Seuraavan vuoden alkupuolella tuli Milly kotiin lapsi käsivarrellaan. Manor House'in naiset olivat matkustaneet ulkomaille. He palasivat matkaltaan vasta seuraavana syksynä, jolloin Milly lapsineen oli muuttanut pois isänsä, metsänvartijan kodista, koska hänelle oli tarjoutunut tilaisuus asettua omaan kotiin usean peninkulman päähän syntymäkylästään. Sitäpaitsi oli lady Carolinen ja hänen äitinsä välityksellä hankittu hänelle ja hänen lapselleen sievä vuotuinen avustus eliniäksi.
Kului pari kolme vuotta, ja lady Caroline meni naimisiin erään aatelismiehen — Stonehengen markiisin — kanssa, joka oli paljoa vanhempi kuin hän ja kosiskeli häntä kauan laiskanlaisesi. Hän ei ollut rikas, mutta lady Caroline eleli hänen kanssaan rauhallisesti monta vuotta. Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Sill'aikaa Millyn poika kasvoi ja vaurastui erinomaisesti. Hän rakasti otaksuttua äitiänsä, ja Milly puolestaan oli koko sielustaan kiintynyt poikaan, jonka kasvoissa näkyivät yhä selvemmin sen miehen piirteet, joka oli muinoin voittanut tytön sydämen ja vielä kuoleman jälkeen piti sitä omanaan.
Milly kasvatti poikaa niin hyvin kuin voi käytettävissään olevilla rajoitetuilla varoilla. Avustusta näet ei ollut lisätty, sillä lady Caroline — nyttemmin Stonehengen markiisitar — näytti välittävän heistä yhä vähemmän. Milly oli pojan puolesta kovin kunnianhimoinen; hän kieltäytyi melkeinpä välttämättömimmästäkin voidakseen antaa hänen käydä lukiota samassa kaupungissa, jonne he olivat vetäytyneet. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukainen kirjoittautui ratsuväki-rykmenttiin, ei satunnaisen laiskuudenpuuskan vuoksi, vaan harkiten ja vilpittömästi haluten antautua sotilaanammattiin. Hänen harvinaiset kykynsä, miehekäs ryhtinsä ja vakaa käytöksensä olivat aiheena pikaiseen ylenemiseen, jota vielä edisti siihen aikaan sattunut vakava sota. Palattuaan rauhan solmimisen jälkeen Englantiin hän oli saavuttanut ratsumestarin arvon ja kohta hän, nuori mies, ylennettiin majoitusmestariksi.
Hänen äitinsä — hänen oikea äitinsä, siis Stonehengen markiisitar, — kuuli puhuttavan poikansa menestyksestä. Se herätti eloon hänen äidinvaistonsa ja täytti hänen sydämensä ylpeydellä. Etevä sotilaspoika herätti hänessä suurta mielenkiintoa. Hän halusi nähdä poikansa, varsinkin kun markiisi oli kuollut jättäen hänet yksinäiseksi lapsettomaksi leskeksi. En voi sanoa, olisiko hän tullut lähteneeksi poikaansa tapaamaan ilman ulkonaista yllykettä. Mutta eräänä päivänä, kun hän ajoi avonaisissa vaunuissaan läheisen kaupungin ulkokulmilla, kulki kasarmeihin sijoitettu sotaväki marssijärjestyksessä hänen ohitsensa. Hän tarkasteli marssijoita ja tunsi komeimman upseerin omaksi pojakseen — siinä määrin oli poika isänsä näköinen.
Tämä kohtaus elvytti hänen äidintunteitaan, jotka olivat vuosikausia uinuneet. Hän moitti itseään kovin laiminlyönnistään. Jos hänessä olisi ollut tosi rakkauden rohkeutta, olisi hän tunnustanut ensimmäisen avioliittonsa ja antanut kasvattaa pojan omanaan. Mitäpä olisi merkinnyt, vaikka hän ei olisi milloinkaan saanut hienoa, jalohelmistä ja kultalehdistä kokoonpantua vaakunakilpeä, jos hänen osakseen olisi tullut jalon, kelpo pojan rakkaus ja suoja. Tällaiset ajatukset viiltelivät yksinäisen ja surullisen naisen sydäntä. Nyt hän katui, että oli ylpeästi kieltänyt ensimmäisen miehensä, katui katkerammin kuin oli milloinkaan katunut harkitsematonta naimisiinmenoansa.
Hänen kaipauksensa kävi niin voimakkaaksi, että hänestä näytti mahdottomalta olla tunnustamatta itseään poikansa äidiksi. Kävi miten kävi, hänen täytyi se tehdä; miten myöhäistä olikin, täytyi hänen ottaa poika pois tuolta naiselta, jota hän alkoi hillittömästi vihata, koska hän oli anastanut hänen ainoan lapsensa. Hän oli varma siitä, että poika ilomielin vaihtaisi yksinkertaisen maalaisäitinsä ylhäiseen äitiin, joka oli ollut päärin puoliso. Koska lady Stonehenge leskenä voi matkustaa, milloin ja miten halusi, lähti hän jo seuraavana päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jossa Milly eli yhä kantaen surupukua nuoruutensa rakastetun muistoksi.
"Hän on minun poikani", virkkoi markiisitar kohta kun oli jäänyt kahdenkesken Millyn kanssa. "Sinun on annettava hänet takaisin minulle nyt kun olen siinä asemassa, että voin uhmata maailman mielipidettä. Hän kai käy usein sinua tervehtimässä?"
"Kerran kuussa sodasta palattuaan, mylady. Toisinaan hän jää luokseni pariksi kolmeksi päiväksi ja vie minut mukanaan kaikkialle." Milly puhui rauhallisesti ja ylpeästi.
"No niin, sinun on luovuttava hänestä", sanoi markiisitar kylmästi. "Mutta sinun ei tarvitse joutua siitä kärsimään, sillä saat tavata hänet niin usein kuin haluat. Minä aion tunnustaa ensimmäisen avioliittoni ja ottaa hänet asumaan luokseni."
"Te unohdatte, että tässä on otettava lukuun kaksi henkilöä, mylady.
Ei ainoastaan minut, vaan myöskin hän itse."
"Se seikka on helposti järjestettävissä. Etkö luule, ettei hän tahdo — —" Tahtomatta loukata Millyä puhumalla heidän erilaisesta yhteiskunnallisesta asemastaan sanoi hän: "Hän on minun lihaani ja vertani eikä sinun."
"Liha ja veri eivät merkitse mitään!" vastasi Milly kiivastuen siinä määrin kuin yksinkertainen maalaisvaimo voi kiivastua paarin puolisolle — tässä tapauksessa kelpo tavalla. "Mutta minä suostun jättämään asian hänen itsensä ratkaistavaksi."
"Muuta en pyydäkään", sanoi lady Stonehenge. "Pyydä häntä tulemaan tänne, jotta saan kohdata hänet."
Sotilaalle kirjoitettiin ja kohtaus järjestettiin. Nuori mies ei ollutkaan kovin hämmästynyt saadessaan kuulla sukujuurensa, sillä hän oli jo vuosikausia tietänyt, että asiassa piili jokin salaisuus. Hän käyttäytyi markiisitarta kohtaan kunnioittavasti, mutta ei niin lämpimästi kuin tämä oli toivonut. Äidin valinnan vaihtoehdot mainittiin miehelle. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.
"Ei, mylady", virkkoi hän. "Paljon kiitoksia, mutta minä annan asiain mieluummin jäädä ennalleen. Isäni nimi on joka tapauksessa minun. Nähkääs, mylady, te ette välittänyt minusta paljoakaan, kun olin pieni ja avuton; miksipä minä tulisin luoksenne nyt, kun olen täysikasvuinen ja voimakas? Tämä rakas, uhrautuva sielu vaali minua kohta syntymäni jälkeen, valvoi ja hoiti minua, kun olin sairas, ja kieltäytyi monesta mukavuudesta antaakseen minulle tilaisuutta päästä eteenpäin. Minä en voi rakastaa ketään toista äitiä niinkuin olen häntä rakastanut. Hän on minun äitini ja minä olen aina hänen poikansa." Puhuessaan hän laski voimakkaan käsivartensa Millyn olkapäille ja suuteli häntä hellästi.
Markiisitar-parka oli surkean epätoivon vallassa. "Sinä surmaat minut", sanoi hän, koko ruumis nyyhkytyksistä vapisten. "Etkö sinä — voisi — rakastaa — minuakin?"
"En, mylady. Koska pakotatte minua sanomaan, niin sanon teille, että jos te häpesitte isäparkaani, joka oli hyvä ja kunniallinen mies, niin minä puolestani häpeän teitä."
Mikään ei voinut häneen vaikuttaa. Vihdoin sai lady-parka sanotuksi vain: "Etkö — etkö voi suudella minuakin? Eihän se ole liikaa — minä en pyydä mitään muuta."
"Epäilemättä", vastasi hän.
