Barbara arvasi, mitä hänen levottomuutensa merkitsi. Hän vastasi tyytyvänsä kohtalon määräyksiin ja sanoi lausuvansa hänet tervetulleeksi, olivatpa hänen kasvonsa millaiset tahansa. Hän kuvaili sitä somaa piilopirttiä, jonne oli asettunut odottamaan aikaa, jolloin he asuisivat siellä yhdessä eikä ilmaissut, miten kovin häneen oli koskenut tieto miehensä kauniiden kasvojen tuhoutumisesta. Vielä vähemmän hän ilmaisi olevansa levoton odottaessaan Edmondin tuloa. Ne viikot, jotka he olivat viettäneet yhdessä olivat olleet perin lyhyet verrattuina hänen pitkään poissaoloonsa.

Hitaasti läheni se päivä, jolloin Willowes katsoi olevansa kyllin terve palatakseen kotiin. Hän nousi maihin Southamptonissa ja matkusti sieltä postikyydillä Yewsholtiin. Barbara päätti lähteä häntä vastaan Lornton Inniin — siihen pieneen majataloon, jossa Edmond oli häntä odottanut sinä iltana, jolloin he pakenivat. Määrättyyn aikaan hän ajoi sinne pienoisvaunuissa, jotka hänen isänsä oli lahjoittanut hänelle syntymäpäivänä uudessa kodissa käytettäviksi. Ajopelit hän lähetti takaisin, sillä sopimuksen mukaan piti hänen ajaa miehineen kotiin vuokravaunuissa.

Pieni, syrjäinen majatalo ei ollut mitenkään viihtyisä, mutta Barbara ei siitä välittänyt. Hän käyskeli varhaiskesän kauniina iltana pihamaalla tähystellen, eikö odotettua näkyisi tulevaksi. Mutta jokainen etäältä kohoava ja hitaasti lähenevä pölypilvi osoittautui vieraan tulijan verhoajaksi. Barbara odotti kaksi tuntia yli määräajan ja alkoi pelätä, että vastatuuli Kanaalissa oli estänyt häntä saapumasta tänä iltana.

Odottaessaan hän tunsi itsessään omituista värinää, joka ei johtunut yksinomaan levottomuudesta eikä kiihtynyt peloksi; hänen jännittynyt epävarmuutensa läheni milloin pettymyksen, milloin kevennyksen tunnetta. Hän oli elänyt kuusi seitsemän viikkoa puutteellisesti sivistyneen kauniin miehen kanssa, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt seitsemääntoista kuukauteen ja jota onnettomuus oli niin ruhjonut, että hän, mikäli vakuutettiin, tuskin voi häntä tuntea. Onko ihme, että Barbaran mielessä risteili sekavia tunteita?

Mutta lähin vaikeus oli siinä, miten päästä pois Lornton Innistä, jossa oleskelu alkoi käydä kiusalliseksi. Lähtiessään matkalle Barbara oli taasen tapansa mukaan menetellyt harkitsemattomasti. Olettaen että hänen miehensä saapuisi viiden minuutin kuluttua vuokravaunuissaan oli hän lähettänyt omat ajoneuvonsa takaisin kotiin. Nyt hän huomasi, että tuttu kun oli seudulla, herätti hänen matkansa ihmisissä suurta mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että majatalon ikkunasta katseli häntä useampi silmäpari kuin mitä hän itse voi nähdä. Barbara oli jo päättänyt lähteä kotiin millaisissa ajoneuvoissa tahansa, kun vielä kerran suuntasi katseen jo pimenevälle maantielle ja näki lähenevän pölypilven. Hän jäi paikalleen; majataloa lähenivät vaunut, jotka olisivat vierineet ohi, ellei vaunuissaistuja olisi huomannut odottelijaa. Hevoset pysähdytettiin heti.

"Te täällä — ja yksin, mrs Willowes?" virkkoi lordi Uplandtowers vaunuistaan.

Barbara selitti, miten hän oli joutunut tähän hylättyyn asemaan. Ja koska lordi oli matkalla hänen kotiinsa päin, suostui hän astumaan vaunuihin. Keskustelu oli aluksi jäykkää ja katkonaista, mutta kun he olivat ajaneet pari peninkulmaa, huomasi Barbara ihmeekseen puhuvansa lordille avoimesti ja lämpimästi. Hänen avomielisyytensä johtui aivan luonnollisesti siitä eristetystä elämästä, jota hän viime aikoina oli viettänyt omituisen avioliittonsa vuoksi. Hänen herkkä sydämensä oli pakahtua, kun hän lordin kysymysten tai pikemminkin vihjausten vuoksi salli kaikkien surujensa purkautua. Lordi Uplandtowers vei hänet aina hänen oman talonsa ovelle ja auttaessaan häntä vaunuista kuului hän vakavasti moittien kuiskaavan: "Ei olisi tarvinnut käydä niin, jos olisitte kuunnelleet minua!"

