurata teitä miellyttävämmälle matkalle. Mutta on parasta, että riennämme heidän luokseen, muuten he voivat kuulla meidät."
He nousivat hiljaa portaita.
* * * * *
Oven avauduttua näkyi huone, joka oli liian suuri ollakseen viihtyisä ja jota valaisi hotellin paras kynttiläjalka. Takkatulen ääressä istui pariskunta kaikessa viattomuudessa katsellen hotellin vieraitten kirjaa ja lähiseudun näköaloja sisältävää valokuvakokoelmaa. Tuskin oli vanha herra ehtinyt astua huoneeseen, kun nuori nainen — joka nyt osoittautui mainitussa iässä olevaksi ja ulkomuodoltaan erittäin miellyttäväksi — huomattavasti kalpeni. Veljenpojan saapuessa hän kävi vieläkin vaaleammaksi ikäänkuin olisi ollut pyörtymäisillään. Nuori mies, jota oli nimitetty oopperalaulajaksi, nousi jäykän kohteliaasti ja tarjosi tulijoille istumasijoja.
"Jumalan kiitos, sainpa teidät kiinni", virkkoi vanha herra hengästyneenä.
"Niin saitte, ikävä kyllä!" mutisi signor Smithozzi puhtaimmalla lontoolaisella englanninkielellä. Tämä kunnon ulkomaalainen näet oli ensi kerran avannut silmänsä päivän valkeuteen lähellä City Roadia. "Hän olisi ollut huomenna minun. Olen muuten sitä mieltä, että nykyisissä erinomaisissa olosuhteissa olisi viisainta — katsoen siihen, kuinka nopeasti häpeänhälinä voi pilata ladyn mainetta — joka tapauksessa sallia hänen tulla omakseni huomenna."
"Ei milloinkaan!" huudahti vanha herra. "Kysymyksessä on nuori, alaikäinen tyttö, vailla kaikkea kokemusta, lapsellinen neitseellisessä viattomuudessaan, tyttö, jota olette ilkeillä juonillanne houkutellut, kunnes tänään aamun sarastaessa — —"
"Lordi Quantock, eikö harmaitten hiustenne kunnia — —"
"Kunnes tänään aamun sarastaessa saitte hänet houkutelluksi lähtemään kotoansa. Voisiko häneen kohdistua mikään moite, joka asiaan lähemmin perehdyttäessä ei joutuisi kokonaan teidän kannettavaksenne? Laura, sinä palaat heti minun kerallani! Minä en olisi missään tapauksessa saapunut ajoissa sinua pelastamaan, ellei serkkusi, kapteeni Northbrook, olisi aamulla, kun huomasin sinun paenneen, tarjonnut apuansa niin auliisti, etten voi milloinkaan olla kyllin kiitollinen hänelle, ainoalle miespuoliselle sukulaiselle, joka oli lähettyvilläni. Tulehan nyt! Pukeudu heti, niin pääsemme lähtemään!"
"Minä en tahdo lähteä!" napisi nuori nainen.
"Mahdollista kyllä, ettet tahdo", kertasi isä kuivasti. "Mutta lapset eivät milloinkaan ymmärrä omaa etuansa. Riennähän nyt vain ja luota minuun!"
Laura oli vaiti ja liikahtamatta, oopperalaulaja tuijotti avuttomana tuleen ja nuoren naisen serkku istui tyynesti harkiten, ollen näistä neljästä henkilöstä ainoa, joka suhteellisen vieraana voi arvostella pakenemista kylmän järkevästi.
"Alaikäisen tyttären isänä minä käsken sinua, Laura, heti seuraamaan minua! Mitä? Aiotko pakottaa minut käyttämään ruumiillista väkivaltaa saadakseni sinut takaisin kotiin?"
"Minä en tahdo palata kotiin!" selitti jälleen Laura.
"Siitä huolimatta on velvollisuutesi heti lähteä, tiedä se!"
"Minä en tahdo!"
"Rakas Lauraseni, kuulehan mitä sanon: lähde nyt kiltisti kotiin minun ja serkkusi Jamesin seurassa, kuten hyvän ja katuvaisen tyttären tulee, niin koko asiasta ei synny mitään juttua. Kukaan ei tiedä tapahtumasta, ja jos heti lähdemme matkaan, niin ehdimme kotiin ennen päivänkoittoa. Tulehan!"
"Minä en ole velvollinen tottelemaan teidän käskyjänne, isä, ja minusta on parempi olla niitä tottelematta!"
James serkku oli tämän keskustelun aikana käynyt vähitellen hieman kärsimättömäksi. Useaan kertaan hän jo avasi suunsa lausuakseen jotakin, mutta hillitsi itsensä viime hetkessä. Vihdoin hänen kumminkin kävi mahdottomaksi vaieta kauempaa.
"Tule!" huudahti hän, "tätä ilvettä on jo kestänyt riittävän kauan!
Älä enää niskoittele vaan lähde kanssamme!"
Laura nakkasi kopeasti niskaansa vastaamatta mitään.
"Tuhat tulimmaista, Laura, minä en siedä tätä kauempaa!" huudahti James kiukuissaan. "Tule ja pukeudu, muuten minä pakotan sinut siihen. On olemassa eräänlainen pakko, johon verraten kaikki tämä puhe on pelkkää lastenlorua. Tule heti paikalla!"
