Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin niistä ajoista, jolloin hän — jo vanhana miehenä — oli yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja, muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa, nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.

Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen. Juuri silloin isoisä sairastui — hengenvaarallisesti, kuten otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa, kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.

Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi. Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen, joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.

Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä. Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui. Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli otaksunut.

Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.

Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan löytäisi mieleisensä vaimon.

Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.

Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille. Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona. Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on — varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset, joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.

Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan, voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt, oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti, nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa nojaan — unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna. Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.

Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä. Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut. Se tietoisuus, että poika olemuksellaan — joskaan ei nimellään — edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen kiintymyksensä lapseen.

"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän — mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"

Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi ollut aateliton ytimiään myöten."

Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli, millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat sukulaisensa olivat olleet — ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli — ja mietti sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea, ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä, ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.

Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.

Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan, että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa — mikäli niitä ilmaantuisi — olivat aivan toista maata, koska heillä oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite, jos haluaisi.

Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen vanhoja perhekronikoita — esimerkiksi Southwesterlandin herttuain historiaa — autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa, joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely ovat kankaalle ikuistaneet.

Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen, Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka verrattuna Rupertin sukujuureen.

Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!

Hänen ajatuksensa askartelivat lakkaamatta testamenteissa, jotka molemmat olivat vielä olemassa ja joista aikaisempi oli hänen hallussaan. Joka yö kuulivat palvelijat makuulle mentyään varmuuslukon napsahduksen: Timothy otti esille ensimmäisen testamentin, tarkasteli sitä ja olisi toivonut sen olevan jälkimmäisen ja ainoan pätevän.

Vihdoin tapahtui ratkaisu. Vietettyään eräänä iltana monta hupaista tuntia pojan seurassa ei Timothy enää jaksanut sietää sitä ajatusta, että hänen rakas Rupertinsa joutuisi syrjäytetyksi. Hän ryhtyi rikokselliseen tekoon: muutti aikaisemman testamentin päiväyksen, jotta näytti siltä kuin se olisi laadittu myöhemmin kuin toinen. Sitten hän julkeasti väitti ensimmäistä testamenttia myöhemmin laadituksi.

Hänen veljensä Edward myöntyi, koska asia näytti eittämättömältä, vieläpä siten paljoa uskottavammaltakin, sillä hän oli monien muiden tavoin kovin kummastellut myöhemmän testamentin rajoittavia määräyksiä, joiden aihetta hän ei aavistanutkaan. Veljensä Timothyn kanssa hän julistutti ensimmäisen, jo vahvistetun testamentin mitättömäksi, ja sitten menivät asiat jälleen tavallista menoansa, koska uusimman testamentin eriävät määräykset koskivat tulevaisuutta.

Vuodet vierivät. Rupertin kasvoissa ei voinut nähdä jälkeäkään niistä kärsimättömästi odotetuista historiallisista piirteistä, joiden piti ilmaista herttuallisen suvun poliittisia kykyjä. Sattuipa sitten, että Timothy Petrick tutustui erääseen arvossapidettyyn budmouthilaiseen lääkäriin, joka oli useiden vuosien kuluessa ollut mrs Petrickin perheen neuvonantaja ja ystävä. Annettan mentyä naimisiin ja muutettua Staplefordiin hän ei ollut enää useinkaan tavannut tuttavaansa, koska Annetta luonnollisesti turvautui lähistöllä asuvaan Petrickien perhelääkäriin. Timothy hämmästyi sitä tietojen runsautta, joka Budmouthin lääkärin puheessa ilmeni. Tuttavuuden kypsyttyä ystävyydeksi lääkäri viittaili eräänlaisiin hallusinatioihin, joita oli sattunut Annettan äidille ja isoäidille ja jotka tekivät heidät kykenemättömiksi erottamaan unta ja totta toisistaan. Hän tiedusteli Timothyltä hienotunteisesti, oliko hän havainnut vaimossaan mitään sentapaista, sillä hän, lääkäri, oli luullut huomanneensa hänessä taipumusta samaan omituisuuteen, kun oli hoitanut häntä hänen tyttöaikanaan. Asia selkeni selkenemistään, kunnes Timothy Petrick oli vakuutettu siitä, että Annettan tunnustus johtui itsepetoksesta.

"Miksi näytätte niin masentuneelta?" kysyi tohtori kesken kaiken.

"Se tuli hieman odottamatta. Mutta tuntuu perin uskottavalta", huokasi Timothy.

Hän ei kumminkaan vielä voinut oikein uskoa, että se oli mahdollista, ja koska hän katsoi olevan viisainta olla vilpitön, kertoi hän tohtorille kaikki, mitä ei siihen saakka ollut ilmaissut kenellekään ihmiselle. Kuolevasta isoisästä hän sentään ei hiiskunut sanaakaan. Hänen ihmeekseen tohtori selitti odottaneensa Annettassa ilmenevän juuri senlaatuista luulottelua. Petrick jatkoi tutkimuksiaan toisaallakin ja johtui pian päättelemään, ettei hänen vaimoparkansa vakuutteluissa voinut olla mitään perää. Se nuori markiisi, johon Annetta oli ollut ihastunut — erittäin siveä ja puhdassydäminen ylimys — oli matkustanut ulkomaille vuotta aikaisemmin kuin Annetta meni naimisiin ja oli palannut vasta hänen kuoltuaan. Nuoren tytön rakkaus oli ollut pelkkä unelma — eikä mitään muuta.