Barbara meni sisään mitään vastaamatta. Illan kuluessa hän alkoi yhä katkerammin katua, että oli ollut niin avomielinen lordi Uplandtowersille. Se oli tapahtunut kuin yllättäen. Jos olisi voinut edes aavistaa hänet tapaavansa, olisi voinut mitä huolellisimmin harkita käyttäytymisensä! Ajatellessaan suorasukaisuuttaan Barbara tunsi kylmän hien kihoavan esiin. Hän päätti jonkinlaiseksi itsensä kurittamiseksi valvoa puoliyöhön saakka Edmondia odottaen. Vaikka ei ollut luultavaa, että hän saapuisi ennen seuraavaa aamua, käski Barbara järjestää illallista häntä varten.

Tunnit kuluivat. Yewsholt Lodge lepäsi kuolonhiljaisena; puut vain humisivat hiljaa. Puoliyön lähestyessä kuului kavionkapsetta ja lähestyvien pyörien jyrinää. Ollen varma siitä, että tulija ei voinut olla kukaan muu kuin hänen miehensä, Barbara lähti halliin häntä vastaan. Mutta siellä seisoessaan hän tunsi suoranaista pyörrytystä ajatellessaan miten asiat olivat muuttuneet Edmondin poissaollessa. Äskeisen kohtauksen vuoksi pysyi lordi Uplandtowersin ääni ja kuva yhä hänen mielessään, estäen Edmondia, hänen miestänsä, pääsemästä sisimpien tuntojen piiriin.

Hän meni kuitenkin ovelle, ja seuraavana hetkenä astui sisään henkilö, joka oli tuttu ääriviivoiltaan, mutta ei juuri muuten. Hänen miehellään oli yllään liehuva, musta viitta ja syvään painettu hattu ja koko hänen asunsa vaikutti perin ulkomaalaiselta. Kun hän astui lampunvaloon, havaitsi Barbara hämmästyksekseen ja kauhukseen, että Edmondin kasvoja peitti naamio. Ensi hetkessä hän ei ollut sitä lainkaan huomannut, sillä naamio oli väriltään niin luonnollinen, että satunnainen katselija olisi luullut näkevänsä todelliset kasvot.

Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää — luulin sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!" Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä suudella.

"Edmond — sinäkö? — sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä, sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään, tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.

"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."

"Oletko ihan yksin?"

"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."

Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.

"Barbara — sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan ja tarttuen vaimonsa käteen.

"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.

"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"

"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.

"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt, tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en voi — tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"

"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko syödä illallista?"

Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.

Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta, että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti hämillään. "Rakas Barbara — oma vaimoni — luuletko — luuletko, ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua — ethän?"

"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis vastaanottamaan sen."

"Oletko varma siitä, että olet valmis?"

"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."

"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni mielenliikutuksesta väristen.

"Minä luulen olevani — aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.

Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.

Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.

"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea — kirotut olkoot Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!… Katsohan tänne, Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme ikuisiksi ajoiksi!"

Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli tuskasta.

"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko — tahi. Voitko elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"

Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa — se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten. "Minä olen niin säikähtynyt — niin suunniltani! Salli minun toipua. Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni — herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"

Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.

Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä, vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.

Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin. Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.

Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen: vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa. Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje. Sen sisältö oli suunnilleen seuraava:

"Iäti rakastettu vaimoni. — Kauhistuttavien kasvojeni sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena. Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin se olikin. Minä käsitin, ettei mikään inhimillinen rakkaus voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni sinun rakkauttasi jumalallisena, mutta niin pitkän eron jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen, aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe, joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.

E.W."

Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.

Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.

Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä, oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa, ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia, -porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa. Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia, tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.

Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi. Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.

Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi, että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen. Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö — se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut elossa määräajan kuluttua.

Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja Chene Manorissa asujain välinen ystävyys — joka Barbaran karattua oli hieman viilentynyt — melkoisessa määrässä. Hän vieraili jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa. Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn, ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia, sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.

Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut. Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat olleet arvossapidettyjä porvareita.

Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun, mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita, eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni vuosi menojaan.

Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin hän oikeastaan kelpasi.

Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan, ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen hänelle.

Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja virallisessa kirjeessä.

Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi. Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa. Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".

"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.

"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt lähetetty", vastasi Barbara.

"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.

"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei sinua vaivaa."

"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.

Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ oli suoritettu täysin uskollisesti.

"Phoibos Apollon, totisesti", virkkoi kreivi Uplandtowers, joka ei ollut milloinkaan nähnyt Willowesia, kuvassa enempää kuin todellisuudessakaan.

