Kreikkalaisten Orpheus ja Homero, roomalaisten Romulus ja Remus, suomalaisten Väinämöinen ja monet muut ovat personoituja kansalliskäsitteitä. Eikä kukaan yritä väittämään että sentähden kun on olemassa kreikkalaisten kansalliseepos, Iliadi, on täytynyt olla olemassa Orpheus ja Homero, ja että kun on olemassa Kalevala on täytynyt olla olemassa Väinämöinen. Mutta teoloogit väittävät evankeliumien kuvauksen Kristuksen persoonallisista ominaisuuksista todistavan Kristuksen olleen olemassa, vaikka evankeliumien persoonattomuus täytyy olla ilmeisesti huomattavampi kuin mainittujen kansalliseeposten.

Mitä erityisesti lunastajakäsitteeseen tulee, sen Kristus-nimellä personoiminen on ilmeisen selvää, koska siihen on olemassa historiallisiakin todistuksia. Onhan tunnettua ensimäisten kristittyjen keskuudessa vuosisatoja vallinnut riita siitä, onko Kristus jumala tai ainoastaan jumalallinen luonne. Vuotena 325 päätettiin sitte Nikean kirkolliskokouksessa että Kristus on kaksinaisuus: jumala ja ihminen.

Mutta mitenkä tuo päätös syntyi?

Kummaltakin puolelta käytettiin todistuksina toisiensa syytöksiä ja solvauksia — joka muuten osottaa että silloin vielä ei uskottu siihen ihmeiden sarjaan, jota myöhemmin on käytetty Kristuksesta todistuksena. Mutta kun ankara riita ei vienyt päätökseen syntyi yleinen tappelu, joka lopultakin ratkaisi asian paavalilaisuuden eduksi, että Kristus on kuin onkin jumala. Tuollainen asian ratkaisu todistaa vain sitä että määrätyt käsitteet hinnalla millä hyvänsä tahdottiin personoida nimellä Kristus, ja määrättyjä mytholoogisia ja "siveellisiä" käsitteitä tahdottiin ruveta kutsumaan nimeltä Kristuksen oppi.

Sielutieteellinen todistus käsitteiden keskittämisestä henkilöksi ja sellaisen keskittämisen tarpeellisuudesta on se, että sivistyskansojen enemmistö vieläkään ei kykene tajuamaan mitään ajatusta, ei mitään käsitettä samalla ajattelematta käsitteelle tekijää, yksilöä.

Lunastajakäsite on ehdottomasti pelkkä symboli. Ja silloin on itse asialle yhdentekevää onko Jesus Kristus nimistä miestä elänyt tai ei. Ja, jos hän on elänyt, on yhdentekevää mitenkä hän on elänyt ja kuollut. Käsitys hänestä kestää samana, salaperäisenä, ihmeellisenä ja kunnioittavana niin kauan kuin se liike, joka on hänet keppihevoseksensa ottanut, nauttii ihmisten ajatuksissa siveellistä arvoa. On siis yhdentekevää vaikka Jesus Kristus olisi ollut maantien rosvo, hänestä olisi yhtähyvin voinut tulla "jumalanpoika", koska hänen koko kuuluisuutensa lunastajana perustuu oletettuihin ominaisuuksiin, jonka oletuksen alkuna on tunnetulle kansanliikkeelle sovitetut kirjalliset väärennykset.

Mutta noiden väärennyksien julkeus viittaa siihen, että niiden esineenä on ollut kokonaan epäinhimillinen luonne, jota ei ole ollenkaan ymmärretty joukkojen puolelta — jos nimittäin noiden väärennysten esineenä on ollenkaan henkilöä ollut.

21.

Jos Kristus on ollut olemassa ja jos hän oli poikkeusluonne niin minkälainen poikkeusluonne hän oli?

Itsetiedoton elämänkieltäjä, äärimmäisyyteen asti epäonnistunut ihminen, omituisella tavalla sairas erikoisluonne, sopimaton elämään siinä yhteiskunnassa jossa hän eli, ja opettajaksi sopimaton kaikkiin yhteiskuntiin, joissa toimitaan joko itsetietoisina tai vaistomaisina elämän myöntäjinä. Hän oli ihminen joka oli liiaksi "henkevöitynyt", "täydellisyyden" rajoille ehtinyt vaistoihminen — määrätyn lajin idiootti.

Todella olevainen maailma oli hänelle vain heijastusta ja vertauskuvia. Vaistoksi käynyt aate, sydämentunne ja vakuutus olivat hänelle ainoa tosimaailma, jossa hän eli ja jonka hän tajusi ja uskoi. Kaikki hänen ajatuksensa, puheensa ja tekonsa olivat tuon oletetun maailman ja elämän todistamista ja samalla tämän maailman, todellisen maailman ja elämän, itsetiedotonta kieltämistä.

Sellainen elämänymmärrys on ulkopuolella kaikkia sitä mikä tavalliselle ihmiselle merkitsee jotain.

Kristuksen ajatuskyky ei tuntenut maailmaa jossa on käytännöllisiä tieteitä, taiteita, rakkaita pyrkimyksiä ja intohimoja. Hänen koko henkinen olemuksensa käsitti vain yhden varman asian: puhtaan uskon autuuden olemassaoloon ja sen katkeamattoman itsessään tuntemisen. Hänen koko tietonsa: puhdas usko on puhdas — hulluus.

Tuonlaisen täydellisyyden avulla voidaan käsittää "jumalanvaltakunta" ja "autuus" aina läsnäoleviksi, elää niissä ja siten itsetiedottomasti kieltää olevainen maailma.

"Jumanlanvaltakunta" ja "autuus" olivat Kristukselle sydämentila, ainoa mahdollinen hermotunne — joita ei odoteta ja saada, kuten kristityt tekevät, vaan ne tunnetaan välittömästi.

Tuollaiselta ilmiöltä puuttuu kokonaan myöntävä elämänvoima. Hänen henkinen voimansa on kokonaan kielteistä: toimii elämän vastakkaisella puolella, elämänkieltämisen puolella. Väsymys, pois pyrkiminen, suloiseen lepoon vaipuminen — kuolema — käyvät hänelle hallitseviksi vaistoiksi ja johtavat hänet yhden lajin itsemurhaan.

Kristuksen syyttömyys, karitsamaisuus oli juuri siinä ettei hän tuntenut sydämensä tilan vastakohtaa maailmaa, hänen laupeutensa, jumalainen rakkaus, siinä ettei hän kyennyt elämää tajuamaan niin pitkälle että olisi voinut mitään itsetietoisesti vihata.

22.

"Opetuslasten" ja apostolien kuvaama Kristus on paljon karkeampi edellä esitettyä. Mutta juuri tässä tulee ottaa huomioon, että kristuspersoonaa on esitetty erityisen tarkoituksen saavuttamista varten. Kristuksesta on ennenkaikkia tekemällä tehty moraalinen ohjaaja määrätylle kansanliikkeelle ja kaikille myöhemmille kristittyjen teoille.

Toiselta puolen "opetuslasten" enemmistö eivät ollenkaan tajunneet Kristuksen yksilöllisyyttä. Eikä ihmekään. Sellaisen hulluuslajin psykoloogian tutkiminen olisi vaatinut etevän psykoloogin tarkkuutta ja tietoja. Mutta "opetuslapset" ja apostolit olivat yhtä typeriä kuin meidän aikamme jätkäpapit. Lukuun ottamatta apostoli Saulus Tarsolaista, tuota toikalaiseen filosofiaan perehtynyttä, sen aikaisen kansanliikkeen saatanallisina mestaroitsijaa, ja oppinutta fariseusta ja "opetuslapsi" Juudas Iskariotia uuden testamentinkaan mukaan "opetuslasten" ja apostolien joukossa ei ollut neroista haittaa.

Kristinusko semmoisenaan ei ole koskaan vetänyt puoleensa miehiä, joilla olisi ollut neroa, makua ja rehellisyyttä tunnustaa tosiasiat. Likaiset ja kavalat verihuuliset vampyyrit ovat etupäässä esittäneet Kristusta ihmiskunnalle, ja sentähden "mestari" on tullut joko tieten tai tietämättä väärin esitettyä.

"Opetuslasten" moukkamaisuuden ja Paavalin harkitun vehkeilyn tuloksena on meillä "pyhissä kirjoissa" rauhaan raukeavan, hentomielisen ja todella puhtaan — vastakohtia tuntemattoman — Kristuksen sijasta Kristus, joka muistuttaa rähisevää katupoikaa, tappelevaa hulikaania, kateellista kamasaksaa, sirkusilveilijää, raukkamaista henkiorjaa, sanalla sanoen kaikkia ensimäisen kristityn tyyppejä. Vain rivien välistä ja oikein lukemalla voimme evankeliumeistakin nähdä vilahduksen todellisesta Kristuksesta.