Kun Timothy palasi kotiin ja poika juoksi häntä vastaan, valtasi hänet omituinen, vieno tyytymättömyys. Hänen nimensä ja tilustensa perijän suonissa virtasi sittenkin vain plebeijistä verta; hän siis ei saanutkaan aatelista jälkeläistä! Rupert tosin oli hänen poikansa, mutta se kunnian ja maineen hohde, jonka hän luuli periytyvän pojalle aikakausien takaa ja joka himmensi hänen veljensä lasten ylhäisyyden, oli iäksi väistynyt hänen päälaeltaan. Hän ei voinut enää lukea historiaa pojan kasvoista eikä vuosisataista valtiasmieltä hänen katseestaan.

Siitä lähtien hän alkoi kohdella poikaansa yhä kylmemmin. Katkerin sydämin hän havaitsi, miten Petrickien luonteenomaiset piirteet yhä selvemmin ilmenivät hänen kasvoissaan. Sen hienon, ohuen nenän sijaan, joka oli Southwestlandin herttuain tyypillinen tuntomerkki, alkoivat isoisä Timothyn leveät sieraimet ja painunut nenänvarsi voittaa alaa pojan kasvoissa. Harmaansiniset silmät, joiden ilme rupesi vähitellen yhä suuremmassa määrin muistuttamaan erästä tavattoman epämiellyttävää serkkua, eivät ennustaneet minkään etevän valtiomiessarjan syntymistä, ja niiden suupielten asemesta, jotka olivat ihastuttaneet kuulijoita parlamentissa, kasvoivat esiin paksut huulet, jotka johtivat vastustamattomasti ajatukset testamenttia korjanneeseen ja eliniäksi maasta karkoitettuun setämieheen.

Mikä surkeus, että Timothy itse oli tehnyt saman synnin pojan hyväksi, joka hiuskarvalleen muistutti tuota kurjaa setää! Yksin pojan ristimänimikin oli petosta ja pilaa, sillä se viittasi perinnäiseen voimaan ja loistaviin lahjoihin, joita varmaan ei milloinkaan tulisi hänen osakseen. Olihan Timothyllä sentään lohdutuksenaan se, että lapsi oli hänen oma poikansa, mutta sittenkään hän ei voinut pidättyä huokaamasta: "Miksi ei poika voi olla minun ja samalla jonkun muun?"

Markiisi kävi vähän myöhemmin Staplefordin lähistöllä, joten Timothy Petrick sai tilaisuuden ihastella hänen jaloa hahmoaan. Timothyn ollessa seuraavana päivänä työhuoneessaan, naputti joku oveen.

"Kuka siellä?"

"Rupert."

"Minä annan sinulle Rupertia, sinä junkkari! Pelkkä tavallinen Petrick, eikä muuta!" murahti isä. "Miksi ei äänesi ole sellainen kuin markiisin, jonka näin eilen?" sanoi hän pojan tultua sisään. "Miksi et ole hänen näköisensä, miksi et näytä sellaiselta kuin olisit vuosisatoja tottunut käskemään?"

"Miksi en? Kuinka voit niin ajatellakaan, isä; enhän minä ole hänen sukujaan?"

"Etpä et! Mutta sinun pitäisi olla", napisi hänen isänsä.

* * * * *

Kertojan vaiettua huudahtivat tohtori, eversti, historioitsija, keikari ja useat muut, että he tieteellisen seuran jäseninä halusivat kuulla juuri tällaisia hienoja ja opettavia sielutieteellisiä tutkielmia (sielutieteen ollessa yleensäkin korkeassa kurssissa) ja kysyivät, eikö herra mallasmestari voisi kertoa jostakin toisesta samanlaatuisesta mielenharhasta.

Mallasmestari pudisti päätään ja pelkäsi olevansa liian hienostumaton uskaltaakseen ryhtyä kertomaan toista tarinaa, joka moraaliselta sävyltään kenties ei seuraa tyydyttäisi. Senvuoksi hän mieluummin antoi sananvuoron paremmalle kertojalle.

Eversti oli vaipunut mietteisiinsä. Totta kyllä, huomautti hän, että naisen vaistomainen ja uneksiva luonnonlaatu synnyttää sekavia mielikuvia, jotka usein voivat johtaa omituisille urille terveen järjen taas temmatessa niiltä takaisin — joten toisinaan saattaa koitua perin naurettava tulos. Tapaukset, jotka ovat ajaneet naista johonkin määrättyyn suuntaan, voivat pakottaa häntä kulkemaan samaa latua, kunnes hän vihdoin äkkiä vierähtää takaisin lähtökohtaansa.

Varapuheenjohtaja nauroi ja taputti käsiään huomauttaen, että väitteen takana piili tarina, ellei hän aivan pahoin erehtynyt.

Eversti suori kasvoilleen hyvän kertomailmeen ja aloitti ilman enempiä esipuheita.

7.

ANNA, LADY BAXBY.

Esittänyt Eversti.

Se tapahtui suuren kansalaissodan eli — käyttääkseni uskollisena alamaisena mieluummin Clarendonin antamaa nimitystä — suuren kapinan aikana. Se tapahtui, kuten sanottu, tuona onnettomana historiallisena ajankohtana, jolloin parlamentin joukot leiriytyivät Sherton Castlen edustalle: kahdeksattatuhatta miestä jalkaväkeä ja neljä tykkiä. Kuten kaikki tiedämme, omisti linnan siihen aikaan eräs Severnin kreivi, ja eräs jalosukuinen markiisi, joka komensi kuninkaan joukkoja siinä osassa maata, oli majoitettu linnaan suojelemaan kreiviä. Kreivi itse ja hänen vanhin poikansa, lordi Baxby, olivat kotoa poissa värväämässä joukkoja kuninkaalle. Piirittäjien saapuessa oli linnassa hänen kaunis miniänsä, lady Baxby palvelijattarineen sekä joukko hänen miehensä ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Puolustus oli niin hyvä ja harkittu, ettei heidän katsottu olevan varsinaisessa vaarassa.

