Vesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin jo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut asuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35 norjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi tehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan edistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan hallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan läänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille, sitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729—1789 sekä pahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan oli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty v. 1789, alkoi maakunta taas vähitellen vaurastua, niin että väkiluku, joka Ruijassa v. 1769 teki 5,984 henkeä, v. 1801 oli kohonnut 7,700:aan. Ja tämän vuosisadan keskipaikoilta alkaen on edistys ollut varsin huomattava; väkiluku, joka Ruijan läänissä v. 1835 oli vähän päälle 10,000 henkeä, teki v. 1875 niinkuin jo on mainittu 24,000. Vesisaaren väkiluku oli vielä v. 1845 ainoastaan 388 henkeä, vaan oli 1855 jo noussut 886:een, v. 1865 l,343:een ja 1875 l,764:ään sekä teki tämän vuoden (1883) alussa 2,150. Vähemmässä kuin neljässäkymmenessä vuodessa se siis on enennyt lähes kuusikertaisesti (eli tarkkaan 5,54-kertaisesti).
Vesisaari (jatkoa).
Oloni Vesisaaressa kesti lauvantaista 29 p. heinäk. keskiviikkoon 2 p. elok., siis 4 vuorokautta. Niin kauoa en ollut aikonut kaupungissa viipyä, vaan kun olin päättänyt täältä jatkaa kulkua eteenpäin höyrylaivalla ja semmoinen vain joka keskiviikko kulki länteen, oli viipymiseen pakko. Pitkäksi ei kuitenkaan aika ennättänyt tulla. Sittekun olin viettänyt kuukauden luonnon helmassa ja alkuperäisten yhteiskunnallisten olojen keskellä, tuntui palaaminen takaisin sivistyneeseen elämään jonkulaiselta vaihetukselta. Täältä saatoin sähkölangalla antaa tiedon itsestäni kotia, jota en matkallani vielä ollut tehnyt, koska tiesin, että kirje Karjalasta eli Lapista, Vienan ja Pietarin kautta kulkien, ei kuitenkaan kerkeäisi perille niin aikaisin kuin telegrammi Vesisaaresta. Täällä sai lukea Kristianian sanomalehtiä, jotka tiesivät kertoa kaksi odottamatonta uutista: että kuulusa venäläinen kenraali Skobelev, joka viime talvena valtiollisten puhettensa kautta taas oli puoleensa kääntänyt mailman huomion, oli sekä kuollut että haudattu, ja että rauhaa rakastava vanha Gladstone oli antanut amiraali Seymourin 11 p. heinäk. pommittaa Alexandriaa. Täällä oli tilaisuus olla konsertissaki, jonka taiteiliat, norjalainen viuluniekka Emil Kortoe ja ruotsalainen pianisti Fredr. Lindholm, matkallansa Vienaan ja Pietariin, antoivat kaupungin kansakoulussa 1 p. elok. Kuuliakunta ei kuitenkaan noussut kuin ehkä 30:een henkeen, josta taideniekat myöhemmin ravintolassa olivat isosti pahoillaan. Kaupungin kirkossa kävin sunnuntaina ja oli niin hyvin provasti Gjölmen enemmän järkiperäinen saarna kuin virrenveisuun nopeampi temppo miellyttävä. Veisuuta säesti urut.