Seurasi kylmä suutelo, ja sitten oli kiusallinen kohtaus ohi. Tämä päivä oli onnettomalle Stonehengen markiisittarelle lopun alku. Se seikka, että poika oli hänet kieltänyt, sai hänet sitä katkerammin kaipaamaan hänen rakkauttansa. Minä en tarkoin tiedä, miten kauan hän vielä eli, mutta kovin pitkä ei aika voinut olla. Hänen elämäänsä kalvoi tuska, joka oli pistävämpi kuin käärmeen hammas. Ollenkaan välittämättä ihmisistä, heidän tavoistaan ja tuomioistaan hän salli asian tulla tunnetuksi. Ja kun odotettu loppu vihdoin oli käsissä — minua surettaa sanoessani, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan uskonnon lohdutusta — niin hänen kuolemansa syyksi oli oikeimmin merkittävä "särkynyt sydän".
* * * * *
Rovastin lopetettua huomautettiin hänen kertomuksensa johdosta yhtä ja toista. Hempeämielinen jäsen sanoi lady Carolinen tarinan olevan murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka alkujaan terve inhimillinen tunne voi tärveltyä luokkaeron ja sosiaalisten ennakkoluulojen vaikutuksesta. Lady Caroline ansaitsi sääliä, mutta vielä enemmän ansaitsi sitä hänen lapsensa, ennenkuin oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Puhujan mielestä ei ollut mitään sydäntäsärkevämpää kuin lapsi, joka havaitsee olevansa vierottu eikä ymmärrä onnettoman asemansa syytä. Siksi oli varsin luonnollista, että hän ryhtyi kertomaan tarinaa, joka koski samaa aihetta kuin edellinen, mutta päättyi aivan toisin.
4.
Esittänyt Hempeämielinen jäsen.
Kaikista Wessexin romanttisista, kaupungeista on Wintoncester luullakseni soveliain sellaisille henkilöille, joilla on taipumusta mietiskelyyn. Siellä näet on tuomiokirkko, jonka keskilaiva on niin pitkä, että sitä kävellessään voi painua salatuimpiin mietteisiinsä tarvitsematta alinomaa kääntyä takaisin. Voi kulkea lähes kolmesataa askelta komeiden muistomerkkien keskitse, hiljaisessa mielessään vertaillen toisiinsa sitä kuivaa pölyä, joka on laskeutunut kuninkaitten ja piispojen leposijoille, ja sitä kosteampaa tomua, joka tavallisesti peittää aatelittomien, pappien ja muiden kuolevaisten viimeistä leposijaa ulkona luonnon helmassa. Ja jos on rakastunut, niin voi kirkassilmänsä kanssa hiipiä johonkin kappeliin juhlallisessa ympäristössä puhdistaakseen ja kypsyttääkseen hurmiotaan, kunnes se saa entistä harvinaisemman ja hienomman vivahduksen, joka on ymmärrykselle — joskaan ei aisteille — miellyttävämpi kuin se tunteen laji, joka syntyy käyskeltäessä paikoissa, joissa kaikki huokuu elämää, kasvua ja hedelmällisyyttä.
Tässä juhlallisessa paikassa, jonne he olivat vetäytyneet välttääkseen omaistensa huomiota, sir Ashley Mottisfont, leskimies, pyysi eräänä maaliskuun päivänä Philippaa, Squire Okehallin lempeätä tytärtä, puolisokseen. Philippan elämä oli tähän saakka kulunut aivan huomaamatta, jotavastoin sir Ashley, vaikka ei ollutkaan rikas, kuitenkin nautti melkoista arvonantoa, joten kysymyksessäolevaa liittoa epäilemättä pidettiin suurena kunniana ja onnena Philippan laiselle vähäpätöiselle henkilölle. Viehättävä tyttö oli itse aivan samaa mieltä. Hän oli siinä määrin hurmaantunut sir Ashleyhin, että hän, mainittuna päivänä käyskellessään hänen rinnallaan kirkonkäytävää, tuskin huomasi jalkojensa koskettavan kivipermantoon — pikemmin hän tunsi leijailevansa ilmassa. Philippa oli intomielinen, tuntehikas tyttö; hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän ansaitsi miehekseen sir Ashley Mottisfontin, tunnetun, laajalti matkustelleen ja komean henkilön.
Kosiessaan hän ei käyttänyt sitä kömpelöä puheentapaa, jota bukoliset maamiehet sellaisissa tärkeissä tilaisuuksissa yleensä viljelevät, vaan puhui niin hienosti kuin olisi oppinut sanottavansa Enfieldin Speakerista. Kumminkin hän hieman epäröi, sillä hänellä oli jotakin lisättävää.
"Soma Philippani", virkkoi hän, (sivumennen sanoen Philippa ei ollut lainkaan soma) "minun on ilmoitettava sinulle, että olen ottanut hoitooni pienen tyttölapsen, joka on kokonaan minusta riippuvainen. Se on pieni orpo olento, jonka minä eräänä päivänä löysin kauralyhteestä [siten suvaitsi arvoisa parooni asian esittää] ollessani matkalla kotiin, nimetön lapsukainen, josta aion pitää huolta, kunnes hän on kyllin vanha tullakseen toimeen omin neuvoin. Hän on vasta viidentoista kuukauden ikäinen ja nykyään erään ystävällisen eukon huostassa. Etkö sinä halua ottaa hoivataksesi pientä avutonta raukkaa?"
Tarvitsee tuskin sanoa, että ihastunut ja rakastunut nuori ladymme lupasi tehdä kaikki voitavansa nimettömän lapsen hyväksi. Pian tämän jälkeen vihittiin pariskunta samassa temppelissä, joka oli ollut sir Ashleyn lemmentunnustuksen mykkänä todistajana. Vihkimisen toimitti itse piispa, kunnianarvoisa ja kokenut mies, niin tottunut liittämään toisiinsa henkilöitä, joilla oli halua tällaisiin kokeisiin, että molemmat asianosaiset hämmästyksekseen havaitsivat joutuneensa jo yhteen, vaikka vielä epämääräisin katsein silmälivät toisiaan itsenäisinä olentoina.
Tämän toimituksen jälkeen pariskunta matkusti kotiinsa Deansleigh Parkiin ja alkoi elää onnellista yhdyselämäänsä. Lupaukselleen uskollisena lady Mottisfont kävi seuraavina viikkoina ahkerasti kylässä katsomassa lasta, jonka hänen miehensä oli niin salaperäisellä tavalla löytänyt kotiin ratsastaessaan. Tästä mielenkiintoisesta löydöstä ladyllä muuten oli oma ajatuksensa, mutta koska luonnostaan oli niin hellä, että olisi paremman puutteessa voinut rakastaa kiviä ja kantoja, ei hän ajatustaan ilmaissut. Tyttönen, joka kasteessa sai nimen Dorothy, mielistyi lady Mottisfontiin niinkuin paroonin nuori vaimo olisi ollut hänen oma äitinsä ja Philippa puolestaan kiintyi vähitellen lapseen siinä määrin, että kysyi mieheltään, eikö saisi ottaa häntä luoksensa kasvattaakseen hänet niin huolellisesti kuin oman tyttärensä. Sir Ashley vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka kenties voisi syntyä juoruja. Muuten hän ilmeisesti oli varsin tyytyväinen asiain uuteen järjestykseen.
Sitten he elelivät edelleen pari kolme vuotta sir Ashley Mottisfontin maatilalla ja olivat niin likellä onnenautuutta kuin maan ilmanala salli. Tyttönen oli Philippalle oikea Jumalan lahja, sillä hän ei näyttänyt saavan omia lapsia. Hän olikin kyllin ymmärtäväinen kiittääkseen kaitselmusta tästä lahjasta eikä ollenkaan vaivannut päätään yrittämällä ottaa selkoa lapsen alkuperästä. Luonnostaan hellänä ja taipuisana hän rakasti miestänsä arvostelematta, väsymättä ja uskonnollisella hartaudella, ja lasta tuskin vähemmän. Hän helli pientä lemmikkiä ikäänkuin omaa tytärtänsä. Dorothy puolestaan oli hänen lohtunaan, kun mies oli poissa kotoa huvittelemassa tai asioitaan järjestelemässä. Kotiin palatessaan sir Ashley oli perin tyytyväinen nähdessään miten he olivat voittaneet toistensa sydämet. Silloin sir Ashley suuteli vaimoansa, hänen vaimonsa suuteli pikku Dorothya ja pikku Dorothy suuteli sir Ashleytä. Lady Mottisfontilla oli tällaisen kolminkertaisen tunteenpurkauksen jälkeen tapana sanoa: "Hyvä isä, minä unohdan kokonaan, ettei hän ole minun lapseni!"
"Mitäpä siitä?" virkkoi hänen miehensä. "Kaitselmus on kaukonäköinen. Se lähetti hänet meille, koska oli päättänyt olla antamatta meille omia lapsia."