Parlamentin joukkojakin johti jalosukuinen mies — sodan tässä vaiheessa eivät kaikki aateliset vielä olleet kuninkaan puolella — ja oli helppo huomata, että hän näytti sangen murheelliselta ja masentuneelta sekä yöllä linnaa lähetessään että aamulla tiedusteluretkien aikana. Seikka oli se, että linna, jonka valloittamisen kohtalon omituinen oikku jätti hänen tehtäväkseen, oli hänen oman sisarensa koti, sisaren, jota hän oli hellästi rakastanut ja jota kohtaan hän yhä vielä tunsi harrasta kiintymystä huolimatta hänen puolisonsa vihamielisyyden aiheuttamasta suhteen kylmenemisestä. Hän uskoi, että sisarkin, tuosta onnettomasta erimielisyydestä huolimatta, yhä hänestä piti.

Ne, jotka eivät tunteneet hänen perheensä historiaa, eivät voineet ymmärtää, miksi hän epäröi, kun oli suunnattava tykit linnan muureja kohti. Hän pysytteli linnan pohjoispuolella (jota vielä tänä päivänäkin mainitaan hänen nimellään tämän leiriytymisen muistoksi), kunnes hänen mieleensä johtui, että hän voi lähettää sisarelleen Annalle kirjeen, jossa vakavasti kehoitti häntä, mikäli henki oli hänelle rakas, pujahtamaan pois linnasta eteläpuolella olevasta pienestä portista paetakseen sitä tietä muutamain ystäväin luo.

Suureksi hämmästyksekseen hän pian senjälkeen näki naishenkilön ratsastavan linnasta yhden ainoan seuralaisen saattamana. Hän ratsasti suoraan kohti rinnettä, missä piiritysjoukot ja teltat sijaitsivat. Vasta kun ratsastajatar ehti aivan lähelle, tunsi päällikkö hänet sisarekseen Annaksi ja säikähti kovin ajatellessaan, kuinka vaarallista oli tuolla tavoin ratsastaa hänen joukkojensa editse ollenkaan tuntematta niiden aikeita, koska ensimmäinen laukaus olisi voinut pamahtaa milloin tahansa hänen turmiokseen. Anna astui maahan, ennenkuin oli ehtinyt ihan veljensä luo, ja viimeksimainittu näki, että hänen tutut kasvonsa olivat kalpeat, mutta ei ollenkaan itkettyneet, kuten nuoruusiällä olisi ollut laita. Jos meidän päiviimme saakka säilyneitä huhuja voi uskoa, oli veljen mielenkuohu paljon suurempi kuin sisaren. Hän vei Annan telttaansa, pois ympärilläseisojien näkyvistä, sillä vaikka monet hänen soturinsa olivatkin kunniallisia ja vakaita miehiä, ei hän kumminkaan voinut sietää, että rakas lapsuudentoveri joutui suruissaan uteliaiden katseiden esineeksi.

Kun he olivat teltassa kahden kesken, sulki veli syliinsä sisaren, jonka hän oli viimeksi nähnyt sodan alkaessa, jolloin lankomies ja hän olivat yhdessä tuominneet kuninkaan omavaltaisen menettelyn aavistamatta että joutuisivat vielä toistensa vihollisiksi. Sisaren kerrotaan käyttäytyneen hillitymmin ja alkaneen ensimmäisenä puhua johdonmukaisesti.

"William", virkkoi hän, "minä olen tullut sinun luoksesi, mutta en, kuten luulet, pelastaakseni itseni. Miksi, voi miksi sinä yhä tuotat meille surua kannattamalla väärää asiaa?"

"Älä sano niin", vastasi veli. "Jos totuus piilee lähteen pohjalla, niin miksi otaksut oikeuden viihtyvän ylhäisillä paikoilla? Minä puolustan oikeutta, maksoi mitä maksoi. Luovuta linna, Anna; sinä olet sisareni, pakene ja pelasta henkesi!"

"En milloinkaan!" vastasi hän. "Aiotko todellakin panna täytäntöön suunnitelmasi ja jaoittaa linnan maan tasalle?"

"Epäilemättä tulen sen tekemään. Mitäpä muuta tekemistä luulet näillä joukoilla olevan?"

"Niinpä löydät sisaresi ruumiin valloittamistasi raunioista!" virkkoi sisar. Lisäämättä sanaakaan hän käänsi veljelleen selkänsä ja lähti pois.

"Anna — jää luokseni!" kehoitti veli. "Veri on vettä sakeampaa, ja eihän teillä, miehelläsi ja sinulla, ole enää mitään yhteistä."

Sisar vain pudisti päätänsä tahtomatta häntä kuunnella. Sitten hän riensi ulos, nousi satulaan ja palasi linnaan samoinkuin oli sieltä tullut. Kuinka monta kertaa olenkaan kuvaillut mieleeni tämän kohtauksen ratsastaessani koirineni saman kentän poikki!

Sisar ratsasti yli kentän ja välillä olevan alueen painuen pian vallinsarven taakse. Veli, joka ei enää nähnyt edes hänen hevosensa valkoista häntää, alkoi tuntea sisarensa vuoksi entistä ankarampaa pelontuskaa. Hän moitti itseään, ettei ollut pidättänyt sisarta väkisin luonaan, mietti miettimistään hänen sanojaan kysyen itseltään, eikö sisar ollut vakaumusta arvokkaampi ja eikö olisi ollut luonnollisempaa pysyä hänen kohtalotoverinaan.