Barbara ei kuunnellut. Hän katseli kuin lumoutuneena ensimmäistä puolisoansa unohtaen kokonaan, että hänen toinen miehensä oli hänen vieressään. Willowesin runnellut kasvot olivat kadonneet hänen mielestään; tämä täydellinen olento oli se mies, jota hän oli rakastanut, eikä tuo myöhempi, surkuteltava hahmo, joka rakkauden ja uskollisuuden olisi pitänyt — mutta jota ne eivät olleet voineet — tuntea omakseen.

Vasta kun lordi Uplandtowers karkeasti lausui: "Aiotko seisoa tässä koko aamupäivän häntä palvomassa", hän jälleen heräsi.

Lordi Uplandtowers ei ollut tähän päivään saakka aavistanutkaan, että Edmond Willowes oli ollut niin kaunis. Nyt hän ajatteli, miten mustasukkainen hän olisikaan ollut, jos olisi Willowesin tuntenut useita vuosia sitten. Astuessaan iltapäivällä halliin hän näki vaimonsa parvekkeella, jonne veistos oli asetettu.

Barbara seisoi vaipuneena sen katseluun, aivan samoin kuin aamupäivällä.

"Mitä sinä teet?" kysyi lordi Uplandtowers.

Barbara säpsähti ja kääntyi. "Minä katselen m-muotokuvaa nähdäkseni onko se hyvin tehty", sopersi hän. "Enkö saisi?"

"Mitäpä siitä hyötyä", sanoi lordi. "Mitä sinä teet tuolla möhkäleellä? Eihän se voi jäädä tänne olemaan."

"En minäkään sitä tahdo", virkkoi Barbara. "Minä kyllä keksin sille paikan."

Hänen omassa huoneessaan oli syvä komero, ja kun kreivi seuraavalla viikolla oli joitakin päiviä poissa kotoa, tilasi Barbara kaupungista pari puuseppää, jotka hänen määräyksensä mukaan sulkivat komeron siten, että varustivat sen ovella. Niin syntyneeseen pyhättöön Barbara siirrätti veistokuvan, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Palattuaan kotiin lordi Uplandtowers huomasi veistokuvan kadonneen parvekkeelta, mutta koska hän arveli sen tapahtuneen hienotunteisuudesta, ei hän virkkanut mitään. Toisinaan kumminkin sattui, että hän havaitsi vaimonsa kasvoissa ilmeen, jota hän ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hän ei kyennyt sitä selittämään; se oli jonkinlaista hiljaista hurmiota, jonkinlaista salaista autuudentunnetta. Lordi Uplandtowers ei voinut aavistaakaan, minne veistokuva oli joutunut, ja alkoi yhä uteliaampana etsiä sitä eri paikoista, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi vaimonsa yksityishuonetta. Koputtaessaan hän kuuli oven sulkeutuvan ja avaimen vedettävän lukosta, mutta sisään astuessaan hän näki vaimonsa istuvan tekemässä käsityötä. Lordi Uplandtowersin katse sattui äskenmaalattuun oveen, joka oli entisen komeron edessä.

"Sinä näytät teettäneen täällä puusepäntöitä minun poissaollessani,
Barbara", huomautti hän välinpitämättömästi.

"Niin olen, Uplandtowers."

"Miksi olet teettänyt tuollaisen ruman oven, joka kokonaan pilaa komeron kauniin holvikaaren?"

"Minä tarvitsin vaatekomeron, ja kun ajattelin, että tämä on minun huoneeni — —"

"Tietysti", keskeytti lordi Uplandtowers, joka nyt tiesi, missä
Willowesin muotokuva sijaitsi.

Eräänä yönä tai pikemminkin aamun pienimpinä tunteina hän huomasi kreivittären poistuneen viereltään. Koska hermostunut kuvittelu oli hänelle vierasta, hän nukahti jälleen sen enempää asiaa ajattelematta, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko seikan. Mutta muutamia öitä myöhemmin kävi samoin. Tällä kertaa lordi heräsi täysin, mutta ennenkuin ehti lähteä häntä etsimään, hän jo astui huoneeseen aamupuvussaan, kädessään kynttilä, jonka hän lähestyessään sammutti luullen miehensä nukkuvan. Lordi voi hänen hengityksestään huomata hänen olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa, mutta tälläkään kertaa hän ei ilmaissut mitään nähneensä. Kohta kun Barbara oli ehtinyt vuoteeseen lordi oli heräävinään ja kysyi jotakin vähäpätöistä asiaa. "On, Edmond", vastasi Barbara ikäänkuin itselleen vieraana.

