Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva ja tuulinen, ja — ellei aurinkoa olisi ollut — aivan samanlainen kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen — uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan aarteensa.

Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.

"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa.
Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet
Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"

"Emme pitkiin aikoihin, Sir."

"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."

Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen olevan kovin kipeän.

"Jospa makaisin jo haudassa — se on oikea paikka minunlaisilleni narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin — hän ei suostu enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä sinne ennen häntä."

"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta minä uskon tosiaankin —"

"Minun täytyy, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa ilman minun suostumustani — sillä mikäli tiedän ei hänessä ole mitään moittimista — mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt, näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee hänen aikeensa tyhjäksi!"

Tupcombe tuskin tiesi, kuinka he tulivat kotiin tuona yönä. Squire oli niin kipeä, että hänen täytyi istua etukumarassa, ja Tupcombe pelkäsi joka hetki hänen putoavan. Mutta kotiin he vihdoin pääsivät, ja mr Dornell saatettiin heti vuoteeseen.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli ilmeistä, ettei Dornell ainakaan lähimpinä päivinä kyennyt lähtemään King's-Hintockiin. Hän makasi vuoteessaan kiroillen kykenemättömyyttänsä toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli liian henkilökohtainen ja arkaluontoinen vieraan suoritettavaksi. Hän näet halusi saada kuulla Bettyltä itseltään, oliko Reynard hänelle niin vastenmielinen, että hänen tulonsa muodostuisi suorastaan sietämättömäksi. Siinä tapauksessa, että niin olisi laita, oli Squire päättänyt nostaa tytön taaksensa satulaan ja kuljettaa hänet pois.

Mutta kaikki tuo oli nyt mahdotonta, ja Squire toisti toistamistaan
Tupcomben, sairaanhoitajattaren ja muiden palvelijain kuullen:
"Suokoon Jumala, että hänelle tapahtuisi jotakin!"

Tuo toivomus, jonka Squire alinomaa uudisti heittelehtiessään edellisenä päivänä nautittujen voimallisten rohtojen aiheuttamissa tuskissa, teki syvän vaikutuksen Tupcombeen ja toisiin palvelijoihin, jotka pitivät Dornellin taloa kotinaan ja joille King's-Hintock oli vieras. Tupcombe, ärtyisä mies, ajatteli Reynardin saapumista melkein yhtä levottomana kuin Squire itse. Ajan edetessä ja sen hetken lähestyessä, jolloin Reynard otaksuttavasti tulisi kulkemaan Fallsin ohi matkallaan King's-Hintockiin, Dornellin tunteet joutuivat yhä enemmän kuohuksiin, joten vaikutuksille altis Tupcombe tuskin enää voi tulla hänen läheisyyteensä. Jätettyään isäntänsä tohtorin huostaan hän meni puutarhaan, sillä hänen oli vaikea hengitellä siinä kiihtyneessä ilmapiirissä, joka ympäröi hänen herraansa. Tupcombe oli elänyt Dornellin luona poikavuosista alkaen, oli syntynyt Fallsin muurien suojassa, hänen koko elämäänsä liitti tähän perheeseen uskollinen kiintymys, jonka vertaista ei meidän päivinämme enää tapaa.

Hänet kutsuttiin sisään ja hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty heti lähettää hakemaan mrs Dornellia, koska hänen miehensä tila oli arveluttava. Palvelijakunnassa oli pari kolme sellaista, jotka sopivat läheteiksi, mutta Dornell halusi Tupcomben lähtevän. Syy ilmeni varsin pian, sillä Tupcomben ollessa valmis matkaan kutsui Squire Dornell hänet huoneeseensa ja kumartui hänen puoleensa niin että voi kuiskata hänen korvaansa:

"Anna Peggyn liikkua liukkaasti, Tupcombe; järjestä asiat niin, että ehdit perille ennen häntä, ymmärräthän — ennen häntä. Tänä päivänä hän uhkasi tulla. Hän ei ole vielä sivuuttanut Fallsin risteystä. Jos ehdit sinne ajoissa, niin voit saada Bettyn lähtemään tänne — ymmärrätkö? — sen jälkeen kun hänen äitinsä on lähtenyt matkaan; silloin hänellä on täysi syy olla odottamatta Reynardia. Tuo hänet alatietä — Reynard kulkee ylätietä. Sinun tehtävänäsi on pitää huolta siitä, etteivät he tapaa toisiansa — ymmärräthän! — ja sehän on asia, josta ei voi kirjoittaa kirjettä."

Viittä minuuttia myöhemmin Tupcombe ratsasti pitkin tietä — tietä, jota hän oli kulkenut lukemattomat kerrat siitä lähtien kun hänen isäntänsä, pulska nuori maalaisherra, alkoi liikkua kosioretkillä King's-Hintockin kartanossa. Sivuutettuaan Fallsin luona olevat kukkulat tie kulki pitkin, loivin mutkin peninkulmamääriä yli tasankomaan. Menneinä, onnellisina aikoina, jolloin ilo oli vallinnut molemmissa taloissa, oli tämä osa tietä tuntunut yksitoikkoiselta. Nyt, Tupcomben ratsastaessa yksin, yöllä, viemään murheellista viestiänsä, se vaikutti kovin synkältä. Hän ratsasti ja mietti. Jos Squire kuolisi, niin hän, Tupcombe jäisi yksin ja ystävättömäksi, sillä hän ei ollut mrs Dornellin suosiossa. Jos taas Squire pettyisi toiveissa, joihin hän oli koko sielullaan kiintynyt, niin sekin luultavasti olisi kuolemaksi. Näitä seikkoja mietiskellen Tupcombe tavan takaa pysähdytti ratsunsa kuunnellakseen oliko aviomies tulossa. Aika alkoi olla käsissä. Tupcombe oli tarkoin pitänyt tietä silmällä koko iltapuolen, tiedustellut jokaisesta majatalosta, jonka ohi oli ratsastanut ja oli varma siitä, ettei vieras aviomies ollut vielä ehtinyt nuoren valtiattaren luo.

Tytön äitiä lukuunottamatta oli Tupcombe ainoa huonekunnan jäsen, joka aavisti Bettyn kiintymyksen nuoreen Phelipsoniin hellin tuntein, jotka pahaksi onneksi olivat hänessä ilmenneet kohta koulunkäynnin päätyttyä. Senvuoksi hän kykeni — jopa paremmin kuin tytön armas isä — kuvittelemaan miten häneen vaikuttaisi se tieto, että Reynard jo illalla saapuu King's-Hintockiin.

Hän ratsasti ratsastamistaan, milloin epätoivoisena, milloin toivorikkaana. Hän oli varma siitä, ettei mrs Dornell voisi estää Bettyä rientämästä isänsä sairasvuoteen luo, ellei sattuisi niin perin onnettomasti, että vävy saapuisi taloon hänen kintereillään.

Kello oli suunnilleen yhdeksän, kun Tupcombe, kaksikymmentä peninkulmaa ratsastettuaan ehti Ivellin ja King's-Hintockin kyliin vievälle veräjälle ja jatkoi matkaansa läpi puiston johtavaa tietä pitkin. Vaikka King's-Hintockin puisto olikin hyvin taaja, kasvoi tien vieressä vain vähän puita, joten se näkyi kalpeassa yövalaistuksessa kuin levitetty höylänlastu. Pian sukelsi näkyviin rakennuksen epäsäännöllinen julkisivu, laaja, mutta matala, paitsi missä sen ääriviivat nousivat leveän, neliskulmaisen tornin hahmoksi.

Lähestyessään taloa Tupcombe pysytteli ruohomatolla tien vieressä saadakseen, jos mahdollista, varmuuden siitä, että oli ehtinyt ensiksi. Kartano oli pimeä ja unelias; missään tapauksessa se ei näyttänyt odottavan sulhasta.

Pidättäessään hevostaan hän selvään kuuli toisen hevosen kavionkapseen takaansa ja pelkäsi kovin, ettei ehtisikään ennen Reynardia. Hän vetäytyi tuuheimman puun suojaan ja ehti tuskin väistymään toisen ratsumiehen tieltä, sillä viimeksimainittukaan ei kulkenut hiekoitettua tietä, vaan aivan hänen vieritseen. Tupcomhe tunsi ratsastajan nuoreksi Phelipsoniksi. Ennenkuin Tupcombe ehti koota ajatuksiaan oli Phelipson ratsastanut ohi, mutta ei talon valtaovelle. Hän kääntyi vasempaan, itäisen siiven puolelle, jossa Tupcombe tiesi Bettyn huoneitten sijaitsevan. Senjälkeen hän astui satulasta, sitoi ratsunsa riippuvaan oksaan ja lähti kävelemään kohti rakennusta.

Äkkiä Tupcombe näki esineen, joka heti selitti tilanteen. Talon seinämällä kasvavien puitten juurelta kohotettiin tikapuut ensimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuusimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuului Bettyn huoneeseen. Se oli varmaan Bettyn ikkuna; Tupcombe tunsi varsin hyvin talon kaikki huoneet.