Heidän elämäntapansa oli mitä vaatimattomin. Lakattuaan matkustelemasta sir Ashley oli alkanut harrastella metsästystä ja maanviljelystä, Philippa puolestaan oli mallikelpoinen perheenemäntä. He tyytyivät niihin huveihin, joita kotiseutu voi tarjota. He menivät varhain levolle ja nousivat samaan aikaan kuin työhevoset ja viheltelevät ajomiehet. He tunsivat kaikkien verraten tavallisten lintujen ja puitten nimet ja olivat säänennustajina huolestuneiden maanviljelijäin ja liikavarpailla varustettujen vanhain ihmisten veroiset.
Eräänä päivänä sir Ashley Mottisfont sai kirjeen, jonka hän luettuaan hajamielisenä laski pöydälle mainitsematta mitään sen sisällöstä.
"Keneltä se on, rakkaani?" kysyi hänen vaimonsa kirjeeseen katsahtaen.
"Se on vain eräältä vanhalta tuttavalta, Bathissa asuvalta asianajajalta. Hän muistuttaa minulle, mitä olen neljä viisi vuotta sitten — hiukan ennen naimisiinmenoamme — sanonut hänelle Dorothysta."
"Mitä olet hänestä sanonut?"
"Minä ajattelin silloin, ettet sinä ehkä välittäisi tytöstä ja kehoitin senvuoksi häntä ilmoittamaan minulle, tuntisiko hän jonkin rouvashenkilön, joka haluaisi ottaa Dorothyn lapsekseen ja antaa hänelle hyvän kodin."
"Mutta sehän tapahtui silloin, kun ei Dorothyllä ollut ketään hoivaajaa", virkkoi lady Mottisfont. "Kuinka hänen päähänsä pälkähtää nyt kirjoittaa? Eikö hän tiedä, että olet naimisissa? Tietysti hän sen tietää!"
"Epäilemättä."
Sir Ashley ojensi kirjeen vaimolleen. Asianajaja ilmoitti, että eräs varakas leskirouva, joka ei toistaiseksi halunnut nimeänsä mainittavan, oli äskettäin kääntynyt asioissaan hänen puoleensa. Rouva oli kertonut haluavansa ottaa kasvattaakseen pikku tytön, kunhan varmaan tietäisi saavansa hyvän ja miellyttävän lapsen. Niin ollen hän olisi mieluummin ottanut lapsen, joka oli kyllin vanha, jotta voi päätellä, millainen hän oli luonnonlaadultansa. Asianajaja palautti sir Ashleyn mieleen, mitä hän oli aikoja sitten ilmoittanut, ja esitti nyt asian hänelle. Tyttöselle luvattiin erinomainen koti — siitä voi asianajaja mennä takuuseen — ellei hänellä jo ollut kotia.
"Onpa mieletöntä, että mies kirjoittaa näin pitkän ajan kuluttua!" virkkoi lady Mottisfont, joka tunsi kurkkuaan ahdistavan ajatellessaan, mitä Dorothy hänelle merkitsi. "Minä otaksun että sinä annoit hänelle tämän tehtävän silloin — kun Dorothyn — löysit?"
"Aivan niin — silloin se tapahtui."
Hän vaipui ajatuksiinsa. Kumpikaan ei vaivautunut vastaamaan asianajajan kirjeeseen. Asia jäi silleen toistaiseksi.
Eräänä päivänä syödessään muutamain ystäväin kanssa päivällistä (palattuaan kaupungista, jonne olivat pikimmältään matkustaneet nähdäkseen mitä maailmassa tapahtuu, kuullakseen mitä siellä puhuttiin ja ylimalkaan hieman virkistyäkseen pitkäaikaisen maallaolon jälkeen) he kuulivat eräältä tuttavaltaan, että Fernell Halliin, lähellä sijaitsevaan herraskartanoon, joka omistajan huonojen raha-asiain vuoksi oli vuokrattavana, oli asettunut eräs leskirouva, italialainen kreivitär, jonka nimen jätän mainitsematta syistä, jotka vähitellen selviävät. Lady Mottisfont oli sekä hämmästynyt että mielissään. "Vaikka minä luullakseni olisin mieluummin jäänyt Italiaan, jos olisin siellä syntynyt", lisäsi hän.
"Hän ei ole italialainen, vaan hänen miesvainajansa", sanoi sir
Ashley.
"Oletko kuullut hänestä jo ennen!"
"Olen, Greyn luona puhuivat hänestä tuonnottain. Hän on englantilainen." Kun sir Ashley ei kertonut enempää, selitti eräs vieraista lady Mottisfontille, että kreivittären isä oli keinotellut itäintialaisilla arvopapereilla, joiden avulla siihen aikaan moni tuli upporikkaaksi. Tytär peri suunnattoman omaisuuden isänsä kuollessa, mikä tapahtui vain muutamia viikkoja hänen miehensä kuoleman jälkeen. Otaksuttiin, että rikkaan englantilaisen tyttären ja köyhän ulkomaalaisen välinen avioliitto oli ollut pelkkää keinottelua. Suruajan kuluttua leski epäilemättä joutuisi kaikenlaisten onnenonkijain tavoittelun esineeksi, sillä hän oli vielä aivan nuori. Toistaiseksi hän kuitenkin näytti kaipaavan lepoa ja välttävän kaupunkeja ja seuraelämää.
Muutamia viikkoja myöhemmin sir Ashley Mottisfont katsoi kauan ja tutkivasti vaimonsa kasvoja. Sitten hän virkkoi:
"Dorothylle olisi ehkä ollut parempi, jos kreivitär olisi hänet ottanut. Hän on paljoa rikkaampi kun me ja olisi melkoista paremmin voinut ohjata hänet suureen maailmaan."
"Kreivitärkö ottaisi Dorothyn?" kysyi lady Mottisfont säpsähtäen.
"Mitä — oliko hän se rouvashenkilö, joka halusi saada hänet?"
"Oli; hän oleskeli Bathissa siihen aikaan kun asianajaja Gayton kirjoitti minulle."
"Mutta kuinka sinä tiedät tuon kaikki, Ashley?"
Sir Ashley näytti hieman arvelevan. "Niin, minä olen kohdannut hänet", sanoi hän. "Näetkös, hän on toisinaan mukana metsästysretkille, vaikka ei itse ratsastakaan, ja hän kertoi minulle olevansa se rouvashenkilö, joka oli tiedustellut asiaa Gaytonilta."
"Sinä siis olet sekä nähnyt hänet että puhutellut häntä?"
"Useita kertoja, kuten kaikki muutkin."
"Miksi et ole minulle mitään virkkanut?" kysyi lady Mottisfont, "Minä olen kerrassaan unohtanut käydä häntä tervehtimässä. Minä teen sen huomenna tai jonakin lähipäivänä… Mutta Ashley, minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sanoa, että olisi ollut parempi, jos Dorothy olisi joutunut hänelle; tyttöhän on nyt niin kokonaan meidän omamme, etten voi sietää tuollaisia ehdotelmia, vaikkapa ne olisivat pelkkää leikkiä." Hänen silmänsä olivat niin kaunopuheisen moittivat, ettei sir Ashley Mottisfont vastannut mitään.
Lady Mottisfont ei metsästänyt sen enempää kuin englantilais-italialainen kreivitär, sitäpaitsi hän puuhaili niin uutterasti taloustoimissa ja Dorothyn vaalinnassa, ettei hänellä ollut halua tuhlata hetkeäkään pelkkään huviin. Oli tosiaankin karkeata aivan kylmästi harkita, mikä vuosia sitten olisi ollut edullisinta lapselle, johon he nyt olivat sydämestään kiintyneet. Lady Mottisfont ei voinut mitenkään ymmärtää, kuinka hänen miehensä voi katsella asiaa niin persoonattomalta kannalta, sillä kuten arvoisat kuulijani lienevät arvanneet oli lady Mottisfont aikoja sitten — ellei jo alunpitäen — aavistanut, mikä sir Ashleyn ja Dorothyn todellinen suhde oli. Paroonin puoliso oli kumminkin niin säyseä ja hienotunteinen, ettei hän milloinkaan ilmaissut epäluulojaan, vaan otti napisematta vastaan, mitä taivas hänen osakseen sääti. Hänen ylevämielisyytensä muuten täysin palkitsi se ilo, minkä tyttöseen kohdistuva rakkaus hänessä herätti.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun tuli puheeksi ulkomaanmatka, hänen miehensä palasi tuohon kiusalliseen keskustelun aiheeseen. Siinä tapauksessa, että matkasta tulisi tosi, olisi hänen mielestään melkein vahinko, etteivät he olleet myöntyneet kreivittären toivomukseen. Kreivitär oli kohdannut Dorothyn hänen ollessa hoitajineen kävelyllä ja oli sanonut, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin miellyttävää lasta.
"Vai niin — hän siis yhä himoitsee Dorothyä? Sehän on suorastaan hävytöntä!" huudahti lady Mottisfont.