Piirittäjäin vitkastelun sanotaan johtuneen yksinomaan päällikön epäröinnistä. Hän jäi linnan edustalle, yritti suorittaa joitakin sotaliikkeitä ja hieroi sopimusta linnan päällikön kanssa, jolla oli melkoista vähempi määrä väkeä käytettävänään. Hänen mieleensä ei johtunut, että nuori lady Baxby, hänen sisarensa, oli jokseenkin samanlaisessa mielentilassa. Veljen tuttu ääni ja silmät, jotka olivat väsyneet ja kiusaantuneet sotilaselämästä ja tämän onnettoman kahakan aiheuttamista suruista, nousivat iltapäivän kuluessa alinomaa hänen näkyviinsä. Ja päivän kalvetessa illaksi hän muuttui yhä suopeamielisemmäksi parlamenttia kohtaan, vaikka ainoina perusteluina olivat perhesiteet.

Hänen miehensä, kenraali, lordi Baxby oli matkoilla maan itäosassa, mutta odotettiin kaiken päivää palaavaksi, sillä oli lähetetty sananviejä ilmoittamaan hänelle mitä kotona oli tapahtunut. Hän saapuikin vihdoin illan suussa tuoden mukanaan odottamattoman paljon apuväkeä. Hänen veljensä vetäytyi silloin eräälle Ivellin luona sijaitsevalle kukkulalle, neljän viiden peninkulman päähän, suodakseen miehistölleen ja itselleen hieman lepoa. Lordi Baxby sijoitti sill'aikaa joukkonsa, niin ettei vaara enää ollut mitenkään uhkaava. Näihin aikoihin oli lady Baxby parlamenttia kohtaan suopeampi kuin koskaan ennen, ja veljen kuva hänen mielessään tuntui moittivan häntä sydämettömyydestä. Kun lordi Baxby astui hänen huoneeseensa punakkana, meluten ja täynnä toivoa, otti lady hänet vastaan sangen laimeasti. Ja kun lordi tuli hänen veljensä peräytymisestä puhuessaan maininneeksi muutamia halventavia sanoja, joihin näytti sisältyvän loukkaavaa rohkeuden epäilemistä, niin hän vastasi loukkaantuneena, että lordi Baxby itse oli aluksi vastustanut hovipuoluetta ja että olisi ollut hänelle suuremmaksi kunniaksi, jos hän olisi edelleenkin pysynyt mielipiteessään eikä olisi ryhtynyt kannattamaan kuninkaan valheellista politiikkaa (kuten hän sitä nimitti) kurjan lojaalisuusperiaatteen vuoksi, joka oli vain tyhjä lauseparsi, kun kuningas ja kansa eivät olleet yksimieliset. Erimielisyys kävi yhä jyrkemmäksi muuttuen piankin ankaraksi riidaksi, koska molemmat olivat sangen kuumaveriset. Lordi Baxby oli väsynyt pitkästä marssista ja kestämistään mielenliikutuksista, joten hän lähti varhain levolle. Hänen vaimonsa seurasi häntä tuntia myöhemmin. Lordi Baxby lepäsi sikeässä unessa, mutta lady ei mennyt sänkyyn, vaan istui mietteissään ikkunan ääressä, kohottaen silloin tällöin verhoja nähdäkseen ympäristön kukkulat.

Hiljaisuuden vallitessa, vahtisotilaitten askelten etääntyessä, hän saattoi kuulla heikkojen äänten kantautuvan kaukaisilta kukkuloilta, joille hänen veljensä sotilaat tuskin olivat ehtineet leiriytyä illalla suorittamansa peräytymisen jälkeen. Syksyn ensimmäinen halla oli koskettanut ruohoa ja rutistanut köynnöskasvien hennot lehdet, ja lady Baxby oli näkevinään Williamin makaamassa kylmällä kentällä, ponnistuksistaan uupuneena. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän muisti miehensä soimanneen veljeä pelkuriksi, vaikka lordi William oli menneinä vuosina riittävän selvästi osoittanut mihin kykeni ja mitä uskalsi.

Mukavassa vuoteessaan makaavan lordi Baxbyn syvä ja levollinen hengitys suututti ladyä ja sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Hän sytytti äkkiä kynttilän ja kirjoitti paperilapulle seuraavat sanat:

"Veri on vettä sakeampaa, rakas William — minä tulen!" Tämä kirje kädessään hän lähti portaita alas. Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän palasi makuuhuoneeseen, puki ylleen miehensä hatun ja viitan — ei kumminkaan hänen tavallisesti käyttämäänsä — jottei häntä sattumalta tavattaessa luultaisi palvelijattarien sulhaseksi. Siten varustautuneena hän laskeutui portaita, jotka johtivat pengermälle talon länsipuolella, jossa ilmansuunnassa hänen veljensä joukot olivat. Hän ajatteli vahdin huomaamatta hiipiä talliin, missä hän aikoi herättää jonkun rengin lähettääkseen hänet ennakolta viemään veljelle sanan, että hän oli tulossa liittämään kohtalonsa hänen kohtaloonsa.

Hän seisoi vielä seinän varjossa läntisellä pengermällä odottaen vahdin poistumista, kun hänelle äkkiä huudettiin toiselta puolen:

"Täällä minä olen!"

Ääni oli naisen. Lady Baxby ei vastannut, vaan painautui vaieten seinää vasten.

"Mylord Baxby", jatkoi ääni, jonka ääntämisen nojalla voi päättää kuuluvan jollekin läheisestä Shertonin pikku kaupungista kotoisin olevalle tytölle. "Minä olen väsynyt odottamaan, rakas lordi Baxby! Pelkäsin jo ettette tulisikaan!"