Vanha aatelismies kääntyi veljenpoikansa puoleen ja virkkoi rauhoittaen: "Jätä pakottaminen minun huolekseni, James. Se ei sovi sinulle. Minä voin puhutella häntä riittävän ankarasti, jos haluan."
James ei kumminkaan välittänyt sedästään, vaan jatkoi: "Sinä sanot, ettet tahdo tulla! Vai niin, tosiaanko? Onpa kaunista, että sen minulle ilmoitat! Lähde heti paikalla huoneesta ja jätä tuo lurjus minun haltuuni! Pidähän kiirettä!" Hän lähestyi Lauraa ikäänkuin olisi aikonut taluttaa hänet huoneesta.
"Ei, ei!" hätäili Lauran isä, jota veljenpojan odottamaton käytös kovin hämmästytti. "Sinä otat liian ison urakan! Jätä hänet minun haltuuni!"
"Minä en jätä häntä teidän haltuunne!"
"Mutta eihän sinulla, James, ole mitään oikeutta puhutella minua enempää kuin Lauraakaan tuolla tapaa, joten on parasta, että vaikenet. Tulehan, lapsukaiseni!"
"Minulla on siihen täysi oikeus!" väitti James.
"Kuinka niin?"
"Minulla on aviomiehen oikeudet."
"Kenen miehen?"
"Lauran miehen."
"Mitä?"
"Laura on minun vaimoni."
"James!"
"Lyhentääkseni pitkää juttua, ilmoitan teille, että hän kolme kuukautta sitten meni salaa naimisiin kanssani, teidän kiellostanne huolimatta. Ja minun on lisättävä, että välimme olivat aluksi hyvät, huolimatta siitä, että oli vaikea kohdata toisiaan salaa ja vaikka Lauran tunteet verrattain pian kylmenivät. Me odotimme vain sopivaa tilaisuutta ilmaistaksemme teille avioliittomme, kun tämä joutilas Lemminkäinen sukelsi esiin, myrkytti hänen mielensä ja saattoi hänet tähän alennustilaan."
Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet, onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"
Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona onneton — ja — ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin aluksi — ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten suostuin seuraamaan sinua!"
"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia tuntemaan!"
"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock", vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada tekemättömäksi pitkillä puheilla."
"Missä teidät vihittiin?"
"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."
"Milloin?"
"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."
"Kuka teidät vihki?"
"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori — mehän emme tunteneet siellä ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"
"En milloinkaan!" huudahti lordi Quantock. "Hyvä herrasväki, minä pyydän saada pestä käteni tässä asiassa! Jos te todellakin olette mies ja vaimo, niin sopikaa niinkuin parhaaksi näette. Minulla ei ole enää teille kummallekaan mitään sanottavaa. Minä jätän sinut, Laura, miehesi haltuun toivoen että sinusta on hänelle paljon iloa — vaikka minun täytyykin myöntää, ettei alku tunnu kovin lupaavalta."
Näin sanoen työnsi katkeroitunut puhuja tuolinsa pöytää vasten sellaisella voimalla, että kynttilät heilahtelivat, ja lähti sitten huoneesta.
Lauran katse suuntautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen niistä kahdesta nuoresta miehestä, jotka nyt seisoivat vastakkain. He näyttivät niin pelottavilta, että Laura pujahti huoneesta isänsä jälkeen. Isä kuului kumminkin jo menevän ulko-ovesta, ja koska Laura ei tietänyt, mistä etsiä pakopaikkaa, hiipi hän viereiseen, pimeään makuuhuoneeseen, missä hän vapisevin sydämin odotti tapausten kehittymistä.
Sill'aikaa lähenivät miehet toisiaan. Oopperalaulaja keskeytti hiljaisuuden sanomalla: "Kuinka uskalsitte solvata minua nimittämällä minua lurjukseksi ja syyttämällä minua siitä, että olen myrkyttänyt hänen mielensä, kun varsin hyvin oivaltanette, etten minä tietänyt teidän suhteestanne enempää kuin vastasyntynyt lapsi?"
"Vai niin, vai niin, te ette tietänyt siitä mitään; sen voin uskoa", kiehui Lauran mies.
"Minä kutsun Taivaan todistajakseni, etten tietänyt mitään!"
"Resitativo — poljento erinomainen ja ääni hyvin hallittu. Onpa tosiaan luultavaa, että voisi voittaa sellaisen nuoren hupakon luottamuksen saamatta vihiä niistä asioista! Kertokaa joutavianne muille, älkää minulle!"
"Kapteeni Northbrook, vihjailunne ovat yhtä surkeita kuin koko teidän kurja olemuksenne!" huudahti barytoni, joka oli menettänyt malttinsa. Hän syöksyi eteenpäin ja iski kapteenia kämmenpohjalla kasvoihin.
Northbrook tuskin väistyi. Rauhallisesti käytettyään nenäliinaansa nähdäkseen vuotiko verta hän virkkoi: "Minä odotin tätä loukkausta ja varustauduin sitä varten!" Samassa hän veti pienestä käsilaukusta esille pistoolikotelon. —
Barytoni säikähti odottamatonta näkyä, mutta toipui kohta hämmästyksestään ja vastasi: "Hyvä, kuten tahdotte", joskin äänensävy ilmaisi pientä epävarmuutta.
"No niin", jatkoi aviomies täysin tyynenä, "mehän emme tarvitse mitään paraatia, mitään joutavuuksia, ymmärrättehän? Voimme kai tulla toimeen ilman sekundantteja?"