"Siltä näyttää… Kuulehan, Philippa rakas, kreivitär olisi laillisesti ottanut Dorothyn tyttärekseen, mikä olisi tytölle varsin edullista. Mehän emme ole sitä tehneet, vaan hoidamme ja vaalimme häntä kasvattinamme."
"Minä otan hänet mielelläni omaksi lapsekseni!" huudahti lady
Mottisfont levottomana. "Kuinka siinä on meneteltävä?"
"Hm." Sir Ashley ei antanut mitään neuvoa, vaan vaipui ajatuksiinsa.
Hänen puolisonsa tunsi itsensä kovin levottomaksi ja huolestuneeksi.
Jo seuraavana päivänä lady Mottisfont vihdoinkin ajoi Fernell Halliin tervehtimään naapuriansa. Kreivitär oli kotona ja otti hänet varsin ystävällisesti vastaan. Mutta lady Mottisfont raukan sydäntä kouristi, kun hän katseli uutta tuttavaansa. Niin ihmeen kauniita kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kreivitär näytti säteilevän kaikkea sitä suloa ja hempeyttä, minkä nainen omistaa. Hänen hieno käytöksensä, eloisa olentonsa ja vilkas ajatuksensa muodostivat eheän ja kauniin kokonaisuuden, jota katsellessaan lady Mottisfont melkeinpä kääntyi kipeäksi. Hän, samoinkuin viime aikoina sir Ashley itse, oli verraten maalaismainen käytökseltään, joten oudot aatteet ja lauseparret kerrassaan hämmensivät hänet. Hän ei osannut juuri nimeksikään muuta kieltä kuin omaansa; tämä ihmeellinen olento sitävastoin osasi käytellä italian ja ranskan kieliä ilmaisemaan ajatuksensa hienoimpia vivahteluja, mikä seikka oli suuri etu siihen aikaan — ja monen mielestä vielä nykyjäänkin.
"Kuinka omituisesti kävikään pikku tytön!" virkkoi kreivitär hilpeästi lady Mottisfontille. "Minä tarkoitan, että se tyttö, jota asianajaja minulle suositteli, oli vähää ennen joutunut teidän, nykyisten naapurieni ottolapseksi. Kuinka pienokainen voi! Minun täytyy tulla häntä katsomaan."
"Haluatteko yhä saada hänet?" kysyi lady Mottisfont epäluuloisesti.
"Miksipä en; minä ottaisin hänet mielelläni."
"Mutta te ette saa häntä! Hän on minun!" sanoi toinen kiivaasti.
Kreivittären käytös muuttui siitä hetkestä lähtien melkoista kylmemmäksi.
Lady Mottisfont oli hänkin kovin huonolla tuulella palatessaan kotiin. Kreivitär oli joka suhteessa niin hurmaava, että ladymme oli häneen kerrassaan ihastunut; kuinkapa hän ei olisi hurmannut sir Mottisfontia? Sitäpaitsi hän oli herättänyt Philippan päässä omituisen ajatuksen. Kotiin päästyään hän heti riensi lastenkammariin, tempasi Dorothyn syliinsä ja suuteli häntä kiivaasti. Sitten hän siirsi pienokaisen loitommaksi ja tutki tarkoin hänen piirteitänsä. Hän huokasi syvään, työnsi lapsen luotaan ja riensi pois.
Tytön kasvot muistuttivat nyt kuten ennenkin hänen miehensä kasvoja, mutta tällä kertaa hän keksi niissä lisäksi muotoja, viivoja ja ilmeitä, jotka olivat heidän uudelle naapurilleen luonteenomaisia.
Silloin lady parka vihdoinkin oivalsi asiain hämmästyttävän yhteyden ja kysyi itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin yksinkertainen, ettei ollut sitä aikaisemmin ajatellut. Kovin kauan hän ei kumminkaan moittinut itseänsä lyhytnäköisyydestään; hän oli epätoivoissaan havaitessaan joutuneensa esteeksi noiden kahden henkilön väliin. Se seikka, ettei hän tietenkään ollut voinut tätä tilannetta aavistaa, ei lieventänyt hänen suruansa. Nainen, joka oli ollut hänen miehensä autuus, oli palannut vapaana toisen ehdittyä menettää vapautensa, ja halusi ilmeisesti vaatia takaisin omansa — Dorothyn, joka oli sillä välin ehtinyt tulla lady Mottisfontin melkeinpä ainoaksi ilonlähteeksi tarjoamalla hänelle jotakin vaalittavaa, herättämällä hänen äidintunteitaan ja siinä määrin heijastelemalla hänen miehensä luonnonlaatua, että hän melkein uskoi näkevänsä tytössä jotakin heijastusta itsestäänkin.
Jos tässä uhrautuvassa, kelpo naisessa oli jotakin vikaa, niin se johtui hänen liiallisesta alistuvaisuudestaan. Miehet eivät tosiaankaan usein osoita suurta uhrautuvaisuutta avuttomia naisia kohtaan, jotka ovat elinikänsä heistä riippuvaiset. Kenties ei olisi ollut hänelle haitaksi (vaikka en uskalla tätä otaksumaa mitenkään tehostaa), jos hän heti kotiin palattuaan olisi kiivastunut miehelleen. Olipa miten hyvänsä, missään tapauksessa hän ei menetellyt sillä tavoin, vaan ryhtyi odottamaan ja rukoilemaan Jumalaa, ettei milloinkaan joutuisi loukkaamaan miestänsä, joka kieltämättä oli aina ollut hellä ja huomaavainen, ja ettei pikku Dorothyä milloinkaan häneltä riistettäisi.
Vähitellen molemmat kodit kiintyivät toisiinsa, joten kului harvoin viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiansa. Vaikka lady Mottisfont pitikin tätä seurustelua vaarallisena, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä uudesta ystävättärestään mitään vikaa. Oli ilmeistä, että kreivitärtä veti taloon Dorothy eikä sir Ashley. Niin harvinaista kauneutta niin hienoon älyyn yhtyneenä ei Philippa ollut milloinkaan tavannut oman sukupuolensa jäsenessä ja hän yritti uskotella itselleen (en uskalla sanoa, millä menestyksellä), ettei kreivittären tuttavallisuus ollut hänelle mitenkään vastenmielinen. Eihän niin rikas ja kaunis nainen, jonka ympärillä parveili lukematon määrä kosijoita, mitenkään voinut häiritä hänenlaisensa vähäpätöisen henkilön onnea.
Lähestyi se vuodenaika, jolloin kaikki hienot perheet oleskelivat Bathissa, joten sir Ashley ehdotti, että he lähtisivät sinne Dorothy mukanaan. Kaikki huomattavat perheet, olivat siellä, arveli hän. Heidän seudultaan matkusti paljon tuttavia, muiden muassa lordi ja lady Purbeck, Wessexin kreivi ja kreivitär, sir John Grebe, Drenkhardit, lady Stourvale, Homptonshiren vanha herttua, Melchesterin piispa, Exonburyn tuomiorovasti ja monta muuta vähemmän huomattavaa hoviin, kirkkoon tai maa-aateliin kuuluvaa henkilöä. Sinne matkusti myöskin kaunis kreivitär, jonka Philippa ei voinut epäillä hautovan mitään sir Ashleyhin kohdistuvia suunnitelmia, koska nuoremmat miehet kilpailivat mitä innokkaimmin hänen suosiostaan.
Kreivittärellä oli nyt entistä paremmin tilaisuutta tavata Dorothyä, sillä lady Mottisfont oli usein huonovointinen eikä muuten mielellään voinut estää seurustelua, josta tytöllä oli paljon iloa. Dorothy kiintyi uuteen tuttavaansa vaistomaisen kernaasti, siten osoittaen kuinka hienot ovat ne siteet, jotka liittävät lähimpiä veriheimolaisia toisiinsa.
Vihdoin tuli ratkaisu. Sitä kiiruhti eräs onnettomuudentapaus. Dorothy ja hänen hoitajattarensa lähtivät eräänä päivänä kävelylle; lady Mottisfont jäi yksin kotiin. Hänen alakuloisesti ajatellessaan, että kreivitär todennäköisesti pyrkii kohtaamaan tyttöä lausuakseen hänelle joitakin ystävällisiä sanoja, syöksyi huoneeseen sir Ashley Mottisfont, joka kertoi Dorothyn hädin tuskin pelastuneen kuolemasta. Muutamat työmiehet olivat hajoittamassa erästä rakennusta, lapsi hoitajineen kulki ohi mitään vaaraa aavistamatta, ja juuri silloin kallistui rakennuksen ulkoseinä kaatuakseen. Hetkiseksi sitä estivät telineet, ja kadun toista puolta kulkeva kreivitär havaitsi uhkaavan vaaran. Hän syöksyi luo, tempasi Dorothyn syliinsä, veti hoitajan mukanaan ja oli tuskin ehtinyt kadun keskipaikkeille, kun heidät peitti kaatuvasta kivijoukkiosta lähtevä sakea pöly. Kukaan heistä ei loukkaantunut.
"Missä on Dorothy?" kysyi lady Mottisfont kiihdyksissään.