Nuori ratsumies, joka oli kulkenut hänen ohitsensa, oli nähtävästi hänkin jättänyt hevosensa jonnekin puiden suojaan ja tuli nyt näkyviin tikapuitten yläpäässä, Bettyn ikkunan kohdalla. Tupcomben odottaessa astui viittaan verhottu naishahmo varovasti ikkunalaudan yli ja molemmat alkoivat laskeutua alas nuoren miehen suojatessa neitosta putoamasta. Kohta kun he olivat ehtineet maahan, korjasi nuori Phelipson pois tikapuut piilottaen ne pensaikkoon. Sitten pari katosi, ja vasta muutaman minuutin kuluttua näki Tupcombe hevosen sukeltavan loitompana esiin pimeästä. Hevosella oli kaksinkertainen kuorma, sillä nuori tyttö istui satulassa ratsastajansa takana.

Tupcombe ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai ajatella, mutta vaikka hän ei ollutkaan varustautunut näkemään tällaista pakoa, oli hän nyt kumminkin varma siitä, että Betty oli päässyt pakoon. Hän meni takaisin hevosensa luo ja ratsasti rakennuksen toiselle puolelle palvelusväen ovelle jättäen sinne mrs Dornellin kirjeen. Suullisen tiedon antaminen Bettylle oli nyt mahdotonta.

Kartanon palvelijat kehoittivat häntä jäämään yöksi, mutta Tupcombe ei suostunut, sillä hän tahtoi mahdollisimman pian palata isäntänsä luo kertomaan mitä oli nähnyt. Hän ei tiennyt, oliko menetellyt oikein, kun ei ollut yllättänyt nuoria ja itse vienyt tytärtä isänsä luo. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, joten Tupcombe käänsi selkänsä King's-Hintockin kartanolle kostuttamatta huuliaankaan ja maistamatta leivänmurenaa.

Vasta kuljettuaan pitkän matkaa kotiin päin pysähtyessään juottamaan hevostaan majatalon lyhdyn luona, hän näki vastakkaiselta suunnalta saapuvan matkustajan vuokra-ajoneuvoissa. Lyhty loi valoa hänen kasvoihinsa. Tupcombe tunsi hetkisen kestävää voitonriemua, vaikka hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Myöhästynyt matkamies oli Reynard; toinen oli ehtinyt ennen häntä.

Ehkäpä nyt haluatte kuulla, kuinka oli miss Bettyn laita. Koska hän vietti viimeksi kuluneet päivät enimmäkseen yksinään, oli hänellä runsaasti aikaa miettiä epätoivoista yritystään saada tartunta — minkä hänen äitinsä nopea asiaanpuuttuminen oli kumminkin nähtävästi ehkäissyt. Hän ei voinut ymmärtää, millä muulla tavalla voisi aikaa voittaa. Se päivä ja iltahetki, jolloin hänen miehensä oli määrä saapua, läheni yhä.

Pimeän tultua hän kuuli ikkunaan koputettavan, kerran, kahdesti, kolmasti. Hän säikähti, sillä ainoa vierailija, jota hän tiesi odottaa, oli henkilö, jonka lähentelyjä hän oli peljännyt siinä määrin, että oli pannut alttiiksi terveytensä ja elämänsä voidakseen niitä välttää. Hän hiipi ikkunan luo ja kuuli ulkopuolelta äänen kuiskaavan:

"Minä täällä olen — Charley."

Bettyn kasvoja kirkasti sanomaton ilo. Viime aikoina hän oli alkanut epäillä ihailijansa luotettavuutta ajatellen hänen rakkautensa riittävän ainoastaan kohteliaisuuksiin, joita ei kummallakaan puolen pidetty erikoisen merkittävinä. Hän avasi ikkunan ja kuiskasi iloisena: "Charley, minä luulin, että olet minut kokonaan hylännyt!"

Nuorukainen vakuutti, ettei niin ollut laita ja että hänellä oli mukanaan hevonen, jos hän halusi ratsastaa pois. "Sinun on kiirehdittävä", lisäsi hän, "sillä Reynard on tulossa tänne."

Neitonen heitti viitan hartioilleen, katsoi, oliko ovi lukossa, kiipesi ikkunanlaudan yli tikapuille ja niitä pitkin alas niinkuin jo aikasemmin mainittiin.

Hänen äitinsä, joka oli saanut Tupcomben tuoman tiedonannon, piti miehensä sairautta koskevaa uutista niin vakavana, että vävypojan saapumiseen kohdistuvat ajatukset työntyivät syrjään. Hän riensi kertomaan asiasta tyttärelleen arvellen olevan parasta ottaa hänet mukaan isän sairasvuoteen ääreen. Pyrkiessään Bettyn huoneeseen hän havaitsi oven olevan yhä lukossa. Mrs Dornell huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pahojen aavistusten ahdistamana hän kutsui kartanon vanhan hovimestarin pyytäen häntä murtamaan lukon. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä kaikki talon puutyöt olivat varsin lujaa tekoa. Vihdoin lukko kumminkin aukeni ja mrs Dornell astui tyttärensä huoneeseen havaitakseen vain, että ikkuna oli auki ja lintu tiessään.

Ensi hetkessä mrs Dornell kerrassaan jähmettyi. Sitten hänen mieleensä juolahti, että Tupcombe kenties oli Bettylle ilmoittanut isän ankarasta sairastumisesta ja että tyttö, peläten joutuvansa odottamaan miestänsä, oli lähtenyt Falls-Parkiin tuon itsepintaisen ja epäluotettavan palvelijan seurassa. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä uskottavammalta tämä otaksuma tuntui. Niinpä mrs Dornell valmistautui lähtemään, käskettyään hovimestarin pitämään salaisuutenaan, mitä Bettystä tiesi.

Hän ei osannut aavistaakaan, missä määrin hänen miehensä tila oli huonontunut Bristolin matkalla, joten hän ajatteli enemmän Bettyn asioita kuin omiaan. Oli luultavaa, että Bettyn mies saapuisi jotakin toista tietä jo samana iltana kohtaamatta vaimoaan enempää kuin anoppiaankaan kotosalla. Mrs Dornell koki kuitenkin parhaansa mukaan pitää silmällä oikeanpuolista ajotietä, jolla hän ennen Ivelliin saapumistaan omien vaunulyhtyjensä valossa keksi Reynardin vuokraamat ajoneuvot.

Mrs Dornellin ajomies pysähtyi totellen ohjetta, joka hänelle oli annettu jo lähdettäessä. Toiselle ajomiehelle huudettiin, vaihdettiin muutamia sanoja, Reynard astui vaunuista ja tuli mrs Dornellin vaunujen ovelle.

"Tulkaa sisään", virkkoi rouva. "Minä haluan keskustella kanssanne kahdenkesken. Miksi saavutte näin myöhään?"

"Toinen este toisensa jälkeen", vastasi Reynard. "Otaksuin ehtiväni perille viimeistään kello kahdeksan. Kiitokset kirjeestänne. Toivon — —"

"Älkää yrittäkö vielä kohdata Bettyä", sanoi rouva. "Toiset ja tärkeät syyt estävät teitä häntä näkemästä. Kirjoittaessani ei niitä vielä ollut olemassa."

Olosuhteet olivat sellaiset, ettei mrs Dornell mitenkään voinut niitä kokonaan salata. Sitäpaitsi saattoi eräiden tosiseikkojen tunteminen paremmin kuin mikään muu estää Reynardia toimimasta tavalla, joka voisi turmella tulevaisuutta. Sattuu muuten tilanteita, joissa mrs Dornelliakin etevämmät juonittelijat pakostakin ilmaisevat joitakin totuuksia — ellei muusta syystä, niin keventääkseen omaa mieltänsä. Niinpä hän ilmaisi eräitä äskeisiä yllätyksiä: että Bettyn sydän oli kiintynyt toisen miehen kuvaan ja että tyttö voisi joutua epätoivoon, jos Reynard pakostakin tahtoisi nyt saada hänet kohdata. "Betty on totta puhuen karannut isänsä luo välttyäkseen kohtaamasta teitä", sanoi mrs Dornell. "Mutta jos odotatte vähän aikaa, niin hän pian unohtaa tuon nuorukaisen eikä teillä ole mitään pelättävää."

Naisena ja äitinä hän ei voinut mennä sen pitemmälle, joten häneltä jäi kertomatta Bettyn epätoivoinen yritys hankkia itselleen tartunta saadakseen Reynardin siten karkoitetuksi. Samaten jäi häneltä mainitsematta se levottomuutta herättävä mahdollisuus, että Betty kenties ei ollutkaan paennut isänsä vaan rakastajansa luo.

"Hyvä", huokasi aviomies odottamattoman rauhallisin äänin, "sellaista on ennenkin sattunut. Ehkäpä hän sittenkin tulee asettamaan minut etusijalle oivallettuaan, kuinka toisin minä olisin voinut menetellä häntä kohtaan. Mutta älkäämme puhuko siitä enempää tällä kertaa. Voinko saada talossanne yösijan?"