"Kuinka heilakka onkaan häneen rakastunut!" mietti hän mielessään kuultuaan äänen, joka kaikui valittavan hellänä kuin kujertavan linnun ääni. Silmänräpäyksessä muuttui velvollisuutensa unohtanut karkulainen vaimoksi, joka oli täysin tietoinen oikeuksistaan ja osasi pitää niistä huolta.

"Hiljaa", sanoi hän.

"Mylord", jatkoi tyttö, "te käskitte minun tulla kello kymmenen ja nyt on kello pian kaksitoista. Kuinka voitte antaa minun odottaa niin kauan, jos todellakin rakastatte minua, kuten sanoitte? Minä olisin pitänyt entisen, parlamentin jo ukkoihin kuuluvan rakastajani, ellei teitä olisi ollut, rakas lordi Baxby!"

Epäilemättä luuli tuo kevytmielinen lunttu lady Baxbyä hänen miehekseen. Siinäpä sievä petosjuttu! Viekkaita juonia ja uskottomuutta! Pieni soma kohtaussuunnitelma, jonka hän sai sattumalta tietää! Hänen miehensä, jota hän tähän hetkeen saakka oli pitänyt uskollisista uskollisimpana — kuinka hän saattoikaan!

Lady Baxby vetäytyi nopeasti torninportaitten ovelle, nousi pari kierrosta korkeammalle, kunnes tuli ampumaluukulle. "Minä en tule! Minä, lordi Baxby, halveksin sinua ja koko sinun kevytkenkäistä joukkoasi!" kähisi hän aukosta. Sitten hän hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä järkkymättömänä kuningasmielisenä kuin kuka muu linnassa olija tahansa.

Hänen miehensä nukkui yhä väsyneen ja ravitun, joskaan ei vanhurskaan unta. Lady Baxby riisuutui nopeasti omin neuvoin — sillä hänen kamarineitinsä oli otaksunut hänen menneen jo aikoja sitten levolle. Ennen makuullemenoa hän lukitsi äänettömästi oven ja pisti avaimen pieluksen alle. Sitäpaitsi hän irroitti kureliivinsä nauhan, hiipi varovasti miehensä luo ja solmi nauhan lujasti hänen tukkaansa; toisen pään hän sitoi sängynpatsaaseen. Väsynyt kun oli, pelkäsi Lady Baxby nukkuvansa liian sikeästi. Jos hänen miehensä heräisi, olisi tuo hienona vihjauksena, että hän oli saanut tietää kaikki.

Väitetään vielä, että tämä suloinen nainen suuremmaksi varmuudeksi piti koko yön miehensä kättä kiinteästi kädessään. Mutta se on akkain juorua, jota ei ole mitenkään voitu vahvistaa todeksi. Samaten on jäänyt pelkkäin otaksumain varaan, mitä lordi Baxby mietti ja sanoi, kun hän seuraavana aamuna herätessään havaitsi olevansa niin omituisesti liekaan pantuna, mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua hänen vihansa olleen ylen suuren. Mitä tulee hänen syyllisyytensä määrään tässä salaisessa lemmenseikassa, oli asianlaita tämä: pysähtyessään samana päivänä eräässä tienristeyksessä lähellä Shertonia, oli hän huvitellut mielistelemällä erästä kaunista nuorta naista, joka ei ollut laisinkaan ynseä hänen kohteliaisuuksilleen, ja oli kehoittanut häntä saapumaan linnan pengermälle pimeän tultua. Tämän kehoituksen hän oli kotiin tultuaan kokonaan unohtanut.

Mikäli tiedetään ei lordi ja lady Baxbyn kesken tämän jälkeen sattunut kovinkaan usein riitoja, vaikka miehen käytös seuraavina aikoina toisinaan olikin varsin eriskummallinen, kunnes hänen valtiollinen uransa päättyi pitkäaikaiseen maanpakoon. Linnan todellinen piiritys tapahtui vasta pari kolme vuotta myöhemmin, jolloin lady Baxby ja kaikki muut naiset, kuvernöörin puolisoa lukuunottamatta, oli viety turvalliseen paikkaan. Tämä muistettava, viisitoista päivää kestänyt piiritys, jota johti Fairfax ja jonka tuloksena oli linnan antautuminen parlamentinjoukoille, kuuluu historiaan, joten minun on turha ryhtyä sitä tässä kertomaan.

* * * * *

Seuran jäsenten lakattua nauramasta kääntyi hyvän perheen mies everstin puoleen selittäen tarinan uskollisesti kuvailleen erästä historiallista tapahtumaa, jonka hän hyvin tunsi, koska hänen oman sukunsa jäseniä oli ollut mainitussa kahakassa mukana. Hän kysyi, oliko eversti kuullut yhtä todenperäistä, joskaan ei niin sotaista kertomusta lady Penelopesta, joka eli samalla vuosisadalla ja tuskin kahdenkymmenen peninkulman päässä mainitusta paikasta.

Eversti ei ollut kuullut eikä kukaan muukaan, paikallishistorioitsijaa lukuunottamatta. Niinpä kehoitettiin kysyjää heti aloittamaan esityksensä.

8.

LADY PENELOPE.

Esittänyt Mies hyvästä perheestä.

Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon. Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset, valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista, jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku, jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun paikalliskronikkain mukaan merkitsee Strenuus Miles, vel Potator. Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut; kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.

Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen. He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka vivahti veikistelyyn.

Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan. Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se, joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.

Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen. Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"

He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän katumaan ajattelematonta lausuntoansa.

Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.

Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se suinkin oli soveliasta.

Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon, väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.

"Mitäpä tuosta", sanoivat leikkiä laskien hänen ystävänsä (jotka hyvin tiesivät, mitä hän oli tullut sanoneeksi), "mitäpä tuosta? Miksi et ota heitä siinä järjestyksessä kuin he ilmoittautuvat?"