Lordi Uplandtowers oli varma siitä, että Barbaralla oli tapana useinkin lähteä huoneesta, ja hän päätti ryhtyä vahtimaan. Seuraavana yönä hän oli nukkuvinaan sikeästi ja huomasi silloin ennen pitkää vaimonsa varovasti nousevan ja hiipivän pois huoneesta. Hän puki ylleen joitakin vaatekappaleita ja lähti seuraamaan. Käytävän toisessa päässä, josta piin ja teräksen ääni ei voinut kuulua makuuhuoneeseen, hän iski tulta. Lordi vetäytyi erääseen tyhjään huoneeseen, kunnes Barbara oli sytyttänyt kynttilän ja jatkanut matkaansa omaan huoneeseensa. Muutaman minuutin kuluttua lordi Uplandtowers seurasi häntä. Astuessaan huoneeseen hän näki komeron oven olevan auki ja Barbaran seisomassa siellä käsivarret kiinteästi kiedottuina Edmondin kaulaan ja huulet puserrettuina hänen huuliinsa. Huivi, jonka hän oli heittänyt yöpukunsa yli, oli liukunut alas hartioilta, ja hänen valkea hameensa ja kalpeat kasvonsa saivat hänet näyttämään kuvapatsaalta, joka syleili toista. Suutelojensa lomassa hän soperteli hiljaa ja lapsellisen hellästi:

"Sinua, yksin sinua minä rakastan — kuinka saatoinkaan olla sinulle niin julma, sinä ihmeellinen — niin hyvä ja oikea — minä olen sinulle iäti uskollinen, näennäisestä uskottomuudestani huolimatta! Minä ajattelen sinua aina — uneksin sinusta — päivän pitkinä hetkinä ja yöllä valvoessani! Oi Edmond, minä olen sinun iäti!" Sanat, joihin liittyi huokauksia ja kyyneleitä, osoittivat sellaista tunteen voimaa, jota lordi Uplandtowers ei ollut uskonut vaimollaan olevan.

"Ahaa", mietti hän itsekseen. "Tämä siis on syynä — tämä se tuhoaa kaikki toiveeni saada nimelleni perillinen — ahaa! Täytyypä puuttua asiaan!"

Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan. Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla, mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään, kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.

Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.

"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"

Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa, lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi, että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen, ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.

Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:

"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli, ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan hyvässä tarkoituksessa."

Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.

Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja, ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului raskas kaatuminen.

Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen — hän oli jo pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa — naurua, jossa omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.

"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka? Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, — oivallista pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä — o-ho-ho!"

Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady, rakastatko häntä — häh?"

"En — en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän on liian hirveä — en, en!"

"Oletko aivan varma?"

"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.

Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen.
Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?"
Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.

"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.

"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.

"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?" Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.

"Ei — ei! Oh — ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.

"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.

Kreivin ja kreivittären epäsopu oli jo niin yleisesti tunnettu, ettei ensinmainittu välittänyt sitä erikoisesti salata. Päivän kuluessa hän käski neljä köysillä ja vivuilla varustettua miestä komeroon. Heidän saapuessaan oli ovi auki ja veistokuvan yläosa oli peitetty. Lordi siirrätti nyt kuvan makuuhuoneeseen. Seuraavista tapauksista on olemassa vain löyhiä olettamuksia. Mikäli minulle on kerrottu, näki lady Uplandtowers seuraavana iltana makuulle mennessään sängyn vieressä ison, tumman kaapin, jota siellä ei ollut ennen ollut. Hän ei kumminkaan kysynyt, mikä tehtävä kaapilla oli.

"Minulle sattui pieni päähänpisto", selitti lordi, kun valot oli sammutettu.

"Tosiaanko?" kysyi kreivitär.

"Järjestin pienen alttarin, tai miten sitä nimittäisi."

"Pienen alttarin?"

"Niin, eräälle henkilölle, jota me molemmin palvomme yhtä hartaasti.
Minä näytän, mitä se sisältää."

Hän nykäisi nuoraa, joka oli piilotettu sänkyverhojen poimuihin, ja kaapin ovet aukenivat hitaasti. Hyllyt oli poistettu ja sisus muuten järjestelty niin, että aavemainen veistokuva sopi sinne. Siellä se nyt oli samoinkuin aikaisemmin vaatekomerossa; erona vain, että kummallakin puolella paloi vahakynttilä valaisten runneltuja ja vääntyneitä piirteitä. Barbara tarttui mieheensä, kiljaisi ja peitti kasvonsa vuodevaatteisiin. "Ota pois, ota pois!" rukoili hän.

"Kaikki aikanaan, nimittäin sitten, kun rakastat minua enemmän kuin häntä", vastasi lordi tyynesti. "Vielä ei liene aivan niin laita, vai mitä?"

"Minä en tiedä — minä luulen — voi, Uplandtowers, armahda — minä en voi sitä kestää — armahda, vie se pois!"

"Joutavia, kaikkeen tottuu. Katsohan toinen kerta!"

Lyhyesti sanoen: hän jätti kaapinovet auki ja vahakynttilät palamaan vuoteen jalkopäähän, ja kamala näky vaikutti kreivittäreen niin omituisesti lumoten, että hän joutui sairaalloisen uteliaisuuden valtaan. Lordin jälleen kehoittaessa hän katsoi uudelleen, värisi kauhusta, käänsi katseensa toisaanne ja katsahti vielä kerran, koko ajan rukoillen miestänsä ottamaan kuvan pois, ellei tahtonut tehdä häntä mielenvikaiseksi. Lordi ei kumminkaan siihen suostunut; kaappi oli avoinna aamunkoittoon saakka.