"Epäilemättä. Tehän lähdette huomenna varhain?" Mrs Dornell puhui hätäillen, sillä hän ei halunnut ilmaista Reynardille enempää. "Mieheni on niin pahasti sairaana", jatkoi hän, "että sen täytyy riittää puolustamaan minun ja Bettyn poissaoloa teidän saapuessanne."

Reynard lupasi lähteä varhain seuraavana aamuna ja sanoi pian kirjoittavansa rouvalle. "Ja sitten, kun arvelen ajan tulleen", lisäsi hän, "kirjoitan hänelle itselleen. Minulla kenties on hänelle jotakin kerrottavaa, joka voi saada hänet suopeammaksi."

Mrs Dornell saapui Falls-Parkiin kello yhden tienoissa aamusella. Kaksin kerroin ankara isku oli häntä odottamassa. Betty ei ollut saapunut; hän siis oli paennut jonnekin muualle, ja murheellinen äiti saattoi aavistaa kenen seurassa. Hän riensi miehensä sairasvuoteen luo ja sai surukseen kuulla, että lääkäri oli heittänyt kaiken toivon. Squire oli menoteillään, ja hänen äärimmäinen uupumuksensa oli melkein muuttanut hänen luonteensa, lukuunottamatta sitä seikkaa että hän itsepintaisesti kuten ennenkin kieltäysi ottamasta vastaan pappia. Hän kyynelöi vähimmästäkin ja nyyhkytti nähdessään vaimonsa. Hän kysyi Bettyä, ja mrs Dornellin täytyi raskain mielin ilmoittaa, ettei tyttö ollut tullut hänen mukanaan.

"Ei suinkaan hän ole Bettyä estämässä?"

"Ei, ei. Hän matkustaa takaisin — hän ei tule muutamaan aikaan."

"Mikä sitten on voinut estää häntä — tuota sydämetöntä, välinpitämätöntä tyttöä?"

"E, ei, Thomas; hän on — Hän ei voinut tulla."

"Mitä tämä merkitsee!"

Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin: kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.

Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan sähköittävästi.

"Mitä — Betty — siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi, että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän, minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli myöty! Eläköön!"

Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.

* * * * *

Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla nykyään on nimenä Long-Ash Lane.

Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.

Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti:

"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"

"Oh — minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen. Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta sielullisesta jännityksestä.

Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin. Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"

Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.

"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja sairaaksi?"

"En — en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä — minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen, mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja — kiipeisimme ikkunasta takaisin."

"Sellaistako sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä — —"

"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille, joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut. Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla. Nyt eteenpäin!"

Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin, ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden alla tikapuut olivat piilossa.

"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.

Nuorukainen nosti tikapuut sanaakaan sanomatta. Kun tyttö lähestyi lähteäkseen kiipeemään, sanoi hän: "Hyvästi, Betty!"

"Hyvästi", vastasi Betty vaistomaisesti kääntäen kasvonsa häneen päin. Nuorukainen väisti suudelmaa, ja Betty horjahti taaksepäin ikäänkuin kirvelevästä iskusta. Hän kiipesi niin nopeasti, että nuorukainen tuskin ehti seurata ja varjella häntä putoamasta.

"Pyydä äitiäsi heti kutsumaan tohtoria!" virkkoi nuorukainen huolestuneesti.

Betty astui sisään taakseen katsahtamatta. Nuori mies laskeutui alas, nosti pois tikapuut ja meni menojaan.

Päästyään huoneeseensa Betty heittäytyi vuoteeseensa ja purskahti itkemään. Hän ei tahtonut myöntää rakastajansa käyttäytyneen moitittavasti, mutta hän oivalsi nyt, miten ajattelemattomasta hän itse oli menetellyt edellisellä viikolla. Kukaan ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti liian uupunut voidakseen ajatella lääkärinapua. Tunnin kuluttua hän oli vieläkin sairaampi, todella sairas, ja kun vastoin tavallisuutta ei kukaan tullut huoneeseen makuullemenoaikaan, katsahti hän oveen. Näkyi, että lukko oli väkisin riistetty irti, ja se seikka vei häneltä halun kutsua palvelijaa. Hän avasi varovasti oven ja hiipi portaita alas.

Vastaanotto-ruokasaliksi nimitetyssä huoneessa Betty kovin hämmästyi nähdessään vieraan miehen, joka oli juuri lopettamassa ateriaansa. Äitiä ei näkynyt enempää kuin ketään palvelijoistakaan. Betty kääntyi ja tunsi miehensä.

"Missä on äiti?" kysyi hän ilman minkäänlaista johdantoa.

"Matkustanut isänne luo. Onko — —" Hän keskeytti, säikähtäneenä.

"On, Sir. Tämä täpläinen olento on teidän vaimonne. Minä olen tehnyt sen, jotta saisin teidät pysymään loitolla!"

Reynard oli kuusitoista vuotta vanhempi ja kyllin iäkäs voidakseen tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. "Lapsi parkani, teidän täytyy heti mennä makuulle! Älkää peljätkö, minä kannan teidät ylikertaan ja lähetän heti hakemaan lääkäriä."

"Oh, te ette tiedä, millainen minä olen", huudahti hän. "Minulla on ollut rakastaja, mutta hän on mennyt. Minä en häntä hylännyt. Hän hylkäsi minut, ei tahtonut suudella minua, kun olin sairas, vaikka minä toivoin hänen suutelevan!"

"Eikö tahtonut? Olipa hän raukka miehekseen. Betty, minä en ole suudellut teitä senjälkeen kun kahdentoista ja puolen vuoden ikäisenä seisoitte pikku vaimonani vieressäni! Saanko nyt teitä suudella?"

Vaikka Betty ei suinkaan erikoisesti välittänyt hänen suutelostaan, oli hänessä kumminkin niin paljon Schillerin Kunigundaa, ettei hän kieltäytynyt suostumasta uskaliaaseen pyyntöön. "Jos tohditte, Sir, niin miksei!" sanoi hän. "Mutta ajatelkaa, että voitte menettää henkenne!"

Reynard meni hänen luokseen, suuteli häntä suulle ja sanoi: "Toivon toiste lisää!"

Betty pudisti päätään ja vetäytyi nopeasti pois, vaikka Reynardin rohkeus häntä salaa miellytti. Mielenliikutus oli pitänyt häntä vireessä kuluneiden muutaman minuutin ajan, mutta nyt hän tuskin jaksoi siirtyä huoneeseensa. Hänen miehensä kutsui palvelijoita ja lähti itse hakemaan lääkäriä.

Seuraavana aamuna Reynard odotti, kunnes sai tohtorilta kuulla, että
Bettyn sairaus oli varsin lievää laatua, ja lähtiessään hän kirjoitti
Bettylle seuraavaa:

"Nyt minun on mentävä. Minä lupasin Äidillenne, etten vielä kävisi
Teitä tapaamassa ja hän voi suuttua, jos löytää minut täältä.
Luvatkaa, että saan nähdä Teidät kohta kun olette terve!"

Oman aikansa miesten joukossa oli Reynard kykenevin ratkaisemaan syntyneen vaikean pulman. Hän oli kekseliäs, teräväjärkinen, hienokäytöksinen mies, ajattelija, joka oivalsi, että elämän ainoa muuttumaton ominaisuus on sen muuttuvaisuus, ja oli sitä mieltä, että niin kauan kuin nainen elää, ei ole mitään lopullista hänen intohimoisimmissakaan suuntautumisissaan. Vuoden kuluttua saattoi hänen pikku vaimonsa äskeinen hullautuminen olla hänelle itselleen kerrassaan vastenmielinen. Muutamassa vuodessa vaihtui hänen ruumiinsakin toiseksi — niin opetti tiede; — ja hänen sielunsa, joka oli paljoa muuttuvampi, voi vaihtua yhden vuoden aikana. Betty oli hänen, ja tärkeätä oli vain keksiä ne keinot, joiden avulla muodonmuutos oli toteutettavissa.

Painettuaan kiinni miehensä silmät mrs Dornell palasi päivän kuluessa kartanoonsa. Hän tunsi todellista mielenkevennystä löytäessään Bettyn kotoa, vaikkakin vuoteesta ja sairaana. Tauti kulki muuten säännönmukaista kulkuansa, ja ajan tullen Betty alkoi toipua joutumatta kärsimään mitään vaikeampia seurauksia ajattelemattomuudestaan. Ainoiksi jäljiksi jäi pari pienoista arpea, toinen korvan vieressä, toinen leuassa.

Squire Dornellin ruumista ei tuotu King's-Hintockiin, sillä hän oli ilmaissut toivovansa, että hänet haudattaisiin sinne, missä hän oli syntynyt ja ennen naimisiinmenoaan elänyt. Vaikka mrs Dornell ei ollutkaan miehensä eläessä ilmaissut mitään erikoista kiintymystä, heräsi hän, kuten useat muutkin lesket, heti kuolemantapauksen jälkeen elävästi tajuamaan aviomiehensä monia hyviä ominaisuuksia ja ryhtyi innokkaasti kannattamaan vainajan mielipidettä, jonka mukaan Bettyn ja Reynardin liitto oli siirrettävä tuonnemmaksi. Mies parkani, miten oikeassa hän olikaan — ja miten väärässä minä! Kahdeksantoista vuoden ikä oli epäilemättä vähin vaatimus, mikä Reynardille oli asetettava — ei, sekin oli liian varhaista! Aivan liian varhaista!