Tuo suututti häntä sitäkin enemmän. Valittaen vieläkin, että oli tullut lausuneeksi nuo varomattomat sanat, hän suostui itsepintaisen sir Johnin ehdotelmiin. Heidät vihittiin kauniina kevätaamuna, suunnilleen siihen aikaan, jolloin sir William parka vihdoinkin huomasi olevansa mahdollinen ja valmistautui kiiruhtamaan kotiin vieraasta hovista vakuuttaakseen lady Penelopelle tunteensa muuttumattomuutta. Englantiin saapuessaan hän heti kuuli murheellisen uutisen.

Jos sir William kärsi siitä äkillisestä päätöksestä, jonka lady Penelope oli tehnyt hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vuoksi, niin lady itse kärsi vielä enemmän. Hän näet ei ehtinyt olla kauankaan sir John Gale'in puolisona, kun mies jo pyrki hänelle kostamaan kaikkia niitä vaivoja ja kaikkea sitä ajanhukkaa, mikä hänelle oli kosinnasta aiheutunut. Yhä useammin alkoi sir John tehdä vaimolleen tiettäväksi, ettei pitänyt häntä niiden ponnistusten arvoisena, joihin hänen oli ollut antauduttava hänet saadakseen, eikä niitä pistosanoja ansainneena, joita kilpakosijat olivat samasta syystä hänelle viskelleet. Näitä ja muita yhtä sydämettömiä lausuntoja hän toisteli niin usein, että sai vaimo raukan katkerasti itkemään. Onnistuipa hänen melkein täydellisesti tuhota se iloinen luonnonlaatu, joka oli aikaisemmin ollut tälle reippaalle naiselle ominainen. Vähitellen huomasivat kaikki hänen ystävänsä, että hän oli kovin onneton. Ja kauniin naisen kohtalo näytti sitäkin kovemmalta, kun hänen miehensä, jonka oma talo oli pieni ja vaatimaton rakennus, oli asettunut siihen komeaan kartanoon, jonka ladyn ensimmäinen mies oli jättänyt hänen yksin käytettäväkseen.

Mutta niin ajattelemattomia ovat ystävät, että kun hän salaa uskoi heille huoliaan, he vastasivat iloisesti: "Hyvä Jumala, mitä se haittaa; sinullahan on vielä kolmas odottamassa!" Sellainen sopimaton lausunto herätti hänessä ankaraa närkästystä, ja hän huomautti ystävilleen, ettei niin vakavasta asiasta käynyt leikkiä laskeminen. Kiusallisen selvää oli joka tapauksessa, että lady-raukka olisi mieluummin ollut kolmannen kosijan puolisona, ja monet moittivat kovin hänen liian äkillistä valintaansa. Saatuaan tietää, että hän oli naimisissa, oli sir William palannut vieraille maille eikä hänestä ollut sen koommin kuultu.

Pari kolme kovaa vuotta vietti lady Penelope kurituksessa ja Herran nuhteessa sir Johnin puolisona syvästi valittaen erehdystään ja huokaillen sitä, jonka hän ei uskonut milloinkaan palaavan. Sitten sattui hänen miehensä lievästi sairastumaan. Muutamia päiviä myöhemmin, istuessaan miehensä huoneessa tuijotellen ulos ikkunasta, lady Penelope näki lähestyvän henkilön, joka tuntui hyvin tutulta. Hän vetäytyi pois sairashuoneesta ja näki sir William Hervyn laihana ja uupuneena astuvan portista pihamaalle. Hän meni tulijaa vastaan.

"Minä kuljin Casterbridge'in kautta", virkkoi hän hämillään ja kunnioittavasti, "ja päätin poiketa tiedustelemaan Teidän Armonne vointia. En voinut olla sitä tekemättä", lisäsi hän, "ja samalla tietysti halusin käydä tapaamassa teidän miestänne, vanhaa tuttavaani… Mutta Penelope, sinähän näytät sairaalta ja surulliselta!"

"Sydämeni on kipeä, siinä kaikki", vastasi lady Penelope.

He voivat huomata toisissaan mielenliikutusta, jota ei kumpikaan halunnut ilmaista, ja he seisoivat senvuoksi kauan katsellen toisiaan vaieten, kyynelsilmin.

"Hän ei kohtele sinua hyvin, olen kuullut kerrottavan", sanoi sir
William. "Jumala häntä armahtakoon, jos armahtaminen lie mahdollista!"

"Hiljaa, hiljaa!" kehoitti lady Penelope rauhatonna.

"Ei, minä lausun julki, mitä minulla on sydämelläni", vastasi hän.
"Kieleni on vapaa, sillä minä en ole teidän kattonne alla. Miksi et
odottanut minua, Penelope, tai lähettänyt minulle selvempää tietoa?
Minä olisin matkustanut yötä päivää päästäkseni luoksesi."

"Liian myöhään, William, älä sitä kysy", sanoi lady Penelope yrittäen rauhoittaa häntä kuten entisinä aikoina. "Mieheni ei voi tänään hyvin, mutta tulee luultavasti pian jälleen terveeksi. Sinun täytyy tulla vielä kerran, jotta kohtaat hänet, ennenkuin lähdet Casterbridge'istä."

Heidän katseensa osuivat yhteen. Molemmat ajattelivat lady Penelopen kevytmielisiä sanoja, joiden mukaan hän tulisi naimaan kaikki kolme kunkin vuorollaan, ja molemmat ajattelivat, että lupaus oli jo toteutunut kahdelta kolmannekselta. Lady Penelopelle tämän muiston eloonherääminen tuntui olevan epämieluista, sillä hän sanoi jälleen nopeasti: "Tule takaisin päivän parin kuluttua, kun mieheni on niin toipunut, että voi ottaa sinut vastaan."