Signor nyökkäsi kevyesti.
"Tunnetteko hyvin nämä seudut?" jatkoi James-serkku samaan tyyneen ja hiljaiseen tapaan. "Ellette te tunne, niin minä tunnen. Tuolla virran reunalla vuorenrotkossa on tasainen hiekkatanner, kyllin avoin, jotta kuutamo pääsee sitä valaisemaan. Sinne johtaa virran tätä rantaa pitkin kallioon hakattu tie, ja me voimme helposti päästä sinne. Me — me molemmat — menemme sinne, mutta vain toinen meistä palaa takaisin. Ymmärrättekö?"
"Varsin hyvin."
"Ehkäpä sitten lähdemme; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi. Me voimme ennen lähtöämme tilata illallisen — illallisen kahdelle henkilölle; sillä vaikka meitä, nyt on kolme — —"
"Kolme?"
"Niin, te, minä ja hän — —"
"Aivan oikein."
"— — niin kohta meitä on vain kaksi, joten me, kuten sanottu, tilaamme illallisen kahdelle, nuorelle ladylle ja yhdelle herrasmiehelle. Se meistä, joka tulee takaisin, koputtaa hänen ovelleen ja pyytää hänet mukaansa illalliselle — sillä hän ei ole poistunut talosta. Mutta nyt emme saa häntä säikyttää, ja ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, ettei palvelusväki näe meidän lähtevän ulos. Näyttäisi oudolta, kun kaksi lähtee ja vain yksi tulee takaisin! Ha, ha!"
"Ha, ha, aivan niin!"
"Oletteko valmis?"
"Olen — kyllä."
"Minä menen edellä."
Hän meni hiljaa ovelle ja portaita alas sekä käski toimittaa illallisen valmiiksi tunnin kuluessa. Sitten hän oli palaavinaan huoneeseen, viittasi laulajaa lähtemään, ja molemmat poistuivat talosta erään sivuoven kautta.
* * * * *
Taivas oli nyt aivan kirkas, ja Lauran isän, lordi Quantockin vaunujen jäljet näkyivät yhä aivan selvästi. Pian saavuttiin rantaäyräälle. Kapteeni kulki edellä, barytoni seurasi sanaakaan sanomatta, tavan takaa luoden silmäyksen seuralaiseensa tai avautuvaan näkymöön. Vihdoin he tulivat rotkoon, josta vesi putosi kohisten alas. Tästä kohdasta näköala oli erittäin maalauksellinen ja täysin niiden monien ylistysten, maalausten ja valokuvain veroinen, joihin paikka oli antanut aihetta. Seutu, joka kesällä esiintyi viehättävän viheriänä ja harmaana, oli nyt lumen peittämänä kaamea ja haaveellinen.
Putouksessa syöksyi vesi melkein luotisuoraan kahdeksankymmenen, jopa sadankin jalan syvyyteen, ennenkuin lopullisesti hävisi hiekkaan. Vaikka virta oli pieni, sai esiinpistäväin kallionkielekkeiden vastustus sen jakautumaan sadoiksi suihkuiksi, joiden pärske kohosi ylös ilmoille. Rannoille oli muodostunut muutamia jääpuikkoja, mutta keskellä vesi virtasi esteettömästi.
Heidän pysähdyttyään oopperalaulaja katsahti alas, mutta oli ilmeistä, ettei hän ihaillut seudun kauneutta. Hänen seuralaisensa seisoi hänen edessään pistoolit kädessä. Hänen ja rotkon välillä ei ollut mitään suojakaidetta. Äkillistä mielijohdetta noudattaen laulaja ojensi käsivartensa ja syöksi valtavalla työnnöllä Lauran miehen syvyyteen. Näkyi kierivä ihmishahmo, kuutamossa yhä pienentyen, kunnes kokonaan hävisi, kuului muutamia iskuja esiinpistäviin kallionkielekkeisiin — aluksi raskaita, veden kohinan yli kuuluvia, sitten tuskin huomattavia — sitten katosi kaikki ja putouksen tavanmukaista solinaa häiritsi enää vain virran loiske, jota meren kumea kohu säesteli.
Laulaja seisoi muutaman hetken liikkumatta, ikäänkuin odottaen, kääntyi sitten pois, kulki takaisin tielle ja oli neljännestunnin kuluttua hotellin ovella. Hän hiipi sisään kenenkään huomaamatta kellon juuri lyödessä kymmentä ja huusi isännälle tarjoiluhuoneeseen:
"Lasku niin pian kuin suinkin, siihen merkittynä tilattu illallinen, jota kumminkaan emme ehdi syödä." Sitten hän lisäsi teeskennellyn hilpeästi: "Ladyn, isä ja serkku pitivät parhaana olla estämättä avioliittoa ja lähtivät kumpikin kotiinsa riittävästi riideltyään."
"Oivallista, sir!" virkkoi isäntä, joka yhä oli tämän vieraan puolella noita kahta vastaan, joista hänellä oli ollut pelkkää vaivaa ja jotka eivät, olleet maksaneet muuta kuin hevosten rehun. "Kyllä rakkaus keinon keksii. Toivotan teille onnea, sir!"
Signor Smithozzi lähti yläkertaan ja löysi seurusteluhuoneesta Lauran, joka oli hänen poissaollessaan hiipinyt pois viereisestä pimeästä makuuhuoneesta. Lauran silmät olivat itkettyneet ja kasvojenilme levoton.