Muuten aika kului, niinkuin vieraassa paikassa ainaki, itse paikkakunnan katselemiseen ja kaikenlaisten tietojen utelemiseen. Usein nousin kirkkomäelle, josta niinkuin jo sanoin oli ihana näköala punaisilla kaakeleilla eli vihannoilla turppailla katettujen kaupungin talojen yli vuonolle päin. Idän puoleen tuli aava meri, vaan etelässä rajotti näkö-alaa etelä-Varangin korkea rannikko, joka ikäänkuin sinertävä muuri kohosi ylös vedestä. Selvästi saattoi siinä erottaa Reis-, Näytämön ja Utsavuonojen suut, Saalomansaaren tunturineen ja Holmakrovan niemen, vaan viimemainitun taa maa katosi päivän autereeseen. Vesisaaren herrasväen kävelypaikkana näytti kuitenki olevan, ei kirkkomäki, vaan rantakatu Säsäpäähän; iltaisin tällä kadulla aina kohtasi käveliöitä, ja vieraaseen teki ilahuttavan vaikutuksen, että usea käveliöistä kohteliaasti tervehti häntäki. Erittäin muistan noista tervehtiöistä erästä ihmeen kaunista puolikasvuista tyttöä. Jonkulainen societeeti on myöski täällä, mailman äärimmäisessä päässä, saatava kokoon. Sen pääpylväinä ovat arvaten kaupungin neljän etevimmän kauppiaan: Brockhoffin, Hans Esbensenin, Rasmus Esbensenin ja Jentoftin, sekä venäjän konsuli Brodtkorbin perheet; näiden ympäri sitte sijottuu perheineen paikkakunnan useat virkamiehet, niinkuin molemmat papit, tohtori, vouti, tullin-, postin- ja telegrafin-hoitajat, apteekari, koulu-opettajat y.m. sekä lopuksi pienemmät kauppiasperheet j.n.e. Mitään varsinaista seurahuonetta ei kaupungissa kuitenkaan löydy. Yläpuolella kirkkoa kulkee idästä länteen matala kangas, jonka harju on täynnä pienoisia, pyöreöitä eli munanmuotoisia kiviä, joita ilmeisesti merivesi aikanaan on silitellyt; jäämeren aallot ovat siis kerran näin ylhäällä lainehtineet ja nykyinen kaupunki on ollut meren pohjana. Että kalastus on paikkakunnan elinkeino, saattoi nähä niistä lukemattomista veneistä, joita oli rannassa pitkin koko kaupungin pituutta, ja veneitä vähän ylempänä seisovista yhtä lukuisista tällingeistä kalain ja pyytöneuvoin kuivamista varten; niin ikään noista pienistä maksatynnyreistä ja summattoman suurista traani-ammeista. Samaan viittasi suutarikylttein paljous talojen seinillä ja tavallansa myöski useassa kohti puodinoven yläpuolella luettava ilmotus: "udsalg af spiritus", s.o. viinan myönti. Näkipä joskus sokkunuotanki kadulle levitetyksi. Joku määrä lehmiä kaupunkilaisilla on, 50 à 100, ja 10 hevosta. Lehmän hinta on ollut noin 100 kr. ja siitä päälle.
Ravintolan isäntä, jonka luona olin kortteeria, oli norjalainen nimeltä Krogh. Niinkuin useimmat Vesisaaren herrat puhui hänki suomea, vieläpä puhtaasti kuin syntyperäinen, vaikka vasta jonku päivän perästä sattumalta tulin tästä hänen kielitaidostansa tietämään; ja keskustelumme, jotka aluksi, niin kauon kuin hän käytti "Norränatungan" tanskalaista, minä sen ruotsalaista murretta, olivat käyneet vähän kankeasti, sujuivat sitte esteettömästi. Hänessä oli hyvä lähe kaikenlaisten tietojen saantiin. Toinen samallainen lähe minulla oli eräässä meidänpuolisessa, hra Z. A. Nordbergissa, joka