Sir William lähti, ja lady Penelope palasi miehensä huoneeseen. Sir John kohottautui pielukseltaan ja kysyi: "Vaimo, kenen kanssa sinä keskustelit pihalla? Minä kuulin sieltä ääniä."

Lady Penelope epäröi, ja sir John toisti kysymyksen kärsimättömämmin.

"Minä en halua sanoa sitä nyt."

"Mutta minä tahdon sen tietää!"

Silloin lady Penelope vastasi: "Sir William Herveyn kanssa."

"Tuhat tulimmaista, enkös sitä ajatellut!" huudahti sir John, jonka kalpeille kasvoille kihosi hikikarpaloita. "Väijyvä lurjus! Sairaalla miehellä on tarkka kuulo, rouvaseni. Minä kuulin lemmenlurituksia ja hän nimitti sinua ristimänimellä. Sellaisia juonia punotte te, mylady, kun minä joudun hetkeksi jaloiltani!"

"Kautta kunniani", huudahti lady Penelope, "sinä teet minulle vääryyttä! Minä vannon, etten tiennyt mitään hänen tulostaan!"

"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko." Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa, hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä", puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."

"Mitä sitten?" kysyi sir John.

"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."

Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta — salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin mielialan ollessa sellainen kuin oli.

Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa pohjoisen puolelta — vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään. Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti. Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa vasten ja purskahti itkuun.

"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.

"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."

Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä viivytystä.

"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan? Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä kolmesta viimeinen."

"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."

Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden ilme.

Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä enemmän kuin sattuma… Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman, mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut kolmanteen!"

Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa, että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa. Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen nainen — jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan — eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.

Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt, niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.

"Kaappi lähellä vuodetta ja avain hänen taskussaan. Ahaa!" virkkoi toinen.

"Ja kaapissa pieni sininen pullo — hm!" sanoi toinen.

"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.

Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."

"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"

"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."

Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän kuluttua hän lähti — kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.

Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi. Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua. Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni. Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi kaikenlaisia syitä puolusteikseen.

Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.

"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet kahdenkesken, — "minä olen viaton — viaton!"

"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole aikonut sinua mistään syyttää!"

"Sinä syytät minua kuitenkin — vaieten", virkkoi lady Penelope värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa — ja pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön, minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua — liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"

Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin, joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.

Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen viattomuutensa.

Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi, alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta. Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia, muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.

* * * * *

Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.

9.

HAMPTONSHIREN HERTTUATAR.

Esittänyt Hiljainen herrasmies.

Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua, viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa. Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.

Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa, tummain jalavain peitossa — eteläistä sivua lukuunottamatta — ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi, ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää, lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti suunniteltujen istutusten taa.

Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa. Sarjan viimeinen mies — Neptunuksen etäisyydessä näistä paikallisista suuruuksista — oli apulaispastori mr Alwyn Hill. Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat — niin uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien keskelle ja liukuvinaan niitten mukana — iho raikas kuin kukkasen ja leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.

Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava, mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle, joka — vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei ollut mikään naisten viehättäjä — leimahti suorastaan pelottavaan lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt seitsemäntoista.

Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin. Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään, joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.

Mutta tytön ja apulaispastorin kesken oli jo ehtinyt kehittyä suloinen ja salainen yhteisymmärrys. Yksityiskohdista ei ollut lähempää tietoa, silloin enempää kuin myöhemminkään, mutta selvää oli, ettei tytön isä hyväksynyt tätä kiintymystä. Hän käyttäytyi kylmästi, ankarasti ja järkähtämättömästi. Apulaispastori hävisi pian senjälkeen pitäjästä. Eräänä iltana ennen hänen lähtöänsä kuultiin puutarhasta kiihkeätä sananvaihtoa hänen ja kirkkoherran kesken; siihen sekaantui naisen rukoilevaa nyyhkytystä, niinkuin kuolevien valitus sekaantuu taistelun melskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin ilmoitettiin, että herttua ja miss Oldbourne tulisivat menemään naimisiin hämmästyttävän pian.

Hääpäivä tuli ja meni; Emmeline oli nyt herttuatar. Kukaan ei tuntunut sinä päivänä ajattelevan karkoitettua nuorta miestä, ja ne jotka mahdollisesti ajattelivat, pitivät ajatuksensa ominaan. Muutamat rohkenivat puhua hieman leikillisesti jalosukuisesta parista, toiset taas pitivät tilaisuuteen sopivia kauniita puheita, kukin sukupuolensa ja kykyjensä mukaan. Mutta miehet, jotka olivat illalla kokoontuneet kellotapuliin soittamaan hääsoittoa, kevensivät sydäntänsä juttelemalla karkoitetusta kunnon nuorukaisesta ja hänen rakastettunsa nyt ehkä tuntemasta kaipauksesta.

"Eikö se sinunkin mielestäsi ole väärin?" kysyi kolmannen kellon soittaja pyyhkäisten silmäkulmaansa. "Minä tiedän varsin hyvin, missä hän tänä iltana levähdyttäisi varsojaan päivän vaivoista."

"Tietäisit, jos voisit sanoa, missä nuori mr Hill on, mutta sitäpä ei tiedä kukaan koko pitäjässä."

"Paitsi lady, jonka kunniaksi tässä kelloja soittelemme."