Kohtaus uudistui seuraavana yönä. Lordi käytti järkähtämättä julmaa parannusmenetelmäänsä, kunnes vaimoraukan hermot värähtelivät ääretöntä tuskaa sen kekseliään kidutuksen kestäessä, jonka avulla uskotonta yritettiin saattaa takaisin hyveen tielle.

Kolmantena yönä, kohtauksen alkaessa samoinkuin ennenkin, Barbara makasi katsoa tuijottaen suurin silmin kauheata näkyä ja purskahti yht'äkkiä luonnottomasti nauramaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, yhä tuijottaen kuvaan, kunnes suorastaan huusi. Sitten hän äkkiä vaikeni, ja lordi huomasi hänen menneen tajuttomaksi. Ensin hän luuli vaimonsa pyörtyneen, mutta havaitsi pian, että asiat olivat pahemmin: kysymyksessä oli kaatuvataudin kohtaus. Lordi hyppäsi vuoteestaan säikähtyneenä siitä, että hän — kuten viekkaat henkilöt useasti — oli vahingoittanut omia etujansa. Se rakkaus, johon hän kykeni (pikemmin itsekästä hekumoimista kuin uhrautuvaa hellyyttä), heräsi silmänräpäyksessä eloon. Hän sulki kaapin nykäisemällä nuorasta, otti vaimonsa syliinsä, kantoi hänet varovasti ikkunan luo ja teki muuten minkä voi saadakseen hänet toipumaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin kreivitär jälleen tuli tuntoihinsa, ja silloin näytti hänen tunne-elämässään tapahtuneen perinpohjainen muutos. Hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja suuteli häntä pelosta läähättäen kerran toisensa jälkeen, kunnes vihdoin parahti itkemään. Aikaisemmin hän ei ollut kertaakaan itkenyt näiden yöllisten kohtauksien kestäessä.

"Otathan sen pois, rakkaani — otathan!" pyysi hän hellytellen.

"Jos rakastat minua."

"Minä rakastan — rakastanhan minä."

"Ja vihaat häntä ja hänen muistoansa!"

"Vihaan — vihaan!"

"Voinko luottaa sinuun?"

"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka masentuneena. "Minua hävettää — kuinka saatoinkaan olla niin viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"

Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi hän.

"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."

Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui, kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen, mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.

Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä. Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä — joka olisi voitu kehittää paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi — pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen toisensa jälkeen — puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen sellaista tapausta — sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in arvonimen, kuten muistanette.

Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.

Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin. Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita. Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva. Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.

Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän — joskin nimiä mainitsematta — viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin. Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen, joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa. Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.

* * * * *

Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman. Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi, sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä — miten vähäpätöinen vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa. Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä kuvassa alkuperäistä, unessa todellista — kykyä, jota miehissä (hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.

Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.

3.

STONEHENGEN MARKIISITAR.

Esittänyt Rovasti.

Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen, jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan (jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi) intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen, samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin, käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän, Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja viatonta laadultaan.

Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni, "lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä, ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan aavistaa suhdettansa.

Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi, ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen rakastavista.

Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. — Niin oli kumminkin laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies, joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden rakentamista — he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.

Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti: tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä, hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai — jos olisi ollut vakavamielinen — sellainen verraten suruton piispa tai tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin, kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut, heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä hänen vaiheilleen.

Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että hänen oli lähdettävä.

Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin, mutta kohtaus oli hieman kiusallinen. Se mitä lady Caroline oli tänä yönä hänelle sanonut, oli kovin kuohuttanut ja surettanut häntä, sillä se oli ilmaissut muutoksen tapahtuneen: kylmä järki oli saanut valtoihinsa hänen jalon vaimonsa, joka nyt enemmän suri omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan kuin rakasti miestään. Jääköön arvaamatta, riippuiko mainitusta mielenkuohusta vaiko jostain muusta, mutta joka tapauksessa on varmaa, että aviomiestä kohtasi ankara kouristus. Hän läähätti, nousi, astui ikkunaa kohti hengittääkseen raitista ilmaa ja kuiskasi äkkiä käheästi: "Voi sydäntäni!"

Kykenemättä enää astumaan askeltakaan hän vaipui lattialle pusertaen kättänsä poveansa vasten. Ehdittyään sytyttää kynttilän, joka oli sammutettu siltä varalta, että joku vastakkaisella puolella asujista voisi huomata poislähdön, lady Caroline havaitsi, että hänen miehensä sydän oli tauonnut sykkimästä. Samassa hänen mieleensä johtui, että eräs hänen ystävistään oli maininnut hänelle usein sattuvan sydänkohtauksia, jotka lääkärien lausunnon mukaan saattoivat muodostua kohtalokkaiksi.