Kuinka moni tieteellinen ja taiteellinen kristus-persoonan tutkija onkaan antanut Paavalin pettää itseänsä Kristuksen yksilöllisyydestä. Useimmat heistä Kristusta etsiessään ovat löytäneet vain ensimäisen kristityn tai Paavalin ja esittäneet Kristuksen sanoilla ja kuvilla sen mukaan.

Todelliseksi kristustyypiksi kuitenkin sopii parhaiden kaikkia, kuolemaakin, ihmettelevä lammas, karitsa, joka "viedään teuraaksi", mutta joka ei osaa kiinnittää sellaiseen mitään huomiota.

Todella suuria ovat vaikeudet Kristuksen psykologian tutkijalle. Hänellä on vastassaan kaikki ne viileyden, likaisuuden, kostonhimon, avuttomuuden, katumuksen, armontoivon ja autuudenriemun vaistot, jotka ensimäisissä kristityissä voimakkaina riehuivat — jotka Paavali esittää kristukselaisuutena. Löytää tuosta värien ja vaistojen sekamelskasta todellinen Kristus, se todellakin on laskettava suurten keksintöjen joukkoon, jonka vain hyvin harvat onnistuvat tekemään. Nähdä ensimäisten kristittyjen monisuuntaisten vaistojen ja riehuvien intohimojen takaa itse elämänkieltäjä — intohimoton Kristus — jolla on vain yksi pakottava tunne, yksi syvä pyrkimys: pelottavan tyyni väsymys elämään, sellaiseen näkemiseen vaaditaan neroa ja sielutieteellistä tarkkuutta.

23.

Tehdä Kristuksesta nero, sankari ja vallankumouksen saarnaaja on yhtä väärin kuin tehdä hänestä yliluonnollinen olento, lunastaja.

Mikä kohtalon iva! Tehdä Kristuksesta sankari ja nero! Siinä suuressa elämänilveilyssä jonka nimenä on kristinusko on esitetty mitä perinpohjaisinta ironiaa ja esitetty sitä niin mestarillisesti, että tuosta ilveilyn pilaamasta piiristä ei tahdo mitään todellista vapaata ajattelua syntyä. Siksipä voidaan Kristuksen yksilöllisyydestä tulla niinkin epäjohdonmukaisiin päätelmiin kuin sankari ja nero.

Jos mikään niin sankarius on epäkristuksellista. Sankari ja nero ovat sanoja jotka eivät kuulu ollenkaan senlaatuisen persoonallisuuden piiriin kuin Kristus todennäköisesti on ollut, jos hän on ollut. Sankaruus ja nerous merkitsevät aina elämän myöntämistä, eikä ainoastaan myöntämistä vaan myöskin sen kuohuttamista ja voimakkaammaksi tekemistä. Kristukselaisuus taas merkitsee elämän kokonaan kieltämistä, sen lopettamista. Sehän on evankeliumienkin ydin, "rauhan ja ilonsanoma", vaikka se ei ole koskaan ollut kristillisen liikkeen ja kirkon toiminnan ohjaaja.

Se liike, joka Rooman valtakunnassa muodostui kristinuskoksi alkaa kehityksensä sankaruuden vastakohdasta: mystillisistä toiveista ja ulkonaisesta alistuvaisuudesta. Roomalaisten orjain sankaruus oli mennyt vallankumouksen johtajan Spartacuksen mukana, ja se heräsi jälleen vasta Paavalin jälkeen. Jos kristillisyys olisi alkanut sankaruudesta roomalaisille orjille olisi lunastajaksi tullut Spartacus, roomalainen orja ja gladiaattori.

"Älä seiso pahaa vastaan". Siinä, ovat Kristuksen suuhun sopivat sanat, jotka osottavat mitä lajia sankari hän oli. Juuri nuo sanat ovat "ilon ja rauhan sanoma", koko evankeliumi kaikille elämänkieltäjille. "Älä seiso pahaa vastaan" ei ole elämään väsyneelle ainoastaan tunnustus, vaan pakottava vaisto, ajatus, puhe, toiminta, koko elämä, ja siksi hänestä sankaruus ja nerous ovat kaukana.

"Älä seiso pahaa vastaan". Se on korkein ajateltavissa oleva elämänkielto ja vaikuttavin kuolemantuomio — käskeväksi moraaliksi päästyään — mitä ihmiskunnalle koskaan on lausuttu. Ja sentähden se myöskin on täydellinen vastakohta meidän käsityksellemme neroudesta ja sankaruudesta.

Kaikki hajottaminen, riehuminen, kumoaminen ja valloittaminen kuuluu kristitylle, mutta ei Kristukselle.

Edistykselle ja inhimillisen ajatuksen materialistiseksi avartumiselle on suuri vahinko, että Kristusta esitetään sankarina ja nerona. — Jos ihmisistä ei saa muuten elämän ja kehityksen edistäjiä kuin vetoamalla Kristukseen ja väittämällä Kristuksen aina sellaiseksi minkälaisia tahtoisi ihmisten missäkin tapauksessa olevan, niin ainakaan materialistien ei luulisi kannattavan Kristuksella ratsastaa.

Kristukseen vetoamalla saadaan ihmisistä ainoastaan kristittyjä joko kirkollisessa tai kristukselaisessa ymmärryksessä — kummassakin tapauksessa epäkäytännöllisiä elämää edistämään.

Moitittavan tieteellisperiaatteellisen erehdyksen tekevät monet sosialistiset agitaattorit vetoamalla Kristukseen jotakin typerintä kristittyä käännyttäessään. Kursailematta he sanovat Kristuksen olleen työväenluokan agitaattorin, aivan kuin Kristus olisi varmasti tunnettu historiallinen henkilö ja aivan kuin Kristuksen opiksi sanottu olisi täydelleen sopusoinnussa materialistis-luonnontieteelliselle elämänymmärrykselle perustuvan sosialistisen liikkeen kanssa. Ameriikkalainen sosialisti ja unionisti A.W. Ricker arvelee Kristuksen olleen ammattiyhdistysmiehen ja kommunistin. — "Jesuksen opetus oli kaksipuolista: sielun pelastusta ja kommunismin saarnaamista", sanoo Ricker kirjasessaan "Jesuksen taloudellinen politiikka". — Hyvin loruttu Jesuksen nimeen!

Yleensä on mahdoton sanoa varmasti, mitä Kristus on opettanut — jos mitään. Jos hän lienee jotain opettanut niin taloudellisista opetuksista ainoastaan "katsokaa taivaan lintuja" jnp. näyttää sopivan hänen suuhunsa. Mutta se ei ole mikään kommunistinen neuvo, vaan hullun anarkistin hullu neuvo.

Ken ymmärtää lauseen "älkää seisoko pahaa vastaan" hän voipi Kristukselta riisua kaikki Kristuksella ratsastajien tekemät naamiot ja nähdä hänet elämään väsyneenä, mitään vastustamaan kykenemättömänä karitsana, jonka onni ja autuus on siinä ettei hän kykene tajuamaan todellista elämää kuin varjoksi, hetken kestäväksi häiriötilaksi, johon ei pidä ajatuksiansa kiinnittää.

24

Mitään todennäköisyyksiä ei ole tukemassa sitä otaksumaa että Kristus olisi metelöinyt, joka viittaisi hänen olleen vallankumouksellisen. Sensijaan kaikki todennäköisyydet viittaavat siihen että hänen seuraajansa olivat joissakin yhteiskunnallisissa hankkeissa. Vähääkään Kristusta ymmärtämättä he mahdollisesti luulivat hänet johtajaksensa, sillä olihan toivo suuren ihmeellisen johtajan ilmestymisestä tullut sitä voimakkaammaksi mitä useammin roomalaiset legioonat olivat kukistaneet kapinalliset ainekset.

Roomalaisen oikeuden edessä Kristusta ei tuomittu siksi että häntä vastaan olisi mitään raskauttavia todistuksia ollut, vaan ehkä sentähden kun joukko väitti hänet johtajaksensa ja sentähden kun hän ei osannut itseänsä puolustaa yhdelläkään järjellisellä lauseella.

Evankeliumien kertomus että roomalainen maaherra olisi tuominnut Kristuksen vain sentähden kun juutalaiset papit niin tahtoivat, näyttää arveluttavalta ja kokonaan epäroomalaiselta — puhumattakaan siitä kuinka paljon tuo evankeliumien selitys on tuottanut kärsimyksiä juutalaisille. Sehän on ollut perustuksena ja siveellisenä lähtökohtana kaikille niille yhteiskunnallisille ja yksityisille roistomaisuuksille joita kristityt ovat juutalaisia kohtaan harjoittaneet.