"Hän on hänen luonaan — hän ei tahtonut kohta päästää häntä lähtemään."
"Onko Dorothy hänen luonaan? Mutta tyttö on minun — hän on minun!" huudahti lady Mottisfont.
Silloin huomasi tarkkanäköinen lady miehensä tottuneen ajattelemaan itsensä, Dorothyn ja kreivittären yhteenkuuluvaisuutta siinä määrin, että hänen esteenä oleva vaimonsa melkein unohtui. Hän oli vaipunut hurmioiseen unennäköön, jossa kaikki kiertyi mainittujen kolmen elämän yhteiseen kehään.
Dorothy tuotiin vihdoin kotiin. Hän oli erittäin ihastunut kreivittäreen eikä käsittänyt ollenkaan päivän tapauksen kamaluutta; pikemmin se häntä kovin huvitti. Illalla, kun he kaikin olivat rauhoittuneet ja Dorothy oli mennyt levolle, sanoi sir Ashley: "Kreivitär on pelastanut Dorothyn, ja minä olen mietiskellyt, mitä voisimme tehdä osoittaaksemme hänelle kiitollisuutta. Emmekö anna Dorothyä hänen kasvatettavakseen, koska hän edelleenkin sitä haluaa ja tytölle olisi siitä suurta etua? Meidän on katseltava asiaa tältä kannalta, olematta itsekkäitä."
Philippa tarttui miestään käteen. "Ashley, Ashley! Ethän tarkoittane — että minun pitää luopua lemmikistäni - ainoastani?" Hänen ilmeensä oli niin kärsivä, että sir Ashleyn täytyi kääntää katseensa toisaanne.
Seuraavana aamuna, Dorothyn vielä nukkuessa, lady Mottisfont hiipi tytön vuoteen ääreen ja istuutui katselemaan häntä. Herätessään Dorothy katsoi Philippaan pitkään.
"Äiti — sinä et ole niin kaunis kuin kreivitär, ethän?" kysyi hän vihdoin.
"En, Dorothy."
"Mikset, äiti?"
"Dorothy, kuulehan — minne jäisit mieluummin aina olemaan, minun luokseni vai hänen luoksensa?"
Tyttönen näytti epäröivän. "Älä ole vihainen, äiti, minä en tahtoisi mieltäsi pahoittaa, mutta mieluummin minä olisin kreivittären luona. Minä tarkoitan, ellen olisi hänelle häiriöksi ja sinä et loukkaantuisi ja kaikki voisi muuten jäädä entiselleen."
"Onko hän milloinkaan sinulta sitä kysynyt?"
"Ei milloinkaan, äiti."
Sepä se juuri oli katkeraa: ei käynyt mitenkään kieltäminen, että kreivitär käyttäytyi tässä asiassa mitä kunniallisimmin ja moitteettomimmin. Saman päivän iltana meni lady Mottisfont miehensä luo, kasvoillaan omituisen päättävä ilme.
"Ashley, me olemme olleet naimisissa lähes viisi vuotta, ja minä en ole milloinkaan viitannutkaan siihen, minkä olen varsin hyvin tiennyt — tarkoitan Dorothyn sukuperää."
"Sitä et ole koskaan tehnyt, rakas Philippa. Ja kuitenkin minä huomasin, että sinä tiesit sen alunpitäen."
"Isän minä tiesin, mutta en äitiä. Äitiä en tiennyt pitkiin aikoihin, mutta nyt tiedän."
"Vai olet sinä hänetkin keksinyt!" virkkoi sir Ashley ilmaisematta suurtakaan hämmästystä.
"Mitäpä minä sille mahdoin? No niin, asiain ollessa nykyisellä kannallaan olen niitä harkinnut ja olen puhutellut Dorothyäkin. Hän saa minun puolestani mennä. Minun on suostuminen kreivittären toivomukseen, sillä onhan hän ollut kovin hyvä minun — meidän — omalle — lapselleen."
Uhrautuva nainen riensi pois estääkseen miestään näkemästä katkeraa sydämensurua. Dorothy vaihtoi pian kotia ja äitiä. Ashleyt lähtivät kaupungista yksinäiseen Deansleigh Parkiinsa; kreivitär matkusti Dorothyn kanssa joksikin aikaa Lontooseen.
Meluisassa Bathissa oli suhteellisen helppo luopua Dorothystä. Toista oli elää ilman häntä hiljaisessa kodissaan. Eräänä iltana lady Mottisfont ei ollut aterialla. Hän oli ollut viime aikoina niin mietteliäs ja alakuloinen, että sir Ashley heti aavisti pahaa. Sanaakaan sanomatta hän lähti ulos vaimoansa etsimään ja keksi hänet vihdoin puistosta, jossa hän usein harhaili. Puiston takaosassa oli lammikko, joka sai vetensä solisevasta purosta. Saapuessaan lähelle sitä kuuli sir Ashley loiskahduksen. Hän riensi rantaan ja erotti vaimonsa valkean puvun lammikon pinnalla. Sir Ashley nosti hänet heti vedestä, kantoi sisään ja riisui hänet. Kukaan ei ollut tapausta huomannut. Lady ei ollut ehtinyt menettää tajuntaansa ja toipui nopeasti. Hän myönsi aikoneensa surmata itsensä, koska kreivitär oli ryöstänyt Dorothyn, jota hän yhä nimitti omaksi lapsekseen. Sir Ashley puhui hänelle vakavasti huomauttaen kuinka väärin hän teki jättäytyessään surunsa valtaan, vaikka kaikki oli mitä parhaimmalla tolalla. Lady Mottisfont kuunteli nöyrästi moitteita ja myönsi olleensa väärässä.
Tämän jälkeen hän oli alistuvampi. Kuitenkin löysi sir Ashley hänet usein itkemästä jonkin Dorothylle kuuluneen nuken, pienen kengän tai nauhan vuoksi. Sir Ashley päätti matkustaa vaimoineen Pohjois-Englantiin toivoen että ilmaston ja asuntopaikan vaihdos vaikuttaisi edullisesti. Siinä hän ei varsin erehtynytkään, kuten seuraavat tapaukset osoittivat. Lady Mottisfont voimistui sekä ruumiillisesti että henkisesti, mutta oli yhä vieläkin tavattoman arka, jos sattumaltakin kuuli lapsesta puhuttavan. Heidän kotiin palatessaan eivät kreivitär ja Dorothy vieläkään asuneet Fernell Hallissa. Vasta pari kuukautta myöhemmin he saapuivat, ja muutaman päivän kuluttua sir Ashley astui vaimonsa huoneeseen täynnä uutisia.
"Ajattelehan, Philippa! Ja hänelle oli niin kovin tärkeätä saada
Dorothy luoksensa!"
"Mitä nyt sitten?"
"Naapurimme kreivitär menee uusiin naimisiin jonkun herrasmiehen kanssa, johon hän on Lontoossa tutustunut."
Lady Mottisfont hämmästyi kovin. Hän ei ollut uneksinutkaan sellaista mahdollisuutta. Dorothyn omistamista koskeva kiista oli sysännyt sellaiset ajatukset kerrassaan syrjään. Mutta mikäpä oikeastaan oli luonnollisempaa? Kreivitär ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt ja näytti yhä hyvin viehättävältä.
"Meille tai pikemminkin sinulle", jatkoi sir Ashley, "on vielä mielenkiintoisempaa, että kreivitär nyt tarjoutuu luovuttamaan Dorothyn meille takaisin. Hän on huomannut, kuinka tytön menettäminen on sinua surettanut ja tahtoo koettaa tulla toimeen ilman häntä."
"Se ei tapahdu siitä syystä, ei senvuoksi, että hän haluaisi tehdä minulle palveluksen", virkkoi lady Mottisfont äkkiä. "Syy on varsin helppo arvata."
"No niin, samapa se; kerjäläisen ei sovi olla vaatelias. Syyt ja vaikuttimet eivät liikuta meitä; pääasia on, että sinä saat toiveesi täyttymään."
"Minä en ole enää mikään kerjäläinen", sanoi lady Mottisfont ylpeän salaperäisesti.
"Mitä sinä tarkoitat!"
Lady Mottisfont epäröi. Joka tapauksessa oli varsin selvää, ettei hän tuntenut itseään ylen onnelliseksi ajatellessaan että saisi takaisin lapsen, jonka menettämisestä hänen sydämensä oli ollut murtumaisillaan muutamia kuukausia sitten.
Vähän ajan kuluttua selvisi hänen mielialanmuutoksensa syy. Oltuaan viisi vuotta naimisissa toivoi lady Mottisfont vihdoinkin tulevansa äidiksi, ja tämä seikka sai hänet katselemaan monia asioita toisin kuin ennen. Niinpä hän ei enää pitänyt Dorothyä välttämättömänä omiensa ehtona.