"Miten on laita? Missä hän on?" kysyi hän huolissaan.
"Kapteeni Northbrook matkusti takaisin kotiinsa. Hän sanoi puolestaan jättävänsä sinut oman onnesi nojaan."
"He siis ovat minut kokonaan hyljänneet! Ja unohtavat minut, eikä kukaan enää minusta välitä!" Hän alkoi jälleen itkeä.
"Paremmin ei olisi voinut käydä. Kaikki on nyt niinkuin ennen heidän aiheuttamaansa häiriötä. Mutta Laura, sinun olisi pitänyt ilmaista salainen avioliittosi — vaikka se nyt onkin yhdentekevää; se tulee luonnollisesti purettavaksi. Sinä olet nyt les—, niin, oikeastaan sinä olet leski."
"Ei hyödytä mitään, jos moitit minua vanhoista asioista. Mitä minun nyt on tehtävä?"
"Me matkustamme nyt heti Cliff-Martiniin. Kuluneiden kolmen tunnin aikana hevonen on levännyt riittävästi, joten se voi vaivatta vielä juosta kuusi peninkulmaa. Ennen puoltayötä olemme jo Cliff-Martinissa, ja sieltä löytyy epäilemättä majataloja, jotka ovat vielä avoinna. Siellä me aamulla varhain myymme hevosemme ja rattaamme jatkaaksemme matkaa vuokravaunuissa Downstapleen. Kunhan pääsemme junaan, niin olemme pelastetut."
"Minä suostun mihin hyvänsä", virkkoi Laura mitään pahaa aavistamatta.
Kymmenen minuutin kuluttua oli hevonen valjaissa ja lasku maksettuna. Lady puki kuivat päällysvaatteet yllensä ja matkaa jatkettiin. Peninkulman verran kuljettuaan he huomasivat välkkyvän valon edessään. "Mitä tuo voinee merkitä?" ihmetteli barytoni, jonka käytös oli alkanut muuttua hermostuneeksi; jokainen ääni ja näky sai hänet kääntämään päänsä.
"Se on vain vahtitupa", vastasi Laura. "Valo johtuu ulko-oven yläpuolella riippuvasta lampusta."
"Aivan niin, aivan niin, rakkaani! Kuinka olenkaan tuhma!"
Saavuttuaan portille he näkivät miehen, joka ilmeisesti oli tullut sinne jalkaisin jotakin oikotietä ja nyt jutteli portinvartijan kanssa.
"On aivan mahdotonta, että hän olisi voinut pudota kalliolta vahingossa tai Jumalan tahdosta näin kuutamoisena yönä", kuului jalankulkija sanovan. "Lapset kertovat nähneensä kaksi miestä menossa putoukselle, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he näkivät toisen heistä palaavan, niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta tekemäänsä rikosta. Epäilemättä hän on syössyt toisen miehen alas, ja uskokaa minua: sitä miestä etsitään pian tiukasti."
Lyhdyn valo lankesi signorin kasvoihin, jotka olivat aavemaisen kalpeat. Laura katseli häntä muutaman hetken, kunnes vartija konemaisesti avasi portin. Hänen seuralaisensa ajoi eteenpäin, ja pian verhosi heidät jälleen valkea hiljaisuus.
Signor Smithozzi oli vähää ennen luvannut tiedustella tietä tästä vahtituvasta, mutta, se oli jäänyt tekemättä.
Heidän ehdittyään hiukan kauemmaksi alkoi laiminlyönnistä — olipa se sitten tahallinen tai ei — koitua ikävyyksiä. Sen syrjäisen seudun rajalla, jossa he toistaiseksi liikkuivat, kulki valtamaantie ja sitä pitkin kävi kulku nopeammin. Mutta he eivät olleet sitä vielä saavuttaneet ja koska heillä ei ollut opasta mukanaan, alkoi matka näyttää hankalammalta kuin lähdettäessä. Kun heidän noudattelemansa kapea tie seuraavassa myötämäessä näytti suuntautuvan minne hyvänsä muualle, mutta ei Cliff-Martiniin, alkoi tilanne käydä kovin epämiellyttäväksi. Kuultuaan keskustelun vahtituvalla Laura oli pysytellyt aivan vaiti, jopa vetäytynyt hieman loitommalle rakastajastaan.
"Miksi et puhu mitään, Laura?" kysyi mies väkinäisen iloisesti. "Etkö voi sanoa, mihin suuntaan meidän on ajettava?"
"Voin kyllä", vastasi Laura, äänessä omituinen pelon sävy.
Sitten hän lausui joitakin hajanaisia lauseita, jotka näyttivät todistavan, ettei hän epäillyt mitään. Vihdoin signor nykäisi ohjaksista, jolloin väsynyt hevonen pysähtyi.
"Me olemme pulassa", virkkoi hän.
Laura vastasi vilkkaasti: "Anna ohjakset minulle ja mene sinä tuonne kukkulan laelle katsomaan suuntautuuko tie sieltä oikeampaan. Hevonen voi sill'aikaa levähtää ja jos tien suunta ei muutu, ajamme takaisin ja valitsemme toisen tien."