kymmenkunta vuotta on palvellut konttoristana konsuli Jentoftilla ja "Pohjois-Suomen" sanomalehen lukioille on tuttu niistä huvittavista kirjeistä, joita hän "Pohjanvuoren" nimellä on Ruijasta sanotulle lehelle lähettänyt. Minulla oli hänelle kirje hänen Oulussa asuvalta frouvalta, ja illoilla, kun hän oli työstään joutilas, istuimme vuoroon hänen, vuoroon minun tykönä, nauttien hänen luonaan hyvin fiiniä viiniä ja erinomaisen hyviä sikarreja. Eräänä iltana hän vei minua sen suomalaisen, erään Meethin, taloon Sisäpäässä, jossa kuningas Oskar II v. 1873 oli käynyt suomalaista perhettä katsomassa; se oli pienoinen, vaan siisti talo. Kuningas oli vähän aikaa tulkin kautta puhutellut talonväkeä ja lähtiessään muistoksi antanut sekä omansa että kuninkaattarensa valokuvat, joita vielä talossa säilytettiin. Emäntä, kotoisin Alkkulasta, oli epäilemättä, niinkuin Friis kertomuksessaan kuninkaan matkasta sanoo, aikanaan ollut kaunotar, vaan oli nyt jo vanhennut; vaan hänen puolikasvanut tyttärensä lupasi tulla äitinsä näköiseksi. Hra N:n osotuksen mukaan kävin parissa muussaki suomalaisessa talossa; toisen omistaja oli entinen Oulun värjäri, Helander, kotoisin Kajaanista, joka parikymmentä vuotta aikaa pakeni Ruijaan, oltuaan jossaki kahakassa tullimiesten ja kasakkain kanssa lähellä Tornioa. Hän oli tunnettu ahkeraksi ja onnelliseksi kalastajaksi eli "fiskariksi", niinkuin Vesisaaressa sanotaan, ja eli hyvissä varoissa, jonka saattoi ulkoapäinki nähä, sillä lihava hän oli kuin prouvasti ja hänen vaimonsa, kotoisin Oulusta, vieläki lihavampi. Muutamia päiviä ennen tuloani Vesisaareen hänelle oli merellä sattunut onni, jonka vertaista ei ennen ollut hänen osaksensa tullut. Kun neljällä veneellä, kussaki 3 miestä, olivat lähteneet saidanpyyntiin ja saaneet suuren nuottansa lasketuksi, ilmestyi niin tiheä kalaparvi nuotan päälle, että saalis ei mahtunut noihin neljään veneeseen, vaan oli kaheksan venettä lisäksi haettava; ja lähti kaloista; 25 tynnyriä maksoja, siis, kun hinta oli 21 kruunua tynnyri, 525 kr., 17 mattoa jauhoja vaihtokaupassa kaloista venäläisten kanssa, joka 30 kruunun jälkeen matto olisi tehnyt 510 kr., sekä lopuksi muille myödyistä kaloista ja päistä toistasataa kr., kaikkiaan siis lähes 1200 kr., joista puolet jäi Helanderin perheen osaksi. Yhen iltaman tienestiksi se kyllä välttää. Vanhukset olivat hyvin ystävällisiä; eivät laskeneet ilman kahvitta menemään. "Ruijan suomalaisen lehen" perustajan, kauppias Isr. Bergströmin, tykönä myöski kävin; hänellä oli sievä 2-kertainen talo, vaan hän lienee ryhtynyt liian suuriin yrityksiin, koska oli — konkurssitilassa. Hauska oli kuulla hänen kertomuksiaan mainitusta lehestä, millä hämmästyksellä sitä otettiin vastaan ei ainoastaan Ruijassa, vaan Kristianiassaki, ja millä kiivaudella sen hengeltä-saantiin ryhyttiin; jonka seurauksena oliki, että lehti, jonka toimittaja oli Suomen ylioppilas J.G. Cajan, puolen vuotta eli kesästä 1877 vuoden loppuun elettyään, muutti manalan majoille. B:n ajatuksen mukaan norjalaisten vaino oli ainoa syy lehen kuolemaan.