Kristuksen tuomitseminen roomalaisen maaherran kautta saapi selityksensä jo mainitusta luulosta että Kristus olisi ollut joukkojen johtaja ja vielä enemmän hänen idioottimaisesta käytöksestänsä Pilatuksen edessä. Käyttäytyä sillä tavalla kuin Kristuksen kerrotaan käyttäytyneen tutkittaessa se riittää herättämään epäilyksen miehen mahdollisista salaisista hankkeista roomalaista valtaa vastaan.

Se taas että Pilatus olisi tuominnut Kristuksen vastenmielisesti, juutalaisten pakottamana ja vieläpä tunnustanut Kristuksen hurskaaksi mieheksi on juttu, joka lienee syntynyt niinä aikoina kun kristinuskon piispat ja papit tekivät kauppaa kristillisestä liikkeestä roomalaisen valtiomahdin kanssa. Kristinuskon valtiouskonnoksi hyväksyvä roomalainen ei voinut sallia että kristinuskossa olisi roomalaisuutta halveksittu jumalansa tahalliseen tappamiseen osallisuudella. — Mitkään "pakanalliset" sivistyskansat eivät ole koskaan jumaliansa tappaneet. He ovat rehellisesti luopuneet vanhoista ja omaksuneet uusia.

Senpätähden me evankeliumien mukaan näemme "pakanalliset" roomalaiset jaloina kristusjutussa ja "ainoan oikean jumalan palvelijat", juutalaiset, roistoina, joidenka tahdosta ja pakottamana muka roomalainen maaherra tuomitsee Kristuksen häpeälliseen kuolemaan. Todennäköisempää kuitenkin on että Pilatus — jos hänellä kerran mitään osaa kristusjutussa on — tuomitsi Kristuksen ilman mitään käsien pesua, vain sivumennen, roomalaisella hymähdyksellä: — menköön yksi hupsu juutalainen mihin tahansa!

25

Mikä on selitys Kristuksen erikoiseen persoonallisuuteen, jos hän sellainen oli?

Ei voi vaatia että ihmiset tyytyisivät siihen ylimalkaiseen selitykseen, että Kristus oli määrätyn lajin idiootti, rauhallinen hullu. Rauhallisia hulluja on paljon, mutta kaikki rauhalliset hullut eivät ole Kristuksia. On vastattava kysymykseen: mitkä ovat ne syyt joiden tuloksena oli tuollainen poikkeusluonne, tuollainen ihmismaailman luonnonilmiö? Mitkä syyt vaikuttivat että sellaisen ihmistyypin ilmeneminen oli mahdollinen ja miksi niitä ei syntynyt enempää?

Jos kysytään, mikä oli syynä että sellainen poikkeusluonne kuin indialaisten Buddha syntyi maailmaan, vastaus on paljon helpompi löytää kuin kristusprobleemiin.

Buddha oli korkeakehityksisen ja ylenmäärin henkevöityneen kastin jäsen. Hän oli päättyneen sivistyksen personoitunut elämäänväsymys, pitkäaikaisen nautintorikkaan elämän lopputulos: itsetietoinen elämänkieltäjä.

Mutta Kristus. Voiko häneen sovelluttaa samat edellytykset? Onko samanlaisten ehtojen alaisuutta olemassa? Ei ole yhtä huomattavasti. Kristus ei ole minkään määrätyn lajisen sivistyksen huipuille kohoutuneen kansan tuote eikä yleisen elämäänväsymistunteen tulos. Kristus on yksityisen elämäänväsymyksen tulos, tai ehkä paremmin henkevyyttä ja herkkyyttä kohdanneen alennuksen tuottaman syvän surun tulos. Elämälle kielteiset vaistot, väsymys ja yksinäisyys, olivat Kristuksessa perintönä vanhemmilta.

On olemassa oleellinen ero Kristuksen ja Buddhan välillä. Buddha oli itsetietoinen, Kristus itsetiedoton elämänkieltäjä.

Elämänkieltäjiksi yleensä tullaan kahta tietä: nautintorikkaan elämän ja sivistyksen väsyttäminä, kuten Tolstoi, tai kärsimysten uuvuttamina, kuten niin monet tuhannet kristityt.

Buddha oli itsetietoinen joukkotulos, ja siksi häntä ymmärrettiin ja siksi syntyi buddhalaisliike, joka tarkoitettuna tuloksena synnyttää tuhansia buddha-tyyppejä vielä tuhansia vuosia jälkeen Buddhan.

Kristus oli suoraan sarjaan sattuneiden yksityisten syiden ja yksityisen hengentuskan itsetiedoton tulos ja kokonaan vastakohta niiden ihmisten vaistoille, joiden keskuudessa hän eli. Siksi häntä ei ymmärretty ja siksi kristillinen liike ei ole koskaan ollut kristukselaisuutta, ja kun se sitä ei ole ollut se myöskään ei ole kyennyt synnyttämään kristustyyppejä tarkoitettuna tuloksena. Satunnaisena sairautena, luonnonoikkuna kristusluonteita on kyllä ollut jälkeen Kristuksen useampiakin.

26

Niinsanotussa kristillisessä liikkeessä on tapahtunut kaksi suurta väärennystä, kieltämistä. Kristinusko ensin kielsi ja väärensi Kristuksen ja myöhemmin kirkko kielsi ja väärensi kristinuskon.

Kristuksen henki ja kristinuskon henki eivät ole sukua toisillensa ja kristinuskon henki ja kirkon henki eivät myöskään ole sukua toisillensa. Kaikki nuo kolme ovat aivan eri asioita. Ja juuri sen tietäminen on tärkeintä koko kristillisen liikkeen käsittelyssä ja arvostelussa.

Paavali opettaa Kristuksen käyneen perustamassa kristinuskon maanpäälle. Mikä järjettömyys! Jos olisi kysymys jostain erikoisesta tieteellisestä teoriasta ja jotain jälkeensä jättäneestä tiedemiehestä olisi asia selvää, mutta puhua Kristuksesta perustajana!

Kristus ei ole sen liikkeen perustaja, joka on ottanut nimeksensä kristillinen liike — ja sellaisen kansanliikkeen perustajaksi ei kykenekään minkäänlainen yksi henkilö. Kristuksen yhteys tuohon liikkeeseen on joko pelkkä kirjallinen väärennys tai sitte satunnaista lajia, vain siinä että — jos Kristus eli — hän sattui elämään samaan aikaan kuin roomalaisen valtakunnan häviötä tarkoittava liike ei ollut enään vältettävissä. Tuolle liikkeelle Kristus joutui uhriksi, joutui siksi siveelliseksi persoonallisuusperustaksi, jonka laskuun Paavali väärensi ja jonka "käskystä" kristillinen kirkko sittemmin on kaikki perkeleellisyytensä tehnyt.

Sen liikkeen, joka ilmeni "ensimäisissä seurakunnissa" ennen kuin apostoli Paavalin opit pääsivät vallitseviksi ja hallitseviksi, sen liikkeen aatteellinen perustus on essealaisuus ja uusplatonilaisuus. Sen kristinuskon, joka pääsi Rooman valtiouskonnoksi perustaja on Paavali, tuo oppinut fariseus, Saulus, Tarsoksesta. Kansanliike oli olemassa ennen Paavalia ja ennen Kristusta, mutta Paavali keksi sille uuden teorian, siveellisen perustan.

Kristinuskon Kristuksen kieltäminen on siinä, että alkuperäinen "kristillinen liike" mielivaltaisesti yhdistää Kristukseen tai lunastajasymboliin ominaisuuksia, jotka kuuluvat vapauteen ja valtaan pyrkivälle roomalaiselle orjalle, proletaarille ja pappisvaltaan kyllästyneelle juutalaiselle. Juuri tämän väärennyksen perinpohjainen suorittaja on apostoli Paavali.

Rooman valtakunnan orjat ja köyhät vapaat roomalaiset kaipasivat vapautta ja valtaa. Mutta Spartacuksen johtaman vallankumouksen hävittyä he tunsivat itsensä voimattomiksi uusiin vallankumousyrityksiin ja sentähden heidän kaipuunsa alkoi kääntyä sisäänpäin, moraalituen etsimiseen ja keskinäiseen veljestymiseen. He omaksuivat esseniläisiä ja uusplatonilaisia aatteita — molemmat pääkohdissaan yhteenkäypiä — ja kehittivät niistä aatteellisen pohjan liikkeellensä.