Hänestä oli niin tärkeätä tässä suhteessa kunnioittaa miesvainajansa tunteita, että hän kirjoitti vävylleen kirjeen, jossa ilmoitti Bettyn jäävän kotiin yhdeksänteentoista syntymäpäiväänsä saakka, osaksi siitä syystä, että hän suri isänsä kuolemaa, osaksi isän ilmaisemien toivomusten takia.

Stephen Reynardia kenties olisi aikaisemmin voitu jossakin määrin moittia käyttäytymisestään naimisasiassa; nyt hän pikemmin ansaitsi sääliä. Ensinnä Bettyn itsepintaisuus, nyt hänen äitinsä katumuksellinen mielenmuutos; se totisesti riitti saamaan suunniltaan kenen tahansa. Niinpä hän kirjoitti leskelle sellaiseen sävyyn, että näiden ennen hyvien ystävien välit alkoivat käydä hieman kylmemmiksi. Mutta koska hän tiesi, että hänen oli vaimo voitettava, eikä vaadittava ja että Phelipsonit olivat lähettäneet poikansa merille, päätti hän taipua eräisiin myönnytyksiin, palata Lontooseen ja pysytellä kokonaan loitolla Bettystä ja hänen äidistään, jotka jäivät maalle. Kaupungissa häntä lievästi ahdisti tauti, jonka hän oli saanut Bettyä suudellessaan. Kirjeissään hän kumminkin varoi huomauttamasta, että sairaus oli lievää laatua, joten Betty pakostakin sääli häntä ja joutui puolestaan kirjoittamaan melkoista ystävällisemmin kuin sitä ennen.

Kokemansa vastustuksen vuoksi Reynard oli vähitellen todella oppinut rakastamaan Bettyä — omalla lempeällä, tyynellä ja luotettavalla tavallaan, sillä tavalla, joka kenties ajan pitkään on parhaiten omansa tekemään naisen avioliitossa onnelliseksi, joskaan ei ylen autuaaksi. Oli perin kiusallista, että mrs Dornell niin liioitellen noudatti miehensä lausumaa toivomusta, mutta hän ei halunnut ryhtyä avoimesti sitä rikkomaan. Hän kirjoitti Bettylle helliä kirjeitä ja ilmoitti pian, että hänellä oli pieni yllätys hänen varalleen. Salaisuus oli se, että kuningas oli suvainnut erään sukulaisen kautta ilmoittaa aikovansa tarjota hänelle paroonin arvonimen. Miellyttääkö Bettyä nimi Ivell? Sitäpaitsi oli hänellä aihetta otaksua, että arvo muutaman vuoden kuluttua vaihtuisi kreivin arvoon, jota varten Wessexin nimi tuntui hänestä perin sopivalta, koska suuri osa heidän tiluksiaan sijaitsi mainitussa piirissä. Niinpä hän nyt pyysi saada kolmannen kerran tarjota sydämensä lady Ivellille, tulevalle Wessexin kreivittärelle.

Hän ei lisännyt, vaikka olisi voinut sen tehdä, kuinka suuressa määrin tämän toivotun päämäärän saavuttamista olivat edistäneet King's-Hintockissa ja muualla sijaitsevat suuret tilukset, jotka kuuluivat perintöosana Bettylle ja hänen jälkeensä hänen lapsilleen.

En voi sanoa, missä määrin nuo luvassaolevat arvonimet vaikuttivat Bettyn tunteisiin, sillä hän kuului niihin sulkeutuneisiin luonteisin, jotka eivät milloinkaan ilmaise toisille sydämensä sisimpiä aivoituksia. Joka tapauksessa on varmaa, ettei hän ollut osannut sellaista kunniaa odottaa. Ei käynyt myöskään kieltäminen, että Stephen oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta, jopa jalomielisyyttäkin antaessaan anteeksi ohimenevän kiintymyksen, jota hän olisi voinut täydellä syyllä paheksua, olkoonpa että myönnettiinkin julmaksi se menettely, jonka nojalla Betty oli joutunut naimisiin ennenkuin kykeni tajuamaan siitä johtuvia seurauksia.

Surren ja katuen sitä rakkaudetonta elämää, jota oli elänyt karhean mutta avosydämisen aviopuolisonsa keralla mrs Dornell teki nyt miehensä jokaisesta päähänpistosta uskonkappaleen ja oli yhä sillä kannalla, ettei vävy saanut asettua asumaan Bettyn kanssa ennenkuin isän kuolemasta oli kulunut vähintään vuosi, jolloin tyttö ei vieläkään olisi yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Siihen mentäessä Stephenin oli tyydyttävä kirjeenvaihtoon.

"Hän joutuu odottamaan aika kauan", sanoi Betty eräänä päivänä.

"Mitä?" huudahti äiti. "Sinäkö sen sanoit? Etkö välitä enempää rakkaan isäsi — —"

"Tietysti se on aivan oikein", virkkoi Betty, "en tahdo sitä kieltää.
Minä vain ajattelin, että — että — —"

Määrätyn odotusajan pitkinä hitaina kuukausina äiti harjoitti huolellisesti Bettyä hänen tuleviin velvollisuuksiinsa. Antaen nyt täyden arvon rakkaan vainajansa monille hyveille hän korjautti King's-Hintockin kirkon ja perusti hyväntekeväisyysyhdistyksiä kaikkiin sennimisiin kyliin, hamaan Little-Hintockiin asti, joka oli useitten peninkulmien päässä.

Mrs Dornellin valvoessa näitä töitä, varsinkin kirkonrakennusta, oli hänellä tyttärensä Betty alinomaisena seuralaisenaan, ja tämä puuha epäilemättä vaikutti tyynnyttävästi nuoreen mieleen. Betty oli äkkiä kehittynyt lapsesta naiseksi, ja hänen mietteliäissä kasvoissaan oli tuskin jälkeäkään siitä tyttösestä, jolla vuosi sitten ei näyttänyt olevan käsitystäkään mistään vastuunalaisuudesta. Niin kului aika, kunnes Squire oli levännyt kohta vuoden hautaholvissaan. Silloin tiedusteli kärsivällinen Reynard kirjeessään mrs Dornellilta, eikö hänen jo pian sallittaisi saapua. Hän ei tahtonut viedä Bettyä pois, jos äidistä tuntui liian yksinäiseltä elää ilman häntä, vaan halusi asua toistaiseksi heidän kanssaan King's-Hintockissa.

Ennenkuin leski oli ehtinyt vastaamaan tätä kirjettä, osui hänen katseensa eräänä päivänä tyttäreen, joka käyskeli eteläisellä pengermällä paljain päin ja ilman viittaa. Hänen vartalonsa oli omituisesti muuttanut muotoaan. Mrs Dornell kutsui hänet sisään ja kysyi heti: "Oletko tavannut miestäsi isäsi kuoleman jälkeen?"

"Olen, äiti", vastasi Betty punastuen.

"Mitä — vastoin minun ja rakkaan isäsi tahtoa! Tottelemattomuutesi hämmästyttää minua!"

"Mutta isähän sanoi kahdeksantoista; sinä tahdoit siirtää sen paljoa kauemmaksi —"

"Tietysti, pitäen silmällä sinun etuasi! Milloin olet hänet tavannut?"

"Kirjeissään hän sanoi, että minä kuulun hänelle ja ettei haittaisi mitään, jos kohtaisimme toisemme kenenkään tietämättä. Ja ettei minun pitänyt loukata sinun tunteitasi puhumalla asiasta sinulle."

"Entä sitten?"

"Sitten minä matkustin Casterbridge'iin sill'aikaa kun sinä olit
Lontoossa, noin viisi kuukautta sitten — —"

"Ja tapasit hänet siellä? Milloin sitten palasit?"

"Äiti hyvä, oli kovin myöhä, ja hän sanoi olevan parasta palata kotiin vasta seuraavana päivänä, kun tiet olivat niin huonossa kunnossa: ja koska sinäkään et ollut kotona — —"

"En halua kuunnella enempää! Tällä tavalla sinä siis kunnioitat isäsi muistoa", huokaili leski. "Milloin kohtasit hänet viimeksi?"

"Oh — vain pari viikkoa sitten."

"Pari viikkoa sitten! Montako kertaa olet kaikkiaan hänet kohdannut?"

"Saat uskoa, äiti, että tusinan verta riittää."

"Tusinan verta! Ja vasta kahdeksantoista ja puolen vuoden ikäinen!"

"Kaksi kertaa tapasimme toisemme sattumalta", selitteli Betty.
"Kerran Abbot's-Cernelissä ja toisen kerran Punaisessa Jalopeurassa
Melchesterissä."