Svend Foynin tehtaassa en voinut olla käymättä. Se on suurenmoinen laitos. Alinna rannassa on suuri makasiini, jossa pitkissä riveissä seisoi petroleumitynnyrein kokoisia astioita täynnä traania. Makasiiniin kulkee itse tehtaasta pitkä putki eli rööri, jota myöten traani juoksutetaan. Tehtaassa oli eri rakennuksissa ja kerroissa keittohuoneita, survinlaitoksia, myllyjä, kuivaushuoneita, sanalla sanoen jos mitäki. Foyn nimittäin hyväksi käyttää valaasta kaikki osat paitsi sisälmykset; lihasta ja luista valmistetaan guanoa. Muissa valastehtaissa valmistetaan ainoastaan traania. Työmiehiä, joista Foyn keväällä Tönsbergistä tullessaan tuopi suurimman osan muassaan, sanottiin nyt olevan tehtaassa 78. Pyytölaivoja, pieniä höyryjä, on kolme: Spes, Fides ja Gratia, joissa yhteensä on 27 miestä väestönä; kesäkuun alusta, johon asti valas uudesta vuodesta on Varanginvuonossa rauhotettu, ne olivat tänä vuonna jo saaneet 83 valasta. Vähän hankala oli kulkea tehtaan kaitaisia portaita ylös ja alas, kun ne olivat paksussa ihrassa ja siis vietävän liukkaita; ja masiinain räminä, höyryn suhina, työväen juoksu ja polttava kuumuus huoneissa tahtoi panna pään aivan pyörälle, ettei tehnyt mieli kovin kauon sisällä viipyä. Hra Foynia en saanut nähä ennenkuin olin rannasta paluumatkalle lähtenyt, jolloin soutajani osotti sillalla seisovaa vanhaa, pientä vaan vankannäköistä, isopartaista ukkoa, jota ilmotti laitoksen isännäksi. Foyn, joka itse ennen on ollut pyytömies, ei mitenkään kuulu herrastelevan, vaan on itse ylimmäisenä työnjohtajana tehtaassansa. — Se haitta tehtaasta Vesisaarelaisille on, että etelätuulella väkevä paha haju leveää kaupunkiin, joka vain tuskin virstan leveän salmen kautta on tehtaasta erotettu.
Vesisaaren kahessa toisessa tehtaassa, joissa turskanpäistä tehään guanoa, en käynyt sisällä, vaikka eräänä iltana kävelimme likemmäisen, Esbensenin, tehtaan kartanon läpi. Ne ovat pienempiä kuin Foynin tehas; kummassaki oli vain yksi päärakennus, se kuitenki monikertainen. Esbensenin tehas on aivan Sisäpään vieressä, Dahlin siitä joku näpeä virsta lännempänä meren rannalla. Jälkimäinen ei ollut käynnissä ja näkyi viime talven kovasta myrskystä kärsineen isosti vahinkoa, sillä katosta oli toinen puoli hävitetty. Esbensenin tehtaan sekä kartanolla että ulkopuolella riippui jälleissä suuret määrät turskanpäitä, joihin kesähelteellä oli ilmestynyt toukkia, niin että kaikkialla maassa, tiellä, tiepuolessa ja kartanolla, oikein kuohui näitä tuumanpituisia vaaleoita matelioita, jotka olivat päistä varisseet alas; ja senki tähen kiirehittiin tehtaalta takaisin. Turskanpäistä on hinta ollut toista ja kolmatta kruunua vieko.
Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.
Vesisaarta saattaa, jos asukasten kansallisuudesta pitää kiinni, paljo paremmin sanoa suomalaiseksi kuin norjalaiseksi kaupungiksi. Suomalaiset ovat nimittäin väestön suuri enemmistö. Väenlaskussa v. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5 lappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita siis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen kansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska provasti Gjölme, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei pystynyt sitä ilmottamaan — virallinen väenlasku toimitetaan näet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa suomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee pitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä suurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät, että norjalaiset nyt korkeintaan tekivät neljännen osan koko väkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan keskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.
Koska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten ja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä noudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.
Friis sanoo, että "norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he ovat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri paikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi odottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta". Syrjäinen ei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on niin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis anna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä on kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa vastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään, kuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho väittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin mitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin huono kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun luottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena kuin se ainaki nykyään on.
Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä, vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä, josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.
Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on, osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka kuului: venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä. (Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia, vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee, kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä, kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa. Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon vieraaksi tullut.
Sanaa kvän, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan, norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä haukkumanimenä.
Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset, vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään; puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät, ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.
Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.
Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän kesken vallitsee varsinainen kansallisviha. Ainoastaan harvoin tämä viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä, vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä itsessään samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi, kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon tai muuhun semmoiseen, ei oteta suomalaisia yksistään siitä syystä, etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää.
Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi, vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan 3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon, että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja; vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä. Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?" Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että paras kieli tietysti oli norja. — Tämä tapaus riittää mielestäni selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset, kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia — neljäs oli lappalainen. Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm. suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.
Jokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.
Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin, muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä vaellusta jäämerelle.
Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli niinkuin norjalaiset sanovat lotaturskan pyyntiin. Nimitys lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala, lota eli lotta, norj. lodde (malotus arcticus), suunnattoman suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon, jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin, ehkä miljonittain.
Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä, koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi porokyydillä, joka on hyvin helppoa — taksan mukaan maksu porosta ja penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.; kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.
Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja 150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta, vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen osalla, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat, saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin, jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa kalastuspaikassa.
Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. Maitseki kulkee Maanselän itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka meritse tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla, koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret 1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä, ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä, suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073 henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet Ruijan maakunnan rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000 hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä, otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073 = 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500, siis kaikkiaan 13,109 henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153 hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle pyyntiin.
Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä, suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä, öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa, ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan, paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista "kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea, samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.
Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet, vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut, ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät (Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia, että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi toivoa.
Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy, yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan. Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta, korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan. Kohta lähenee näitä 20—30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä, joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki. "No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta. "Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.
Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa, ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo yksi, poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3—4:ään tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin. Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "nordfaarain" nimellä; ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen (jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa, saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen rosvojoukkoin kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin, ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.
Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki, kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa osa-kaupalla, niin että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä osaa sanotaan norjaksi mandslod, venäjäksi pai, ja sen suuruus osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. Venäjän puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3 osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten, että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet, pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää, kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan saaliista — joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain tekee kulleki 1/12 osan kaikesta — sillä isännänhän on noista 2/3 osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten. Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta; niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin Ruijassa, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen isäntä hankkii.
Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin, joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa, merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.
Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle, leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä, vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja, hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan, varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. — Joku määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä, jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.
Suomalaisten kulku jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.
Viime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v. 1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa muutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.
Tietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti olen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan ja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä ja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun näiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000 henkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300 henkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten joukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä 25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30 à 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa Kuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin kihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta, Kiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi; samoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta. Sittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku nousisi tuhanteen henkeen.
Mahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja, sillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä kulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi, en voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki vähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina kerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan kautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta "lantalaista", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan. Tämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan Pykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5—600 lantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.
Asianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi kuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus, että Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään luetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki vaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen väkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807 vuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan, että tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei jäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että niiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle valtamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun ilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.
Jos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä kulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi lienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa kohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava, että kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä monen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan Suomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin eteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle mennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt toistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä tukkiliike 8—9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan. Sitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään pyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus on harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta hankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy suorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa 60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he eivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut rupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi saaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat vierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän kansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki heitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille oikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista avuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä. Tuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski usein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska tietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski kauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän, mitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän lisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten mielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen väkevillä rohkaisevat sydäntään — jota he sitäpaitsi satunnaisen pyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä — voipi ymmärtää, että useanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki vähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta on myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä suuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten säästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100 kr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr., Ala-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1—300 m., Kuusamolaisten lähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain Inari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna 170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään, neljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että ne voisivat houkuttaa ihmisiä à tout prix lähtemään pitkälle ja vaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.
Joka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä viime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan. Sinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä ja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten olisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki etupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.
Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta syntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto — siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja etelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin voipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen asukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan liian vähän arvoa. Se on teitten eli yleensä kulkukeinojen alkuperäisyys Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin nykyään, s.o. lyhyesti sanoen olemattomia, ei niitä niin oteta lukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka tietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat, on varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen suhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti Lapissa Ch. Em. Ahnger, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta harrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni jo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa ja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän käytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa itselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat saavat matkalla kärsiä.
"Viides valtatie Lapissa", kertoo selitys, "kulkee Sodankylästä Inarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä tietä talvella kuljetaan."
Kun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle Kantolan taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin 1/2 penik. Saunavaaran suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte toinen l/2 penik. Pelkosenniemen taloihin. Vähän ylempänä näitä laskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen suulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä kappale matkaa ylöspäin Luiron taloihin, joihin Pelkosenniemeltä luetaan 2 penik. Luirosta on noin viisi penik. Tanhuan taloon, jolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä etelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle pyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie Savukoskelle Kemijoen ylävarrelle, vaan siitä noin kuusi penikuormaa erämaata Tanhuaan, jolla matkalla vain on Arojärven ja Värriön talot. Tanhuasta on talvella oijustamalla ainoastaan viisi penik. asumatonta taivalta Lokan kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. Rieston taloihin ja niistä sama määrä Sompioon eli Muteniaan. Muteniasta sitte on kaheksan penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten poikki Törmäsen taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä taipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n) esityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja hyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun maaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas. Tupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja Törmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton kullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.
Törmäsestä kuljetaan sitte Inarijärven rantaan ja senjälkeen järven poikki seitsemän penik. Partakon taloon järven pohjoisrannalle. Siltasaaren luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään (1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on tilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä tuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7—8 penikuorman taival tänne. Partakosta on sitte vain yksi taival Reisivuonoon, vaan se on toistakymmentä penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on taipaleella.
Kulkekaamme nyt samaa tietä takaisin kesällä.
Lähtökohta on Näytämö, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava kuusi penik. tunturi- ja metsämaata Suolisjärven pohjoispäähän, jolla välillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun suhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä on kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku ole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän tarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella vedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne ovat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy pari kolme viikkoa odotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan vain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia täältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven rannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen säännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin oikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan säilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen valtio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun toimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään. Paljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan, sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.
Suolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu 10—15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään varsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik. pitkän Suolisvuonon perukkaan. Siitä on noin 10 penik. Kyrön kylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. Törmäseen. Nyt venematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival Sompioon on, niinkuin äskön jo mainitsin, kaheksan penik., enimmästi soita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä lantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v. 1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista soissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla tuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882) muistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en ollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa. Ensi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon muutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien. — Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja taipaleella kiivennyt korkean Nattastunturin yli, pääsee taasen ihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä varta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa runsaasti pyydetään verkoilla — tunturipuroissa karjalaiset pyytävät helmiäki — kuljetaan Mutenian taloihin, joista sitte jatketaan matkaa pitkin jokia ensin Riestoon, sitte Lokkaan. 2 penik. alempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu jalan tiettömiä metsätaipaleita Tanhuaan 3 penik. Tätäki taivalta aion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien tulee matka kolmatta vertaa pitempi eli seitsemän penikuormaa, kun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20 koskea ja nivaa, joista Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski, Junnikankoski ja Alakotakoski ovat hyvin kovia ja pahoja laskea. Tanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea alas kuusi penik. Luiron taloihin, jolloin ensin on kolmisen neljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista Saarikoski ja Alaköngäs ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi koski.
Niinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä takaisin ole mikään kehuttava. Viiden kuuden, jopa seitsemän, kaheksan tai vieläki useamman penikuorman pituisia, asumattomia ja tiettömiä taipaleita — siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki matkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella taipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu eksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki mielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu. Monta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet, monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään mitään.
Mutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta tietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa ollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm. molemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja Sodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki maksaa — 60 markkaa! Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman määrän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta voida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten kalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].
Koska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus, tulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin lantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia polkuja ja joku matkatupa sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään satunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata, päinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on aina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta varmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman itsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].