Tuota roomalaisen valtakunnan köyhälistön liikettä johtamaan tunkeutunut pappi johdatti liikkeen taivaan ja helvetin uomiin ja kohotti lunastajajutun koko liikkeen lähtökohdaksi ja voimaksi ja iankaikkiseksi opastajaksi.

Evankeliumien opit, jotka muka pitäisi olla "opetuslasten" ja apostolien esittämiä, olivat suurilla joukoilla tietona aikoja ennen Kristuksen aikaa. Ja ne opit jotka väitetään Kristuksen itsensä julistamiksi olivat myöskin valmiina, ennen lausuttuina ja kirjotettuina kauan ennen Kristusta; buddhalaisille enimmät niistä olivat yleisesti tunnettuja vuosisatoja ennen juutalaisen lunastajan olemassaoloa.

27

Miten tapahtuu Kristuksen kieltäminen ja väärentäminen?

Nuo suuret orjalaumat ja vapaa roomalainen köyhälistö — molemmat Paavalin pakanoita — ikävöivät vapautta ja yhteiskunnallista valtaa, ja juutalaiset odottavat Eliaansa toista tulemista.

On siis olemassa suuria joukkoja, jotka olemassaolonsa ehtona ovat pakotettuja pyrkimään valtaan. Mutta monien orjakapinain veriin tukahdutettua vallankumouksellisten ainesten mielialassa mystiikka rupeaa näyttelemään yhä suurempaa osaa. Ihmeen kautta saavutettavan vapauden ja vallan ja tuhatvuotisen valtakunnan toivo kasvavat voimakkaiksi. Tarvitaan vain voimakas selitys lunastajan olemassaolosta, ja usko sellaiseen juurtuu nopeasti.

Pienenä sivunäytöksenä tuon kansanliikkeen aikana esiintyy Kristus. Hän saarnaa vapaudesta ja lunastuksesta, joka jo on kaikilla olemassa. Vapautta ikävöineet kuuntelevat, eivätkä ymmärrä että Kristus puhuu vain oman tunteensa tilasta, oman sairaan hermotuntemuksensa lajista, vaan sanovat katso, Messias! Seuratkaamme häntä. He seuraavat ja pitävät senverran melua että viranomaisten huomio kiintyy heihin. Seuraus Kristukselle on ristille joutuminen.

Ja sitte seuraa kristusongelman hämärin ja samalla hirvittävin kohta. Hänen seuraajansa ovat odottaneet että hän nostattaa ja kykenee nostattamaan kapinan heti kuin vallassaolijat alkavat häntä ahdistaa. He ovat alun alkaen lähteneet liikkeelle taistelua ja voittoa varten. Mutta Kristus ei nosta kapinaa, kieltää kaikki vastustusaikeet ja antaa itsensä tuomita ristille edes järjellisellä puheella itseänsä puolustamatta.

Mikä perinpohjainen ja katkera erehdys hänen seuraajillensa! He odottivat profeettaa, aatteittensa moraalista oikeuttajaa, ja sotapäällikköä, käytännöllistä toimeenpanijaa. Ja tämä, jota he siksi luulivat, olikin käsittämätön höperö, äärimmäisen moralihulluuden personoituina, elämänkieltäjä, voimaton lammaslunastaja, idiootti-vapahtaja, jonka menettelyä ei voinut kuin hämmästyksellä ihmetellä.

Kristuksen seuralaiset eivät ymmärtäneet Kristuksen elämää, sen vähemmin he ymmärsivät hänen kuolemaansa. Ja siksi selitys kristusongelmasta tuli toiselta puolelta niin törkeän raaka, mutta samalla niin saatanallisesti mestarillinen, että se voipi antaa aiheen "kuolettavaan nauruun" niille jotka ovat säilyneet syrjästä katselijoina — mutta niille joita se koskee se on antanut aiheen tappavaan suruun.

Miten iroonisesti sivistynyt juutalainen onkaan mahtanut tuntea halveksimista kristittyjä kansoja kohtaan nähdessään ja kuullessaan heidän jumalana palvelevan yhtä omituisesti sairasta juutalaista — samaan aikaan kuin terve juutalaisuus on yleisesti ja törkeällä tavalla kielletty ja häväisty.

Kristuksen tavasta kuolla kysyi hämmästynyt joukko pitkät ajat — noin neljäkymmentä vuotta — kuka? Mikä? Minkälainen ihminen se oli, joka sillä tavalla kuoli? Kun oli tarpeeksi kysytty astui esiin hetkeksi syrjään sysätty saatanallinen nero, pappi, Saulus Tarsoslaisen haamussa ja julisti voimakkaasti: — "Niin rakasti jumala maailmaa että hän antoi ainoan poikansa teidän edestänne. Jokainen joka uskoo hänen päällensä pelastetaan, mutta joka ei usko se kadotetaan".

Tuo vastaus oli häpeällinen vastakohta "Kristuksen opille", jonka yhtenä pääkohtana oli julistus, että kaikki ovat "jumalanpoikia". Mitään välimatkaa jumalan ja ihmisen välillä ei ole ja minkään uhrin tarpeellisuus siis ei voi tulla kysymykseenkään. Tuolla vastauksella laskettiin aatteellinen perustus voimakkaimmalle ja hirveimmälle pappisvallalle mitä vielä koskaan ihmiskunta on saanut kärsiä.

Kun väärennyksen perustus oli laskettu jatkuu väärennys selittelyllä Kristuksen ominaisuuksista. Ne kansajoukot, jotka pyrkivät valtaan eivät voineet hyväksyä idiootti-vapahtajaa eikä yksipuolista rauhan evankeliumia, koska he eivät voineet niitä käyttää tarkotuksiensa moraalisina ohjeina. He tarvitsivat vihan sekä rakkauden jumalallisen sanoman, sodan sekä rauhan evankeliumin. Ja tätä tarvetta tyydyttämään alkaa papin tarkoituksenmukainen toiminta.

Jos mieli papin voittaa, Kristuksen täytyi tulla yhtähyvin vihan kuin rakkaudenkin sanomaksi, rauhaan kehottavaksi ja sotaa sallivaksi jumalaksi — muuten vihaavat ja sotaa haluavat joukot eivät olisi Kristusta jumalaksensa ja lunastajaksensa tunnustaneet.

Ja sisältä mustat ja ulkoa kalpeat agitaattorit pitivät huolen siitä että Kristus tuli tahrittua kaikilla niillä ominaisuuksilla jotka kuuluivat ylöspäin pyrkiville mutta alhaisella sivistysasteella oleville ihmisille. — Tietysti voipi yhtähyvin sanoa, että Kristus tuli aivan ansiottomasti ihmisominaisuuksilla koristetuksi.

Miksikä tuossa suuressa väärennyksessä on turvauduttu juuri veriuhrimaiseen lunastajajuttuun? Siksi, koska ainakin arialaisen rodun kaikki kansat ovat aikoinaan käyttäneet ihmisuhreja lepyttääksensä jumalia. Epäilemättä Paavali ja muut mahdolliset lunastajajutun sepittäjät ja korjailijat ovat tunteneet kansoissa elävän taikauskon uhrista yleensä ja tiesivät heissä vieläkin elävän voimakkaana maagillisen taipumuksen uskoa ihmisuhrin voimaan. Siihen he perustivat jutun Kristuksen uhrikuolemasta.

Sivistyneet roomalaiset eivät luonnollisesti uskoneet ihmisuhriin, mutta tulee ottaa huomioon, että väärennys olikin tehty alhaisella sivistysasteella olevia varten, joista toivottiin Rooman vallan kukistajia. Että osa sivistyneistä roomalaisista omaksuivat kristinuskon, oli vain valtiollinen temppu, jolla luultiin voitavan ehkäistä Rooman valtaa uhkaava häviö.

28

Alussa "kristillinen liike" oli maallisen elämän järjestämistä ja sellaisena sen käsittivät kansajoukot kauan aikaa vielä sen jälkeen kun papit olivat siltä maallisen merkityksen kieltäneet. Sitä mukaa kuin liike muodostui kristinuskoksi ja kirkoksi ja pappisvalta varmistui, kutistuivat liikkeen maallista elämää tarkoittavat ominaisuudet ja käskyt ainoastaan pappien havaittaviksi ja heidän toimestansa täytettäviksi. Ja viimein, pappisvallan päästyä kylliksi varmalle vallan pohjalle, liikkeen alkuperäiset tarkoitukset tulkittiin tarkoittavan puhtaasti henkisiä asioita. Kansajoukoille liikettä ruvettiin tulkitsemaan vain uskomiseksi Kristukseen, joka rukoilevana karitsana "isän oikealla puolella" koettaa lievittää heidän "kauheiden" syntiensä seurauksia.