"Sinä kavala tyttö ", huudahti mrs Dornell. "Sinä tulit poikenneeksi Punaiseen Jalopeuraan minun odottaessani Valkoisessa Hirvessä! Nyt muistan — sinä tulit kotiin puolenyön aikaan ja sanoit katselleesi tuomiokirkkoa kuutamossa."

"Äiti hyvä, niin oli todellakin laita. Minä vain menin myöhemmin hänen kanssaan Punaiseen Jalopeuraan."

"Voi Betty, Betty! Että oman lapseni piti minua näin pettää leskeyteni päivinä!"

Mrs Dornell huokasi: "Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että alat mitä pikimmin asua yhdessä miehesi kanssa", virkkoi hän. "Käydä tuolla tavoin ja näytellä nuorta tyttöä — minua hävettää, kun katselen sinua!"

Hän kirjoitti heti Stephen Reynardille: "Minä pesen käteni, mitä teidän välisiinne asioihin tulee, mutta neuvon teitä yhtymään julkisesti niin pian kuin suinkin — jos haluatte välttää hälinää."

Hän saapui, ei kumminkaan ennen kuin luvattu arvonimi oli saatuna ja hän voi nimittää Bettyä "My Lady".

Myöhemmin väitettiin, että he elivät yhdessä hyvin onnellisina. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että heille karttui lapsia koko joukko ja että Bettystä aikanaan tuli Wessexin ensimmäinen kreivitär, kuten Reynard oli ennustanut.

Sitä pientä valkoista pukua, jota Betty oli kantanut vihkiäisissään kahdentoista vuoden iällä, säilytettiin pyhäin esineiden joukossa King's-Hintockin kartanossa, jossa halukkaat vieläkin voivat sen nähdä. Se on liikuttava, kellastunut todiste siitä, miten vähän siihen aikaan välitettiin viattoman lapsen onnesta ja miten suurta onnettomuutta siten voitiin aiheuttaa, joskaan tässä tapauksessa ei sattunut niin käymään.

Kreivin kuoltua Betty laati hänelle hautakirjoituksen, jossa hän ylisti vainajaa miesten, isien ja ystävien parhaaksi ja nimitti itseänsä hänen lohduttomaksi leskekseen.

Sellainen on nainen; tai sanoakseni paremmin — sillä ei ole syytä loukata liian yleisillä väitteillä — sellainen oli Betty Dornell.

* * * * *

Ylläoleva tarina osaksi kerrottiin, osaksi luettiin paperista eräässä Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallisen Seuran kokouksessa muodottomia perhosia, kivettyneitä härjänsarvia, esihistoriallisia ateriatunkioita ja muuta samantapaista koskevien, jäsenten vakavaa huomiota tavallisesti vaativien esitysten asemesta.

Mainittu seura oli luonteeltaan vapaamielinen, kansanvaltainen. Toisin ei voinut ollakaan laita siinä osassa Englantia, jossa se toimi rakkaassa, viehättävässä Wessexissä, jonka järkkymättömät dynastiat ovat vasta äskettäin alkaneet tuntea uuden, ulkoapäin tunkeutuvan hengen aikaansaamaa häiriötä, kuten Hesekielille näyssä ilmestynyt autio laakso, jonka kuivuneet luut alkoivat liikkua — Wessex, jossa kunnianarvoisat maanviljelijät, liikemiehet, papit, asianajajat ja muut hyvät ihmiset yhä vieläkin yhdestä suusta kiittävät Herraa, joka on luonut tämän mahdollisimman parhaan maailman.

Puheenaoleva kokous, joka oli suunniteltu kaksipäiväiseksi, oli avattu sen kaupungin museossa, jonka rakennuksiin ja ympäristöön jäsenten oli määrä tutustua. Välipala oli vast'ikään nautittu ja oltiin juuri lähdössä iltapäiväkävelylle, kun alkoi itsepintaisesti sadella. Poutaa odotellessaan kokouksen osanottajat alkoivat väristä vilusta, vaikka olikin vasta syksy. Niinpä sytytettiin takkavalkea, joka loi lempeätä valoansa vernissattuihin pääkalloihin, uurniin, penaatteihin, marmorilevyihin, pukuihin, rengashaarniskoihin, aseisiin ja messukirjoihin ja elähdytti kivettynyttä ichtyosaurusta ja iguanodonia. Täytettyjen lintujen kuolleet silmät — olentojen, joita sellaisista kokoelmista ei milloinkaan puutu, vaikka ne jatkuvan surmaamisen vuoksi ovat luonnosta melkein sukupuuttoon hävinneet — välkähtivät niinkuin ne olivat välkähtäneet auringon noustessa sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin paula kiertyi linnun jalkaan. Silloin veti paikallishistorioitsija esiin käsikirjotuksensa, jonka hän sanoi laatineensa pitäen silmällä mahdollista julkaisemista. Kertomuksen päätyttyä puhuja lausui toivovansa, että ruma sää ja tieteellisempäin esitelmäin puute puolustaa aiheen sopimattomuutta.

Useat jäsenet huomauttivat, ettei rajuilmaa piileksivän seuran sopinut olla nirso ja että he kaikki olivat erittäin kiitollisia siitä omituisesta, kreivikunnan perhekronikkaan kuuluvasta luvusta, jonka olivat kuulleet.

Puheenjohtaja katseli synkkänä ulkosalla yhä riehuvaa sadesäätä ja keskeytti lyhyen vaitiolon huomauttamalla että vaikka seuran jäsenet olivat koolla, ei kumminkaan ollut lainkaan todennäköistä, että he voisivat käydä tutustumassa niihin mielenkiintoisiin asioihin, jotka oli mainittu ohjelmassa.

Rahastonhoitaja huomautti, että heillä oli ainakin katto päänsä päällä ja vielä toinen päivä käytettävänään.

Eräs hentomielinen jäsen, joka istui takakenossa tuolissaan, selitti ettei häntä ollenkaan huvittanut lähteä ulos ja ettei mikään olisi hänelle niin mieluista kuin saada kuulla toinenkin kreivikunnan kronikkaan kuuluva tarina, kerrottiinpa se sitten käsikirjoituksen varassa tai ilman sitä.

Eversti lisäsi, että toisenkin tarinan aiheen pitäisi olla jokin ylhäinen nainen. Sen kuultuaan huudahti eräs herrasmies, joka tunnettiin keikarin nimellä: "Hyvä, hyvä!"

Vaikka puhujat olivatkin vain laskeneet leikkiä, huomautti eräs läsnäoleva rovasti, ettei aineksesta ollut puutetta. Lukuisia tarinoita oli olemassa ylhäisistä naisista, jotka menneinä aikoina olivat mainehikkaita tässä osassa Englantia ja joiden teot ja intohimot nyt enimmältä osalta lepäsivät lyhyen hautakirjoituksen tai kuivan sukupuumerkinnän alla.

Eräs toinen jäsen, vanha tohtori, hieman karski, mutta seuraarakastava mies, yhtyi täydellisesti edellisen puhujan mielipiteeseen ja oli varma siitä, että kunnianarvoisan rovastin muistissa oli yltäkyllin sellaisia tarinoita kauniista naisista, heidän rakkaudestaan ja vihastaan, heidän iloistaan ja suruistaan, heidän kauneudestaan ja kohtaloistaan.

Rovasti oli hieman hämillään ja vastasi torjuen, että heidän ystävänsä lääkäri, joka itse oli lääkärin poika, oli varmaan ehtinyt toimessaan nähdä ja kuulla paljon, joten hän epäilemättä oli jäsenten joukossa kaikkein perehtynein sellaiseen vanhaan tietoon.

Kirjatoukka, eversti, historioitsija, varapuheenjohtaja, suntio, molemmat apulaispapit, herrasmies-liikemies, hentomielinen jäsen, punakka mallasmestari, hiljainen herrasmies, mies hyvästä perheestä, keikari ja useat muut yhtyivät täysin kannattamaan ja pyysivät häntä palauttamaan mieleensä jotakin sentapaista. Vanha tohtori virkkoi, että vaikka hän olikin kaikkein vähimmin odottanut sellaista ehdotusta Mid-Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallis-muinaistieteellisen seuran kokouksessa, ei hän kumminkaan tahtonut kieltäytyä; rovasti puolestaan lupasi esiintyä hänen jälkeensä. Tohtori mietti hetkisen ja päätti sitten kertoa tarinan eräästä Barbara-nimisestä ylhäisestä naisesta, joka oli elänyt viime vuosisadan lopulla. Puhuja pyysi ennakolta anteeksi, että hänen esitelmänsä kenties muodostuisi liian ammatilliseksi. Kuullessaan anteeksipyynnön punakka mallasmestari vilkutti merkitsevästi keikarille, ja sitten aloitti tohtori esityksensä.

2.

BARBARA, SUKUJAAN GREBE.

Esittänyt Vanha tohtori.