Tottuneena tohtoroimaan pitäjäläisiään lady Caroline yritti tehdä voitavansa saadakseen hänet tajuihinsa, mutta turhaan. Hänen liikkumattomuutensa ja käsien ja jalkojen kylmeneminen osoittivat nuorelle naiselle liiankin selvästi, että hänen miehensä oli auttamattomasti kuollut. Joka tapauksessa hän jatkoi toivutteluyrityksiään ja vihdoin, nähdessään ettei mikään auttanut, hän kumartui pelästyneenä ja epätoivoissaan hänen ruumiinsa yli tietämättä mihin enää ryhtyä.

Aluksi hän epäilemättä tunsi ankaraa surua menetyksensä vuoksi, mutta sitten hän alkoi ajatella omaa asemaansa kreivin tyttärenä. "Voi miesparkani, miksi kuolitkaan minun huoneeseeni ja tähän aikaan!" valitteli hän. "Miksi et kuollut omaan tupaasi, jos sinun kerran oli kuoltava! Silloin ei kukaan olisi saanut tietää harkitsemattomasta avioliitostamme eikä kukaan virkkaisi sanaakaan siitä, että minä alennuin sinua rakastamaan!"

Kellon lyödessä yksi lady Caroline heräsi huumauksestaan, nousi ja meni ovelle. Ainoa pelastuskeino tässä epätoivoisessa tilanteessa näytti olevan äidin herättäminen. Mutta aikoessaan avata ovea hän tahtomattaan veti kätensä takaisin. Oli melkein mahdotonta kutsua edes äitiä avuksi palvelijain saamatta vihiä asiasta. Jos hänen sitävastoin onnistuisi ilman vierasta apua kantaa ruumis hieman loitommalle, niin kaikki epäilykset olisivat kenties torjuttavissa. Ajatellessaan ajattelemattomasta teostaan johtuvien sosiaalisten seurausten välttämistä ja vapautensa takaisinsaamista lady Caroline epäilemättä tunsi mielensä keventyvän, sillä, kuten sanottu, aseman pakotettu ja uskallettu luonne oli alkanut rasittaa hänen hermojansa.

Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puki nopeasti ensin itsensä, sitten miesvainajansa. Senjälkeen hän sitoi nenäliinalla hänen kätensä, kiersi käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja kantoi hänet kapeita portaita alas. Päästyään ikkunan luo hän pudotti ruumiin hitaasti maahan. Sitten hän kiipesi itse ulos pihalle, jätti ikkunan auki ja laahasi ruumiin yli nurmikon aiheuttamatta enempää melua kuin jos olisi hieman luutaa heiluttanut. Pihan toisella puolella hän tarttui kiinteämmin kiinni ja sukelsi taakkoineen puitten varjoon.

Rakennusten piiristä poistuttuaan hän voi ryhtyä pontevammin tehtäväänsä, joka oli hänelle aika hankala, vaikka hän olikin varsin roteva. Hänen jo suorittamansa ponnistus ja kokemansa pelko alkoivat tuntua, kun hän ehti kartanon ja kylän välillä sijaitsevaan pyökkilehtoon. Hän oli niin uupunut, että luuli olevansa pakotettu jättämään ruumiin sinne. Mutta hetkisen kuluttua hän laahasi taakkaansa edelleen yrittäen mahdollisuuden mukaan pysytellä nurmella ja saapui vihdoin sen tuvan portille, jossa vainaja oli asunut isänsä, pitäjän lukkarin kanssa. Lady Caroline itse olisi tuskin osannut sanoa, miten hän suoritti loppuosan tehtäväänsä. Jotta tiehen ei jäisi jälkeä, hän kantoi ruumiin hiekkakäytävän poikki ja laski sen oven eteen. Talon tapoihin tottuneena hän haki ikkunaluukun takaa avaimen, jonka hän pisti vainajan kylmään käteen. Sitten hän viimeisen kerran suuteli hänen kasvojaan ja erosi hänestä äänettömästi nyyhkyttäen.

Lady Caroline palasi samaa tietä, jota oli mennyt ja saapui seikkailutta kartanoon, jossa ikkuna, hänen suureksi kevennyksekseen, oli yhä auki niinkuin se häneltä oli jäänyt. Kiivettyään sisään hän kuulosti tarkkaavasti, sulki ikkunan, nousi hiljaa portaita myöten huoneeseensa, järjesti siellä paikat kuntoon ja palasi vuoteeseensa.