Sen kansanliikkeen, jolle Paavali väärennyksessä antoi nimen kristinusko, johtavina ajatuksina olivat essealaisuus ja uusplatonilaisuus, pääkysymyksenä ihannekommunismi. Väärennetyn liikkeen johtavaksi ajatukseksi tuli pappisvalta.

"Ensimäiset kristityt" kävivät kiivasta sanasotaa aatteittensa puolesta Paavalin julkeita väärennyksiä vastaan, joiden väärennysten pohjalle kirkko alkoi rakentua.

Papit lopullisesti valtaan päästyänsä kielsivät "kristinuskon" tarkoittaneen ja tarkoittavan sorrettujen ja orjien maalliseen valtaan ja vapauteen nostamista. Julistamalla kristinuskon koskevan ainoastaan sielua ja tuonpuoleista elämää kirkko kielsi kristinuskon.

Minkälaiseksi onkaan muodostunut lähes kahden vuosituhannen aikana kristinusko? Mitä on käytännöllinen kristillinen liike meidän päivinämme? Kirkkopolitiikkaa, joka ulospäin vaikuttaessaan on vehkeilyä ja sotaa vallan saamiseksi ja omaisuuden kokoamiseksi. Ja sisäisessä vaikutuksessaan, henkisessä puolessaan, se on elämän kieltämistä, ei henkevöitymisen ja herkistymisen kautta, vaan köyhyyden ja likaisuuden suosimisen avulla.

Siitä asti kun kirkko kielsi kristinuskon kansanliikkeenä kristillisyyden hyveinä on ollut säälin, tyytyväisyyden ja köyhyyden kunnioittaminen ja pelon vaistojen ihmisiin istuttaminen ja ylläpitäminen. Ja ne vaistot ovat vahingoittaneet kristittyjä kansoja enemmän kuin sodat ja ruttotaudit.

Tehdäksensä köyhyyden ihmiselliseksi ja köyhän ihmisen arvoiseksi "pyhät miehet" ovat keksineet lauseen "mene ja myy tavarasi!" ja jutun rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mutta tehdäksensä köyhyyden jumalalliseksi ja köyhän tyytyväiseksi, kärsiväksi marttyriksi, kirkko pisti nuo lauseet Kristuksen suuhun. Vaikka onhan selvää että kristukselaista taivaanvaltakuntaa — sydämentilaa — ei voida siepata niin yksinkertaisella tempulla kuin rikkautensa lahjoittamisella tai hankkimalla ruumiinsa ilettäviä paisumia täyteen.

Mutta kirkko tiesi mikä sille oli edullista ja sentähden se tahtoi tehdä jokaisesta, kellä ei ole yhteisiä liike-etuja papin kanssa, kurjan Latsaruksen tai tavaransa kirkolle lahjoittaneen "rikkaan miehen", armeliaisuuden tyypin. — Kerjäläinen ja almunjakaja, kas siinähän ne ovatkin kristillisen kirkon ihanneihmistyypit. Oikeudenjakaja on kristilliselle kirkolle tuntematon. Oikeuden kuittaa se julistamalla kaikissa niissä tapauksissa missä se itse ei pääse tuomitsemaan tuomarivallan kuuluvan jumalalle.

Kristillinen kirkko ei pyri kasvattamaan tervettä ihmistä eikä voi koskaan sellaiseen pyrkimykseen tullakaan kokonaisuutena, koska mahdollisimman paljon erehtyvä, likainen ja tietämätön ihminen on kirkolle välttämättömyys. Senpätähden kirkko kieltää todellisen jalostumisen ja koettaa likaisella moraalillansa myrkyttää kaikki jalostusmisaatteet.

Niinpä meillä ei olekaan yhteiskunnallista laitosta jota kristillinen moraali ei olisi myrkyttänyt.

Terveys, vaistojen terveellä tavalla tyydyttäminen on käynyt kristillisissä maissa rikokseksi. Ja sairaus, suorassa sarjassa alentava sääli ja nöyryys ja ummehtunut vaistojen tyydytys, niistä on tehty kaikkien inhimillisten hyveiden edelläkäypiä enkeleitä.

Sentähden, kun kirkko olemassaolonsa ehtona tarvitsee sairaita, kurjia ihmisiä, "vaivaisia syntisiä", kirkon täytyy olla vihamielisellä ja kieltävällä kannalla maallista viisautta vastaan. Ja kenenkään ei tarvitse toivoa, että kirkko voisi tuolta kannaltansa kääntyä ja ruveta saarnaamaan elämäniloa, onnea, terveyttä ja jalostumista. Sitä se ei voi tehdä kieltämättä jumalaa, lunastusta, armoa, anteeksiantamusta ja ihmisen synnillisyyttä. Kieltämällä ne kirkko voisi tulla elämän myöntäjäksi ja edistäjäksi. Mutta mitä jäisikään kirkosta, joka kieltäisi jumalan…!

Ken harrastaa tervettä elämää, korkeampaa sivistystä ja ihmisen jalostumista hän ei voi suosia kristillisyyttä missään muodossa.

Ei riipu papin tahdosta, onko hän tieteiden ja järjen ystävä tai vihollinen. Hänen täytyy olla niiden vihollinen, jos hän haluaa olla kristityn kirkon palvelija. Kerran, Italian renessansissa, ryhmä pappeja yrittivät nousta ja nostaa kirkkoa kokonaisuutena valon ja järjen piiriin, mutta kirkko musersi nousijain työn. "Uskonpuhdistuksen" kautta se hävitti renessanssin voitot melkein jäljettömiin samoin kuin se ennemmin oli hävittänyt eräissä suhteissa vielä nytkin saavuttamattoman antiikin sivistyksen.

Kokonaisuutena kirkko siis ei voi koskaan tehdä sovintoa tieteiden ja järjen kanssa, koska kaikki tieteet ja johdonmukainen järjellinen ajattelu sisältävät tuomion kirkolle. Tieteissä on poikkeuksena ainoastaan teologia — joka ei ole mikään tiede eikä voi saada tieteen arvoa kenenkään järjellisen ihmisen silmissä.

Tieteiden alue on tämä maailma ja niiden harrastus ihmisiin nähden terveeksi ja tietäväiseksi tekeminen, jos ne nimittäin esiintyvät rehellisinä, ilman sivuvaikuttimien antamatta johtaa tieteellistä työtä. Kirkko tarvitsee sairaita ihmisiä toista maailmaansa varten ja sentähden se ei voi tieteille totuuden arvoa myöntää.

Kristitty kirkko ei voi tunnustaa mitään sellaista totuutta, joka tarkottaisi elämämme järjestyksen perusteiden muuttamista. Kristitty kirkko ei ole aatteen ja hengen kirkko, vaan se on dogmatiikan kirkko. Ja dogmatiikka ei voi oleellisesti kehittyä. Kirkon täytyy aina väittää totuuden olevan ulkopuolella meitä ja ulkopuolella aisteilla tajuttavaa maailmaa.

Senpätähden kirkko vihaakin katkerimmin niitä ihmisiä, jotka väittävät että kirkon "ehdoton totuus" on ehdoton — humbuuki.

Kristillisen kirkon suurin rikos, sen mädättävä mustuus on siinä, että se toimii järjestelmällisesti kristittyjen kansojen sairaana pitämiseksi, alhaisen ihmistyypin kasvattamiseksi, ja tänäpäivänä se tekee sitä itsetietoisesti, ja sentähden se yksityisomistusoikeusjärjestelmän jälkeen on ankarimmin tuomittava kuin yksikään muu sivistyskansojen elämään vaikuttanut yhteiskunnallinen orgaani.

Kirkon omilla sanoilla lausuttuna syytös kirkkoa vastaan kuuluu:

Hyljättyänsä "kristinuskon" kirkko on vastoin parempaa tietoansa järjestelmällisesti ja tarkoituksella kasvattanut saatanan lapsia — saatana: kurjuuden symboli — ja itsetietoisesti kieltänyt ja estänyt jumalanlasten — jumala: elämän onnen symboli — maan päälle ilmaantumisen.

Ei ole yksistään ja välittömästi kristillisen kirkon syy, että suurin osa kristittyjen kansojen jäsenistä vielä tänäpäivänä elävät kurjuudessa, mutta välittömästi ja suurimmaksi osaksi kristillisen kirkon syy on se, että kristitty ei tunne kurjuutta kurjuudeksi ja alhaiseksi. Ja se on se kirous, jonka vielä viimeinenkin kirkosta luopuva kristitty tulee kirkolle huutamaan.