Lähenevän avioliittonsa vuoksi päätti kreivitär lähteä Fernell Hallista palatakseen Lontooseen, pieneen somaan kotiinsa. Hän ei kumminkaan voinut lähteä niin pian kuin oli aikonut; vasta puoli vuotta myöhemmin hän lopullisesti muutti pois oleskeltuaan sillä välin milloin Fernell Hallissa, milloin Lontoossa. Vähää ennen lähtöänsä hän halusi puhutella sir Ashley Mottisfontia. Keskustelu tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun lady Mottisfont oli lahjoittanut miehelleen pojan ja perillisen.
"Minä haluan puhua kanssanne", virkkoi kreivitär katsoen sir Mottisfontia suoraan silmiin, "siitä pikku lemmikistä, jonka otin toistaiseksi luokseni ja jonka olisin pitänyt omana tyttärenäni, ellei naimisiinmenoni tekisi asiaa hankalaksi."
"Niin siinä käynee", vastasi sir Ashley katsoen kiinteästi kreivitärtä. Hän huomasi, miten pari kyyneltä hitaasti nousi kreivittären silmiin, kun hän kuuli puhuvansa Dorothystä niinkuin oli puhunut.
"Älkää minua tuomitko", sanoi kreivitär äkkiä. Toivuttuaan hän jatkoi: "Jos lady Mottisfont ottaa lapsen takaisin, olisi se paljoa parempi minulle ja Dorothyllekään ei siitä voi koitua vahinkoa. Onhan hän kaikille muille paitsi meille itselle vain lapsi, johon minä olen mieltynyt, ja lady Mottisfonthan halusi kovin pitää hänet — ei tahtonut häntä mitenkään luovuttaa… Onhan toki varmaa, että hän ottaa Dorothyn mielellään takaisin?" kysyi hän huolestuneena.
"Minä tiedustelen häneltä asiaa vielä kerran", vastasi parooni.
"Jätättekö Dorothyn tänne toistaiseksi?"
"Jätän. Olen vuokrannut talon vielä kuukaudeksi."
Vasta muutamia päiviä myöhemmin hän puhui vaimolleen ehdotuksesta. Lady Mottisfont oli silloin jokseenkin voimissaan, ja Lontoosta oli tullut tieto, että kreivitär oli mennyt naimisiin. Parooni tuskin ehti mainita Dorothyn nimen, kun lady Mottisfont jo osoitti kärsimättömyyden oireita.
"Dorothy ei ole käynyt minulle mitenkään vastenmieliseksi", sanoi hän, "mutta minä tiedän, että nyt on olemassa eräs, joka on minua lähempänä. Sinun tulee muistaa, että Dorothy itse päätti muuttaa kreivittären luo, kun minä pyysin häntä valitsemaan jommankumman meistä."
"Mutta rakas Philippa, kuinka voit puhua tuolla tavoin lapsesta, vieläpä meidän omasta Dorothystämme!"
"Ei meidän", virkkoi hänen vaimonsa viitaten kehtoon. "Meidän lapsemme makaa tuossa."
"Sinä, Philippa", sanoi parooni ihmeissään, "et siis tahdo ottaa tyttöä takaisin, vaikka olit kuolemasillasi surusta, kun hänet menetit?"
"Minä en halua kiistellä asiasta, rakas Ashley. Minusta olisi parempi, ellei tarvitsisi enää ottaa Dorothyä vastuulleni. Hänen paikkansa on nyt täytetty."
Lordi Ashley huokasi ja lähti huoneesta. Sopimus oli sellainen, että Dorothyn piti tulla vieraisiin samana päivänä. Mutta parooni ei vienytkään tyttöä vaimonsa luo, eikä edes ilmoittanut hänen saapuneen. Hän koetti itse huvittaa lasta niin hyvin kuin osasi ja vei hänet puistoon, jossa he yhdessä harhailivat. Vihdoin parooni istui puunjuurelle ja otti tytön polvelleen.
"Sinä, pikku Dorothy, jolla on ollut kaksi äitiä, jäät yksin värisemään, koska toisella on mies ja toisella äskensyntynyt lapsi."
"Enkö minä saa matkustaa kauniin äitini luo Lontooseen?" kysyi
Dorothy, joka huomasi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
"Pelkään, ettet saa, lapsukaiseni. Hän otti sinut luokseen vain senvuoksi, että oli niin yksinään."
"Enkö sitten saa asua Deansleigh Parkissa toisen äitini ja sinun kanssa?"
"Pelkään, ettet saa sitäkään", vastasi parooni suruisesti. "Meillä on nyt itsellämme pieni lapsi." Hän esti tyttöä vastaamasta kumartumalla hänen puoleensa ja suutelemalla häntä kyynelsilmin.
"Eikö siis kukaan minusta huoli?" kysyi Dorothy murheissaan.
"Miksei; joku sinut kyllä huolii", vakuutti parooni. "Missä sinä muuten mieluimmin asuisit?"
Koska Dorothyn kokemukset olivat sangen rajoitetut, mainitsi hän ainoan vieraan paikan, minkä tunsi, nimittäin sen talonpoikaistalon, jossa hän oli ollut hoidettavana, ennenkuin lady Mottisfont otti hänet luoksensa.
"Niin, siellä sinun tosiaankin on paras olla", vastasi sir Ashley. "Minä tulen katsomaan sinua, rakas tyttöseni, ja tuon sinulle kauniita lahjoja. Ehkäpä viihdytkin siellä aivan yhtä hyvin."
Mutta kun muutto sitten tapahtui ja Dorothy jätettiin talonpoikaisvaimon hoiviin, kaipasi lapsiparka kovin Fernell Hallin ja Deansleighin ilmavia huoneita. Pitkän aikaa kärsivät hänen pienet jalkansa, jotka olivat tottuneet pehmeihin mattoihin ja parkettilattioihin, niistä kylmistä kivilaatoista, joiden päällä hänen nyt oli elettävä ja leikittävä, ja kaivolla peseytyessään hän sai kylmänvihat kätösiinsä. Mutta paksut naulapohjaiset kengät suojasivat häntä jossakin määrin pakkaselta, ja hänen tällaisia seikkoja koskevat valituksensa harvenivat vähitellen, kun hän ehti uudelleen tottua ankaraan maalaiselämään. Niin hän yleni terveeksi ja reippaaksi, joskaan ei kauniiksi neitoseksi. Sir Ashley ei koskaan jättänyt häntä kokonaan unohduksiin, vaikka hänen osakseen ei tullutkaan aiottua järjestelmällistä kasvatusta, jonka olivat aloittaneet lady Mottisfont ja hänen toinen äitinsä, vilkasmielinen kreivitär. Viimeksimainittu sai pian toisia Dorotheoja, jotka vaativat hänen aikansa ja harrastuksensa yhtä tyystin kuin lady Mottisfontin ajan ja harrastuksen hänen rakas poikansa. Sittemmin meni haluttu ja hyljätty Dorothy naimisiin erään kunnianarvoisan urakoitsijan kanssa — ellen erehdy, oli hän sama mies, joka pani uudelleen kuntoon Wintoncesteristä Uuden Metsän halki lounaiseen päin kulkevan vanhan maantien. Tämän arvoisan liikemiehen sydämestä tyttö vihdoin löysi sen tyyssijan, jonka hänen oma jalompi lihansa ja verensä oli häneltä kieltänyt.
* * * * *
Useat kuulijat kehoittivat hempeämielistä jäsentä kertomaan toisenkin tarinan, mutta hän sanoi, ettei muistissa sattunut olemaan muuta tällä kertaa. Hänestä näytti — kasvojen ilmeistä päätellen — että eräällä tulisijan toisella puolen istuvalla ystävällä oli jotakin sydämellään.
Se seuran jäsen, johon puhuja viittasi, oli hyvinarvoisa suntio, uskollinen kokouksissakävijä. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli veitikkamainen ryppy — luultavasti jonkin onnettomuudentapauksen jäljeltä. Hän vastasi, että hänen kasvojenilmeensä lähinnä johtui siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jota hän tunsi edellisen kertomuksen naishenkilöitä kohtaan. Hänen mielestään mainituissa naisissa ilmeni voimakasta äitiysvaistoa, joskaan heidän rakkautensa ei ollut erikoisen kestävää laatua. Tarina oli palauttanut hänen mieleensä erään tapauksen, jossa isän (muuten luonteeltaan rikoksellisen henkilön) puolella ilmeni paljon sitkeämpää kiintymystä. Hän pelkäsi olevansa kehno kertoja, mutta sanoi tahtovansa panna parastaan, jos seura halusi kuunnella.