Seuraavana aamuna levisi nopeasti tieto, että miellyttävä nuori maamies oli löydetty makaamasta kuolleena isänsä oven edessä, jota hän ilmeisesti oli juuri ollut avaamassa, kun kuolema hänet kohtasi. Seikka oli siksi tavaton, että katsottiin olevan syytä toimittaa tarkastus, joka epäämättömästi osoitti sydänhalvauksen olleen kuoleman syynä. Sitten ei asiasta enää puhuttu. Mutta hautajaisten jälkeen aljettiin huhuilla, että eräs kaukaisilta hevosmarkkinoilta myöhään yöllä palaava mies oli yön pimeydessä nähnyt henkilön — kuten näytti, naishenkilön — laahaavan raskasta esinettä lukkarin puutarhanportille. Myöhempäin tapahtumain valossa hän luuli voivansa väittää, että esine oli ollut nuoren miehen ruumis. Nyt tarkastettiin vaatteet yksityiskohtaisemmin, ja tuloksena oli, että niistä sieltä täältä löytyi merkkejä, jotka osoittivat ruumista laahatun pitkin maata.

Kaunis ja kekseliäs lady Caroline oli nyt pahassa pulassa ja alkoi miettiä, eikö sittenkin ehkä olisi ollut parasta heti tunnustaa kaikki. Mutta koska asia oli kehittynyt tälle asteelle tulematta ilmi, päätti hän yrittää pitää sitä vieläkin salassa. Hänen mieleensä johtui oivallinen ajatus. Lienen jo maininnut, että tilanhoitajan apulainen oli ollut aikaisemmin erään toisen tytön lemmen esineenä. Tämä nuori neiti oli hänen naapurinsa metsänvartijan tytär, jolle hän puolestaan oli osoittanut hieman huomaavaisuutta. Oli sangen todennäköistä, ettei tytön rakkaus ollut vieläkään sammunut. Lady Caroline, jolla oli suuri vaikutusvalta isänsä alustalaisiin nähden, päätti käydä tapaamassa tyttöä voidakseen suunnitelmansa mukaisesti pelastaa maineensa. Nyt, kun hänen, päähänpistonsa oli voitettu, hän alkoi suorastaan hävetä mieletöntä kiintymystään ja melkein toivoi, ettei olisi milloinkaan miestänsä nähnyt.

Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.

"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.

Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on kuollut, en tahdo enää elää."

"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa — jonka minä yksin tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"

Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.

"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.

Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.

"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen taaksepäin.

"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."

"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin.
'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"

"Eikö olisi suloista kostaa noille ilkeille pilkkaajille?" kysyi lady Caroline. "Sinä menetit hänet hänen eläessään, mutta voisit kenties saada hänet kuolleena, ikäänkuin olisit omistanut hänet elävänä ja siten maksaa pilkkaajille samalla mitalla."

"Miten?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.

Lady Caroline kehitteli suunnitelmaansa jonka sisältö oli seuraavanlainen. Millyn piti ilmoittaa, että nuori mies oli salaa mennyt naimisiin (mikä oli totta), nimittäin hänen, Millyn, kanssa, että hän oli käynyt vaimonsa luona kuolemansa edellisenä iltana, että Milly, huomatessaan hänet kuolleeksi, oli kantanut hänet kotiin, jotteivät vanhemmat saisi tietää heidän suhteestaan ja että hän oli aikonut pitää koko asian salassa, kunnes huhut olivat pakottaneet hänet ilmaisemaan asian.

"Mutta kuinka minä voin näyttää toteen tuon kaiken?" kysyi metsänvartijan tytär hämmästyen uskaliasta ehdotusta.

"Varsin helposti. Jos tarvitaan, voit sanoa, että vihitytit itsesi häneen Pyhän Mikaelin kirkossa Bathissa ja että ilmitulon varalta käytit minun nimeäni, joka sattui juolahtamaan mieleesi. Siellä näet meidät vihittiin. Ja minä olen valmis todistamaan väitteesi oikeaksi."

"Minua ei oikein miellytä — —"

"Jos teet, kuten pyydän", sanoi lady Caroline päättävästi, "niin minä pysyn aina sinun ja isäsi ystävänä, ellet, niin asia muuttuu toiseksi. Minä annan sinulle vihkimäsormukseni, jota saat pitää omanasi."

"Onko se ollut teidän sormessanne, mylady?"

"Ainoastaan öisin."

Millyllä ei ollut paljoa valitsemisen varaa, joten hän vihdoin suostui. Ylhäinen nainen veti poveltaan esiin sormuksen, jota hän ei ollut milloinkaan voinut kantaa kaikkien nähden, tarttui neitosen käteen ja painoi sormuksen hänen sormeensa rakastajansa haudalla seisoen.

Millyä puistatti; hänestä tuntui kuin hänet olisi vihitty ruumiiseen.

Mutta siitä hetkestä lähtien tyttö antautui koko sielustaan näyttelemään osaansa. Hänen mielensä täytti rauhaisa onnentunne. Hänestä tuntui, että hän oli kuolemassa voittanut itselleen sen miehen, jota hän oli turhaan palvonut hänen eläessään, ja hän tunsi itsensä melkeinpä tyytyväiseksi. Lady Caroline jätti nuoren miehen toiselle vaimolle kaikki ne pienet muistot ja korut, jotka vainaja oli hänelle itselleen lahjoittanut. Niiden joukossa oli muistokotelo, joka sisälsi vainajan hiussuortuvan.