Vesisaaresta Tenojoen suuhun.
Vesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet enimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista mainittakoon Annijoen suu; itäänpäin tulevista molemmat Ekkeröt, Golnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs ja Kramvik — paikkain suomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat Lamppuniemi ja Kraaviika. Lähellä Kraaviikaa on Kiberg, jossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa Vuoreijassa venäläisiä paljo käypi pyytämässä.
Ne päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania. Lämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei maatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä polsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni ollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan paljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on hyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C. Maanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma, että päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään välkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen kuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana päivänä ilmasta isosti ihmeissään.
Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt, jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti, niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. Solem, jonka matkan määrä samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut suuri.
Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan Nyborgiin tulee noin 4 penik. ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty, klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella, Morttisessa ja Uuniemessä. Annijoki, norj. Jakobs- eli Skidenelv, on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on, en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli vähäinen tunturi, Suluvaara. Morttinen, norjaksi Mortensnäs, on kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni. Morttisen takana oli Käyripahta niminen korkea kallio. Uuniemessä pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori Holm, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan, kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi Uunjargan, norjaksi Näsebyn, seurakunta käsittää maisemat kahen puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85 suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli 125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman, pienemmän, nimi on Mäskivuono, eteläisemmän Isovuono (norj. Karlbunden); välissä on Selesniemi, Ängsnäs. Edellisen vuonon pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, Aldashok.
Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias Pleymin luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas, jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti, kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka oli edeltäpäin suoritettu — verraten runsas, sillä kahen penikuorman matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki oikein mielihyvällä maksoin — aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille, jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea, ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan. Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan, niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin ja jatkui vielä jonku neljänneksen Seidan kylään, jossa menimme kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik. kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.
Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan. "Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona, jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan, ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti, vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte hänelle selvittää ajotavasta meillä.
Kaarle Rajala, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen, saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa — lappalaisen puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies, jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli täysi lapin puku päällä: päässä sininen kapper, takin sijasta punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu sarka-käyhti, sen ympärillä kirjava boagan eli vyö, josta riippui tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina kaapmagat. Hän kohta puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi, vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi, että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen; vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa naimisissa).
Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua, viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee, ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat, joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella, että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen; ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm. eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa passivat nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena — varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku, joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. — Käytetäänkö kauppain sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.
Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas. Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen, kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen lappalaisen, Piera Samulinpoika Antin, ja hänen vaimonsa Kaarin, molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki, ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli Norskholman saari, jonka lähellä lännestä Kolkukjoki laski Tenoon hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli Gullholman, Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki Leuloma tuotdarin korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia vielä korkeammaksi Alkas-kaissaksi, joka lopulta pystyjyrkästi kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu. "Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat gaise, samoin kuin tuotdaria (tunturia) duoddar eli dudder, merkitsee niinkuin saattajani ilmotti "korkeinta tunturia".
Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty 5—6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on. Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua, jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000, Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5—8,000 ja Koutokeinosta 10,000, siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua. Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta — jota kuitenki on vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee takavarikkoon — pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?
Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei "vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia, vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain pienet silmät peittämättömästä ilosta.
Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.
Gullholman saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole sen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan varsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen omistaja oli eräs nuori kauppias Schanke, poika eli veljenpoika eräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa asiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta varten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin Herman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen rehellisyydestänsä.
Tenonsuu kuuluu Taanan seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen Vesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee länsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana Seidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku teki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista 201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871) norjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus; miten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä olisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.
Itä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti enennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren provastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8, Vesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki kuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V. 1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa 12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan Vesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 puhasta suomalaista, nimittäin Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa 1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja Taanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten rinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän tai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset vain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki puhuivat suomea. Jos nämät "sekarotuiset" olisivat kielen mukaan eri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa siirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että suomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v. 1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko alueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden kuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.