29

"Kristityksi tullakseen täytyy olla sairas, siihen ei voi kääntyä", vakuuttaa filosoofi Nietzche. Ja samaa osottaa "pakanain" tavattoman vaikeatöinen kääntäminen. Kristillisen kirkon oppi on sodanjulistus ja kuolemantuomio kaikkia ihmiseläimen terveitä vaistoja vastaan, ja siksi "luonnon tilassa elävät" kansat eivät taivu kristinuskoon muuten kuin pakon edessä, ja "sydämenasiaksi" kristinusko heille ei tule muuten kuin periytymisen, veren myrkytyksen kautta.

Niitä kärsimyksiä joita kristitty vielä tänäpäivänä nurkumatta kantaa ei voi sietää terve ihminen vastaan taistelematta.

Risti on likaisuuden ja köyhyyden symboli. Mitä ahkerammin sitä suudellaan sen likaisempia ovat ihmisten huulet ja tylsempiä katseet.

Kuka voisikaan parantaa maailmaa jossa on enemmistö kristityitä! Kristitty ei ole maailmassa elämää varten, hän on maailmassa — kuolemaa varten, ja sentähden hän ei voi hyväksyä elämän evankeliumia.

Kristitylle ei voi tarjota nautintojen maailmaa, sillä se on iloinen ja valoinen, ja sitä kristitty ei voi sietää. Hänen maailmansa on pimeä, likainen ja piikikäs ja sellaisena hän sen pitää niin kauan kuin hän on kristitty.

Kristityn kanssa ei kannata ruveta maailmaa parantamaan. Kristityn maailmasta hävittäminen on yksi maailman paranemisen ehto.

Kristityllä maailmalla on viime vuosisadalla ollut yksi ainoa todellinen suurkristitty, joka on saanut äänensä kuuluville yli sivistyneen maailman. Ja mitä hän on maailmalle huutanut?

"Täyttäkää isän tahto" ja "älkää seisoko pahaa vastaan"! Tuon hulluista hulluimman neuvon, neuvon jota kehittyvät kansat eivät voi toteuttaa, tuo aikamme suurkristitty, kreivi Tolstoi, huusi maailmalle sadoissa äänilajeissa. Noita humbuukimaisia korulauseita syötti hän Venäjän kansalle korkeimpina totuuksina yhä uudelleen ja uudelleen, sensijaan kuin hänen olisi pitänyt kehottaa kansaansa aktiivisesti nousemaan tyrannejansa vastaan, kiihottaa ja terästää heidän tarmoansa "ylösnousemukseen", eikä loruilulla isän tahdosta heikontaa heidän vähääkin itseluottamustansa. — Ja sellaista sanottiin kirkon kukistajaksi ja uskonnon pilkkaajaksi, miestä joka maailmanmaineensa avulla vahvisti uskoa tyhjään enemmän kuin sukupolvi venäläistä papistoa ja esti vapaan ajattelun edistymistä enemmän kuin venäläinen sensuri. Hän kirkon kukistaja ja uskonnon pilkkaaja! Mikä narripeli.

Niin paljon kuin kristillisyyden myrkyttämä maailma Tolstoita ihaileekin — ja ymmärtää häntä yhtä väärin kuin Kristustakin — on kuitenkin selvää ettei tuo jumalanvaltakirjalla varustettu anarkisti ollut elämän edistäjä, vaan elämänkieltäjä, kulturin ja nautintojen väsyttämä kulturin ja nautintojen kieltäjä.

Voipi sanoa että samaa kuin Kant kategoorisine imperatiiveineen oli henkisen vararikon ja itsemurhan partaalle joutuneelle filosofiselle teoloogialle, samaa oli Tolstoi jankutuksineen isän tahdosta epäilemään alkaneille kristityille.

Kantin kategoorinen imperatiivi joutui parahiksi vangitsemaan kristillisyyden kahleista irtautumaisillaan olevaa filosoofista järkeä ja pitämään sitä vuosisadan melkein alallaan. Samoin tolstoilaisuus ikäänkuin luulotellun jumalan salapoliisi kristillisyyden kirjavasta varastosta astuu esiin kiinniottamaan tuhansia opiskelevasta nuorisosta ja järkeänsä käyttämään alkaneista ihmisistä, jotka yrittivät pujahtaa ulos kristillisyyden piiristä järjen vapaille ja ihanille lakeuksille, elämän myöntämisen ja taistelun ja voiton tielle. Ja tälle sivistynyt maailma räpyttää käsiänsä ja huutaa: suurta, kuuluisaa! Täydyn tunnustaa, etten todellakaan käsitä mitä suurella ja kuuluisalla tarkoitetaan.

Jos kristukselainen humbuuki, jos neuvo "älkää seisoko pahaa vastaan" pidetään vielä tällä vuosisadalla suurena ja kuuluisana, jos sitä pidetään sivistyskansoille sopivana ja onnea tuottavana siveysohjeena, silloin täydymme sanoa — vaikene järki, tutkimus ja vapaa-ajattelu! Ihmiset haluavat kuulla inspireerattujen aasien puhuvan.

Kristillinen kirkko on nimittänyt ihmisen luomisen ruunuksi, mutta on kaikella voimallansa kasvattanut hänestä epäonnistuneimman eläimen, epäonnistuneimman sentähden, koska ihminen on terveistä vaistoista eksynyt pahemmin kuin muut eläimet.

Jos haluaisi kuvata keskinkertaisesti terveen ja aikamme teknillistä kehitystä vastaavan ihmisen ja vertaisi häntä kristittyyn, ainakin moraalinen erotus olisi hämmästyttävämpi kuin korkeamman luokan apinan ja kristityn välinen eroavaisuus.

Kristityn hävittäminen ja ihmisen kasvattaminen pitäisi olla kaiken tieteen, taiteen ja "vapaan järjen" huomion esineenä.

Varsinaisten kristittyjen käännyttämiseen ei kannata tuhlata aikaa. On vain laitettava sulut, että kristillisyyden mätä ei pääse saastuttamaan sellaista mikä vielä on pelastettavissa. On taisteltava nuorisosta. Jättäkäämme vanhat rauhaan ja pelastakaamme nuoret. Tulkoot vanhat enkeleiksi, mutta nuoret ihmisiksi!

Jokaisen yhteiskunnan, joka haluaa kantaa sivistyneen yhteiskunnan nimeä pitäisi asettaa terveyslautakuntia ja säätää suojeluslakeja kristillisyyden myrkytystä vastaan ja sen poistamiseksi.

Vankeuden uhalla pitäisi kieltää kristillisyyden missään muodossa opettaminen alle kahdeksantoista vuotisille. Ja jokaiselta kolmekymmentävuotta täyttäneeltä kristityltä pitäisi kieltää kansalaisoikeudet jokaisessa sivistyä haluavassa valtiossa.

"Raakaa väkivaltaa!" sanotaan. Joutavia. Kirkko ei ole koskaan ajatellut sillä tavalla levittäessään kristillisyyttä julkisen sekä salaisen väkivallan avulla. Ja tässä on kysymys paljon enemmästä kuin kristillisyyden vihaamisesta ja kristityn tunteiden loukkaamisesta. Tässä on kysymys yhteiskunnallisesta lääkärin toimesta suurpiirteisen jalostamispolitiikan toteuttamista varten. Lääkäri leikkaa elävään lihaan päässeen syövän järkeilemättä, missä määrin teko tyydyttää tunteita. Yhteiskunta voipi myöskin "leikata" ja "polttaa" kristillisyyden syövän ollenkaan ottamatta huomioon kristittyjen tunteita ja mielipiteitä. Ellei se sitä tee, jos se edelleenkin antaa kristilliselle liikkeelle täyden toimintavallan ja kristitylle täydet kansalaisoikeudet, vieläpä etuoikeudella, todistaa se että kristillisyys on osannut liiaksi hyvin turvata itsensä järkeä vastaan, että sivistyneiden kansojen politiikka on liiaksi kristillisyyden mädättämä, että pappi vieläkin hallitsee.

30

Riistojärjestelmän, kristinuskon ja monien muiden rappeuttavain tekijäin tuloksena meillä on kahdennenkymmenennen vuosisadan ihminen, joka saarnaa ankaraa moraalia. Moraalisaarnojen lomassa "kiusaaja" tulee hänen luoksensa ja pakottaa hänet "lankeamaan".

Hän yhä edelleen turvautuu valheeseen: rukoilee, paastoaa ja kiduttaa itseänsä. Rukousten ja itsekidutusten lomassa tulee "kiusaaja" ja pakottaa hänet "lankeamaan".