Seuraavana päivänä tyttö suoritti niin sanotun tunnustuksensa, jota näennäisesti todensi hänen jo aikaisemmin kantamansa yksinkertainen surupuku, ja pian levisi pieni romanttinen tarina yli koko maaseudun aina Melchesteriin asti. Oli omituinen psykologinen tosiasia, että Milly tunnustettuaan näytti todella hurmautuneena antautuvan uuteen asemaansa. Lady Carolinen antamalla runsaalla rahasummalla hän osti täydellisen surupuvun, jonka hän puki ylleen kirkkoon mennessään. Hänen mitättömät pikku kasvonsa näyttivät suruharsokehyksessään niin somilta, että toiset samanikäiset kylän tytöt melkein kadehtivat häntä. Milloin naisen suru valtaa siinä määrin koko nuoren elämän kuin tässä tapauksessa, ei petoksesta oikeastaan voi olla puhettakaan. Hänen kertomuksensa sopi niin hyvin kaikkeen, mitä tiedettiin nuoren miehen käyttäytymisestä — esimerkiksi niihin perustelemattoman äkkinäisiin poistumisiin ja yhtä odottamattomiin palaamisiin, joita hänen ystävänsä olivat usein ihmetelleet — ettei kukaan hetkeäkään epäillyt kenenkään muun kuin hänen olleen salaisessa avioliitossa osallisena. Täysi totuus olisi tuntunut aivan mahdottomalta väitteeltä verrattuna tähän sangen todennäköiseen selitykseen. Koska ei ollut mitään perittävää, ei yksikään sielu vaivautunut lähtemään neljänkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan kirkkoon etsimään avioluettelosta vahvistusta niin vaatimattomaan romaaniin.

Vähän ajan kuluttua Milly pystytti miehensä haudalle kauniin patsaan, johon oli hakattu: "Hänen sureva leskensä pystytti patsaan." Ottaen huomioon, että siihen kuuluvat varat olivat lady Carolinen, suru taas Millyn, oli tuo hautakirjoitus yhtä tosi kuin sellaiset kirjoitukset yleensä ja olisi ollut vieläkin todempi, jos ei siitä olisi jäänyt pois pari monikonpäätettä.

Herkkätuntoisesta ja alttiista Millystä oli kerrassaan nautinto saada leskenä käydä joka päivä miehensä haudalla ja avoimesti antautua surunsa valtoihin. Hän laski kummulle tuoreita kukkia ja antautui tunnehaaveisiinsa siinä määrin, että itsekin melkein uskoi olevansa vainajan leski. Eräänä iltapäivänä, Millyn uutterasti koristaessa rakkaan miesvainajansa hautaa lady Caroline käyskeli muutamain ystäväin kanssa hautausmaan aidan viertä. He katselivat Millyn puuhia ja huomauttivat, miten vaikuttava näky oli ja miten hellästi vainajan oli täytynyt rakastaa tuollaista antaumuksellista olentoa. Silloin välkähti lady Carolinen silmistä omituinen, kärsivä hohde, ikäänkuin hän olisi ensi kerran kadehtinut sitä asemaa, johon hän vain suurella vaivalla oli saanut neitosen taivutetuksi. Lady Carolinessa uinui vielä mieheen kohdistuvaa hellyyttä, jota sosiaaliset sovinnaisuudet eivät olleet kyenneet täysin sammuttamaan.

Molemminpuolinen tyytyväisyys asiain onnelliseen järjestämiseen loppui äkkiä, kun lady Caroline eräänä päivänä ilmestyi hautausmaalle juuri kun Milly oli saapunut sinne tuomaan kukkia kuten tavallista. Lady Caroline, joka oli rauhattomana odottanut häntä sakariston takana, näytti kalpealta ja liikutetulta.

"Milly!" huusi hän. "Tule tänne! En tiedä, miten saan sinulle sanotuksi, mitä minulla on sanottavana. Olen pelosta puolikuollut."

"Minä valitan, Teidän Armonne", virkkoi Milly ihmeissään.

"Anna sormus minulle", sanoi lady yrittäen tarttua tytön vasempaan käteen.

Milly veti nopeasti kätensä takaisin.

"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.

"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen keksintö, kuolemansynti — että minä pyysin sinua tekemään sen minua suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen: meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa — ruumiini, sieluni ja hyvä nimeni — iäksi!"

Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.

"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua! Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää! Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te, mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta nimeänsä — Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"

"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä! Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa minua, kun tunnustan totuuden."

"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani — ja tätä sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin — kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"

Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni häntä säälimään.

"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni. Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"

Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä. Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.