Tällöin puheenjohtaja huomautti, että koska iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, olisi parasta, jos kukin lähtisi asuntoonsa syömään päivällistä, minkä jälkeen jokaisella olisi vapaus palata loppuillaksi kuuntelemaan näitä omituisia perhemuistelmia. Suntio, joka itsekin alkoi tuntea nälkää, taipui mielellään ehdotukseen. Sitten seura hajaantui. Puolentoista tunnin kuluttua alkoivat uskollisimmat palata. Niiden joukosta puuttuivat muiden muassa puheenjohtaja, rovasti ja molemmat apulaispapit. Eversti ja mies hyvästä perheestä sitävastoin suvaitsivat tulla takaisin, sikarit hampaissa, sillä hotellissa oli ollut perin ikävää. Museossa ei ollut mitään varsinaisia valaistuslaitteita, ja se yksinäinen kynttilä, jonka oli asettanut pöydälle pullojen ja lasien sekaan joku huolehtiva seuran jäsen, ei kyennyt voittamaan takkavalkean hohdetta. Monien kuulijain tupakoidessa ryhtyi veitikkasilmäinen suntio, nyt täysin ravittuna, omin lauseparsin kertoilemaan tarinaansa, jonka oleellisin sisältö löytyy seuraavasta.
5.
Esittänyt Suntio.
Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen — oikean uskon ja amerikkalaisten alusmaiden puolustajan — hallitessa eli eräässä viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein viettää aikaansa omin neuvoin.
Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies, joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta, missä hän yleensä oleskeli.
Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja Heymere'ien kesken — se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi — vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi. Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita, että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa. Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa, joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa kuuli ihailijansa syvään huokailevan.
Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.
Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa — missä heidän ei kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.
Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön, jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan, vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen elämänsä juoksuun.
Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin. Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi (hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi Maria puhua — miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä arvostelematta.
"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"
Mies lupasi suostua kaikkeen. Maria pyysi häneltä lupaa saada palata Englantiin ja ilmoittaa hänen kuolleen kuumetautiin heti heidän Paramariboon saavuttuaan. Marian aikomuksena oli esiintyä surupuvussa synnyinseudullaan, ja hän toivoi, ettei mr Anderling milloinkaan kävisi häntä siellä häiritsemässä — mikä oli sitäkin luonnollisempaa, kun sellainen vierailu voisi johtaa vakaviin oikeudellisiin selkkauksiin.
Mies lupasi mielellään suostua kaikkeen ja olisi epäilemättä tehnyt mitä tahansa hellästi rakastamansa naisen hyväksi — jopa uhrannut oman henkensäkin. Saattaakseen Marian heti täysin riippumattomaan asemaan hän lahjoitti hänelle melkoisen määrän arvopapereita ja jalokiviä (hän näet ei ollut suinkaan liioitellut puhuessaan suuresta omaisuudestaan). Paramaribosta Maria palasi ensimmäisellä laivalla Englantiin. Heidän toisistaan erotessaan mies selitti aikovansa myydä koko maaomaisuutensa ja ryhtyä sovittamaan rikostansa lähtemällä vaeltamaan maita mantereita.
Maria saapui Englantiin kaikella kunnialla, ilmoitti heti maihin astuttuaan sedälleen tulostaan ja saapui tosiaankin hänen luokseen surupuvussa. Kaikki naapurit valittivat surua kuullessaan hänen tarinansa. Ainoastaan sedälleen hän ilmaisi asian oikean laidan ja syyn, jonka vuoksi hän sen muilta salasi. Sillä vaikka Maria olikin viaton, oli hän kuitenkin samalla niin ylpeä, että olisi tuntenut itsensä kovin loukatuksi, jos olisi vähänkään epäilty hänen antaneen pettää itseänsä tai erehtyneen suunnitelmissaan.
Toistaiseksi hän vietti hiljaista elämää setänsä huoneessa ja ajan täyttyessä syntyi hänelle poika. Hän oli kovin arvossapidetty tasaisen ja pidättyvän käytöksensä vuoksi, ja hän voi miehensä luovuttamien varojen nojalla viettää huoletonta elämää talon kylkirakennuksessa tarvitsematta setänsä avustusta. Mutta tietoisuus, ettei hän ollut se, joksi ihmiset häntä luulivat, kiusasi häntä. Usein hän mietti itsekseen: "Mitäpä, jos saisivat täällä tietää hänen vielä elävän ja pääsisivät selville siitä ylpeästä vaikuttimesta, jonka vuoksi olen tahtonut nöyryytystäni salata? Se olisi vielä vaikeammin siedettävissä kuin heti tapahtuva avoin tunnustus — jonka olisin tehnytkin, ellen olisi ajatellut lapseni parasta."
Tällaisten ikäväin mietteitten yhä enemmän häntä ahdistaessa hän tutustui erääseen jalosukuiseen arvon mieheen — lordi Icenway oli hänen nimensä — jonka maatila oli Wintoncesterin tuollapuolen, vastakkaisessa Wessexin kulmassa. Hänen innokkaasti kosiessaan Maria suostui, vaikka lordi oli ruma ja vanhanpuoleinen, sillä hän luuli voivansa uuden avioliiton avulla lujittaa asemaansa nöyryyttävien ilmitulojen varalta. Muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, Maria suoristi lady Icenway'nä niskaansa ja muutti lapsineen miehensä kartanoon, missä kukaan ei häntä tuntenut.
Vähän aikaa myöhemmin hän selvästi huomasi menetelleensä aivan oikein — tai väärin (riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katselee). Saapui näet kirje hänen entiseltä mieheltään Anderlingiltä, nopeasti kyhätty hellä epistola. Oli kenties onni, että se saapui lordi Icenwayn poissaollessa. Anderling ilmoitti, että hänen kehno vaimonsa oli äskettäin kuollut Quebecissä; hän oli matkustanut sinne päästäkseen selville asian yksityiskohdista ja oli ollut mukana onnettoman naisen hautajaisissa. Nyt hän oli rientänyt Englantiin hyvittääkseen Marialle, mitä oli rikkonut. Hän kehoitti vaimoansa tulemaan Southamptoniin, missä hän arveli nousevansa maihin. Marian ei tarvinnut olla lainkaan peloissaan, sillä Anderling oli muuttanut nimeä, eikä kukaan Euroopassa tuntenut häntä. Hänen aikomuksenaan oli naida Maria uudelleen ja asettua asumaan jonnekin Euroopan mantereelle, heidän alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hänen halunsa oli uhrata loppuikänsä Mariansa palvelemiseen sen suuren rakkauden vuoksi, joka yhä asui hänen sydämessään.
Vaikka lady Icenway oli melkoisen maltillinen, herättivät nämä uutiset hänessä suurta levottomuutta. Kuultuaan laivan olevan näkyvissä hän lähti yksinään tulijaa kohtaamaan. Kun he vihdoin seisoivat toistensa edessä, huomasi Maria yhä vallitsevansa Anderlingiä. Viimeksimainitun hurmausvoima sitävastoin oli kokonaan kadonnut. Murehtiessaan Marialle tekemäänsä vääryyttä tuo ennen vapaa ja elämäniloinen mies oli muuttunut ankaran uskonnollisia tapoja noudattavaksi paastoavaksi pyhimykseksi. Saatuaan hänet ensin vannoen vakuuttamaan, että antaisi hänelle täyden hyvityksen (minkä Anderling luuli merkitsevän laillista avioliittoa) Maria ilmoitti hänelle menneensä jo naimisiin erinomaisen, hienosukuisen miehen kanssa, jolla oli laajat tilukset ja joka oli antanut hänelle mieluisan arvonimen.
Tämä tiedonanto sai miesparan kasvot jäykistymään ja hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Marian kauneus ja ylväät eleet olivat aikaisemmin vietelleet hänet syntiin, ja nyt, kun tuo kauneus oli täydessä kukoistuksessaan ja menestys oli saanut hänen olemuksensa entistäkin ylväämmäksi, oivalsi Anderling, ettei hän kyennyt tätä hurmausta vastustamaan. Koska hän kumminkin oli luvannut suostua, täytyi hänen myöntyä Marian pyyntöön, jossa toistuivat vanhat vaatimukset: Anderlingin oli matkustettava johonkin vieraaseen maahan koskaan ilmaisematta olemassaoloansa hänen tuttavilleen, miehelleen tai yleensä kenellekään Englannissa sekä jätettävä hänet iäksi rauhaan, koska oli selvää, että hänelle nykyisessä korkeassa asemassaan voisi siitä koitua suurta ikävyyttä.
Anderlingin pää painui. "Entä lapsi — meidän lapsemme?" kysyi hän.
"Hän voi hyvin", vastasi Maria. "Erittäin hyvin."
Niine hyvineen matkusti kovaonninen mies pois, paljoa murheellisempana kuin Englantiin tullessaan. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että nainen, joka piti kunniastaan siinä määrin kuin Maria, voisi turvautua sellaiseen keinoon kunniansa säilyttämiseksi, vieläpä niin hämmästyttävän pian. Hän oli otaksunut varmasti saavansa Marian lailliseksi vaimokseen ja pääsevänsä elämään onnellista yhdyselämää hänen ja lapsen kanssa, jota kohtaan hän tunsi yhä suurempaa hellyyttä, vaikka ei ollut sitä edes nähnytkään.