Hän luopuu maailmasta ja vaeltaa yksinäisyyteen. "Kiusaaja" seuraa häntä korpeen ja vuorille ja pakottaa hänet "lankeamaan".

Hän etsii yksilön pelastusta uusista aatteista ja ihanteista. "Kiusaaja" on ehtinyt edelle: esittää hänelle uusia aatteita ja ihanteita vastaavat viettelykset ja pakottaa hänet "lankeamaan."

Hän koettaa parantaa lähimmäistänsä sulkemalla hänet vankilaan, siten erottaaksensa hänet julkisen elämän viettelyksistä. Yksinäisyydessä ja vankeudessa "kiusaaja" on ainoa parannettavan toveri, ja pakottaa hänet "lankeamaan" syvälle salaisiin paheisiin.

Ja viimein hän suuressa moraaliraivossansa löytää "puhtaasti" elävän lähimäisen, löytää ihmisen jolla ei ole paheita. Mutta katso! — Se oli kahdella jalalla kävelevä ja puhuva aasi, jolla ei ole mitään hyveitäkään.

Ja viimein hän huomasi totuuden, jota niin kauan oli turhaan etsitty.
Hän löysi korkeampaan moraaliin johtavan lähtökohdan, joka kuuluu:

Ellei ihminen saa totella "kiusaajaa" ja "langeta" elämä tulee hänelle vastenmieliseksi ja sietämättömäksi.

Lisäksi hän huomasi, että mitkään aatteet ja ihanteet eivät voi pelastaa yksilöä; ne voivat "pelastaa" ainoastaan rodun tai kansan tai luokan, jos rotu, kansa tai luokka todella pelastusta haluavat.

31

Se "kiusaaja", joka yksilön kykenee pakottamaan "lankeemukseen" aina ja kaikkialla on mielijohteita ja tahtoa suurempi voima: vaistot. Se on se voima, joka tulee asettaa ensimäiselle sijalle siveellisten arvojen käsittelyssä.

Ceylonin Vedda-kansan jäsen on peräti alhaisella sivistysasteella, mutta, useain tutkijain vakuutuksen mukaan, hän ei osaa ollenkaan valehdella, ei silloinkaan vaikka hän voisi valheella henkensä pelastaa. Hän ei tunne valhetta ja voimakas vaisto estää hänet hyväksymästä sellaista mikä ei ole toden kanssa yhtäpitävää.

Kaikki se mikä näyttää ihmisessä olevan hänen yksilöllisyydestänsä johtuvaa johonkin pakottavaa tai jostakin estävää pyrkimystä on periytymisen, kasvatuksen ja vallitsevan elämänjärjestyksen kautta ihmisen yksilöllisyyteen kehittynyttä vaistoa, jossa periytymisellä kuitenkin on suurin osallisuus.

Erityisesti solutuman tutkiminen — joka nyt on vasta alussa — ja sen ominaisuuksien tarkempi selville saaminen tulee lähimmässä tulevaisuudessa osottamaan paljon huomattavia perinnöllisyyttä koskevia seikkoja. Se tulee selvittämään myöskin periytyvien vaistojen laatua ja periytymisvoimaa.

Materialismin pohjalla olevassa sielutieteessä jo tunnustetaan niinsanottu "tajuton vaikutus" ja todistellaan että "tajuttoman" ja tajuavan vaikuttavan voiman välillä ei voida löytää mitään varmaa rajaa samoin kuin ruumiin ja sielun välilläkään ei ole mitään varmasti määriteltävää rajaa.

Samoin sielutiede tuntee vaiston voimana, joka ei tarvitse itsetietoista sielutoimintaa johtaaksensa tekoon. Vaisto voipi pakottaa ilman edelläollutta mielikuvaa ja "itsetietoista" tahtomista.

Vaistot elävät ja kestävät pakottavina voimina vielä kauan sen jälkeen kuin niitä synnyttävät ja kehittävät ulkonaiset syyt ovat lakanneet vaikuttamasta.

Vaisto on ainoa "sielullinen" ominaisuus jota voidaan otaksua ilmaantuvan jo puhtaasti fysikaalista ja kemiallista laatua olevissa ilmiöissä — mutta siitä huolimatta se ilmenee korkeimmankin itsetietoisen järjen asteilla, mutta sen vaikutusta ei voida tarkalleen erottaa mielikuvien, järjen ja tahdon vaikutuksista, koska se useissa tapauksissa hallitsee edellisiä.

Kuitenkin järjellä on olemassa yksi etuoikeus. Korkealle kehittyneenä järki kykenee keksimään keinoja kaikkien ihmisen ominaisuuksien jalostamiseksi — itsensäkin.

Vaisto ei määrää tarkalleen yksityisten tekojen laatua, mutta se määrää suunnan mihin pyritään.

Vaiston oleellisin ja samalla jyrkin tunnusmerkki onkin juuri se, että se esiintyy aina jonakin kokonaisena järjestelmänä — rappeuttavana tai jalostavana — sensijaan kuin mielijohteet, järjen arvioimiset ja tahto esiintyvät enempi heiluvina, hetkellisinä ja siveelliseltä arvoltansa suuresti vaihtelevina tekoina.

Tieto on aina persoonallisen kuulemisen ja näkemisen ja tuntemisen tulos. Vaisto on aina veriperintö, jota ympäristö tosin voipi vahvistaa tai heikontaa.

Tieto hyvästä ei kykene estämään pahasta, jos vaistot ovat taipuvia pahaan. Siinä selitys ristiriitaan: miksi eletään toisin kuin tiedetään…

Selvinkin tieto ja parhainkin todistus ovat voimattomia muuttamaan suhdettamme johonkin asiaan, jos vaistomme suhde siihen on toinen kuin tietomme. Esimerkiksi:

Joukko marssii laulaen sankarilaulua

"Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias" —

tai mikä vielä kuvaavampaa: on asestettu ja valmis "petoina" raatelemaan veljiänsä, pelkäämättä maan tai "taivaan" valtoja. Mutta kun nuo "sankarit" ja "pedot" sattuvat pimeällä kulkemaan yksin hautausmaan ohitse vapisevat he pelosta ja kauhusta. Miksi? Siksi koska heillä on vuosisatain opetuksen perintönä vaisto, joka kammoo näkymättömiä voimia. Ja tuota vaistoa vastaan tieto ja todistus siitä, että "nuo näkymättömät" voimat eivät ole koskaan keneltäkään hiuskarvaakaan katkaisseet, ei merkitse mitään, eikä tule merkitsemäänkään niin kauan kuin on olemassa tyhjän pelkäämisen vaisto.

Ei siis tieto hyvästä ja oikeasta, vaan terveet vaistot, terve veri- ja lihaskudos kykenevät pakottamaan hyveeseen.

Syvällisempi tieto kuitenkin voimakkaasti huutaa meitä taistelemaan ympäristömme muuttamiseksi terveeksi, kiihottaa meitä arvostelemaan yhteiskuntaa ja toisiamme, joka on ensimäinen yhteiskunnan ja ihmisen jalostumisen ehto.

Mielijohteet syntyvät hetkellisen ulkoapäin tulleen vaikutteen johdosta. Mielijohde on hetkellinen ajatuskuva, voimakkuudessa suhteellinen syyhynsä, synnyttäjäänsä, ja häipyy verrattain pian. Vaisto sensijaan vaatii pitkiä aikoja muuttuaksensa ja voimakkaita toimenpiteitä.

"Nouseminen" ja "lankeaminen" voivat olla tuloksia hetkellisistä mielijohteista, jotka syntyvät ulkopuolisista vaikuttimista. Johonkin määrättyyn suuntaan pyrkiminen on seuraus vaistosta. Vaistot toimivat samoin kuin aistitkin kahteen vastakkaiseen suuntaan: haluavat ja vierovat. Haluavat vaistot pakottavat siihen johon ne pyrkivät ja vierovat vaistot pidättävät siitä mikä niille on vastenmielistä.

Vaisto ollessansa mielijohteita, järjen arvioimisia ja tahtoa voimakkaampi on luonnollisesti myöskin aisteja voimakkaampi. Vaisto voipi pakottaa sellaiseenkin jota aistit voimakkaasti vierovat. Ollessansa aisteille vastakkaiset vaistot voivat aisteja rappeuttaa niin pitkälle että aistit kokonaan kuoleutuvat. Useimmin kuitenkin aistit rappeutuvat puhtaasti ulkopuolista laatua olevista syistä.