Nämä kunnon mökkiläiset eivät kumminkaan edes suunnilleen aavistaneet Emmelinen onnettomuuden koko laajuutta, sillä hän salasi sydänsurunsa niin tarkoin, etteivät läheisimmätkään saaneet siitä vihiä. Mutta morsian ja sulhanen eivät olleet kauankaan asuneet yksissä, kun nuoren vaimon onnettomuus alkoi ilmetä kenelle hyvänsä. Emmelinen palvelijattaret tiesivät kertoa, että hän seinään nojaten vuodatti katkeria kyyneliä, sensijaan että olisi oikean aviovaimon tavalla tutkinut vaatekomeronsa sisältöä. Hän rukoili hartaasti suuressa kirkonpenkissä, jossa hän istui yksinäisenä ja mitättömänä kuin hiiri kellarinholvissa, sensijaan että olisi laskenut sormuksiaan, vaipunut uneen tai itsekseen naureskellut eriskummallisille seurakunnan jäsenille, kuten suvun entiset kaunottaret olivat aikoinaan tehneet. Kristallinen ja hopeinen pöytäkalusto eivät näyttäneet tuottavan hänelle suurempaa nautintoa kuin saviastiat. Hänellä oli muuta ajateltavaa, ja sen huomasi liiankin selvään herttua, hänen puolisonsa. Aluksi herttua vain ivaili hänen mieletöntä kiintymystään tuohon mitättömään apulaispappiin, mutta myöhemmin hänen hyökkäyksensä muuttui ankarammaksi. Hän ei uskonut vaimoaan tämän vakuuttaessa, ettei ollut lähettänyt entiselle rakastajalleen mitään tietoja senjälkeen kuin he olivat eronneet hänen isänsä läsnäollessa. Tämä aiheutti ankaroita kohtauksia, joita ei tarvinne yksityiskohtaisesti kuvailla ja jotka varsin pian johtivat järkyttävään ratkaisuun.

Eräänä pimeänä, hiljaisena iltana, suunnilleen kaksi kuukautta häitten jälkeen, astui maantieltä puistoon ja suurelle ajotielle aukenevasta portista mieshenkilö. Tultuaan kivenheiton päähän rakennuksesta hän poikkesi hiekkakäytävälle ja kulki linnan läheisyyteen pensaikon läpi johtavaa kiertotietä. Hän pysähtyi piilopaikkaansa. Muutaman minuutin kuluttua kuului linnan kello lyövän, ja kohta senjälkeen hiipi naishahmo vastakkaiselta suunnalta kohti samaa paikkaa. Sitten molemmat epäselvästi näkyvät hahmot sulautuivat yhteen kuin kaksi kastepisaraa samalla lehdellä, erosivat jälleen, seisoivat vastakkain, ja nainen loi katseensa alas. "Emmeline, sinä pyysit minua tulemaan, ja tässä minä olen. Taivas minua armahtakoon!" virkkoi mies käheästi.

"Sinä aiot lähteä maasta, Alwyn", sanoi Emmeline murtunein äänin. "Minä olen kuullut siitä kerrottavan; sinä siis lähdet kolmen päivän kuluessa Plymouthista _Western Glory_llä?"

"Niin teen. Minä en voi elää kauempaa Englannissa. Täällä eläminen on minulle kuolemaksi."

"Minun elämäni on sitäkin kehnompi — se on kehnompi kuin kuolema. Kuolema ei olisi voinut saada minua ryhtymään tähän tekoon. Kuulehan, Alwyn, — minä olen lähettänyt sinulle sanan pyytääkseni saada matkustaa kanssasi tai ainakin saada olla lähelläsi — mitä tahansa, kunhan minun vain ei tarvitse jäädä tänne."

"Matkustaa kanssani?" toisti Alwyn hämmästyksissään.

"Niin, niin — tai sinun suojassasi tai avullasi, tavalla tai toisella. Älä säiky minua, sinun täytyy minua sietää, kun sitä sinulta rukoilen! Ei mikään muu kuin julmuus olisi voinut minua taivuttaa tähän askeleeseen. Minä olisin kestänyt vaieten kohtaloni, jos olisin saanut olla rauhassa; mutta hän kiduttaa minua ja minä lepään kohta haudassa, ellen pääse pakenemaan."

Järkytettynä kysyessään, miksi hänen miehensä häntä kidutti, Alwyn sai kuulla sen tapahtuvan mustasukkaisuudesta. "Hän yrittää pakottamalla saada minut tunnustamaan jotakin sinua koskevaa", sanoi Emmeline, "eikä usko minua, kun vakuutan, etten ole ollut missään tekemisissä kanssasi siitä lähtien kun isäni kihlasi minut häneen ja pakotti minut suostumaan!"

Apulaispastori paralle tuo oli kaikkein musertavin uutinen. "Ei hän suinkaan ole sinua pahoinpidellyt?" kysyi hän.

"On kyllä", kuiskasi Emmeline.

"Mitä hän on tehnyt?"

Emmeline katsahti levottomana ympärilleen ja sanoi sitten nyyhkyttäen: "Yrittäessään saada minua tunnustamaan sellaista, mihin en ole milloinkaan tehnyt itseäni vikapääksi, hän käyttää keinoja, joita en edes uskalla mainita. Minä päätin kirjoittaa sinulle, koska minulla ei ole yhtään muuta ystävää." Sitten hän lisäsi surumielisen ivallisesti: "Minä ajattelin, että voin antaa hänelle hieman aihetta epäluuloihinsa, jottei hänen arvostelukykynsä joudu kokonaan häpeään."

"Ajatteletko tosiaankin, Emmeline", kysyi Alwyn väristen, "että sinä — että sinä pakenisit kanssani?"

"Voitko luulla, etten minä tällaisessa tapauksessa puhu vakain aikomuksin?"

Mies oli hetkisen vaiti. "On parasta, ettet lähde kanssani", sanoi hän sitten.

"Miksi?"

"Koska se olisi synti."