Ehdotus tuntui olosuhteisiin katsoen hyvältä, varsinkin kun se tehtiin erittäin vakuuttavalla äänellä. Signor Smithozzi luovutti ohjakset Lauralle — täysin turha toimenpide, sillä hevonen oli niin väsynyt, ettei pyrkinyt hievahtamaankaan — astui vaunuista ja lähti astelemaan lumista tietä, kunnes hävisi näkyvistä.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Laura odottamattoman kiireesti sitoi ohjakset vaunujen laitaan, astui maahan, juoksi ahteen alle ja ryömi aidan aukosta metsään, joka siinä kohden reunusti tietä. Sinne hän piiloutui tuuheaan pensaaseen, painui kokonaan oksien peittoon ja kuunteli henkeään pidättäen. Mutta syvää hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin silloin tällöin oksalta liukuva lumi tai joku valkean tanteren yli juokseva eläin. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei hänen seuralaisensa ollut häntä löytänyt tai ei ollut asiain tällä kannalla ollen halunnut sitä tehdä, hän ryömi pensaasta ja saapui tunnin kuluessa takaisin hotelliin.
Lähemmäksi tultuaan Laura saattoi nähdä, ettei hotelli ollut pimeä, kuten hän ehkä oli otaksunut. Kaikki merkit viittasivat siihen, että koko asujamisto oli jalkeilla, sillä rakennuksen edustalla liikkui valoja edestakaisin. Lauran kasvoille kohosi tyytyväisyyden ilme, kun hän huomasi, ettei hälinän aiheena ollut hänen barytoninsa ja pikku valjakkonsa, mutta kohta muuttui tyytyväisyys suruksi ja peloksi, kun hän lyhtyjen valossa näki paareilla makaavaa miestä kannettavan hotellin eteiseen.
"Minä olen tämän aiheuttanut", kuiskasi hän vapisevin huulin. "Hän on surmannut hänet!" Hän riensi ovelle ja kysyi ensimmäiseltä tapaamaltaan henkilöltä, oliko paareilla makaava mies kuollut.
"Ei, miss", vastasi työmies tarkastellen odottamatonta ilmestystä kiireestä kantapäähän. "Sanovat hänen olevan vielä elossa, vaikka tajutonna. Hän on pudonnut tai syösty putoukseen; otaksutaan, että hänet on syösty. Se on sama herrasmies, joka hiljattain saapui vanhan lordin seurassa ja sitten, kuten luullaan, lähti ulos erään hiukan aikaisemmin tulleen ulkomaalaisen kanssa. Niin olen ainakin minä asian käsittänyt."
Laura meni sisään, ilmoitti mitä avomielisimmin olevansa haavoittuneen vaimo ja istuutui heti hoitajattareksi hänen vuoteensa viereen. Kahden kutsutun lääkärin saavuttua hän sai tietää miehensä haavoittuneen niin vaarallisesti, että oli hyvin vähän toivoa hänen paranemisestaan ja että suoranainen ihme oli pelastanut hänet heti kuolemasta, kuten hänen vihollisensa ilmeisesti oli toivonut tapahtuvan. Laura tiesi, kuka vihollinen oli, ja häntä puistatti.
Laura valvoi koko yön, mutta hänen miehensä ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Seuraavana päivänä hän näytti hänet tuntevan ja iltasella hän kykeni puhumaan. Hän kertoi lääkäreille, että signor Smithozzi tosiaankin oli syössyt hänet putoukseen, mutta Lauralle hän ei virkkanut mitään, eipä edes vastannut hänen kysymyksiinsä, nyökkäsi vain jokaisen huomaavaisuuden johdosta, mutta ei mitään sen enempää.
Parin päivän kuluttua lääkärit selittivät hänen kaikesta päättäen toipuvan, huolimatta vakavista vammoistaan. Smithozzia etsittiin innokkaasti, mutta toistaiseksi ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään, vaikka katuvainen Laura oli kertonut kaikki mitä tiesi. Mikäli saattoi arvata, oli hän ajoneuvojen luo palattuaan hakenut ladyä niin kauan kuin oli jaksanut. Sitten hän oli lähtenyt Cliff-Martiniin, myynyt seuraavana aamuna hevosen ja ajopelit ja luultavasti matkustanut postivaunuissa lähimmälle rautatieasemalle. Alkuperäinen matkasuunnitelma siis oli muuttunut ainoastaan sikäli, että hän oli matkustanut yksin.
* * * * *
Pitkän ja väsyttävän toipumisen aikana Laura valvoi vuorokausia ja viikkoja puolisonsa vuoteen ääressä niin uutterasti ja uskollisesti, että mikä hyvänsä vähäisempi harha-askel olisi siten tullut sovitetuksi. Pian kumminkin ilmeni, ettei hänen miehensä ollut antanut hänelle anteeksi. Kaikista pienistä palveluksistaan, pielusten asettelemisesta, siteitten vaihtamisesta tai lääkkeitten tarjoamisesta, Laura tuskin sai muuta kiitosta kuin pari lyhyttä sanaa, jotka sairas luultavasti olisi lausunut mille naiselle tahansa, joka olisi sellaisia palveluksia hänelle tehnyt.
"Rakas, rakas James", virkkoi Laura eräänä päivänä kumartuen ylen liikutettuna miehensä puoleen. "Kuinka oletkaan saanut kärsiä! Se on ollut liian kauheata! Minä iloitsen nyt paranemisestasi enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Minä olen sitä rukoillut — ja valitan tekoani; minä olen viaton, mitä tulee kaikkein pahimpaan ja — minä toivon, ettet pidä minua kovin kehnona, James!"