Johtui ilmeisesti pikemmin päähänpistosta kuin todellisesta tunteesta, että lordi Uplandtowers päätti voittaa hänet. Kukaan ei tietänyt, milloin hän oli päätöksensä tehnyt ja miten hän, huolimatta ilmeisesti kohtaamastaan kylmyydestä, saattoi olla varma menestyksestään. Luultavasti se tapahtui vasta kun Barbaran elämässä oli tapahtunut ensimmäinen tärkeä tapaus, jonka kohta kerron. Se varhaisvanha ja kyynillinen itsepintaisuus, joka oli hänelle ominainen jo yhdeksäntoista vuoden iällä, jolloin virikkeet ylimalkaan ovat harkintaa voimakkaammat, saattoi riippua suvun perinnäisestä luonteesta sekä siitä, että hän oli jo lapsena joutunut kreivin arvoon ja sen mukana seuraaviin paikallisiin kunniavirkoihin. Tämä varhainen ylennys ikäänkuin viskasi hänet miehuusikään riistäen häneltä koko nuoruusajan. Hän näet oli vasta kahdentoista vuoden ikäinen, kun hänen isänsä, neljäs kreivi, äkkiä kuoli käytyään Bathissa terveysvettä juomassa.

Suvunluonne oli joka tapauksessa melkoisena tekijänä. Tämän vaakunakilven kantajissa ilmeni päättäväisyys perinnöllisenä ominaisuutena, milloin hyvänä, milloin pahana.

Perheitten tilukset sijaitsivat noin kymmenen peninkulman päässä toisistaan, ja niiden välinen tie kulki pitkin nykyjään vanhaa, mutta siihen aikaan uutta viertotietä, joka yhdistää Havenpoolin ja Warbornen Melchesterin kaupunkiin. Tämä tie, joka on vain haara Suurta Läntistä Valtatietä, on luultavasti yhä vielä, kuten viimeisinä vuosisatoina, Englannin hienoimpia viertoteitä.

Kreivin samoinkuin hänen naapurinsa, Barbaran isän kartano sijaitsi suunnilleen peninkulman päässä valtatieltä, johon sitä yhdisti tavallinen maantie. Tätä valtatietä ajoi nuori kreivi eräänä iltana joulun aikaan noin kaksikymmentä vuotta ennen kahdeksannentoista vuosisadan loppua ollakseen mukana tanssiaisissa Chene Manorissa, Barbaran ja hänen vanhempiensa, Sir Johnin ja Lady Greben kartanossa. Sir Johnin arvonimi polveutui kansalaissodan ajoilta, ja hänen tiluksensa olivat vielä avarammat kuin lordi Uplandtowersin. Paitsi Chene Manoria kuului niihin eräs toinen tila lähellä rannikkoa, puolet Cockdenen kihlakuntaa ja lisäksi hyvin aidattuja alueita useissa muissa seurakunnissa, varsinkin Warbornessa ja sen lähettyvillä. Barbara oli tähän aikaan tuskin seitsemäntoistavuotias, ja mainitut tanssiaiset olivat ensimmäinen tilaisuus, jossa lordi Uplandtowersin mainitaan yrittäneen solmia helliä suhteita häneen. Kyllin varhain, totisesti.

Erään hänen lähimpiä ystäviään, nimeltä Drenkhard, sanotaan syöneen päivällistä hänen kanssaan ensinmainittuna päivänä, ja lordi Uplandtowers oli kumma kyllä ilmaissut vieraalleen sydämensä salaisen aivoituksen.

"Sinä et saa häntä milloinkaan, se on varmaa, et milloinkaan!" sanoi ystävä hänen lähtiessään. "Hän ei ole sinuun kiintynyt, ja mitä tulee siihen, että olisi edullista naida sinut, niin hän laskee ja harkitsee yhtä paljon kuin taivaan lintu."

"Saadaanpa nähdä", virkkoi lordi Uplandtowers tyynesti.

Epäilemättä hän harkitsi ystävänsä ennustusta ajaessaan vaunuissaan pitkin valtatietä. Mutta hänen sivukuvansa, joka piirtyi selvänä kuin veistos pimenevän iltataivaan taustalle, olisi saanut hänen ystävänsä vakuutetuksi siitä, että kreivin mielenrauha oli järkkymätön. Hän saapui yksinäiseen, tien vieressä sijaitsevaan majataloon, jota kutsuttiin Lornton Inn'iksi — se oli uskaliaiden, läheisessä metsässä toimivien salametsästäjien tyyssija — ja jos hän olisi hieman vaivautunut, olisi hän huomannut omituiset ajoneuvot odottamassa majatalon edustalla. Mutta hän ajoi hyvää vauhtia ohitse ja sivuutti puoli tuntia myöhemmin pienen Warbornen kaupungin. Hänen isäntäväkensä kartano oli peninkulman päässä siitä.

Siihen aikaan se oli komea rakennus — tai pikemmin rakennusrykelmä — yhtä laaja kuin kreivin kartano, joskaan ei läheskään yhtä säännöllinen. Toinen siipi näytti perin vanhanaikaiselta, sillä siinä oli valtavat savupiiput, joiden pohjarakenteet kohosivat tornien tavoin ulkomuurien yli, sekä suunnattoman avara keittiö, jossa sanottiin keitetyn aamiaisia Gentin Johnille. Jo ulkopihalle hän kuuli ranskalaisten torvien ja klarinettien, senaikaisten juhlain suosituimpien soittokoneiden äänen.

Astuessaan pitkään saliin, jossa lady Grebe oli vastikään aloittanut tanssiaiset menuetilla — kello näet oli seitsemän — kreivi otettiin vastaan arvonsa mukaisesti. Hän etsi heti Barbaraa. Neito ei tanssinut, vaan näytti olevan ajatuksissaan — aivan kuin olisi odottanut häntä. Barbara oli siihen aikaan hyvä ja sievä tyttö, joka ei puhunut pahaa kenestäkään ja vihasi toisia kauniita naisia mahdollisimman vähän. Hän ei kieltäytynyt, kun kreivi kutsui hänet franseesiin, ja oli hänen parinaan vielä seuraavassakin tanssissa.

Ilta kului, ja torvet ja klarinetit soivat iloisesti. Barbara ei osoittanut tanssikumppanilleen erikoista suosiota enempää kuin vastenmielisyyttäkään, mutta vanhat silmät olisivat huomanneet, että hän mietiskeli jotakin. Illallisen jälkeen hän poistui ilmoittaen syyksi päänkivistyksen. Kuluttaakseen aikaansa hänen poissaollessaan meni lordi Uplandtowers — joka ei huolinut tanssia vain tanssiakseen — pitkän gallerian vieressä sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonne eräät vanhemmat henkilöt olivat asettuneet takkavalkean ääreen. Hän kohotti uutimia ja katseli puistoon ja metsään, jotka lepäsivät pimeinä kuin hauta. Muutamat vieraat näyttivät jo laittautuvan lähtemään, sillä pari kynttilää näkyi urkenevan portailta ja häipyvän pimeään.

Emäntä kurkisti huoneeseen hakien kavaljeereja naisille, ja lordi Uplandtowers läksi. Lady Grebe kertoi hänelle, ettei Barbara ollut palannut tanssisaliin: hänen oli täytynyt heti mennä makuulle.

"Tanssiaiset ovat koko päivän häntä hermostuttaneet", jatkoi lady
Grebe, "niin että minä pelkäsin hänen voimainsa piankin pettävän…
Mutta ettehän te, lordi Uplandtowers, vielä lähde?"

Kreivi sanoi kellon olevan pian kaksitoista ja muutamien vieraiden jo lähteneen.

"Minä vakuutan, ettei kukaan ole vielä poistunut", virkkoi lady Grebe.

Hänen mielikseen kreivi jäi puoliyöhön asti, jolloin hän lähti kotiin. Hänen kosintansa ei ollut mitenkään edistynyt, mutta hän oli saanut varmuuden siitä, ettei Barbara asettanut ketään muuta etusijalle. Ja tanssiaisissa olivat läsnä melkein kaikki lähiseudun ihmiset.

"Se on vain ajankysymys", arveli tyyni, nuori filosofimme.

Seuraavana aamuna hän nukkui lähes kymmeneen asti ja oli juuri laskeutumassa portaita alas, kun hiekkakäytävältä kuului kavionkapse. Hetkisen kuluttua aukeni ovi ja sir John Grebe seisoi hänen edessään.

"Hyvä herra, missä on Barbara — minun tyttäreni?"

Kreivi Uplandtowerskaan ei kyennyt salaamaan hämmästystänsä. "Mitä on tapahtunut, parahin sir John?" kysyi hän.

Uutiset olivat tosiaankin hämmästyttäviä. Paroonin katkonaisista selityksistä lordi Uplandtowers käsitti, että sir John oli vieraitten poistuttua mennyt puolisoineen levolle näkemättä enää Barbaraa, jonka he otaksuivat menneen makuulle senjälkeen kun hän oli ilmoittanut voivansa niin pahoin, ettei voinut enää saapua tanssisaliin. Palvelijattarelleen hän oli sanonut tulevansa toimeen omin neuvoin. Oli ilmeistä, ettei neitonen ollut lainkaan mennyt levolle, sillä hänen vuoteensa oli koskematta. Eräät seikat näyttivät osoittavan, että petollinen tyttö oli vain teeskennellyt voivansa pahoin päästäkseen lähtemään tanssisalista ja että hän oli poistunut talosta kymmenen minuuttia myöhemmin, luultavasti kohta kun tanssi oli illallisen jälkeen alkanut.