Lady Icenway palasi kotiinsa Wintoncesterin taakse eikä virkkanut kohtauksesta sanaakaan jalosukuiselle miehelleen, joka oli sinä päivänä onneksi mennyt pienelle metsästysretkelle Weydon Priorsiin tietämättä mitään vaimonsa matkasta. Hän oli lähettänyt Anderling paran menemään, mutta siitä huolimatta hän myöhemmin usein katseli niin sanotun leskeytensä lasta keksiäkseen isän piirteitten jälkiä sen kasvoista. Siihen hänellä oli riittävästi aikaa seuraavina syys- ja talvikuukausina, sillä hänen puolisoltaan, joka oli todellinen aatelismies, kului aika enimmäkseen urheiluun ja maanviljelykseen.
Eräänä talvipäivänä, lordi Icenwayn lähdettyä ketunajoon kauas kotoa — tähän vuodenaikaan hän lähti metsästämään kolme neljä kertaa viikossa — käyskeli Maria aurinkoisella pengermällä ikkunain ulkopuolella. Silloin heitettiin viereisen muurin yli pieni valkoinen esine, joka putosi hänen jalkojensa eteen. Se osoittautui pyöreän kiven ympärille kiedotuksi kirjeeksi. Lady Icenway avasi ja luki sen ja lähti sitten (epäilemättä ankara ilme majesteetillisilla kasvoillaan) pengermää pitkin puistoon, josta kirje oli heitetty. Hänen ensimmäinen miehensä seisoi hänen edessään. Koko hänen ulkomuotonsa osoitti, että hänen oli jollakin tavoin käynyt huonosti.
"Sinä näet, että minä olen muuttunut, rakkaani", virkkoi hän. "Niin, Maria, minä olen menettänyt omaisuuteni — pääasiallisesti mielettömästi pelaamalla niissä mantereen helveteissä, joihin olet minut karkoittanut. Mutta jotakin minulla vielä on maailmassa — lapseni — ja sen vuoksi minä uskallan tänne tunkeutua. Älä pelkää, kultaseni! Minä en vaivaa sinua kauan; sinä olet minulle liiankin rakas. Mutta minä ajattelen poikaa, yöt päivät — en voi sille mitään — en voi tukahduttaa tunteitani. Minä haluan nähdä hänet ja puhutella häntä kerran elämässä."
"Entä valanne?" kysyi Maria. "Tehän lupasitte olla milloinkaan ilmaisematta — —"
"Minä en ilmaise mitään. Salli minun vain nähdä lapsi. Minä muistan varsin hyvin, mitä olen vannonut sinulle, julma valtijattareni, ja minä pidän valani pyhänä. Muutenhan minä olisin voinut saada hänet nähdä jonkin petoksen avulla. Mutta minä pidin oikeampana avoimesti pyytää sinulta lupaa."
Maria harkitsi asiaa hänelle ominaisella ylimielisellä vakavuudella, jota hänen aateloitumisensa oli pikemmin lisännyt kun vähentänyt. Sitten hän sanoi haluavansa miettiä asiaa antaakseen vastauksensa kahden päivän kuluttua, hänen miehensä jälleen lähdettyä metsästämään.
Anderling odotti kärsivällisesti. Lady Icenway, joka ei enää ollenkaan häntä rakastanut, harkitsi asiaa perinpohjaisesti päätyen siihen tulokseen, että olisi epäviisasta pakottaa luonnonladultaan niin tulinen mies äärimmäisyyksiin. Hän siis lähti tapaamaan Anderlingiä määrättyyn paikkaan määrättynä aikana.
"Te saatte nähdä lapsen", sanoi hän, "mutta luonnollisesti vain sillä ehdolla, ettette ilmaise itseänne ettekä tule hänen näkyviinsä, sillä muuten voitte saattaa pulaan sekä itsenne että minut. Minä nukutan hänet päivällisen jälkeen ja vien teidät sitten takatietä sisään."
Onneton isä, jonka harha-askel nyt kosti itsensä tavalla, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan, lupasi noudattaa määräyksiä ja odotti puistossa kärsivällisesti Marian kutsua. Se tapahtuikin kello kolmen aikaan, jolloin hänet saatettiin puutarhaportin kautta taloon ja portaita pitkin siihen huoneeseen, jossa poika nukkui. Hän makasi pienessä kätkyessään, kädet pään taakse heitettyinä ja tyynesti hengitellen. Silkinhienot kiharat lepäsivät pieluksella. Isä, joka tällä hetkellä oli tosiaankin säälittävä, kumartui hänen puoleensa. Hänen silmistään pirahti kyynel kehdon peitteeseen.
Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.
"Miksei?" kysyi hän anellen.
"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin mahdollista."
Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.
Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää, todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen. Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan — ja se ei suinkaan ollut vähäinen — keskittyi nyt lapseen ja vaimoon — lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä rakastamasta.
Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin. Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria, ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään, hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa, että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa. Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.
Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle. Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan meren syvyyteen!"
Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin. Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi, jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten tilaisuuden palata sairaan luo.
Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti: "Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi — teidän täytyy! Minä olen ollut sinulle ankara — minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"
Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.
"Mutta sinä et saa kuolla! Voi, sinä et saa!" huudahti nainen. Äkillistä virikettä totellen hän kumartui kuolevan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja samalla punastuen niinkuin varhaisella tyttöiällään.
Toinen vastasi heikosti, haaleasti hymyillen. "Se oli silloin… nyt on kaikki mennyttä!" sanoi hän. "Minun täytyy kuolla."
Muutamia päiviä myöhemmin hän kuoli auringon juuri painuessa puutarhanmuurin taa. Lady Icenway alkoi silloin täysin oivaltaa oman kovasydämisyytensä ja moitti itseänsä kovin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen ainoa toivonsa oli saada hyvittää ainakin vainajan muistoa ilman että kukaan tiesi asian johtuvan hänestä. Tämän toivon täyttymykseksi saapui muutamia kuukausia myöhemmin pitäjän kirkkoon lahjoitettu maalattu ruutu. Sitä paikoilleen asetettaessa käyskeli lordi Icenway vaimoineen kirkossa.
"'… Hänen muistokseen sureva leski'", luki lordi muistoruudusta. "Minä en tiennyt hänellä vaimoa olevankaan; minä en nähnyt häntä milloinkaan."
"Kyllä sinä hänet näit, Icenway, mutta olet kai unohtanut", vastasi Maria leppoisasti. "Hän ei asunut miehensä luona ja harvoin hän kävi tervehtimässäkään. He eivät sopineet oikein hyvin. Sitä katkerammin kai hän nyt suree — kuten tavallista."
"Ja tuhlaa omaisuutensa tuohon kalliiseen punasiniseen lasimaalaukseen", virkkoi lordi.
"Väitetään ettei hän ole köyhä."
Vanhemmittain lordi Icenway kävi yhä ärtyisemmäksi, ja joka kerta kun hänen katseensa sattui vaimonsa ensimmäisen miehen poikaan hän virkkoi vihaisesti:
"Merkillistä, mylady, että te voitte tehdä palveluksen ensimmäiselle miehellenne, mutta minulle ette!"
"Ah, jospa olisin tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi!" virkkoi hänen vaimonsa puoliääneen.
"Mitä sitten?" kysyi lordi.
"Ei mitään, kultaseni", vastasi lady Icenway.
* * * * *
Eversti lausui ensimmäisenä julki ajatuksensa suntion kertomuksen johdosta arvellen, että miesparan kohtalo oli aika kova.
Herrasmies-liikemies ei voinut pitää miehen kohtaloa mitenkään liian kovana. Lain mukaan hän ei voinut vaatia mitään ja oli kohdellut ladyä häpeällisesti. Olisi ollut toinen asia, jos hän todellakin olisi ollut ladyn mies.
Kirjatoukka huomautti, ettei lordi Icenwaytä suinkaan voitu syyttää luulevaiseksi, ja tähän mielipiteeseen yhtyi eräs lihava, punakkakasvoinen herra. "Totta kyllä", sanoi hän, "että hänen vaimonsa oli tavattoman sulkeutunut henkilö. Jos hän olisi jutellut huolettomasti, niin hänen miehensä olisi helposti voinut käydä luulevaiseksi, kuten oli laita sen ladyn miehen, joka asui Stapleford Parkissa isoisäni aikaan. Mutta tässä tapauksessa oli olemassa seikkoja, jotka saivat hänen miehensä katselemaan asioita sangen filosofiselta kannalta."
Muutamat kuulijat uskalsivat sitä epäillä.
Punakka mies, varakas, vatsakas ja lyhytkasvuinen entinen mallasmestari karaisi kurkkuansa, puhalsi ulos keuhkoistaan liian ilman ja yritti todistaa väitettään oikeaksi sitä ennen pyydettyään anteeksi, ettei hänen sankarittarellaan ollut mitään arvonimeä, koska kertojan hyvä onni ei ollut tutustuttanut häntä moneenkaan aatelishenkilöön. Seuraavassa on hänen kertomatyylinsä säilynyt vain suunnilleen.
6.
Esittänyt Punakka mallasmestari.
Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa, tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa, joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään, että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija, joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti käytellä omaksi hyväkseen.