"En ollenkaan. Sinä olet mielestäni erittäin hyvä — sairaanhoitajattarena", vastasi hän, heikossa äänessä ivallisen ankara vivahdus.
Laura vuodatti hiljaa muutamia kyyneleitä eikä puhunut sinä päivänä enää mitään.
Signor Smithozzi näytti päässeen pakoon tavalla tai toisella. Väitettiin, ettei hän ollutkaan käyttänyt postivaunuja, vaikka oli epäilemättä poistunut maasta. Joka tapauksessa oli hyvin epävarmaa, voitaisiinko hänet löytää. Kapteeni Northbrook toipui saamistaan vammoista. Kävipä vielä selväksi, että hän muutaman viikon kuluttua olisi jokseenkin täysin entisellään. Oli myös ilmeistä, että Laura, joka salaa toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi yhä moitittavammalta näyttävän ajattelemattomuuden, samalla kovin epäröi, millaiseksi heidän suhteensa tuonnempana tulisi muodostumaan. Asioita hämmensi vielä se seikka, ettei ainoastaan hän jäänyt karanneena vaimona vaille miehensä anteeksiantoa, vaan että sitäpaitsi hän ja hänen miehensä olivat karannut pariskunta, joka oli jäänyt vaille hänen isänsä anteeksiantoa. Vanha herra näet ei ollut lähettänyt kummallekaan mitään tietoa senjälkeen kun oli majatalossa heistä eronnut. Lauran lähimpänä huolena kumminkin oli saada anteeksi puolisoltaan, joka sairasvuoteessaan maaten ehkä hautoi mielessään Brabantion tunnettuja sanoja: "Hän on pettänyt isänsä ja kenties sinutkin."
Sillä kannalla olivat asiat, kunnes kapteeni Northbrook oli kyllin terve voidakseen ryhtyä kävelemään. Silloin hän muutti vaimoineen hiljaiseen taloon etelärannikolle, missä hänen paranemisensa edistyi nopein askelin. Eräänä päivänä, kun he vaelsivat kallioilla ja James tapansa mukaan nojasi vaimonsa käsivarteen, sanoi hän ilman mitään johdantoa: "James, kuulehan — jos minä edelleenkin pysyn sellaisena kuin nyt, koetan täyttää pienimmänkin toivomuksesi enkä milloinkaan ajattele muuta kuin sinun parastasi, niin etkö voisi — koettaa hiukan pitää minusta?"
"Minun täytyy tarkoin harkita asiaa", vastasi James, kuivasti ja synkästi kuten aina nyttemmin. "Sen tehtyäni ilmoitan mitä ajattelen."
Illan kuluessa ei vastausta kuulunut, vaikka Laura viipyi tavallista kauemmin järjestämässä hänen vuodettaan yöksi. Hän asetti kynttilän syrjään, jottei sen valo häntä häiritsisi, näki hänen vaipuvan uneen ja vetäytyi sitten hiljaa omaan huoneeseensa. Kun he seuraavana aamuna kohtasivat toisensa aamiaispöydässä, kysyi Laura tapansa mukaan, miten hän oli yönsä nukkunut ja lisäsi, keskeyttäen hänen vastaustaan seuranneen vaitiolon: "Oletko nyt harkinnut?"
"En, minä en ole harkinnut riittävästi voidakseni sinulle vastata."
Laura huokasi, mutta se ei auttanut; päivä kului vitkalleen, ankarasti Lauraa rasittaen ja suoden Jamesille tavanmukaisen lisän uusia voimia.
Seuraavana aamuna Laura uudisti kysymyksensä katsoen miestään suoraan silmiin niin epätoivoisesti kuin olisi koko hänen elämänsä riippunut hänen vastauksestaan.
"Minä olen harkinnut", vastasi James.
"Ah!"
"Meidän täytyy erota."
"Voi, James!"
"Minä en voi antaa sinulle anteeksi; ei kukaan mies voisi sitä tehdä. Olen tallettanut sinua varten riittävät varat, niin että voit viettää huoletonta elämää, tekipä isäsi mitä tahansa. Minä aion myydä koko omaisuuteni ja hävitä tältä maapallon kulmalta."
"Onko päätöksesi järkähtämätön!" kysyi Laura toivottomana. "Minulla ei ole ketään, joka v-v-välittäisi — —"
"Päätökseni on järkähtämätön", vastasi James lyhyesti. "On parasta, että eroamme täällä. Sinä palaat isäsi luo. Minulla ei ole mitään syytä seurata sinua, koska minun läsnäoloni ainoastaan estäisi sitä anteeksiantoa, joka luultavasti tulee osaksesi, jos palaat yksin. Me sanomme toisillemme hyvästi kolmen päivän kuluttua. Toivon voivani silloin matkustaa."
Surun murtamana vetäytyi Laura huoneeseensa. Hänen miehensä kulutti jäljelläolevat kolme päivää kirjoittaen kirjeitä ja järjestellen asioitaan, mutta virkkoi vaimolleen tuskin sanaakaan. Heidän lähtöpäivänsä valkeni, mutta ennenkuin oli ehditty valjastaa hevoset, joiden piti kuljettaa heidät eri suuntiin, kauas toisistaan ja luultavasti iäksi, saapui aamun posti.