"Minä näin hänen lähtevän", sanoi lordi Uplandtowers.

"Tuhat tulimmaista, näittekö tosiaan?" huudahti sir John.

"Näin." Hän mainitsi häipyvät lyhdyt ja lady Greben väitteen, ettei kukaan vieraista ollut lähtenyt.

"Se oli hän, epäilemättä!" virkkoi isä. "Mutta nähkääs, hän ei ole poistunut yksinään!"

"Vai niin. Kuka on hänen seuralaisensa?"

"En voi muuta kuin arvailla. Ja pahin arveluni on todennäköisin. En sano enempää. Minä ajattelin — vaikka en tahtonut sitä uskoa — että te olitte syyllinen. Jospa olisikin ollut niin laita! Mutta se on eräs toinen! Minun täytyy lähteä heti matkaan saadakseni heidät kiinni!"

"Ketä te epäilette?"

Sir John ei halunnut mainita mitään nimeä ja lordi Uplandtowers, joka oli pikemmin ällistynyt kuin levoton, seurasi häntä Cheneen. Hän kysyi toistamiseen, ketä parooni epäili syypääksi, ja vilkas sir John ei kyennyt vastustamaan Uplandtowersin itsepintaisuutta.

Niinpä hän vihdoin virkkoi: "Minä pelkään, että syyllinen on Edmond
Willowes."

"Kuka hän on?"

"Nuori poika Shottsford-Forumista — lesken poika", kertoi toinen lisäten että Willowen isä tai isoisä oli ollut viimeinen lasinmaalaaja paikkakunnalla, jossa (kuten tietänette) tämä taide eleli edelleen vielä senjälkeen, kun jo oli hävinnyt kaikkialta muualta Englannista.

"Totta totisesti — sepä ikävää — kovin ikävää!" virkkoi lordi
Uplandtowers nojaten taaksepäin jäykän epätoivoisena.

Sananviejiä lähetettiin joka suuntaan: yksi kulki Melchesterin tietä, toinen Shottsford-Forumiin päin, kolmas pitkin rannikkoa.

Mutta rakastavat olivat kymmenen tuntia edellä, ja kieltää ei sopinut, että he olivat menetelleet varsin älykkäästi valitessaan pakoansa varten juuri sen illan, jolloin puistossa tai läheisillä maanteillä liikkuvat vaunut eivät voineet herättää mitään huomiota, koska ajopelejä oli paljon liikkeellä. Epäilemättä he olivat paenneet niissä kieseissä, jotka oli nähty odottamassa Lornton Inn'in edustalla, ja viisas pariskunta oli varmaan jo ehtinyt vihityttää itsensä.

Vanhempain pelko osoittautui oikeaksi. Kirjeessä, jonka erikoislähetti saman päivän iltana toi, Barbara ilmoitti heille lyhyesti, että hän oli rakastajineen matkalla Lontooseen ja että he ennen tämän tiedonannon perilletuloa jo olivat mies ja vaimo. Hän oli ryhtynyt tähän epätoivoiseen tekoon, koska rakasti Edmondiansa enemmän kuin ketään muuta ja koska oli nähnyt käyvän yhä välttämättömämmäksi joutua naimisiin lordi Uplandtowersin kanssa, ellei käynyt ohjaamaan kohtaloansa sillä tavoin kuin oli tehnyt. Hän oli ennakolta hyvin harkinnut tekoansa ja oli valmis viettämään maalaisvaimon elämää, jos hänen isänsä hänet hylkäisi.

"Piru hänet periköön", virkkoi lordi Uplandtowers ajaessaan kotiin samana iltana. "Sellainen tuhannen peijakas!" — mikä lausunto selvästi osoittaa, mitä lajia lordin rakkaus oli.

No niin, sir John oli tietenkin lähtenyt etsimään pariskuntaa. Hän ajoi kuin mieletön Melchesteriin ja sieltä suorinta tietä pääkaupunkiin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhiksi ja kun hän kohta sai kuulla avioliiton todellakin jo solmitun, ei hän enää viitsinyt jatkaa etsintäänsä vaan palasi kotiin sulattelemaan tapahtumaa niinkuin parhaiten osasi. Barbaran vanhemmat luultavasti olisivat voineet ryhtyä toimenpiteisiin Willowes'ia vastaan, joka oli ryöstänyt heidän perijättärensä, mutta he luopuivat väkivaltaisista kostoaikeistaan ottaen huomioon olemassaolevat tosiasiat. Kului suunnilleen kuusi viikkoa, jona aikana vanhemmat, vaikka kipeästi tunsivatkin menetyksensä, eivät olleet minkäänlaisessa kosketuksessa — moittiakseen tai antaakseen anteeksi — petollisen tyttärensä kanssa. He hautoivat mielessään sitä häpeää, jonka hän oli itselleen hankkinut, sillä jos nuorukainen olikin kunniallinen mies ja kunniallisen miehen poika, oli isä kuollut niin varhain ja leski joutunut niin kiinteästi työskentelemään toimeentulonsa hyväksi, että pojan kasvatus oli kovin puutteellinen. Sitäpaitsi hän, mikäli tiedettiin, oli kovin vaatimatonta sukujuurta, kun sitävastoin Barbaran suonissa äidin taholta virtasi vanhan aatelissuvun hienointa verta, johon olivat lisänsä tuoneet Maundevillet, Mohun'it, Sywardit, Peverellit, Cullifordit, Talbotit, Plantagenet-, York-, ja Lancaster-suvut ja Jumala tiesi mitkä vielä — — ja sitä oli vahinko heittää pois noin vain.

Vanhemmat olivat istuutuneet takan ääreen niiden holvipilarien väliin, joihin perheen vaakunakilvet olivat kiinnitetyt, ja valittivat ääneen; lady Grebe vielä ankarammin kuin sir John.

"Että meidän vielä vanhoilla päivillämme piti tällaista kokea!" virkkoi sir John.

"Moiti itseäsi", nyyhkytti lady Grebe. "Minä olen vain neljänkymmenen yhden vuoden ikäinen!… Miksi et ajanut nopeammin ja ottanut heitä kiinni!"

Sill'aikaa nuoret rakastuneet, jotka eivät pitäneet jalosukuista verta sadevettä arvokkaampana, olivat ylen onnelliset — onnelliset siinä alenevassa suunnassa, jonka taivas on viisaudessaan säätänyt tällaisia äkkinäisiä tapauksia varten. Toisin sanoen: ensimmäisen viikon he olivat seitsemännessä taivaassa, toisen kuudennessa, kolmantena he olivat talttuneet, neljäntenä mietteliäät ja niin edespäin. Mihin vertaisin sen miehen sydämen, joka on rakastettunsa saanut omakseen? Se on kuin maapallo geologisissa vaiheissansa, joita arvoisa puheenjohtajamme meille toisinaan kuvailee: aluksi hehkuva hiili, sitten lämmin hiili, sitten jäähtyvä tuhka, vihdoin kylmä — en halua jatkaa vertaustani. Lorun loppuna oli, että sir Johnille ja hänen puolisolleen eräänä kauniina päivänä saapui kirje, joka oli suljettu heidän tyttärensä pienellä sinetillä ja jonka avattaessa havaittiin sisältävän nuoren pariskunnan esittämän anteeksipyynnön ja lupauksen langeta polvilleen rakkaitten vanhempain eteen vannoen toiste välttävänsä kaikkea tottelemattomuutta.

Sir John puolisoineen istuutui jälleen tulisijan ääreen holvipilarien väliin ja luki kirjeen kerran toisensa jälkeen. Totta puhuen sir Johnille oli paljoa tärkeämpi tyttärensä onni kuin perheen nimi ja sukupuu. Hän palautteli mieleensä Barbaran pieniä omituisuuksia, huokasi ja alkoi sopeutua siihen ajatukseen, että avioliitosta tulisi tosi. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, ja sir Johnin mielestä ei ollut syytä osoittaa kovin suurta jyrkkyyttä. Barbara ja hänen puolisonsa kenties kärsivät puutetta: oliko heillä sydäntä antaa ainoan lapsensa nähdä nälkää?

Sattumalta olivat Barbaran vanhemmat saaneet pienen lohduttavan tiedon. Heille näet oli luotettavalta taholta kerrottu, että muuan plebeijisen Willowes-suvun esi-isistä oli avioliiton sitein liittynyt erääseen rappiolle joutuneeseen ylimysperheeseen. Sanalla sanoen: sellaisia houkkioita ovat ylhäiset vanhemmat — ja toisinaan muutkin — että he jo samana päivänä kirjoittivat Barbaralle kehoittaen häntä palaamaan kotiin miehineen. He eivät kieltäytyisi ottamasta häntä vastaan eivätkä moittisi häntä, vaan päinvastoin koettaisivat ottaa heidät vastaan mahdollisimman sydämellisesti ja harkita heidän kanssaan miten tulevaisuus voitaisiin parhaiten suunnitella.