Jos vaistot ovat terveitä ja toimivat sopusoinnussa voimakkaimman vaiston olemassaolon säilytysvaiston kanssa, vierovat ne kaikkea rappeuttavaa ja pakottavat pyrkimään siihen mikä tuottaa tervettä nautintoa. Mutta jos vaistot ovat pitkiä aikoja vallinneiden yhteiskunnallisten vääryyksien kautta pilaantuneet, niiden vaikutus muuttuu päinvastaiseksi: ne pakottavat rappeuttavaan ja estävät jalostumisesta.

Lisäksi tulee sairas moraali ylösalasin kääntyneine elämänarvoineen ja kasvattaa mukaisensa käsityksen kärsimyksestä ja nautinnosta. Sen, joka merkitsee rappeutumista ja todellisuudessa kärsimystä käsitetään ja uskotaan merkitsevän lopullisesti ja korkeampaa nautintoa ja päinvastoin.

32

Sairaat vaistot pakottavat kaikkiin epäsäännöllisyyksiin elämäntavoissa siilonkin kun ulkopuoliset voimat eivät esiinny kylliksi voimakkaina pakottaaksensa epäsäännöllisyyksiin.

Summattuna nuo vaistot johtavat päämäärään, joka on elämän kieltäminen ja kansan ehkäpä rodunkin häviö — siis vastakohta sille johon yleensä luultiin pyrittävän.

Luultiin pyrittävän korkeampaan elämään ja saavutettiin elämän kokonaan kieltäminen. Luultiin kuultavan itsesäilytysvaiston ääntä ja tultiin todellisen itsensä kieltämiseen.

Moraalisessa suhteessa turmiollisimmat nykyisen sivistysyhteiskunnan taudeista ovat nälkä, tuberkuloosi ja syfilis.

Turmiollisimpia sivistysihmisen vaistoista ovat vaisto yksityisomistukseen, vaisto tietämättömyyteen, vaisto likaisuuteen, vaisto säälimiseen, vaisto kuuliaisuuteen järjen kustannuksella ja vaisto sellaiseen kauneuteen, jossa kokonaan unohdetaan terveys.

Huomattuamme että on olemassa hyvin laajalle levinnyt voimakas vaisto tietämistä vastaan: — ei tahdota tietää — ymmärrämme ihmisten itsepintaisuuden olla tajuamatta yksinkertaisimpia uusia mutta peräti tärkeitä asioita.

Vaiston tietämistä vastaan on synnyttänyt ennenkaikkea epäsuotuisat tilaisuudet tiedon hankkimiselle. Ja siveellisenä tietämisvastaisen vaiston synnyttäjänä on ollut ensimäisellä sijalla kristinusko, joka on saarnannut maallisen viisauden mielettömyyttä ja tehnyt tietämisestä — erittäinkin köyhille — suorastaan paheen.

Mutta tietämisen tarve, pysyvä halu tietää mahdollisimman paljon, on perusteiltansa kiinteässä yhteydessä itsesäilytysvaiston kanssa. Ja tietämisen tarpeen lakkaaminen merkitsee itseasiassa itsesäilytysvaiston rappeutumista.

Likaisuus on ruumiille sairauden verho, etuvarustus, jossa tuhoavien tautien siemenet itävät, pesivät ja kehittyvät. Likaisuus on yksi ensimäisiä ehtoja ruumiillisen rappeutumisen tielle pääsemiseksi. Mutta siitä huolimatta likaisuus on hyvin vähän vihattu.

Terveistä vaistoistaan kauaksi eksynyt joukko pitää taudit välttämättöminä, vieläpä osa — uskonnollinen osa — kunnioittavat tauteja jonain hyvänä, siveellisesti oikealle tielle ojentajina, johdatuksena johonkin parempaan, ja sentähden sairautta edistävä lannoitus, likaisuus, kuuluu asiaan.

Koira nuolee itsensä ja penikkansa puhtaaksi ulkonaisesta sekä omasta liasta, mutta enemmistö ihmisiä pitävät liassa elämisen selvänä asiana, jonka vastustamiseksi ei kannata edes siveellistä vastalausetta panna, sen vähemmin ryhtyä toimenpiteisiin sen poistamiseksi.

Mutta onhan selvää että hengen puhtautta huutava ja hakeva sivistynyt maailma unohtaa lihan puhtauden ja antaa sen mädätä. Korkeintaan heitetään joskus säälivä silmäys jotakin mätänevää kohtaan, mutta suuri, ilettävä yhteiskunnallinen likaisuus ei herätä mitään huomiota.

Sääli! Onko se hyve? Onko se sellainen vaisto, jonka järjestelmällistä istuttamista ja kehittämistä on sallittava ja edistettävä?

Sääli esiintyy rappeutuneiden ja häviämään tuomittujen hyväksi, kuuluu yli-ihmistä haaveilevan filosofian huuto. Ja se on totta. Jos sääli tulee perinnölliseksi vaistoksi, järjen kustannuksella toimivaksi elämänohjeeksi, esiintyy se kehnon ja alhaisen elättäjänä vieläpä hyvin useissa tapauksissa niiden synnyttäjänä.

Ihminen tekee oikean ja hyvän työn antaessansa esim. ruhjoutuneelle ensimäisen avun tai voidessansa tyydyttää nälkäisen tarvetta tilapäisesti. Mutta väärin ja huonosti hän tekee jos hän suosii ja sallii sellaista järjestystä jossa kokonaiset ihmislaumat voivat ruhjoutua ja miljoonaiset joukot nälkään nääntyä. Sairas, säälivä, on hänen tuntonsa, jos hän kammoksuu, hävittää niitä yhteiskunnallisia voimia jotka sellaista järjestelmää tukevat.

Kauniisti tekee mies kun hän vaikka oman henkensä uhalla pelastaa jonkun suuren asian tai vaarassa olevan lähimmäisensä. Ruman, sukupuoltansa, kansaansa ja koko rotuansa häpäisevän ja alentavan teon tekee mies suostuessansa naisen emärakkauden vaatimana siittämään lapsia keuhkotautia sairastavan vaimonsa kanssa ja säälistä suostuessansa elämään yhdessä hänen kanssansa, vaikka itse vielä on terve. Parempi olisi että vaimo hukkuisi "ikävöimiskyyneleihinsä" kuin että mies saastuttaa itsensä ja suostuu siittämään ennen syntymistänsä kurjuuteen tuomittuja lapsia.

Nainen joka menee hoitajattareksi kuppasairaalaan tekee sitä kauniimmin mitä huolellisemmin hän hoidokkejansa vaalii. Mutta törkeästi hän rikkoo kauniin, terveen ja jalon periajatuksia vastaan jos hän suostuu vaimoksi kuppataudin saastuttamalle miehelle, vaikka tuo mies muuten olisi maailman parhain. Mutta nainen säälii ja suostuu, jos mies romantillisesti vakuuttaa ampuvansa itsensä jos hänen täytyy luopua himoitsemastansa naisesta. Jalomielisemmin terve nainen kuitenkin tekisi jos hän antaisi sellaisen miehen ampua itsensä.

Meillä on säälillä sekoitettua politiikkaa, joka rakentaa vaivaistaloja ja harrastaa eläinsuojelusta, mutta unohtaa suojata kansalaisia julkista ryöstöä ja ruhjomista vastaan. Ja meillä on kristillisen säälin sotkemaa sukupuolirakkautta, joka yhä enemmän ja enemmän raiskaa elämämme perusteita.

Terveyden suurin hyve on edesvastuuntunne. Sairauden suurimmat hyveet ovat sääli ja nöyryys.

Säälin hyveeksi saarnaamisella on onnistuttu myrkyttämään siveelliset arvot rakkaudessa, politiikassa, puhumattakaan taiteesta, jossa sääli on päässyt näyttelemään hirvittävää osaa. Siitä on seurauksena, että samassa määrin kuin sääli on päässyt vaistoksi velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat jääneet heräämättä, eikä ainoastaan heräämättä, mutta ne ovat menneet huomattavasti alaspäin. Ja kuitenkin velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat terveempiä ja parempiin tuloksiin viepiä kuin sääli.

Mutta sääli ja sitä seuraava nöyryys ovat välttämättömiä monille yhteiskunnallisille laitoksille ja erittäinkin kirkolle. Köyhille tarjottavana oppina sääli on kirkolle välttämättömämpi kuin sakramentit. Saarnaamalla sääliä ja nöyryyttä hyveinä voidaan säilyttää ja edistää kurjuus — synti — ja monistaa se. Ja sellainen asiaintila on välttämätöntä kristitylle kirkolle. Kirkko ja pappi elävät kurjuudesta. Kirkon "peruskallio" ei ole Kristus vaan se on kurjuus. Sille se on rakennettu ja sillä se seisoo vielä tänäkin päivänä.