Siinä oli kirje kapteenille, ei Lauralle — hänelle ei tullut milloinkaan kirjeitä. Tällä kertaa sisältyi kapteenin kirjeeseen kumminkin erityinen tiedonanto Lauraa varten. Hän luki sen ja katsahti avuttomana mieheensä.
"Rakas isäni — on kuollut!" huudahti hän. Hetkisen kuluttua hän lisäsi kuiskaten: "Minun täytyy matkustaa kotiin hautaamaan hänet… Etkö tahdo tulla mukaani, James?"
James tuijotteli mietteissään ulos ikkunasta. "Luulenpa, että sellainen toimi on perin hankala yksinäiselle naiselle", virkkoi hän kylmästi. "Vai niin, vai niin — setä parka! — No, minä lähden mukaasi ja autan sinua tässä asiassa."
Niinpä he matkustivat yhdessä, eivätkä erikseen, kuten oli suunniteltu. On turhaa kertoa yksityiskohtaisesti matkasta ja niistä surullisista viikoista, jotka he sitten viettivät Lauran isän kodissa. Lordi Quantockin tila oli hieno, vanha rakennus, jota ympäröi oma puisto ja jossa miehellä ja vaimolla oli mitä parhaat mahdollisuudet välttää toisiaan tai tehdä sovinto, jos niin halusivat — ja ainakin toinen heistä halusi sitä. Kapteeni Northbrook ei ollut saapuvilla testamenttia luettaessa. Laura meni myöhemmin häntä tapaamaan ja näki hänen kokoavan papereitaan. Hänen aikomuksenaan oli nyt avustustyön päätyttyä, lähteä jo seuraavana aamuna.
"Hän on jättänyt minulle koko omaisuutensa!" kertoi Laura miehelleen.
"James, kuulehan, etkö voi antaa minulle anteeksi ja jäädä luokseni?"
"Minä en voi jäädä."
"Miksi et?"
"Minä en voi jäädä", toisti mies.
"Mutta miksi et?"
"Minä en sinusta pidä."
Hän teki kuten oli sanonut. Kun Laura seuraavana aamuna tuli huoneestaan, kerrottiin hänelle, että James oli lähtenyt.
* * * * *
Laura kesti kaksinkertaisen menetyksensä niin hyvin kuin voi. Se komea herraskartano, jossa hän tähän saakka oli asunut, siirtyi kaikkine historiallisine aarteineen hänen isänsä arvonimen perijälle, mutta hänen oma tilansakaan ei ollut halveksittava. Sen ympärillä levisi lehväinen puisto, täynnä puita, joiden ikä oli kaksitoista kertaa korkeampi kuin hänen; puiston tuolla puolen oli metsä, metsän tuolla puolen sijaitsivat vuokralaisten tilukset. Koko tämä kaunis ja rauhallinen alue kuului hänelle. Siitä huolimatta hän pysyi yksinäisenä, katuvana, masentuneena olentona, joka olisi mielellään luovuttanut suurimman osan omaisuuttaan, jos olisi siten voittanut takaisin sen miehen läheisyyden ja kiintymyksen, jonka karuus ja velttouskin — samat ominaisuudet, jotka aikaisemmin olivat vieroittaneet heidät toisistaan — nyt näyttivät hänestä ihailtavilta luonteenominaisuuksilta.
Hän toivoi toivomistaan, mutta turhaan. Kapteeni Northbrook ei muuttanut mielipidettään eikä palannut. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka muuttavat mielipidettään — se oli Lauran lopultakin pakko tajuta. Niinpä hän heitti kaiken toivon ja vaipui jonkinlaiseen konemaisen totunnaiseen olotilaan, joka jossakin määrin huumasi hänen suruansa, tosin sen luontaisen hilpeyden ja säteilevän vallattomuuden vahingoksi, joka aikaisemmin oli lumonnut kaikki hänen tuttavansa — joskin ehkä toisaalta juuri nämä ominaisuudet olivat osaltaan aiheuttaneet hänen onnettomuutensa.
Minä liioittelisin, jos sanoisin Lauran vuosien kuluessa kokonaan menettäneen kauneutensa. Mutta aika, kuten tiedetään, ei ole mikään armahtaja, eikä se mitenkään tehnyt poikkeusta, kun oli kysymyksessä nainen, jolla oli vuosiensa painon lisäksi suruja kannettavanaan. Olipa tuon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa kului yksitoista vuotta, Laura Northbrook oli yhä talon ja tilan ainoa valtiatar eikä ollut kertaakaan kuullut miehestään. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli kuollut vieraalla maalla, ja monta naimatarjousta sai Laura ottaa vastaan tuon todennäköisyyden vuosien kuluessa yhä enemmän lähetessä varmuutta. Hän ei kumminkaan näyttänyt milloinkaan pitävän uutta avioliittoa edes mahdollisena. Mahdotonta on sanoa, toivoiko hän vielä miehensä palaavan; joka tapauksessa hän edelleenkin vietti ihan samanlaista elämää kuin ensimmäisinä kuutena kuukautena hänen lähtönsä jälkeen.
Lauran yksinäisyyden kahdestoista vuosi ja hänen elämänsä kolmaskymmenes vuosi oli kulumassa. Lähestyi se surullinen vuodenaika, joka oli nähnyt hänen kärsimystensä alkuvaiheet. Joulu näytti tulevan pikemmin märkä kuin kylmä: puista, jotka ympäröivät Lauran kartanoa putoilivat sadepisarat yksitoikkoisesti päivät pääksytyksin. Eräänä jouluviikon päivänä kello kolmen ja neljän välillä nähtiin vuokravaunujen lähestyvän kartanoa ja pysähtyvän läheisen kukkulan laelle. Ajoneuvoista nousi keski-ikäinen herrasmies.