Kolme neljä päivää myöhemmin pysähtyivät sangen kehnot vuokravaunut Chene Manorin portaitten eteen. Hellämielinen parooni ja hänen puolisonsa riensivät ulos tervehtimään jalosukuista prinssiä ja prinsessaa. He olivat ylen onnelliset nähdessään hemmoitellun lapsensa palaavan terveenä ja hyvissä voimin — tosin vain mrs Willowes'ina, pelkän Edmond Willowesin vaimona. Barbara vuodatti katumuksen kyyneleitä ja molemmat karkulaiset olivat valmiit parannuksentekoon, mikä ei ollut niinkään oudostuttavaa, kun ottaa huomioon, ettei heillä ollut itsellään penniäkään.

Tyynnyttyään pariskunnat kävivät pohtimaan tilannetta. Nuorille ei sanottu yhtäkään moitteen sanaa; Willowes pysytteli taka-alalla, kunnes lady Grebe ystävällisesti kehoitti häntä siirtymään lähemmäksi.

"Hän on todellakin kaunis", mietti lady Grebe mielessään. "Eipä ihmekään, että Barbara on häneen ihastunut."

Joka tytön huulia ei tosiaankaan suutele niin kaunis mies kuin Willowes. Sininen takki, ruskeat liivit ja harmahtavat housut verhosivat täysin moitteettomia ruumiinmuotoja. Hänen suurten tummien silmäinsä katse siirtyi Barbarasta vanhempiin ja hellänä häneen takaisin. Barbaraa lähemmin tarkastellessaan saattoi hyvin ymmärtää, minkä tähden kylmäverinen lordi Uplandtowers oli kerrassaan lämmennyt. Hänen kauniit nuoret kasvonsa säteilivät (vanhain naishenkilöiden kertoman mukaan) pyöreän, harmajan hatun alta, jota koristivat valkoiset kameelikurjen sulat, ja sirot kengänkärjet pistivät esiin harmaan hameen peitosta, tummanruskean viitan takaa. Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset; mikäli voi nähdä vieläkin perheen hallussa olevista pienoismaalauksista olivat ne melkein lapselliset, suu osoitti herkkätunteisuutta, ja varmalta tuntui ettei hän ollut huonolla tuulella, ellei hänellä ollut siihen pätevää syytä.

Tilannetta siis pohdittiin parhaan ymmärryksen mukaan, ja nuori pariskunta, joka jo riippuvaisuutensa vuoksi halusi sydämestään saavuttaa vanhusten suosion, oli suostuvainen kaikkiin tilapäisiin toimenpiteisiin, kunhan ne eivät tuntuneet aivan sietämättömiltä. Oltuaan jo lähes kaksi kuukautta yhdessä he vastustelematta hyväksyivät sir Johnin ehdotuksen, joka sisälsi seuraavan suunnitelman: Sir John antaa Edmond Willowesille riittävät varat hänen voidakseen matkustella Euroopassa vuoden ajan opettajan seurassa, jonka matkan aikana nuorukaisen oli mitä suurimmalla ahkeruudella käytettävä hyödykseen opettajan neuvoja, kunnes hän sekä ulkonaisesti että sisällisesti olisi kyllin hioutunut soveltuakseen lady Barbaran aviomieheksi. Hänen oli opiskeltava kieliä, hienoa käytöstä, historiaa, seurustelutaitoa, raunioita ja kaikkea, mitä hänen nähtäviinsä sattui, kunnes hän voisi punastumatta asettua paikalleen Barbaran rinnalle.

"Sillä välin", virkkoi kunnon sir John, "minä järjestän asuttavaan kuntoon teitä varten pienen kartanoni Yewsholtissa. Talo on pieni ja syrjäinen, mutta se riittänee nuorelle pariskunnalle aluksi."

"Vaikkei se olisi leikkitupaa suurempi, niin se hyvin meille riittäisi!" virkkoi Barbara.

"Niin, vaikka se ei olisi kantotuolia suurempi!" lisäsi Willowes. "Ja mitä syrjäisempi, sitä parempi."

"Me totumme yksinäisyyteen", lausui Barbara, vähemmän innostuneesti.
"Onhan sentään ystäviä, jotka käyvät meitä tervehtimässä."

Kun kaikki tämä oli tullut päätetyksi, palkattiin opettaja — erittäin kyvykäs ja kokenut mies — ja eräänä kauniina aamuna opettaja ja oppilas lähtivät. Ei pidetty suotavana, että Barbara seuraisi miestänsä, joka siinä tapauksessa luonnollisesti olisi kiinnittänyt huomiota häneen niin suuressa määrin, ettei olisi kyennyt ahkerasti käyttämään kaikkia päivän hetkiä näkemiseen ja oppimiseen — peruste, joka oli yhtä kaukonäköinen kuin vastaansanomaton. Kirjeitten kirjoittamista varten määrättiin päivät ennakolta, Barbara ja hänen Edmondinsa suutelivat toisiaan ovella viimeisen kerran, ja vaunut vierivät portista maantielle.

Edmond kirjoitti Havresta kohta kun oli sinne saapunut, mikä epäsuotuisten tuulten vuoksi tapahtui vasta viikon kuluttua; hän kirjoitti Rouenista ja Pariisista, kertoi nähneensä Versaillesissa kuninkaan ja hovin sekä linnan ihmeelliset marmorityöt ja kuvastimet, kirjoitti sitten, verraten pitkän ajan kuluttua, Torinosta kuvaillen niitä pelottavia seikkailuja, joihin hän oli joutunut ratsastaessaan muulin selässä Mont Cenis'n yli, missä hänet oli yllättänyt hirveä lumimyrsky, josta hän, hänen opettajansa ja oppaansa olivat töintuskin pelastuneet. Sitten hän kirjoitti hehkuvia kuvauksia Italiasta, ja Barbara voi kirjeistä havaita, miten hänen miehensä alinomaa ilahduttavasti kehittyi. Oli siis täysi syy ihastella isän kaukonäköisyyttä tässä kasvatusasiassa. Kumminkin sattui, että hän silloin tällöin huokasi — hänen miehensä ei voinut läsnäolollaan todistaa valintaa oikeaksi — ja kaikessa hiljaisuudessa kauhistui niitä nöyryytyksiä, joita kohtalolla saattoi olla hänen varalleen tämän mesalliance'in vuoksi. Hän kävi hyvin harvoin vieraissa, sillä niinä parina kertana, jolloin hän oli ollut entisten ystäväinsä luona, hän oli huomannut heidän ilmeisesti muuttaneen käytöstään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Voi sinua, eukkorukkaa, kylläpä sinulla oli huono onni!"

Edmondin kirjeet olivat yhä yhtä helliä, jopa pian hellempiäkin kuin Barbaran, joka havaitsi yhä jäähtyvänsä. Hyvänä ja kunniallisena aviovaimona hän kovin suri tätä seikkaa, sillä hänen ainoa halunsa oli olla uskollinen ja rehellinen. Hän oli siinä määrin huolissaan, että rukoili itselleen Jumalalta lämpimämpää sydäntä. Vihdoin hän kirjoitti miehelleen pyytäen häntä taiteen kotimaasta lähettämään muotokuvansa, miten pienen hyvänsä, jotta hän voisi katsella sitä joka päivä siten hetkeksikään unohtamatta hänen piirteitänsä.

Willowes ei suinkaan ollut haluton; hän vastasi tekevänsä enemmänkin. Hän näet oli tutustunut Pisassa erääseen kuvanveistäjään, joka tunsi suurta mielenkiintoa häntä ja hänen vaiheitansa kohtaan, ja oli tilannut taiteilijalta marmorisen rintakuvan, jonka hän lupasi heti sen valmistuttua lähettää vaimolleen. Barbara oli toivonut saavansa kuvan heti, mutta ei valittanut sanallakaan viipymistä. Seuraavassa kirjelmässään Edmond ilmoitti kuvanveistäjän omasta aloitteestaan muuttaneen suunnitelmaansa sikäli, että hän oli päättänyt rintakuvan asemesta valmistaa kokovartalokuvan — niin tärkeätä oli hänelle saada esittää Englannin ylimystölle taiteensa näyte. Työ edistyi suotuisasti ja nopeasti.

Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi voineet erottaa yötä päivästä.

Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä, Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.

Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi, ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi. Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä. Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana. Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon — ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa postissa tai jonkin matkustajan mukana.

Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi, että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä. Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät myöhemmin riittävän selvästi.

Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja kasvoissa — niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet Barbaran sydämen — ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata hoitamisesta koituva onni.

Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir
Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.

"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää ainoan etunsa — kauniit kasvonsa — joka ihmisten silmissä saattoi puolustaa äkkinäistä valintaasi… Olisitpa mennyt naimisiin tuon toisen kanssa — ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.

"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.

Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi kuulumaan yksin heille.

Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä uskollisesti kuin konsanaan.