"Ei tarvitse ajaa kauemmaksi", virkkoi hän ajomiehelle. "Sade näyttää melkein tyystin tauonneen. Minä hieman kävelen ja palaan päivällisaikaan majataloon."
Ajomies kosketti hattuaan, käänsi hevosensa ja ajoi takaisin, kuten oli käsketty. Hänen hävittyään näkyvistä mies lähti eteenpäin, mutta ei ollut kulkenut montakaan askelta, kun alkoi jälleen rankasti sataa. Kävelijä ei siitä paljoa välittänyt, kulkihan vain eteenpäin, kunnes saapui Lauran veräjälle. Taivas oli pilvessä ja päivä lyhyt, joten oli ihan pimeä hänen vihdoin seisoessaan talon edustalla. Hänen ulkoasunsa, joka hänen ajoneuvoista astuessaan oli ollut moitteeton, muistutti nyt läpimärkää kulkijaa, jolle ei ollut siunautunut liian paljon maallista hyvyyttä. Hän pysähtyi vain hetkiseksi pääoven eteen ja meni sitten palvelijain puolelle, ikäänkuin olisi noudattanut ennen laatimaansa suunnitelmaa. Hänen soitettuaan saapui palvelija, jolta hän tiedusteli, sallittaisiinko hänen kuivata vaatteitaan keittiössä tulen ääressä.
Poika poistui ja palasi kuiskutellen keittäjättären seurassa, joka ilmoitti läpimärälle ja loan tahrimalle miehelle, että vaikka hänellä ei ollutkaan tapanaan päästää sisään tuntemattomia, hän kumminkaan ei voinut kieltää tulijaa kuivaamasta itseään, koska ilta oli perin kolea ja sateinen. Kulkija astui sisään ja sijoittui tulisijan ääreen.
"Tämän talon isäntä on varmaan hyvin rikas herra?" kysyi hän katsellen vartaassa kääntyvää paistia.
"Hän ei ole herra, vaan rouva", vastasi keittäjätär.
"Leski, vai kuinka?"
"Tavallaan. Ihmisparka — hänen miehensä matkusti ulkomaille eikä ole vuosikausiin antanut itsestään tietoa."
"Rouva kai lohduttaa itseänsä ahkerasti seurustelemalla?"
"Ei, ei ollenkaan — vieraita ei käy juuri nimeksikään. Täällä palvelee kuin nunnaluostarissa."
Sanalla sanoen: kulkijan, joka oli aluksi otettu kovin kylmästi vastaan, onnistui avoimella ja rakastettavalla käytöksellään johtaa keittiön naisväki erittäin luottavaiseen keskusteluun, jossa esitettiin Lauran historia yksityiskohtia myöten hänen miehensä lähtöpäivästä aina näihin asti. Palvelijain tiedonannoissa oli silmiinpistävimpänä piirteenä Lauran järkkymätön uskollisuus miehensä muistolle.
Saatuaan kaikki haluamansa tiedot — muun muassa sen, että Laura nyt, kuten tavallisesti, oli yksinään — kulkija sanoi olevansa aivan kuiva ja lähti niinkuin oli tullutkin, kiitettyään palvelijattaria heidän osoittamastaan ystävällisyydestä. Hävittyään pimeään hän kumminkaan ei kääntynyt ajotielle, jota pitkin oli tullut, vaan meni suoraa päätä ulko-ovelle. Hän soitti, ja oven avasi palvelija, jota hän ei ollut nähnyt talon toisessa päässä viivähtäessään.
Palvelijan kysyttyä hänen nimeänsä hän vastasi virallisesti: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jalosukuiselle mrs Northbrookille, että se mies, jota hän monta vuotta sitten ankaran onnettomuuden jälkeen hoiti, on tullut kiittämään häntä."
Palvelija vetäytyi pois ja viipyi verrattain kauan, ennenkuin mitään enempää tapahtui. Sitten hänet johdettiin vastaanottohuoneeseen, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Laura istui sohvassa vapisten ja kalpeana. Hän avasi huulensa ja ojensi kätensä tulijaa kohti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan. Mutta tulija ei pyytänytkään yhtään sanaa — vaieten he syleilivät toisiaan.
Seuraavina päivinä kierteli maaseudulla ja lähimmässä kaupungissa ihmeellisiä huhuja. Mutta tässä maailmassa totutaan kaikkeen, joten jalosukuisen mrs Northbrookin kauan kadoksissa olleen miehen palaamiseen piankin suhtauduttiin jokseenkin tyynesti.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli joulu, ja Laura Northbrookin näihin asti autio talo säteili nyt kivijalasta kattoon asti valoa ja iloa. Talo tosin ei ollut vieraita tulvillaan, mutta useita oli sentään saapunut, ja kuluneitten kahdentoista vuoden synkkä horrostila oli vihdoin ohi. Se riemu, joka oli taloon saapunut vanhan vuoden lopulla, ei vähentynyt uuden alkaessa, ja kahdentoista kuukauden jälleen mentyä menojaan oli Northbrookin riutuneeseen sukuun puhjennut uusi vesa.
* * * * *